torstai 24. syyskuuta 2015

12. Grace etsii työpaikkaa

 
Pari päivää syntymäpäiväkutsujensa jälkeen Grace istui jalkojensa päällä olohuoneen toisessa lepotuolissa raamatunhistorioineen, sillä yläkerran tyttöjen huoneessa Faith luki maantieteen kokeeseen ja oli levittänyt karttakirjan pöydälle.

Grace olisi erinomaisen hyvin sopinut samaan huoneeseen, sillä hän yleensäkin luki läksynsä sängyllä, ja nyt vielä Moira oli tullut alas keittiöön kirjoineen, sillä tämä ei vieläkään ollut oikein vanhimman sisarensa suosiossa. Mutta olohuoneessa oli hauskaa, sillä jos hän oli aivan hiljaa, äiti ja isä unohtivat, että hän oli läsnä, ja silloin hän saattoi kuulla vaikka mitä jännittävää.

Isä luki sanomalehteä sohvalla, ja äiti istui toisessa lepotuolissa jalat matalalla jakkaralla ja korjasi lyöntivirheitä kertomuksessa, jonka joku lehti oli tilannut. Enimmäkseen kumpikin oli vaiti, mutta toisinaan isä sanoi jotakin lehteen liittyvää ja äiti vastasi.

Paperi rapisi, kun isä taitteli The Scotsmanin kasaan ja heitti huolimattomasti koriin, jossa lehtiä säilytettiin. Sitten hän riisui silmälasinsa ja hieroi nenänpieliään kuin hänen päätään olisi taas särkenyt.

-Mitä nyt? äiti kysyi lempeästi. Grace olisi halunnut hartaasti osata puhua yhtä lempeästi ja ystävällisesti kuin äiti.

-Jälleen huono vuosi, vaikka viljelijät jo muuta toivoivat, isä sanoi. -Se alkaa näkyä kaikessa. Malcolm Armstrong sanoi joutuvansa lyhentämään kauppa-apulaisten työvuoroja, jottei ketään tarvitsisi kokonaan irtisanoa.

-Mutta vaikuttaako se meillä? äiti kysyi.

-Tietysti vaikuttaa. Jos viljelijällä on huonot ajat, se kertautuu vähitellen kaikkialla. Lehtitilauksia on jo peruttu useita, enkä ole saanut pariin päivään asiakkaita valokuvaamoon.

-No, äiti sanoi, -me olemme selvinneet pahemmastakin.

-Kun ei pankki vain alkaisi vaatia saataviaan, isä sanoi. -Olin hullu, kun otin keväällä uuden lainan valokuvalaitteiston uusimiseen. Olisin pärjännyt vielä vanhalla kalustolla. Ilman sitä olisimme kohta velattomia.

-Ethän sinä voinut tietää, sanoi äiti.

-Totta kai minun olisi pitänyt tietää! Isä huokasi, nojasi päätään sohvan selkänojaan ja sulki silmänsä. -Mutta ajattelin, että jos Archie jää tähän… Äh, ei pitäisi ajatella!

-Shh, sanoi äiti hellästi, aivan kuin hän sanoi lapsille silloin, kun nämä olivat pelästyneitä tai kipeitä. Sitten hän laittoi käsikirjoituksensa syrjään, meni sohvan taakse ja alkoi hieroa isän ohimoita. -Shh. Kaikki järjestyy.

-Voi Sappho, isä mutisi ja tarttui äidin käteen, -mihin minä joutuisin ilman sinua.

Grace kyyhötti tuolissaan jähmettyneenä, tohtien tuskin hengittää. Hän ei ymmärtänyt kaikkea, mitä isä oli sanonut, mutta tajusi kyllä asian ytimen. Isällä oli rahapula! Hänen sydämensä jysähti kipeästi, kun hän ajatteli juuri saamiaan syntymäpäivälahjoja ja suuria kestejään. Miten hän oli saattanut antaa isän kustantaa kaiken sen, vaikka tällä oli rahapula!

Hänen piti tehdä jotakin. Hänen piti auttaa, eihän hän ollut enää mikään lapsi! Voi, että hän oli jo mennyt tuhlaamaan isovanhemmilta saamansa syntymäpäivärahat — miten hän oli saattanut! Mutta hän oli kerrankin tahtonut tarjota karamelleja Gordonille, joka tarjosi niitä niin usein, ja sitten hän oli tullut ostaneeksi vähän enemmän, kun oli mukava tarjota muillekin. Ja sitten hän oli ostanut erään hauskan pelin, jota oli kauan ihaillut Armstrongilla. Ja sitten… Niin, sitten rahat olivat vain jotenkin olleet lopussa.

Voi, miten häpeällistä. Grace aivan punastui kirjansa takana. Jos hän olisikin voinut antaa setelit nyt isälle! Mutta koska se ei ollut mahdollista, hänen piti tehdä jotakin muuta. Hänen piti hakea töitä. Olihan Donaldkin silloin tällöin töissä elokuvateatterilla myös talviaikaan, ja Stuart oli pari kesää aiemmin ansainnut taskurahoja käymällä säestämässä elokuvia. Miksei hänkin siis saisi töitä, jos vain kysyisi!

Seuraavana päivänä Grace pukeutui kouluun lähtiessään tavattoman huolellisesti. Hän kiinnitti pukuunsa uuden kauluksensa ja kalvosimensa ja tarkisti, että kauniissa vihreässä villatakissa ei ollut Lancelotin tai Emma Woodin karvoja. Palmikoihinsa hän solmi uudet silkkinauhansa ja harmitteli, kun ei ollut huomannut kiillottaa illalla kenkiään, sillä nyt ei aika riittänyt siihen.

-Kas vain, sanoi rouva Wallace, kun Grace ilmaantui aamiaispöytään, -onko neiti matkalla Buckinghamin palatsiin?

-Kouluun, Grace sanoi harmissaan. Kunpa rouva Wallace ei aina olisi nähnyt tarpeelliseksi kommentoida kaikkea!

-Niinkö? sanoi rouva Wallace. -No, mahtaa olla tärkeä koulupäivä, kun olet noin viimeisen päälle. Pidätkö sinä esitelmän?

-Grace yrittää tehdä vaikutuksen Axel Barclayhin, Donald sanoi nauraen. -Joka jo syö hänen kädestään!

-Don, äiti nuhteli.

-Miksi hän syö Gracen kädestä? kysyi Walter uteliaana, sillä häntä oli usein kielletty syöttämästä Lancelotia ruokapöydästä. -Eikö hänellä ole lautasta?

-Tai sitten hän aikoo hurmata Gordon MacDonaldin, Donald jatkoi. -Poika seuraa häntä kuin varjo!

-Donald Duncan Fleming, isä sanoi ankarasti, -mikä sinua vaivaa? Anna sisaresi olla rauhassa! Jos Grace tahtoo pukeutua sievästi kouluun, se on vain meille kaikille iloksi. On hyvin typerää kiusata häntä siitä.

Grace keskittyi syömään puuroaan, jotta ei vahingossa pudottaisi pisaraakaan vaatteilleen. Jospa isä vain tietäisi!

Koulupäivä tuntui loppumattoman pitkältä. Grace unohtui välillä syviin ajatuksiin valmistellessaan sotasuunnitelmaa iltapäiväksi, ja pari kertaa Cora joutui tönäisemään häntä, kun hän ei havainnut neiti MacGregorin kysyneen jotakin.

Tuntien vihdoin loppuessa Grace kokosi tavaransa salamannopeasti ja juoksi tiehensä. Kaikkein viimeiseksi hän halusi nyt ketään seuraansa kotimatkalle. Hän kuuli Axelin huutavan peräänsä ja näki, että Gordon tapansa mukaan odotteli pihalla kävelläkseen hänen kanssaan kotiin. Mutta Grace livahti salamannopeasti koulun nurkan taakse, kapusi pihaa reunustavan aidan yli ja juoksi tiehensä kapeaa polkua, joka johti poispäin kaupungista. Sieltä hän kääntyi tyhjälle tontille ja kiiruhti sen kautta pääkadulle.

Ensimmäisenä hän poikkesi kahvilaan, jonka rouva Keir oli avannut muutamaa vuotta aiemmin. Grace tiesi, että Barbara-täti oli ollut Ruthin paras ystävätär aikoinaan, että hänen ensimmäinen miehensä oli kuollut sodan aikana espanjantautiin ja että hän oli rauhan tultua mennyt uusiin naimisiin Neil Keirin kanssa, joka oli hänkin ollut Ruthin ystäviä.

Kun Ruth oli ollut käymässä Fort Williamissa, hän oli ottanut Gracen ja Faithin mukaan mennessään tapaamaan Bobby Keiriä. Tytöt olivat saaneet Maryn ja Benin ja Anneliesen kanssa ylenpalttisen mehu- ja leivostarjoilun, jotta aikuiset olivat voineet puhua keskenään rauhassa. Tämän muiston rohkaisemana Grace työnsi auki kahvilan oven, pyyhki jalkansa huolellisesti ovimattoon ja astui sisään.

Kahvilassa oli lukuisia pieniä pyöreitä pöytiä, joita ympäröi aina neljä tuolia. Pöydille oli levitetty ruudulliset liinat ja asetettu pienet kukkamaljakot. Kesäisin maljakoissa oli tuoreita kukkia, talvisaikaan kuivattuja lehtiä tai vahakukkia. Ikkunoissa oli poimutetut verhot, ja kaikkialla leijui hyvän teen ja kotitekoisten leivonnaisten tuoksu.

Arkisena lokakuisena iltapäivänä kahvilassa ei ollut monta asiakasta. Grace vilkaisi ympärilleen huolestuneena. Tämä ei todellakaan näyttänyt hyvältä!

-Kas, Grace Fleming! Mikäs sinua lennättää? Bobby-täti pysähtyi Gracen kohdalla. Hänellä oli toisessa kädessä teekannu ja toisessa leivosvati, joita hän oli viemässä ikkunapöydässä istuvalle pariskunnalle. -Onneksi olkoon, Vivian kertoi Moiran sanoneen, että sinulla oli juuri syntymäpäivä.

Grace nielaisi. Yhtäkkiä tuntui vaikealta kakistaa ulos hyvin yksinkertaista asiaa.

-Minä — minä kysyisin töitä, hän änkytti ja niiasi.

-Töitä? toisti Bobby-täti, aivan kuin ei olisi aiemmin kuullut sellaista sanaa. -Sinä? Minkä takia?

Gracen teki mieli tuhahtaa. ”Minkä takia!” Oliko Bobby-täti vähän tyhmä?

-Minä tarvitsen rahaa, hän sanoi. -Minä osaan… aika hyvin kattaa pöytää ja sellaista! Hän oli aikonut sanoa ”oikein hyvin”, mutta omatunto esti.

Bobby-täti nauroi. Hän oli hyvin sievä ruskeine kiharoineen ja hymykuoppineen.

-Sitähän me kaikki tarvitsemme näinä aikoina, hän sanoi hyväntuulisesti. -Kuulehan, kultaseni, ei minulla taida olla sinulle sopivaa työtä. Viv ja Danny auttavat sen minkä lasten apua tarvitaan. Eiköhän ole paras, että menet kotiin ja pyydät isältäsi taskurahaa.

Taskurahaa! Lasten apua! Grace tunsi punastuvansa kiukusta ja harmista. Oliko nyt mitään laitaa verrata häntä, kolmetoistavuotiasta, kahdeksanvuotiaaseen Vivianiin tai Dannyyn, joka oli kuuden! Ja jos hän tosiaankin olisi tarvinnut taskurahaa, ei kai hän olisi kiertänyt kaupungilla kuin mikäkin kerjäläinen. Täti oli typerä!

Mutta sitä hän ei sanonut ääneen, mutisi vain kiitos ja näkemiin ja pujahti ulos ovesta. Bobby-täti huusi hänen peräänsä terveisiä äidille.

Kahvilaa vastapäätä oli postitoimisto, jossa oli aina väkeä. Nytkin huone oli ilahduttavan täynnä ihmisiä, jotka olivat tuomassa tai hakemassa postia tai hoitamassa postisiirtoasioita tai soittamassa tai odottamassa puhelua, ellei heillä ollut kotonaan puhelinta. Täällä tarvittaisiin varmasti apulaista.

Odotellessaan vuoroaan Grace katseli ympärilleen. Postitoimisto oli jännittävä paikka. Sen halkaisi kahtia seinämä, johon oli puhkaistu aukko. Aukon yläosassa oli kiinteät metallikalterit, ja samanlaiset kalterit saattoi laskea alas asti, niin ettei kukaan päässyt käsiksi postilähetyksiin.

Aukon alaosassa oli palvelutiski, jossa oli pyörivä kuppi rahojen ja postimerkkien antamiseksi puolin ja toisin. Tiskin takana koko seinää peitti lokerikko, jonne posti lajiteltiin sen mukaan, kenelle sitä oli tullut. Suuret postisäkit odottivat seinustalla lähtevää postia. 
 
Seinässä oli tietysti myös ovi, josta postineiti saattoi kulkea odotushuoneen puolelle, mutta se oli yleensä lukossa. Isä oli selittänyt, että kalterit ja lukko olivat paikallaan siksi, ettei kukaan ryöstäisi postia. Ajatus ryöstöstä sai Gracen sydämen pamppailemaan.

Neiti Bruce oli hoitanut postitoimistoa aina, tai ainakin niin kauan kuin Grace jaksoi muistaa. Hän oli hiljainen nainen, jonka ikää oli vaikea arvioida, sillä hän pukeutui vanhahtavasti ja hänen tukkansa oli aina kammattu päätä myöten. Äiti oli sanonut, että neiti Brucella oli ollut raskas elämä, ja että se näkyi hänestä. Grace ajatteli, että jos hän olisi ollut postineiti, joka tapasi kymmeniä ihmisiä joka päivä, hän olisi tahtonut pukeutua hyvin sievästi ja laittaa tukkansa kauniisti, mutta hänellä ei ollutkaan raskas elämä.

-Kas, Grace, sanoi neiti Bruce, kun tytön vuoro tuli. -Kaikki posti on jo kannettu teille, eikä iltajuna ole vielä tullut.

-En minä sitä, Grace sopersi. Oli käsittämätöntä, miten vaikealta tuntui täälläkin ajaa asiaansa. Yhtäkkiä häntä ujostutti aivan sietämättömästi. -Minä… minä tulin vain kysymään töitä.

Neiti Bruce räpytteli hetken silmiään. Itse asiassa, Grace ajatteli, hänellä oli hyvin kauniit silmät.

-Töitä? hän toisti hämmästyneenä.

-Kuulehan tyttö, mene kotiin ja kysy äidiltäsi, hän löytää sinulle kyllä työtä, sanoi joku jonoon tulleista miehistä, ja äänekäs naurunpurskahdus sai Gracen puremaan huultaan. Miksei kukaan ottanut häntä tosissaan!

-Minä tarvitsisin työtä, hän toisti sinnikkäästi ja katsoi rukoilevasti neiti Bruceen. Tämä oli niin lempeän näköinen, ehkä…

Anne Brucekin hymyili, mutta hymy oli ystävällinen ja rohkaiseva.

-Työtä kyllä olisi, hän sanoi, ja Gracen sydän ehti jo hypähtää toiveikkaana, ennen kuin neiti jatkoi: -mutta valtiolla ei taida olla varoja uuden työntekijän palkkaamiseen. Valitan, Grace.

-Kiitos, Grace mutisi, niiasi ja melkein juoksi ulos.

Tämähän oli kamalaa! Grace pysähtyi kadulle ja puristi koulukirjojaan rintaansa vasten, kuin olisi hakenut niistä turvaa. Mutta hän ei saanut antaa periksi. Äiti sanoi, ettei koskaan saanut antaa periksi.

Niinpä Grace nykäisi punaisia palmikoitaan ja marssi rohkeasti sisään kaupunginhotellin leveistä ovista.

Hän oli käynyt hotellissa muutaman kerran elämässään, viimeksi silloin, kun siellä oli pidetty isoisän 70-vuotisvastaanotto. Nolostuneena hän muisti, miten oli liukunut alas leveiden portaiden kaidetta, niin että oli tupsahtanut suoraan erään virallisen lähetystön jalkoihin, ja miten oli juoksennellut Johnnie-serkun kanssa salin seinänvierillä ja vahingossa tönäissyt erästä tarjoilijaa, joka oli vain käsittämättömän ketteryytensä ansiosta säästänyt suuren tarjottimellisen hotellin astioita.

Hotellin aulassa oli mahonginvärinen tiski, jonka takana virallinen herra puhui puhelimessa. Tiskillä oli soittokello ja messinkisessä telineessä oleva täytekynä, joitakin esitteitä ja papereita. Se näytti vielä hienommalta kuin postitoimisto.

Lopetettuaan puhelun virallinen herra huomasi Gracen.

-Jaha, tyttöseni, hän sanoi, -miten minä voin auttaa?

-Minä tahtoisin töitä, Grace sanoi pakottaen äänensä reippaaksi.

Virallisen herran kulmakarvat hypähtivät.

-Töitä? hän toisti. -Kappas vain. Ja mitähän sinä osaat tehdä?

Vihdoinkin jotakin lupaavaa! Grace hymyili ujosti.

-Minä osaan… hän aloitti.

Mitä ihmettä hotellissa tehtiin? Gracella oli hämärä käsitys siitä, että matkustajat asuivat ja söivät siellä, ellei heillä ollut muuta paikkaa yöpymiseen. Äiti kävi joskus rouva Morrisonin tai Alice-tädin kanssa lounaalla hotellissa. Ja Rosie-täti, joka oli äidin ystävätär ja kuuluisa laulajatar, oli puhunut ”kauheista englantilaisista hotelleista”, kun hän ja Ian-setä ja Tris ja Meg ja Jimmy olivat olleet käymässä Fort Williamissa eräänä kesänä.

-Minä osaan sijata vuoteita, hän sanoi rohkeasti ja toivoi, ettei kukaan kysyisi äidiltä tai rouva Wallacelta, miten hyvin hän sen osasi. -Ja kattaa pöytää. Ja tiskata. Ja pestä lattioita. Ja…

Virallinen herra hymyili.

-Miten vanha sinä olet? hän kysyi.

-Kolmentoista, Grace sanoi ylpeänä. Ajatella, ellei hän vielä olisi!

-No, menepä kotiin kasvamaan pariksi vuodeksi, virallinen herra sanoi. -Sitten voimme keskustella uudestaan. Sinähän käyt vielä kouluakin, eikö niin?

-Minä voisin tulla iltapäivisin, Grace sanoi epätoivoisena. Yhtäkkiä häntä aivan kauhisti ajatus siitä, että hän joutuisi tulemaan koulusta tänne tiskaamaan ja luuttuamaan lattioita — töitä, joita hän vihasi kotona — mutta isän vuoksi hänen piti olla urhea.

-Katsotaan sitten parin vuoden kuluttua, virallinen herra toisti, nyökkäsi ja kääntyi palvelemaan erästä seuruetta, joka oli Gracen huomaamatta tullut sisään.

Aivan masentuneena Grace laahusti ulos. Hän muisti kaikki ne lukemansa kirjat, joissa tytöt menivät seuraneideiksi tai kotiopettajattareksi tai myivät hiuksensa saadakseen rahaa. Mutta ei Grace tuntenut ketään, joka olisi kaivannut seuraneitiä tai kotiopettajatarta, sikäli kuin hän olisi osannut ketään opettaakaan tällä todistuksella. Ja tuskin hänen hiuksistaankaan mitään maksettaisiin, sillä kaikki leikkasivat tukkansa lyhyeksi nykyään.

Seistessään murheisena hotellin portaiden juurella hänen silmiinsä osui apteekin kyltti. Grace puri huultaan. Hän tiesi, että Axel ja Iona asuivat isänsä kanssa apteekin yläkerrassa, sillä apteekkari oli hankkinut itselleen komean talon kaupungin toiselta laidalta. Ja kaikkein viimeiseksi hän tahtoi työnhaussa ollessaan törmätä Axel Barclayhin.

Mutta yhtään kiveä ei saanut jättää kääntämättä. Niin Grace pujahti apteekin ovesta. Sen päällä oleva kello kilisi tutusti, samoin kuin kotonakin kirjakaupan ovella, mutta vastaan löi outo tuoksu.

Täälläkin oli mahonkitiski, joka ylsi huoneen laidasta laitaan. Tiskin takana oli korkeita hyllyjä, jotka olivat aivan täynnä purkkeja ja pulloja, ja pöytiä, joilla oli vaakoja ja huhmareita. Tiskin etupuolella oli penkki, jolla asiakkaat saattoivat istua odottaessaan vuoroaan tai tilaamaansa lääkettä. Penkin keskellä oli pöytä ja sillä vesikannu ja laseja, jotta lääkkeen saattoi tarvittaessa ottaa heti.

Asiakkaita oli palvelemassa kaksi apulaista. Toisen Grace tunsi, tämä keräsi joskus kolehtia kirkossa. Mutta toinen mies oli vieras. Hänellä oli samanlainen hiekanvärinen tukka kuin Axelilla ja samanlaiset ruskeat silmät, mutta hänen kasvoissaan oli uurteita, joita Axelilla ei ollut.

Grace toivoi hartaasti, että kun hänen vuoronsa tulisi, hän saisi esittää asiansa vanhemmalle apulaiselle. Se olisi ollut jotenkin helpompaa kuin puhua Axelin isän kanssa. Mutta niin ei käynyt, vaan Adam Barclay kumartui tiskin yli ja kysyi ystävällisesti:

-Ja mitähän neidille saisi olla?

Neidille! Ei kukaan ollut koskaan aiemmin kutsunut Gracea neidiksi. Sitä paitsi herra Barclay näytti yhtä hilpeältä ja ystävälliseltä kuin Axel. Tyttö rohkaisi mielensä, hengähti syvään ja sanoi:

-Minä tarvitsisin työtä.

-Vai niin, sanoi herra Barclay. -Valitettavasti neidin pitäisi keskustella siitä asiasta apteekkarin kanssa, ja hän ei ole paikalla moneen päivään. Neidin pitää tulla ensi viikolla uudestaan.

Hän puhui yhtä asiallisesti kuin jos Grace olisi ollut aikaihminen, nauramatta tai osoittamatta millään tavalla, että tytön asia olisi ollut jotenkin typerä. Iltapäivän kokemustensa jälkeen Grace tunsi tästä syvää kiitollisuutta.

-Minä… tulen sitten ehkä uudestaan, hän mutisi ja niiasi.

-Tehdään niin, sanoi herra Barclay. -Muuten, saanko kysyä, onko neidin nimi kenties Grace Fleming?

-O-on, Grace änkytti ja punastui. 

Herra Barclay nyökkäsi.

-Niin arvelinkin, hän sanoi, ja nyt hän hymyili, mutta ystävällisesti.

Päästyään apteekista ulos Grace tajusi, että olisi varmaankin ollut kohteliasta lähettää Axelille ja Ionalle terveisiä. Mutta ehkä oli parempi, ettei hän lähettänyt. Ehkäpä herra Barclay ei nyt kertoisi hänen käynnistään! Sillä jostakin syystä Grace ei tahtonut Axelin tietävän, millä asioilla hän liikkui.

Hän alkoi olla väsynyt ja nälkäinen, mutta jatkoi urhoollisesti matkaansa. Vaikka isä oli sanonut, että Armstrongin kaupassa oli apulaisten työaikaa lyhennetty, kannatti ehkä silti käydä kysymässä, jos siellä tarvittaisiin apua. Toivottavasti vain vanha herra Armstrong ei olisi paikalla, sillä häntä Grace pelkäsi tosissaan.

Tytöllä oli onnea. Myymälässä oli elämää, mutta vanhaa kauppiasta ei näkynyt. Sen sijaan Malcolm Armstrong, joka nosteli painavia köysikieppejä ylös kattokoukkuihin, katsoi häneen tikapuiltaan.

-Kas vain, Grace, hän sanoi. -Miten voin palvella?

Jälleen kerran Grace ajoi asiansa. Herra Armstrong katsoi häntä pitkään, kapusi sitten alas tikapuilta ja kumartui hänen puoleensa.

-Onko kotona kaikki hyvin? hän kysyi totisena.

-Isä tarvitsee rahaa, Grace melkein kuiskasi. -Jos pankki tahtoo saatavansa…

Hän ei oikein tiennyt, mitä tuo lause tarkoitti, mutta se kuulosti niin pahalta ja uhkaavalta, että toi melkein kyyneleet hänen silmiinsä.

-Kuulehan, Grace. Kauppias otti häntä olkapäistä. -Sano isällesi, että tulee minun puheilleni, jos hänellä on vaikeuksia. Ymmärräthän?

Grace mutisi jotakin epäselvää ja perääntyi. Tämä ei nyt mennyt ollenkaan kuten piti. Eihän isä työtä tarvinnut, vaan hän!

Se oli pitkä ja surullinen iltapäivä. Uskollisesti Grace kiersi kaikki kaupungin liikehuoneistot suutarista lihakauppiaaseen, asemalta sanomalehden toimitukseen, neiti Reddin kampaamosta bensiiniasemalle. Hän kävi jopa pankissa kysymässä, tarvittiinko siellä apua siivouksessa, sillä hän ajatteli, että ehkä pankki ei vaatisi saataviaan, jos hän olisi siellä oikein avulias. Hän kävi sairaalan keittiöllä tarjoutumassa tiskausavuksi ja jopa kirkossa nähdessään, että kirkonpalvelija MacLean oli kiillottamassa kynttilänjalkoja, vaikka Faithin paljastusten jälkeen ei oikein osannutkaan suhtautua luontevasti Willin isään.

Ainoa paikka, jossa hänestä oltiin vähänkään kiinnostuneita, oli sanomalehti, sillä hänet kyllä tunnistettiin kirjailijatar Beatrice Stewartin ja valokuvaaja Duncan Flemingin tyttäreksi. Mutta kun ei Gracella ollut mukanaan kirjoitusnäytteitä eikä hän tunnustanut juuri koskeneensakaan kameraan, toive lapsitähden löytämisestä sammui toimituspäällikön silmissä ja hän hätisti Gracen ulos. Grace oli vähällä sanoa, että piirusti kyllä aika hyvin, mutta hän vaikeni viime hetkellä. Isä myi lehdelle valokuvia, eikä suinkaan ollut tarkoitus, että Grace vaikuttaisi sen liiketoiminnan vähenemiseen.

Hämärsi jo, kun Grace pujahti sisään kotiportista. Hän oli ollut liikkeellä teeajan yli, ja oli niin nälkäinen, että vatsaan koski. Lisäksi hän oli pettynyt ja harmissaan. Oli se nyt ihme, ettei missään ollut tarjolla edes juoksutytön töitä! Tai että kolmetoistavuotiasta pidettiin lapsena, joka ei osannut eikä ymmärtänyt mitään!

-Hyvä tavaton, Grace! Äiti kiiruhti häntä ovelle vastaan. -Siinähän sinä olet! Me olemme olleet huolesta suunniltamme.

-Minkä tähden? Grace kysyi hämmästyneenä.

-Minkäkö tähden? Lapsi kulta, missä sinä olet ollut? Gordon sanoi, ettet tullut hänen kanssaan yhtä matkaa, eikä kukaan tiennyt, mihin sinä lähdit koulusta! Äiti otti häntä käsivarsista ja ravisteli. -Missä sinä olet ollut?

-Asioilla, mutisi Grace.

-Asioilla? äiti toisti.

Grace nyökkäsi ja nipisti suunsa kiinni. Hän ei kertoisi enempää. Hän löytäisi vielä töitä, ja hänen palkkansa auttaisi isää, mutta hän ei aikonut paljastaa sitä etukäteen!

-Älä toiste tee tällaista, sanoi isä, joka oli hänkin tullut eteiseen. -Kai sinä käsität, ettet voi kadota tuolla tavalla. Pyydä anteeksi äidiltä, sillä olet aiheuttanut hänelle huolta.

-Anteeksi, Grace mutisi ja vilkaisi keittiöön. Illallispöytä oli jo katettu ja ruoan tuoksu tuntui huumaavalta. Onneksi äiti tuntui käsittävän, ettei hän kertoisi enempää ja että hän oli nälkäinen, ja hoputti hänet pöytään.

Seuraavana päivänä Grace oli aikonut koulun jälkeen jatkaa sinnikkäästi työpaikan etsimistä, mutta kokemuksistaan viisastuneena hän menisi ensin kotiin syömään. Tänään hänen pitäisi varmaan alkaa kiertää kaupungin ulkopuolella sijaitsevia maatiloja ja kysellä niistä töitä, ja sitä ei jaksaisi tyhjällä vatsalla.

Kun hän pujahti sisään Koivurannan ovesta, rouva Wallace kurkisti keittiöstä.

-Siinähän sinä olet, hän sanoi. -Isälläsi on sinulle asiaa.

Grace vavahti. Nytkö se oli tapahtunut? Oliko pankki vaatinut saatavansa? Mitä se oikein tarkoitti? Mitä tapahtuisi? Yhtäkkiä jostakin putkahti Gracen mieleen outo sana, vararikko. Hän oli kuullut sellaisista puhuttavan, ja tiesi, että se ei merkinnyt mitään hyvää. Nytkö heille kävisi niin?

Isä istui kirjoituspöytänsä ääressä kaupan takahuoneessa. Väliovi myymälään oli auki, jotta hän kuulisi, mikäli asiakkaita tulisi, mutta hän tuntui olevan syvissä mietteissä ja leikitteli silmälaseillaan.

-Siinähän sinä olet, Gracie, hän sanoi, kun tyttö astui kynnykselle. -Tule tänne.

Grace hiipi lähemmäksi. Takahuone ja myymälä olivat heiltä lapsilta kiellettyä aluetta, ellei heitä erikseen käsketty sinne. Takahuoneen seiniä peittivät varastohyllyt, ja kirjoituspöydän yläpuolella oli hylly, jossa isä piti tärkeitä papereita sisältäviä kansioitaan. Pöytään oli kulunut syvennys siihen kohtaan, johon isä nojasi kättään tehdessään paperitöitä.

Nyt isä näytti väsyneeltä ja jotenkin järkyttyneeltä. Gracen huulet alkoivat vavista. Äkkiä hän näki, että isän tukka oli ohimoilta harmaampi kuin ennen, ja että tämän otsassa oli uurteita, joita hän ei ollut aiemmin huomannut. Ohimossa näkyi vaaleana viivana arpi, joka oli tullut sodassa — miten, sitä kukaan ei halunnut kertoa — ja isän harmaat silmät, jotka yleensä tuikkivat yhtä iloisesti kuin Stuartilla, olivat totiset ja tummat.

-Kuulehan. Isä laski silmälasit pöydälle, nojasi kyynärpäitä polviinsa ja katsoi Graceen. -Oletko sinä kulkenut kaupungilla kertomassa, että minulla on rahavaikeuksia?

Grace seisoi hetken paikallaan ja yritti ymmärtää kysymyksen. Mitä isä tarkoitti?

-Ensin soitti Malcolm Armstrong, isä sanoi. -Hän oli hyvin huolestunut ja pahoillaan siitä, etten ollut kääntynyt hänen puoleensa talousvaikeuksissani. Ja sitten soitti pankinjohtaja. Hän oli huolestunut lähinnä siitä, pitäisikö vakuuteni vielä kerran tarkistaa. Pankinjohtaja ei puhunut sinusta mitään, mutta Malcolm sanoi, että oli tavannut sinut eilen kaupassa, ja että sinä olit sanonut minun tarvitsevan rahaa.

-Minä olen vain käynyt kysymässä työpaikkaa, Grace sopersi.

-Työpaikkaa? toisti isä.

Grace nyökkäsi.

-Minkä ihmeen tähden sinä olet kysellyt työpaikkaa? isä kysyi. -Jos sinä tarvitset enemmän taskurahaa…

-Niin mutta minä tahdoin olla avuksi! Grace huudahti. -Minä tahdoin ansaita rahaa, jotta voisin auttaa sinua!

Oli hetken aivan hiljaista. Sitten isä nojautui tuolissaan taaksepäin ja ojensi kätensä.

-Tule tänne, hän sanoi.

Huolimatta kunnioitettavista kolmestatoista ikävuodestaan Grace oli iloinen aina, kun äiti tai isä ehtivät pitää häntä sylissä. Hän kiepahti isän polvelle, kiersi kätensä tämän kaulaan ja painoi poskensa tämän olkapäätä vasten. Isä tuoksui painomusteelta ja partavedeltä ja valokuvakemikaaleilta, ja hänen kätensä silitteli lempeänä Gracen hiuksia.

-Kerrohan nyt, tyttöseni, hän sanoi. -Miksi sinä ajattelit, että minä tarvitsisin apua?

Ja niin Grace kertoi kaiken, alkaen huonosta vuodentulosta ja päätyen siihen, että hän oli aikonut tänään jatkaa työnhakuaan.

Kun hän lopetti, oli taas hetken hiljaista. Grace nosti päätään ja näki, että isä räpytteli silmiään kuin olisi saanut niihin savua tai roskia. Ei kai isä voinut itkeä!

-Isä? hän kuiskasi.

Isä pyyhkäisi silmiään ja huokasi.

-Voi sinua, Gracie, ja sinun hyvää sydäntäsi, hän mutisi. -Kun minä odotin sinua koulusta, olin vihainen ja tolaltani — en käsittänyt ollenkaan, minkä tähden olit levittänyt sellaista juorua — ja nyt…

-En minä tarkoittanut pahaa! Grace parahti. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, mikä oli mennyt pieleen, mutta aavisti tehneensä tahtomattaan jotakin kauheaa.

-Ei, et sinä tarkoittanut pahaa. Mutta tyttöseni, liike-elämässä maine on hyvin, hyvin tärkeä asia. Jos aletaan huhuta, että minulla on rahavaikeuksia, se vaikuttaa kohta luotonsaantiini ja liikekumppanuuksiini, ja lopulta minulla on rahavaikeuksia vain sen tähden, että niin oletetaan olevan! Pankki epäilee jo nyt, ja ellen saanut Malcolm Armstrongia vakuutetuksi…

-Minä vain tahdoin olla avuksi! Grace parkaisi onnettomana.

-Grace. Isä tarttui häntä käsivarsista ja katsoi häntä silmiin. -Meillä ei ole mitään hätää. Ymmärrätkö? Myynti saattaa laskea, ja joudun tarkkailemaan menoja entistä enemmän, ja ehkä joudumme vähentämään joitakin ylellisyyksiä, joihin olemme tottuneet. Mutta mitään hätää meillä ei ole.

-Minä — minä luulin… Yhtäkkiä Grace alkoi itkeä tietämättä itsekään, tapahtuiko se helpotuksesta vai katumuksesta.

Isä veti hänet uudestaan lujasti syliinsä.

-Grace, niin kauan kuin minä elän, en anna teidän kenenkään joutua puutteeseen, hän kuiskasi. -Ja vaikka jotakin täysin odottamatonta pahaa tapahtuisi, sittenkään teillä ei olisi hätää. Minulla on hyvä henkivakuutus, ja äidillä on omia tuloja ja hän pystyisi elättämään teidät, vaikka minua ei olisi.

Grace vapisi sekä pelästyksestä että jännityksestä, kun isä puhui hänelle tuolla tavoin, melkein kuin aikaihmiselle.

-Enkä minä salli, että kukaan teistä menee työhön kouluaikana, isä jatkoi.

-Mutta Donald… Grace nyyhkytti.

-Se on eri asia. Hän on elokuvateatterilla vain silloin tällöin taskurahoja ansaitakseen ja henkilökohtaisesta harrastuksesta. Mutta teidän ensimmäinen velvollisuutenne on hoitaa koulunkäynti ja kotityönne. Se tulee ennen mitään muuta. Ymmärrätkö? Oli tilanne mikä tahansa, sinä autat minua ja äitiä kaikista parhaiten olemalla ahkera koulussa ja auttavainen kotona.

-Olenko minä… olenko minä aiheuttanut harmia? sopersi Grace.

Isä huokasi vähän.

-Nyt, kun tiedän mistä on kysymys, voin selittää kaiken varmasti parhain päin, hän sanoi, ja äkkiä Grace kuuli hänen äänessään hymyn. -Mutta olet sinä reipas tyttö, Gracie. Menitkö sinä todellakin hotellille ja pankkiin?

-Menin, Grace mutisi. -Ja apteekkiin ja suutarille ja…

Isä alkoi nauraa, ja Gracesta tuntui, kuin joku olisi nostanut Ben Nevisin kokoisen vuoren hänen sydämeltään.

-Menehän nyt, isä sanoi ja nosti hänet lattialle. -Sano rouva Wallacelle, että käskin antaa sinulle ylimääräisen palan omenakakkua. Suuren palan. Olet sen ansainnut.

-Mutta… Grace änkytti.

-Sinä olet suloinen tyttö, isä sanoi lempeästi. -Äärettömän suloinen tyttö. Mutta lupaathan, että seuraavalla kerralla tulet ensiksi puhumaan äidille tai minulle, jos epäilet, että meillä on jotakin ongelmia?

-Lupaan, Grace sanoi häkeltyneenä.

-Sitten kaikki on hyvin. Alahan nyt mennä. Sinulla on kai läksyjä tehtävänä, ja mikäli oikein muistan, vuorosi on auttaa tiskeissä tänään.

Niin Grace livahti väliovesta kodin puolelle, päästään pyörällä mutta jollakin oudolla tavalla hyvin onnellisena.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti