tiistai 22. syyskuuta 2015

10. Archie lähtee

 
Grace ei voinut kuin ihmetellä, miten niin ikävästi alkanut kouluvuosi saattoi kääntyä niin iloiseksi. Heillä oli jälleen niin hauskaa Gordonin kanssa! Ja kun Grace nieli ylpeytensä ja äidin ohjetta noudattaen koetti suhtautua Axel Barclayhin ystävällisesti ja reilusti, kuten kehen tahansa luokkatoveriin, tämä osoittautui oikein mukavaksi pojaksi. Toisinaan hän jopa käveli koulusta kotiin kolmestaan Gordonin ja Axelin kanssa — vaikka joutuikin taas kantamaan itse kirjojaan.

Tällaisella kävelyllä Axel tuli paljastaneeksi seikan, josta ei kovin paljon mielellään puhunut: hänellä ei ollut äitiä.

-Äiti kuoli pian sen jälkeen kun Iona oli syntynyt, hän sanoi mykkinä järkytyksestä kuunteleville tovereilleen. -Minäkin olin niin pieni, etten muista hänestä paljoakaan. Mutta isä on kyllä pitänyt meistä hyvää huolta.

Gracea vavisutti. Hän ajatteli sitä aikaa, jolloin Walter oli syntynyt ja äiti ollut kauan sairaalassa, ja tajusi, että yhtä lailla tämä olisi voinut kuolla. Ettei olisi äitiä! Sehän oli aivan mahdoton ajatus, yhtä mahdoton kuin se, että isä ei olisi koskaan tullut sodasta kotiin.

Ellei olisi äitiä, kuka silloin lohduttaisi ja neuvoisi ja kuuntelisi? Sillä isähän oli sittenkin poika eikä ymmärtänyt kaikkea, ja vaikka rouva Wallace oli hirveän viisas, hän ei koskaan kuunnellut. Ja järkyttyneenä ja myötätuntoisena Grace pujotti kätensä Axelin käteen, ennen kuin ajattelikaan, ja Axel vilkaisi häneen ensin hämmästyneenä ja sitten puristi vähän hänen kättään.

-Miksei sinun isäsi ole mennyt uudestaan naimisiin? kysyi Gordon vähän happamasti, sillä hän huomasi kyllä, mitä Grace oli tehnyt. -Minun äitini oli ennen naimisissa, ja sitten se mies kuoli ja äiti meni naimisiin isän kanssa.

-Isä sanoo, että hänellä on ollut kylliksi työtä meidän elättämisessämme, niin ettei hän jouda ajatella sellaista, Axel sanoi. -Sitä paitsi äitipuolethan ovat aina kamalia.

He miettivät vähän aikaa tätä tosiseikkaa ja totesivat sitten, että ehkä oli parempi antaa herra Barclayn keskittyä Axelin ja Ionan elättämiseen, sillä äitipuolissa tosiaan oli ainakin satujen perusteella riskinsä.

Kun Grace hyvästeli pojat Koivurannan portilla ja pujahti siitä sisään, hän oli niin syvissä mietteissä, että pelästyi kuollakseen, kun Moira juoksi häntä vastaan huutaen kimeästi:

-Tule sisään! Tule äkkiä sisään!

Äskeisten keskustelujen perusteella Grace ehti kauhuissaan ajatella jonkun sairastuneen. Mutta kun Moira oli riepottanut hänet eteiseen, hän näki naulakossa vieraan päällystakin ja tunsi tupakanhajua ja kuuli isän puhuvan jonkun kanssa. Ja sitten Moira raahasi hänet olohuoneeseen kuin minkäkin sotasaaliin huutaen:

-Tässä on Grace!

-Oletpa sinä kasvanut sitten viime näkemän, sanoi Felix Blumenthal ja nousi nojatuolista tervehtiäkseen Gracea kuin aikaihmistä. Grace niiasi niin sievästi kuin osasi ja toivoi äkkiä hartaasti, ettei hänen esiliinansa olisi ollut parsittu.

Felix oli parin vuoden takaisella vierailulla viipynyt Koivurannassa vain päivän verran hakiessaan Ruthia ja lapsia. Grace muisti, että se päivä oli ollut kovin täynnä hälinää ja ihmisiä, ja että he olivat Gordonin kanssa istuneet enimmän aikaa koivussa voidakseen seurata tilannetta ja pysytelläkseen pois jaloista.

Mutta nyt Koivurannassa oli niin rauhallista kuin siellä ylipäätään koskaan saattoi olla, ja yhden hetken ajan Grace sai koko Euroopan tunteman elokuvanäyttelijän täyden huomion. Luonnossa Felix oli melkein vielä komeampi kuin valkokankaalla, vaikka hän ontuikin hiukan toista jalkaansa — sitä ei koskaan näytetty elokuvissa, ellei hänen roolihahmonsa sattunut olemaan haavoittunut sotasankari. Gracea aivan huimasi yhtäkkinen ymmärrys siitä, ettei Felix ollut heillä mikään ”tähti”, vaan aivan kuin sukulainen, Ruthin mies, lähestulkoon isoveli.

-Me saimme tuliaisia, Moira supatti Gracen korvaan hiukan liian äänekkäästi, ja Felix iski silmää.

-Toivottavasti pidätte niistä, hän sanoi hymyillen.

Tuliaiset oli viety äidin työhuoneeseen, koska Betty hyvin viisaasti arvasi niiden muuten joutuvan lapsilauman yleisen rosvouksen kohteeksi. Ruth oli selvästikin tuhlannut määrättömästi inflaation syömiä markkoja pieniin ylellisyyksiin, joiden oli arvellut ilahduttavan Koivurannan lapsia.

Faith oli mykistynyt elämänsä ensimmäisestä puuterirasiasta, jossa oli hopeanväriset kuoret, sisällä peili ja suloinen pieni huisku puuterin levittämistä varten. Donald oli täysin uppoutunut muutamiin saksalaista autoteollisuutta käsitteleviin julkaisuihin, joiden tekstiosien tärkeimmät kohdat Ruth oli kääntänyt sivujen väliin sujauttamilleen liuskoille, ja Walter oli jo kadonnut tohtorilaan ottaakseen Torquilin kanssa kaiken ilon irti pienistä ritarin kilvistä ja miekoista.

Evan oli vetäytynyt keittiön puulaatikolle ja katseli niin keskittyneesti stereoskooppinsa ihmeellisiä kuvia, että rouva Wallace valitti joutuvansa tarjoamaan kylmää ruokaa ”tuolle rakkaalle pojalle” — hän tarkoitti Felixiä, eikä Betty voinut olla hymyilemättä sanavalinnalle — kun Evan ei edes kuullut, jos häntä pyysi siirtymään. Moira oli saanut monta arkkia toinen toistaan kauniimpia kiiltokuvia, ja kun Grace avasi oman käärönsä, siellä oli nippu saksalaisia kuvalehtiä. Näidenkin marginaaleihin Ruth oli kirjoittanut lyhyitä käännöksiä siitä, mitä artikkelit käsittelivät, ja Grace huokasi autuaana kauniiden kuvien edessä.

Samassa hän tajusi, ettei Archieta näkynyt. Ja jo ennen kuin äiti sanoi tämän menneen ylös pakkaamaan loppuja tavaroitaan, tuntui kuin joku olisi puristanut ilman Gracen keuhkoista.

Archie lähtisi pois, kuten Stuart! Kaikki vain lähtivät pois kotoa! Donald puhui jatkuvasti siitä, miten ensi vuonna tähän aikaan olisi jo Glasgow’n teknillisessä opistossa, ja tietysti Faith menisi naimisiin kohta kun koulu loppuisi, ja…

-No, Gracie, äiti sanoi ja silitti hänen tukkaansa, -etkö sinä pidä lahjastasi?

-Eikö Arch voisi jäädä kotiin? Grace kysyi rukoilevasti.

-Rakkaani, hän tahtoo nähdä maailmaa, ja kun Ruth ja Felix ovat niin ystävällisiä, että ottavat hänet…

-Heidän sietääkin olla ystävällisiä, kun Felix vei meiltä Ruthin!

Äiti nauroi, mutta hänen naurussaan oli jotakin haikeaa.

-Lapsi kulta, ne ovat asioita, joihin meillä ei ole mitään sanomista, hän sanoi. -Eikä aina edes armeijoilla!

Grace silitti kuvalehden silkinhienoa kantta ja huokasi. Hän ei tietystikään muistanut mitään siitä ajasta, jolloin rauha tuli monen sotavuoden jälkeen ja Felix palasi Fort Williamiin hakemaan Ruthia. Hänellä oli ylipäätään hiukan hämärän peitossa se, miten nämä kaksi olivat voineet alunperin tutustua, sillä Felixhän oli saksalainen ja oli ollut sota. Äidiltä oli turha kysyä asiasta, sillä tämä lupasi aina kertoa sen sitten kun Grace olisi ”isompi”, aivan kuin ei melkein kolmetoistavuotias olisi ymmärtänyt mistään! Mutta joka tapauksessa Grace ajatteli joskus haikeana, että jos Ruth olisi ollut lähempänä, tämä olisi monta kertaa ymmärtänyt häntä paremmin kuin kukaan muu, paitsi ehkä äiti.

Sinä iltana kaikki kuitenkin kuin yhteisestä sopimuksesta päättivät olla ajattelematta, mikä oli Felixin tulon perimmäinen syy. Vielä teepöydässä hän puhui kaikesta ikävästä, kuten isän kanssa taloustilanteesta Saksassa ja äidin kanssa siitä, miten Mary ja Ben ja Anneliese olivat kasvaneet. Mutta kun tee oli juotu ja he kokoontuivat kaikki olohuoneeseen, illasta tuli hirveän hauska.

Felix kertoi, millaista elokuvien tekeminen oli, ja he kuuntelivat suu auki, miten yhtä lyhyttä kohtausta saatettiin kuvata monta kertaa, ja miten piti muistaa katsoa, että aurinko ei paistanut eri suunnasta kuvissa, joiden piti tulla filmiin perätysten, ja miten kauan maskeeraaminen saattoi kestää, ja miten pienistä asioista saattoi riippua se, kävikö tarpeeksi suuri yleisö katsomassa elokuvaa, vai tuottiko se hirveät tappiot.

Sitten hän kertoi tuntemistaan näyttelijöistä ja siitä, miten taikauskoisia monet heistä olivat, ja millaisia hupsuja tapoja heillä oli. Ja hän kertoi kuvausmatkoista eri paikoissa, ja käynneistään Hollywoodissa ja siitä, miten kohta kaikissa elokuvissa olisi ääni, eikä välitekstejä enää tarvittaisi, kun yleisö voisi kuulla näyttelijöiden vuorosanat.

Rouva Wallace, joka yleensä lähti kotiin teen jälkeen, ei sinä iltana tehnyt sitä, vaan jäi istumaan keittiön ovensuuhun nostamalleen tuolille. Jossakin vaiheessa myös herra Wallace tuli sisään tervehtimään vierasta. Sitten Gus MacDonald tuli kysymään Evania ja jäi kuuntelemaan Felixin tarinoita. Kohta olohuoneen lattialla istuivat myös Gordon ja Torquil, ja sitten myös heidän äitinsä tuli käymään, ja jopa tohtori, joka oli aina kiireinen, pistäytyi sisään.

Sen jälkeen tilanne lähes riistäytyikin käsistä. Jotenkin sana Felix Blumenthalin läsnäolosta kaupungissa oli lähtenyt leviämään, ja ennen kuin illallisaika koitti, Koivuranta oli tupaten täynnä hartaita ihailijoita ja uteliaita naapureita, jotka tahtoivat päästä kertomaan tuttavilleen nähneensä ”sen saksalaisen elokuvasankarin, jonka kanssa Ruth pääsi naimisiin”.

-Minä en sano mitään tämän kansan isänmaallisuudesta, rouva Wallace mutisi Bettylle. -Mutta että ne jonottavat katsomaan hunnia vielä innokkaammin kuin kauppiasta silloin, kun hän tuli kotiin sotavankeudesta — se on synti ja häpeä!

-Emmeköhän me nyt jo voisi unohtaa menneet, Betty huomautti hiukan levottomasti, sillä väenpaljous alkoi todellakin mennä liiallisuuksiin.

Onneksi Felix oli selvästikin tottunut tällaisiin tilanteisiin. Hän työnsi lempeän päättäväisesti enimmän ihmismassan eteisestä ulko-ovelle, veti taskustaan nipun mainoskuviaan ja alkoi jakaa nimikirjoituksia.

Felix osasi ottaa yleisönsä myös muualla kuin kameran edessä, sillä hänellä oli lahja suhtautua jokaiseen tapaamaansa ihmiseen niin, että tämä tunsi olevansa jotakin aivan erityisen merkityksellistä. Hän katsoi naispuolisiin ihailijoihinsa tavalla, joka sai nämä iästä riippumatta punastumaan kuin nuoret tytöt, ja Grace muisti erään filmilehden kirjoittaneen, että Felix Blumenthalilla oli ”sänkykamarisilmät”. Hän oli kerran kysynyt, mitä se tarkoitti, mutta vastauksen sijasta saanut rouva Wallacelta luunapin ja käskyn siivota suunsa, ja joutunut antamaan lehtensä äidille takavarikkoon.

Nähdessään Maisie Armstrongin livahtavan tiehensä puristaen signeerattua valokuvaa, joka esitti Felixiä jossakin tämän sankarirooleista, Duncan puisti päätään.

-Toivottavasti hänen isoisänsä ei näe tuota, hän mutisi Bettylle, joka nauroi ääneen. Rauhanaikaa oli saattanut hyvinkin kestää toistakymmentä vuotta, mutta Angus Armstrong ei koskaan unohtanut sitä nöyryytystä, jonka oli kokenut lentäjäluutnantti Felix Blumenthalin karattua hänen kodinturvajoukoiltaan.

Vähitellen tilanne alkoi rauhoittua, ja Felix tuli huokaisten takaisin olohuoneeseen.

-Minä olen pahoillani, Betty sanoi. -En todellakaan tarkoittanut, että joudut tällaiseen hullunmyllyyn.

-Muutama myyty elokuvalippu lisää, Felix sanoi ja hymyili, vaikka hän näytti väsyneeltä.

Rouva Wallace, joka oli yhä uskollisesti paikalla, laittoi illallista — ”rakas rouva Fleming, emmehän me voi lämmittää hänelle lounaan tähteitä!” — ja tunnelma muuttui taas. Felix lakkasi taas olemasta mikään tähti ja oli jälleen vain vierailulle tullut sukulainen, joka tahtoi kuulla kaikkien kuulumiset kertoakseen ne kotona Ruthille. Lapset puhuivat toistensa päälle, niin tohkeissaan ja levottomia he olivat, eikä kukaan olisi huomannut, vaikka rouva Wallace olisi syöttänyt heillä edellisviikkoisen lounaan tähteitä.

Ilta oli jo myöhäinen, ennen kuin kaikki rauhoittuivat nukkumaan. Felix majoittui vierashuoneeseen, ja seuraavan päivän hän vietti imarrellen rouva Wallacea ja kertoen kahden kesken Bettylle perheen kuulumisia ja maleksien kirjakaupassa, joka oli yhtäkkiä hyvin suosittu niin Fort Williamin nuorison kuin vanhemmankin väen keskuudessa.

Mutta sitten oli taas ilta, ja Archien oli määrä lähteä Felixin kanssa yöjunalla kohti Lontoota ja sieltä — tämä salpasi hänen sisarustensa hengityksen — lentää Berliiniin.

Lentää! Se oli aivan käsittämätöntä. Totta kai he kaikki tiesivät, että lentokone oli vanha keksintö, olihan Felixkin ollut sodan aikana lentäjä. Totta kai he tiesivät, että amerikkalainen Lindbergh oli ylittänyt jopa Atlantin lentämällä. Mutta että joku heistä pääsisi lentokoneen kyytiin, se oli aivan käsittämätöntä. Tietysti se maksoi omaisuuden, mutta Felix oli sanonut ostavansa Archielle lipun, ja kieltäytyi ehdottomasti ottamasta isän rahoja.

-Kalavelkoja, hän sanoi hymyillen, ja aikuiset näyttivät siltä kuin he aina näyttivät, kun puhuttiin sodasta, ja Grace huokasi itsekseen ja mietti, mahtaisivatko nämä koskaan lakata puhumasta siitä.

Juuri ennen kuin asetuttiin tavallista varhaisemmalle illalliselle, Archie veti Gracen mukanaan eteisen komeroon.

-Voinko minä luottaa sinuun? hän kysyi.

-Tietysti, Grace sanoi hämmästyneenä. Ei Archiella ollut tapana kysellä tuollaisia.

Veli kaivoi taskustaan kirjekuoren.

-Anna tämä Fannylle heti kun voit, lupaatko?

-Mikset sinä lähetä tätä hänelle? Grace kysyi ja tuijotti kirjettä kuin se olisi ollut käärme. -Tai pyydä Faithia lähettämään, hänhän kirjoittaa Fannylle Glasgow’hun!

-Ei sekoiteta Faithia tähän, Archie sanoi kiusaantuneena. -Hän kielisi kuitenkin äidille. Sinä osaat tarvittaessa pitää suusi kiinni.

Kohteliaisuus oli niin yllättävä, että Grace hämmentyi ja vaistomaisesti ojensi kätensä. Vasta kun Archie helpottuneena työnsi kirjekuoren hänelle ja tarttui komeron ovenkahvaan, tyttö tajusi, mitä oli tehnyt.

-En minä tiedä… hän aloitti.

-Kyllä sinä sen hoidat, Archie sanoi hätäisesti ja livahti ulos komerosta, eikä Gracen auttanut kuin sujauttaa kirje esiliinantaskuunsa.

Illallisen jälkeen Felix sanoi menevänsä ulos polttamaan savukkeen ja antoi heidän jättää hyvästit rauhassa. Ne olivat kankeat, kuten aina silloin, kun sanottavaa on liiaksi, jotta kukaan voisi sanoa mitään merkityksellistä. Ja sitten Felix palasi sisään ja sanoi, että heidän piti lähteä asemalle.

-Jos me kuitenkin… Betty sanoi epävarmasti.

-Ei, on parempi, ettette lähde saattamaan, Felix sanoi lempeästi. -Pojalla on järkevän vähän matkatavaraa, kyllä me selviämme. Kyllä, minä vien terveisiä Ruthille ja lapsille, he ilahtuvat valokuvista. Kiitos, vien terveisiä myös vanhemmilleni. Kyllä, Estherille myös.

Puhuessaan Felix irrottautui häntä ympäröivästä perheestä yhtä ystävällisen päättäväisesti kuin edellisiltana ihailijoistaan ja samalla työnsi Archien laukkuineen ulos ovesta. Duncan tarttui Bettyyn, joka ojensi käsiään ovea kohti, kuin olisi tullut viime hetkessä katumapäälle ja halunnut sittenkin pitää Archien luonaan.

-Kas niin, Duncan sanoi lempeästi, -kas niin, Sappho. Kaikki on hyvin. Poika on turvassa. Felix pitää hänestä huolta. Ei, lentäminen ei ole yhtään vaarallista, sitä tapahtuu koko ajan. Ei, ei hän ajaudu turmioon — sehän on Archie, meidän järkevä Archiemme! Kyllä, kyllä hän oppii kieltä, Ruth auttaa. Tulehan nyt. Mennään tänne, saat vähän rauhoittua.

Puhuessaan Duncan talutti nyyhkyttävän Bettyn tämän työhuoneeseen ja sulki oven perässään. Rouva Wallace nosti vesikattilan tulelle.

-Menkään lukemaan läksynne, hän komensi lapsia. -Olette laiskotelleet kaksi iltaa. Ei, Faith kulta, älä mene sinne. Anna isäsi hoitaa se. Äitisi on kohta ennallaan, kun hän saa vähän itkeä ja sitten juoda hyvää vahvaa teetä. Minä pysyn täällä kunnes hän on kunnossa. Mars matkaan nyt, ette te huomenna koulussa pääse yhtään sen vähemmällä, vaikka olisittekin seurustelleet filmitähden kanssa.

-Meidän luokallamme kaikki tahtoivat kuulla kaiken Felixistä, huomautti Moira äänellä, joka kieli, ettei hän ollut pihistellyt tietojaan.

-Opettajako myös? tiedusteli rouva Wallace, ja Moiran oli myönnettävä, että opettaja oli tehnyt tässä asiassa hämmästyttävän poikkeuksen. -No, menkääpä nyt. Saatte vielä myöhemmin teetä ja leipää, koska nyt syötiin niin varhain.

Tyttöjen huoneessa Faith, Grace ja Moira ottivat vastahakoisesti koulukirjansa esiin. Kulunut vuorokausi oli ollut niin jännittävä, että läksyt maistuivat kerta kaikkiaan puulta. Mutta he olivat hiukan järkyttyneitä Archien lähdöstä ja äidin itkusta, ja se sai heidät avaamaan kuuliaisesti kirjansa.

Grace istui jalat ristissä vuoteellaan, kuten hänen tapansa oli, vaikka rouva Wallace moitti häntä päiväpeitteen sotkemisesta. Huomatessaan, että Faith ja Moira olivat syventyneet läksyihin, Grace kurotti varovasti kättään. Hänen vuoteensa yläpuolella oli hylly, jossa oli kaksi pientä laatikkoa, ja toisessa niistä hän säilytti päiväkirjaansa. Kumpikaan sisarista ei huomannut, kun hän veti sen laatikosta ja avasi kielioppinsa suojassa.

Päiväkirjan sivujen välissä oli Stuartin kirje, jonka päälle Fannyn nimi oli kirjoitettu lennokkaalla käsialalla. Nyt Grace laski sen päälle toisen kirjekuoren, johon Archie oli kirjoittanut ”Fanny” yhtä selkeästi ja siististi kuin merkinnät kaupan tilikirjaan.

Tämähän oli aivan kamalaa! Mitä hän oikein tekisi? Eihän hän voisi antaa Fannylle molempien veljiensä kirjeitä! Pitäisikö hänen kysyä Faithilta neuvoa, tai pyytää tätä hoitamaan asia kuten parhaiten näki — Faith oli sentään Fannyn ystävä. Mutta Archie oli oikeassa, Faith ehkä kertoisi äidille.

Ja Grace parka tajusi, että ensimmäistä kertaa elämässään hän oli törmännyt asiaan, jota ei voinut kertoa edes äidille. Ei varsinkaan äidille!

2 kommenttia:

  1. :D Miten mä ajattelinkaan, että Grace joutuu vielä veljiensä takia pulaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pikkusiskot ovat hyviä moneen äkkinäiseen. :)

      Poista