keskiviikko 23. syyskuuta 2015

11. Kolmetoistavuotissyntymäpäivä

 
Lokakuun 7. päivänä
”Tämä syksy on sateinen ja jollakin tavalla hiljaisempi kuin aiemmin. Rouva Wallace sanoi eräänä päivänä, ettei hän olisi uskonut Stuartin ja Archien poissaolon vaikuttavan näin paljon, kun ’jäljellä on kuitenkin kuusi huutavaa lasta’. Se oli minun mielestäni vähän sopimattomasti sanottu, sillä emme me huuda, emme ainakaan koko aikaa.

Stuartilta on tullut New Yorkista sähke, jossa luki vain perillä. Sen sijaan Archie lähetti Berliinistä postikortin, joka oli kirjoitettu aivan täyteen kaikkea, mitä hän on jo päässyt näkemään.

Heidän molempien Fannylle kirjoittamat kirjeet ovat edelleen tämän päiväkirjani välissä, ja ne tuntuvat polttavan sivujen läpi aina, kun avaan kirjan. Mieluiten heittäisinkin molemmat lieteen, mutta en sentään uskalla (ja sitä paitsi rouva Wallace kuitenkin alkaisi kysellä, miksi tulipesässä on paperituhkaa, ja joutuisin kiinni). Siksi olenkin toistaiseksi päättänyt antaa asian olla. Minä en missään tapauksessa tapaa Fannya ennen joulua, ja siihen on niin pitkä aika, että toivottavasti ehdin keksiä mitä teen.

Muuten tämä syksy on kyllä kauhean hauska. Tavallaan minä pidän koulunkäynnistä, sillä on turvallista ja mukavaa, kun päivät seuraavat toisiaan tietyllä tavalla samanlaisina, kun tietää joka aamu tapaavansa samat toverit ja opettajat. Tietysti ne päivät eivät ole mukavia, jolloin olen laiminlyönyt läksyni eikä onnistu huijaamaan opettajia. Mutta joka kerta yritän vakavasti parantaa tapani, ja vaikka en pysty siihen kuin ehkä pari päivää, on sekin jo jotakin, vai mitä?”

Lokakuun 12. päivänä
”Äidillä on tapana sanoa, että ensivaikutelmaa on vaikeata muuttaa jälkikäteen, ja että siksi kaikkia vieraitakin ihmisiä pitää aina kohdella ystävällisesti ja kohteliaasti. Mutta joskus muuttaminen onnistuu, kuten Axel Barclayn kohdalla. Ajatella, miten nurjasti minä suhtauduin häneen, kun koulu alkoi, ja miten hauskaksi hän on osoittautunut!

Itse asiassa hänen tulonsa luokkaan on vaikuttanut koko ilmapiiriin jollakin tavalla virkistävästi. Hän on kauhean vilkas ja tekee usein asioita ennen kuin ajattelee, mutta minusta siitä seuraa vain hauskuutta.

Jopa neiti MacGregor suhtautuu häneen vähemmän ankarasti, vaikka löysi laatikostaan sammakon (”minä tahdoin vain nähdä, ymmärtäisikö se mennä piiloon, kun te avaatte laatikon, opettaja, mutta te taisitte säikäyttää sen!”) ja tuli luokkaan juuri, kun me teimme laskennonvihon sivuista puhallusputkia (”minä tahdoin vain kokeilla, saanko kuminpalan osumaan kuninkaan nenään — hänen nenänsä ei ole tuossa kuvassa järin iso, vai mitä, opettaja?”).

Sillä Axel ei ole koskaan ilkeä kenellekään, ja hän auttaa sekä isoja että pieniä. Niinpä hän meni väliin, kun yläluokan pojat kiusasivat Oliver MacLeania, ja hän näpäytti jotakin terävää Rona Munrolle, kun tämä sanoi minulle taas ilkeyksiä Stuartista, ja hän on keskeyttänyt jo monta muutakin ikävää tilannetta ja riitaa joskus vain sillä, että kutsuu molemmat riitapukarit mukaan samaan leikkiin.

Sillä välitunneilla Axel keksii hauskimmat leikit, ja hän saa kaikki mukaan, meidän luokkamme tytötkin. Ja juostuamme ja riehuttuamme oikein kunnolla palaamme luokkaan virkeinä ja iloisina, ja jaksamme aika hyvin kuunnella seuraavaan välituntiin asti. Ja isotkin tytöt ja pojat, jotka eivät lähde enää mukaan leikkimään, tulevat joskus katsomaan, mitä me teemme.

Kun Ramsayt olivat meillä sunnuntaina päivällisellä, Sean-setä sanoi neiti MacGregorin ehdottaneen opettajainhuoneessa puolitosissaan, että Axel Barclayta alettaisiin kierrättää luokasta toiseen, niin hyvää hän tekee ilmapiirille puhallusputkista ja sammakoista huolimatta.

Kaikki pitävät Axelista ja hänen suloisesta pienestä sisarestaan, kaikki paitsi Gordon MacDonald, ja siitä minä olen pahoillani. Gordon sietää kyllä Axelia ja antaa tämän kävellä meidän kanssamme koulusta kotiin, mutta minä näen, ettei hän ole aivan tyytyväinen, enkä ymmärrä miksi.

-Sinä olet nykyään aina iloinen, Gordon sanoi minulle tänään, kun tulimme koulusta kahden, sillä Axel oli joutunut menemään isänsä asioille.

Kun hän sanoi sen, huomasin, että se on totta.

-Koulussa on nyt jotenkin toisenlaista, sanoin miettiväisesti. -Kaikki ovat paljon hyväntuulisempia, ja neiti MacGregor nauraa usein.

Gordon potkaisi kävelytiellä olevaa kiveä, niin että se lensi kahahtaen rantaheinikkoon.

-Ja Barclay on kaiken keskipiste, Gordon yhtäkkiä tiuskaisi.

Minä katsoin häneen hyvin moittivasti.

-Tietysti hän on keskipiste! Hän keksii aina kaikkea hauskaa, sellaista, mitä koko luokka voi tehdä yhdessä. Ja muutkin! Mikset sinä tule leikkimään meidän kanssamme välitunneilla?

Sillä Gordonilla on yleensä ’muuta tekemistä’ kun häntä pyydetään mukaan.

-Ei minua huvita, Gordon mutisi. -Tarkoitan, että hän on reilu kaveri, mutta tarvitseeko kaikkien pyöriä koko ajan hänen ympärillään!

-Keiden kaikkien? kysyin hämmästyneenä.

-No — kaikkien! Gordon potkaisi toista kiveä. Mahtaakohan hän koskaan saada nuhteita kenkiensä pilaamisesta, kuten me saisimme? Isä sanoo, ettei hänellä ole varaa ostaa meitä varten koko suutarinliikettä. Mutta ehkä Gordonin vanhemmilla on. Onhan Fergus-setä lääkäri, ja Alice-tädillä on paljon rahaa muuten vain.

-Et kai sinä kadehdi häntä? Gordon, se on hirveän rumaa! Meidänhän pitää olla hänelle aivan erityisen kilttejä, kun ei hänellä ole äitiä, sanoin opettavaisesti. -Äiti sanoi niin. Hän sanoi, että meidän pitäisi kutsua herra Barclay ja Axel ja Iona joskus päivälliselle. Ja hän sanoi, että onneksi sinun äitisi oli kuullut isältäsi, että herra Barclay on leski, ennen kuin kukaan naisyhdistyksestä ehti kohteliaisuusvierailulle kysymään rouvaa mukaan toimintaan! Se olisi ollut hirvittävä munaus.

-Älä lörpöttele niin mahdottomasti, Gordon mutisi. -Sinä kutsut hänet tietysti syntymäpäivillesi.

-Tietysti kutsun! huudahdin.

Sitten kerroin äidin luvanneen, että saan kutsua tavallista enemmän vieraita, koska on luvattu kaunista ilmaa ja voimme leikkiä ulkona. Rouva Wallace on sanonut leipovansa meille rinkeleitä, ja me saamme paistaa makkaroita ja juoda mehua pihalla.

Epäröin hetken, mutta koska Gordon on parhain ystäväni, kerroin hänelle kaikkein suurimman yllätyksen, jota kielsin paljastamasta kenellekään ennen juhlia: Donald saa herra Irvineltä lainaan tämän vanhemman elokuvakoneen ja filmin, niin että hän voi pitää meille illalla elokuvaesityksen!

Yhdelläkään ihmisellä koko Fort Williamissa ei koskaan ole ollut elokuvaesitystä kotonaan, vaikka Torquilin seitsemänvuotispäivillä näytettiinkin kuvia taikalyhdyllä. Gordonkin hämmästyi niin, että lakkasi murjottamasta.

-Minkä filmin? hän sitten kysyi hyvin kunnioittavasti.

-Donald kiusasi minua, että tuo Punatukan, kerroin, -mutta onneksi äiti kielsi! Jos hyvin käy, saamme Chaplinin Sirkuksen.

-Oh, sanoi Gordon. Ja sitten hän oli aivan hiljaa.”

Lokakuun 15. päivänä
”Tänä aamuna minä heräsin siihen, että äiti suuteli minua ja kuiskasi:

-Hyvää huomenta, kolmetoistavuotias!

Voi, miten hienolta se tuntuu! Vihdoinkin minä olen kolmentoista, samanikäinen kuin useimmat luokkatoverit — Ted Coburn tosin on syntynyt uudenvuodenaattona, mikä on niin surullista, että siitä voi tuskin puhua — ja edes parin kuukauden ajan vanhempi kuin Gordon MacDonald, niin ettei hän voi soittaa minulle suutaan.

Stuartilla ja Archiella on ollut aina tapana kantaa syntymäpäivänsankari kultatuolissa alakertaan. Viime vuonna Stuart oli poissa, mutta Archie ja Donald kantoivat minut. Ja nyt Archiekin on poissa, joten sain kävellä omin jaloin. Mutta perhe oli tehnyt minulle kunniakujan rappusten juurelta keittiöön asti, ja kaikki ojensivat minulle lahjoja, niin että aamiaispöytään päästessäni sylini oli aivan täynnä paketteja.

Ja millaisia! Sain äidiltä ja isältä juuri samanlaisen kalliin kuvakirjan, jota Rob-eno näytti minulle kesällä Kuusikukkulalla — epäilen vähän hänen vihjanneen, että pidin siitä. Donaldilta sain elokuvalippuja lastennäytöksiin, ja Faithilta uudet värikynät ja piirustuspaperia. Evan oli ostanut peräti kaksi kuvakorttia filmitähtisarjaan, jota kerään, ja Walter ja Moira piirtäneet minulle syntymäpäiväkortit.

Ja rouva Wallace oli kutonut minulle villatakin, aivan uuden vihreän villatakin! Minulla ei ole koskaan ollut uutta villatakkia, sillä saan tietysti aina Fayen vanhat vaatteet. Ja herra Wallace oli tehnyt pienen puisen arkun, joka mahtuu kansi suljettuna täsmälleen vuoteeni alle, ja jossa on lukko, niin että voin pitää siellä kaikkia tärkeitä tavaroitani, eikä kukaan pääse niihin käsiksi.

Sain pukea uuden vihreän villatakin ylleni kouluun ja ottaa mukaan Stuartin ja Archien lähettämät onnittelukortit, jotka olivat tulleet postissa jo ajoissa, mutta jotka äiti oli pitänyt piilossa tähän aamuun asti, ja joita kaikki luokan tytöt ihailivat mahdottomasti. Stuartin kortti on kolmiulotteinen: kun sen avaa, esiin kohoaa kukkakimppu, ja kannessa lukee kultaisin kirjaimin Hyvää syntymäpäivää. Ja Archien kortissa on kissa, melkein yhtä sievä kuin Emma Wood, ja kun korttia liikuttaa, kissan silmät liikkuvat. Vain ulkomailla voi olla niin ihmeellisiä kortteja!

Koulussa kaikki onnittelivat minua, neiti MacGregorkin, ja Faith sanoi, että jopa Claire Buchanan oli takanapäin sanonut villatakkiani hyvin sieväksi.

Koska nyt on tiistai ja huomenna koulupäivä, toverit tulevat juhlimaan meille vasta lauantaina. Mutta illalla tulivat Eliza-täti ja Sean-setä ja Catrina ja Niall, ja tietysti Fergus-setä ja Alice-täti ja lapset. Isoäiti ja isoisä eivät tulleet, sillä isoäidin selkä on taas ollut huonona, mutta he olivat lähettäneet minulle setelin, jolla saan ostaa mitä ikinä itse tahdon. Samoin Edinburghin isoisä ja isoäiti olivat lähettäneet rahaa. Tunnen itseni  miljönääriksi!

Eliza-tädin perheeltä sain leveät uudet palmikkonauhat ja — tästä mykistyin aivan täysin — silkkisukat. Kenelläkään toisella meidän luokallamme ei ole silkkisukkia! Ja tohtorilan paketissa oli niin sievä kaulus ja kalvosimet, ettei sellaisia ole kenelläkään toisella, ja sitten vielä hansikkaat ja uusi nauha hattuuni. Niin että minä tunsin olevani kuin prinsessa kaikkien kauniiden vaatteitteni keskellä.

-Kunhan et revi ja sotke niitä, Gordon sanoi, mikä oli minun mielestäni vähän asiatonta, kun hän oli kerran meillä vieraana.

Ajatella, nyt olen kolmentoista. Ja vuoden päästä jo neljäntoista ja sitten viidentoista. Ja sitten koulu loppuu ja voin tehdä mitä ikinä tahdon! Se tuntuu huumaavalta.”

Lokakuun 19. päivänä
”Tänään vietettiin minun syntymäpäiväjuhliani. Voi, miten hauskaa meillä oli! Oli aurinkoista, niin että saatoimme tosiaankin leikkiä koko iltapäivän puutarhassa, ja meillä oli kauhean mukavaa, sillä Donaldkin tuli mukaan, ja yhdessä Axelin kanssa he keksivät niin hupaisia asioita.

Ja sitten isä ja herra Wallace ja Fergus-setä tekivät järvenrantaan nuotion, ja me keräännyimme sen ympärille paistamaan makkaroita ja syömään rinkeleitä ja juomaan mehua. Meidän kätemme ja suupielemme olivat sen jälkeen tietysti aivan noessa ja rasvassa, joten rouva Wallace oli pystyttänyt portaiden juureen pesupisteen, ennen kuin päästi meidät sisään.

Äiti ja isä olivat siirtäneet olohuoneen huonekaluja ja levittäneet lattialle huopia, niin että meidän oli mukava istua, ja oveen oli kiinnitetty lakana, joka toimi valkokankaana. Ja sitten valot sammuivat ja Donald laittoi elokuvakoneen käyntiin, ja voi miten me nauroimme Chaplinille ja hänen sirkukselleen!

Ilta oli jo pimentynyt, kun kaikki vihdoin lähtivät. Maisie Armstrong vakuutti minulle, ettei ole koskaan ollut onnistuneemmilla syntymäpäivillä, ja minä aivan mykistyin. Cora kuiskasi vähän haikeana, että hänen kodissaan syntymäpäiviä tuskin muistetaan saati juhlitaan, mutta sitten hän otti minua kaulasta ja sanoi olevansa iloinen hyvästä ystävästä, jonka ansiosta sai viettää niin tavattoman hauskan iltapäivän ja illan. Voi, miten iloiseksi minä tulin, kun Fergus-setä samassa ilmestyi ovelle ja sanoi, että veisi autolla kotiin kaikki ne, jotka asuivat kaupungin ulkopuolella, jotta näiden ei tarvitsisi kävellä pilkkopimeässä syysillassa. Cora ei totisesti kovin usein pääse autokyytiin!

Olin hirveän iloinen ja tyytyväinen — kunnes tapahtui jotakin hirmuisen jännittävää ja ikävää.

-Oliko sinulla hauskaa? äiti kysyi minulta, kun me aloimme siivota pois juhlien jälkiä.

-Oli! huokasin onnellisena. -Kauhean hauskaa!

-Niin ajat muuttuvat, sanoi isä. -Kun minä täytin kolmetoista, elokuvat oli tuskin keksitty, saati että niitä olisi voinut nähdä lastenjuhlissa!

-Millaiset juhlat sinulla sitten oli? minä kysyin. ”Lapsi”-sana oli kyllä loukkaava, mutta olin niin iloisella mielellä, että päätin olla huomaamatta sitä.

-Ei siihen aikaan lasten syntymäpäiviä juuri juhlittu, isä sanoi käyttäen taas tuota ärsyttävää sanaa. -Ei edes minun.

Me kaikki nauroimme, sillä lapsuusmuistojensa perusteella isä on ollut aivan pilalle hemmoteltu.

-Se oli kyllä ikimuistoinen päivä muuten, jatkoi isä. -Sain aamulla lahjoja ja illalla karsseria.

-Mikä on karsseri? kysyi Evan silmät suurina. -Onko se jotakin syötävää?

-Ei, poikaseni. Isä hymyili. -Karsserikoppi oli poikakoulun kellarissa oleva eristysselli, jonne joutui pahimmista rikkeistä. Minä olin saanut aamulla lahjaksi uuden krikettimailan, ja — no, koulun juhlasalin ikkuna osui pallon tielle, kun välitunnilla harjoittelimme pihalla vähän syöttöjä, vaikka kriketin peluu oli kielletty muualla kuin urheilukentällä.

-Karsseria rikkoutuneesta ikkunasta? äiti sanoi hämmästyneenä. -Eikö teidän koulussanne tunnettu jälki-istuntoa?

-Totta kai, mutta rehtorin mielestä jälki-istunto ei enää tepsinyt minuun.

-Enää? toisti Walter toiveikkaasti.

-Eikö Donaldin pitänyt palauttaa se elokuvakone tänä iltana, äiti huomautti. -Mene auttamaan häntä kantamisessa, Walter, äläkä kysele typeriä.

Me huokasimme pettyneinä, kun Walter ja Don lähtivät elokuvakoneen ja kelan kanssa teatterille. Emme koskaan väsy kuuntelemaan äidin ja isän kertomuksia vanhoista ajoista, mutta aina joskus vastaan tulee tällaisia ikäviä tilanteita, jolloin hyvä tarina katkaistaan kesken.

Vaikka minä melkein luulen, että jos kukaan olisi arvannut, mitä sitten tapahtui, olisimme kerjänneet isää vaikka millä jatkamaan tarinaa.

Sillä Faith kysyi:

-Saanko minä tanssiaiset, kun täytän viisitoista? Niin kuin Lily MacBride viime kesänä?

-Et, äiti sanoi. -Meillä ei ole sellaisia tiloja kuin MacBrideilla. Katsotaan sitten, kun olet vähän vanhempi.

Ollapa niin vanha, että saisi tanssiaiset! Tosin minä en ole oikein hyvä tanssimaan. Toivoisin niin, että Stuart tulisi pian kotiin, sillä hän jaksaa opettaa minua eikä tee pilaa, vaikka kompuroin.

Mutta silloin Moira avasi suunsa.

-Kenen kanssa sinä tahtoisit mieluiten tanssia? hän kysyi Faithilta silmät suurina ihastuksesta. -Pidätkö sinä kaikista eniten Will MacLeanista, kun annoit hänen suudella itseäsi kirkon kiviaidan takana, vai Ferris Buchananista, kun istuit hänen kanssaan elokuvateatterin takapenkissä?

-Mitä? sanoi isä äänellä, joka olisi saanut Faithin kalpenemaan, ellei tämä olisi ollut aivan punainen raivosta.

-Ei se ollut mitään, Faith sähisi ja loi Moiraan katseen, joka ajoi tämän turvaan äidin selän taakse. -Tuo vakoileva kakara käsittää kaiken väärin!

-Enkä käsitä! Moira huusi äidin helmoista. -Minä näin, kun Will…

-Minä kielsin häntä, ja se oli vain poskisuudelma! Faith keskeytti. Minusta se kuulosti vähän kummalliselta, mutta ymmärsin tietysti olla sanomatta mitään. -Ja meitä oli elokuvissa vaikka kuinka monta, ja me istuimme kaikki takana, kun ei muualla ollut tilaa!

-Faithin pitäisi ymmärtää hävetä, sanoi rouva Wallace, joka oli jäänyt tiskaamaan. -Mutta nykyajan nuoret ovat aivan pilalla. Jos minä olisin Faithin iässä antanut pojan suudella itseäni…

-Varsinkin kirkon kiviaidan takana, pisti äiti väliin. Minusta näytti aivan siltä, kuin häntä olisi hymyilyttänyt, mutta olisiko äiti hymyillyt asialle, joka oli rouva Wallacen ja isän mielestä niin pöyristyttävää?

-Faith, yläkertaan, sanoi isä.

-Duncan, älä ole mahdoton, äiti sanoi. -Nyt on Gracen juhlailta.

-Yläkertaan, toisti isä häntä kuulematta.

Faith paiskasi käsistään astiapyyhkeen, loi vielä hirmuisen katseen Moiraan, muodosti huulillaan sanan ”juorukello” ja marssi tiehensä.

-Beatrice Fleming, minä ihmettelen sinua, isä sanoi äidille ankarasti. Evan ja minä vetäydyimme vähin äänin kauemmaksi. Jos isä puhuttelee äitiä tämän ristimänimellä, asiat ovat todella hullusti. -Aivan kuin et vähääkään välittäisi tyttäresi tekemisistä!

-Hyvä tavaton, äiti sanoi kärsimättömästi, -älä nyt nosta siitä tuollaista meteliä — laske irti minun hameestani, Moira kulta, sinä revit sen. Hän on neljäntoista, Duncan Fleming! Jos Will MacLean on suudellut häntä poskelle, vaikka kuinka kirkon kiviaidan takana, ei se tarkoita, että hän olisi menossa turmioon!

-Jätä nyt se kiviaita rauhaan! isä tiuskaisi.

-Ei, minusta tuntuu, että se on hyvin merkityksellinen, sanoi äiti, ja nyt minä olin aivan varma, että häntä nauratti. -Jätä sinä sen sijaan Faye rauhaan! Hän on hyvä kunnon tyttö, eikä varmasti tee mitään typerää — ellet sinä sitten aja häntä siihen rupeamalla kasvattamaan kärpäsistä härkäsiä!

-Tuolla ulkonäöllä…

-Tarkoitatko sinä, että koska hän on sievä, hän on tyhmä? äiti napautti.

Isä räpytteli silmiään vähän hämmentyneenä. Hän on joskus sanonut, että äidin kanssa ei pidä koskaan ruveta väittelemään, sillä tämä pystyy kääntämään mustan valkoiseksi jos tahtoo. En oikein ymmärrä, mitä se tarkoittaa, mutta sen tiedän, että Faith ei ole tyhmä. Hän saa aina hyviä arvosanoja koulusta.

Evan pujotti kätensä minun käteeni. Vaikka hän on kesän partioleirinsä jälkeen tullut paljon reippaammaksi, hän pelkää erimielisyyksiä ja kiivaita sanoja. Puristin häntä kädestä ja toivoin, että isä rauhoittuisi. Joskus tämä suuttuu niin kovasti, että minuakin pelottaa, vaikka hän yleensä onkin kiltti ja ystävällinen.

-En minä ole sanonut mitään tytön järjestä, isä jatkoi, ja helpotuksekseni huomasin, että hänen äänensä oli rauhallisempi. -Mutta Fannykin on neljäntoista, ja katso nyt, mitä hänen kanssaan tapahtui!

-Se taas ei ollut vähässäkään määrin Fannyn vika, äiti huomautti, -vaan eräiden typerien nuorten miesten! Sinä ja Fergus kai tahtoisitte sulkea tytöt luostariin, kunnes he täyttävät viisikymmentä.

-Mutta kun me olimme hänen iässään…

-Tuli tässä mieleeni, äiti sanoi viattomasti, -että minä puolestani taisin aikoinaan suudella erästä nuorta miestä poskelle. Tosin ilman kiviaitaa.

-No mutta rouva Fleming, sanoi rouva Wallace tyrmistyneenä.

-Sappho, isä sanoi varoittavasti ja vilkaisi meihin.

Evan ja Moira ja minä höristimme korviamme niin, että ne varmaan venyivät pitkiksi kuin jäniksillä. Säälin Faithia, joka murjotti yksin yläkerrassa ja jäisi nyt paitsi jostakin, mitä meille ei koskaan aiemmin ollut kerrottu.

-Se oli muutenkin hyvin mielenkiintoinen ilta se, jatkoi äiti.

-Sappho, isä toisti, -ole vaiti. Me olimme aikuisia ihmisiä.

-Ehkä niin, sanoi äiti, -mutta ei se ollut niin kiveen hakattua, että sinua ei heitetty ulos Kuusikukkulalta tempauksesi jälkeen. Will MacLean on kunnon poika ja Faith on järkevä tyttö, niin että sinun tilallasi menisin siirtämään olohuoneen kalusteet paikalleen ja pitäisin suuni kiinni.

Yleensä äiti ei koskaan puhu isälle tuolla tavalla, ei ainakaan meidän kuultemme. Mutta isä katsoi häntä hetken, ja minusta tuntui, että yhtäkkiä häntäkin hymyilytti. Ja sitten hän käski Evanin auttamaan huonekalujen siirtelyssä, kunnes Walter ja Donald palaisivat elokuvateatterilta.”

Lokakuun 20. päivänä
”Kun me eilen menimme nukkumaan, Faye makasi sängyssä peittoonsa kääriytyneenä kuin ei olisi huomannutkaan meitä. Mutta valojen sammuttua kuulin hänen kääntyilevän ja tiesin, ettei hän nukkunut.

Niinpä odotin, kunnes Moiran vuoteesta alkoi kuulua tasaista hengitystä, sitten livahdin sängystä ja kipitin huoneen yli Faithin luo.

-Kerro! kuiskasin ja pujahdin hänen peittonsa alle.

Tietystikään minun ei tarvinnut sanoa enempää, Faith tiesi kyllä, mitä tarkoitin. Hän kertoi kuiskaten, miten pari viikkoa aiemmin Will MacLean oli halunnut saattaa hänet koulusta. Koska oli ollut kaunis ja aurinkoinen päivä, he olivat kiertäneet pidempää reittiä ja sitten istuutuneet kirkon kiviaidan taakse kuivalle ja lämpimälle nurmelle puhelemaan. Voin ymmärtää sen, sillä Will on kauhean mukava ja kiltti.

Mutta sitten Faith kertoi Willin sanoneen, että hän piti Faithista kauheasti, ja että Faithin piti luvata, ettei kävelisi kenenkään muun kanssa, ja että hän tahtoi pitää Faithia kädestä.

-Sinua? minä läähätin. Onhan aivan käsittämätöntä, että joku puhuisi sellaisia asioita Faithille, aivan kuin tämä olisi täysikasvuinen! Sehän oli melkein kuin kosinta!

-Minua, Faith kuiskasi, ja saatoin aavistaa ylpeyden hänen äänessään. -Tietystikin minä sanoin, ettei hänen pidä puhua tuollaisia, ja etten minä voi mennä lupaamaan mitään sellaista.

Minä huokasin. Miltä mahtaisi tuntua, jos joku tahtoisi, etten kävelisi kenenkään muun kanssa? Tai tahtoisi pitää minua kädestä? Oikeasti kädestä? En osaa edes kuvitella, ja pelkään vähän, ettei minun tarvitsekaan. Kukapa tahtoisi kysyä sellaista minulta, joka olen niin huolimaton ja ruma!

Sitten Faith kertoi Willin kysyneen, saisiko tämä suudella häntä. Faith oli tietysti aivan kauhistunut ja sanonut, että ei missään tapauksessa. Mutta Will oli kumartunut, eikä Faith ollut ehtinyt hypätä pystyyn, ainoastaan kääntää päätään niin, että suudelma osui hänen poskeensa.

Minä aivan vapisin ja sain tuskin kysytyksi, miltä se oli tuntunut. Faith tunnusti, että se oli ollut lähinnä vain ikävää ja kiusallista, sillä hän oli pelännyt että joku näkisi — ’kuten nyt esimerkiksi tuo Moira, iänikuinen vakoilija!’ — ja että hänen mielestään suutelemisesta pidettiin aivan turhaa meteliä. Huomautin, että ehkä silloin tarkoitettiin oikeita suudelmia, jotka eivät osu poskeen, ja Faith myönsi, että olin ehkä oikeassa.

Sitten minä kerroin, mitä äiti oli sanonut, ja tällä kerralla Faith aivan mykistyi. Ettäkö äiti olisi suudellut isää eikä toisinpäin! Emme kumpikaan olleet koskaan ajatelleet, että tyttö voisi suudella poikaa. Tietysti äiti nykyään suutelee meitä kaikkia, mutta se on aivan eri asia.

-Mutta pitää muistaa, että siitä on kauhean kauan, Faith sanoi epäröiden. -Ehkä siihen aikaan se ei ollut niin tarkkaa.

Se tuntui vähän lohduttavalta. Mutta sitten en saanut olluksi, vaan kysyin Faithilta, mitä hän arveli: olikohan äiti joskus suudellut jotakuta muutakin kuin isää?

-Oletko sinä hullu! Faith tuhahti. -Ketä muka!

Voi miten helpottuneeksi tulin! Ketä tosiaan. Yhtäkkiä tunsin kiusausta kertoa Faithille Stuartin ja Archien kirjeistä ja kysyä, tiesikö tämä, olivatko nämä koskaan koettaneet suudella Fannya, mutta nipistin viime hetkessä suuni kiinni. Sen sijaan kuiskasin haikeasti, mahtaisiko kukaan koskaan suudella minua.

-Aivan varmasti, Faith kuiskasi vastaan ja kiersi kätensä ympärilleni. -Minä uskon kyllä niin.

Voi, miten kiltti hän olikaan! Kunpa minä voisin olla samanlainen. Tänään jo yritin, sillä kun äiti puhui Faithin kanssa pitkään kahden kesken, en yhtään kysynyt kummaltakaan, mistä kaikesta, vaikka mieleni teki.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti