perjantai 25. syyskuuta 2015

13. Mannertenvälinen puhelu

 
Gracen työpaikanhakuepisodi unohtui varsin nopeasti, sillä jo muutaman päivän sisällä alkoi kuulua uutisia koko maailmantaloutta ravistelevista tapahtumista. Alkusyksystä lähtien laskusuunnassa olleet kurssit New Yorkin pörssissä romahtivat, eikä niitä pystytty kauan keinotekoisesti elvyttämään.

Kun Mustasta torstaista oli eletty Mustaan tiistaihin, katastrofi oli valmis. Sanomalehtien otsikot kirkuivat aiemmin arvokkaiden osakkeiden muuttumista jätepaperiksi, ja niiden palstoilla julkaistiin listoja vakavaraisiksi luulluista, mutta sijoitustensa vuoksi konkurssiin menneistä yrityksistä. Samoin julkaistiin traagisia uutisia kansalaisista, jotka olivat puilla paljailla sijoitettuaan elinikäiset säästönsä tai taattuaan ystäviään, ja varakkaista liikemiehistä, jotka ajautuivat epätoivoisiin tekoihin tajutessaan menettäneensä koko omaisuutensa.

-Amerikkalaiset nyt ovat sellaisia, rahan perässä koko ajan, tuhisi rouva Wallace eräänä päivänä, kun Duncan oli teen jälkeen mennyt olohuoneeseen lukemaan lehtiä ja odottamaan radion iltapäiväuutisia. -Minä en ymmärrä, mikä kauppiasta jaksaa noissa inhottavissa pörssikursseissa kiinnostaa! Tarkoitan, että tietysti on kauheaa, jos ihmiset menettävät rahansa ja työnsä, mutta ei kai se meidän asiamme ole.

-Kyllä se valitettavasti taitaa kohta olla meidänkin asiamme, Betty sanoi puoleksi itsekseen. Hän tiesi, että Alice MacDonald oli matkustanut Edinburghiin tapaamaan omistamansa Gordon-yhtiön johtokuntaa tilanteen vuoksi, sillä yhtiöllä oli useita amerikkalaisia kauppakumppaneita ja kansainvälisiä sijoituksia. Betty ajatteli perintörahojaan, jotka John oli aikoinaan sijoittanut hyvin ja viisaasti, osan hänen omasta toivomuksestaan Gordon-yhtiöön. Uskaltaisiko hän kysyä Alicelta…

-Sappho.

Duncan oli tullut keittiön ovelle. Hän oli kalpea, ja hänen oikean kätensä pikkusormi, joka ei ollut koskaan tullut aivan ennalleen sotavamman vuoksi, vapisi holtittomasti.

-Mitä nyt? Betty kysyi.

-Tule tänne. Duncan vilkaisi Graceen, joka oli jäänyt teen jälkeen keittiön pöydän ääreen piirtääkseen paperinukkeja Moiralle. Hänen piirtämänsä hahmot ja niiden asut nauttivat suurta suosiota pikkusisaren ja tämän ystävättärien keskuudessa.

Betty meni olohuoneeseen, ja Duncan sulki keittiön oven hänen takanaan. Sitten mies ojensi hänelle erään valtakunnan suurimmista sanomalehdistä ja näytti uutissähkettä etusivun palstanpäässä. Bettyn istuutuessa lukemaan lehteä Duncan meni katselemaan ulos ikkunasta.

-Hyvä Jumala, Betty kuiskasi. -Miten se on mahdollista? Tarkoitan — ymmärrän, että kustantamo, jos heillä oli sijoituksia — mutta henkilökohtainenkin konkurssi!

-Chadsworthin on täytynyt taata itse yhtiön lainoja, Duncan sanoi, ja hänen äänensä vavahti. -Kustantamolla on ehkä mennyt heikommin, ja hän on ajatellut pelastavansa tilanteen...

Betty tuijotti uutista. Miten lyhyesti, miten pieneen tilaan voitiin sovittaa niin suuren menestystarinan kauhea loppu! Oliko toimittaja ajatellut lainkaan ihmisiä näiden rivien takana? Vai oliko hän ajatellut liikaakin, ollut vahingoniloinen? ”Skotlantilaissyntyisen Theodore Bissetin perustama tunnettu kustantamo julistettiin konkurssiin eilen iltapäivällä New Yorkissa. Samalla ilmoitettiin kustantamon nykyisen johtajan Phillip Chadsworthin henkilökohtaisesta vararikosta. Herra Chadsworth on naimisissa herra Bissetin tyttären Beverlyn kanssa, joka tunnettiin aikanaan yhtenä kaupungin seurapiirikaunottarista.”

Duncan nojasi käsiään ikkunalautaan ja otsaansa ikkunalasiin. Betty hypähti pystyyn ja kiersi takaapäin kätensä miehen ympäri.

-Jos minä en olisi seurannut sydämeni ääntä — jos olisin antanut ahneudelle vallan… Duncan mutisi.

-Mistä sinä puhut? Betty kysyi hämmentyneenä.

Duncan kääntyi, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

-Kiitos, että vedit minut kotiin, Sappho, hän sanoi ja katsoi vaimoonsa hyvin vakavana.

Betty puisti päätään kuin Lancelot, kun sen korviin meni vettä.

-Minä en käsitä, mitä sinä tarkoitat, hän sanoi moittivasti.

Duncan hymyili surumielisesti.

-Kun minä olin aikoinaan Amerikassa Teddy-sedän luona… Minulle tehtiin erinäisiä... tarjouksia. Hyvin suorasukaisia tarjouksia henkilökohtaiseen tulevaisuuteeni liittyen. Ellei sinua olisi ollut, minä olisin varmaankin myöntynyt niihin kunnianhimossani, ja nyt lehdessä lukisi minun nimeni.

Bettyn silmät pyöristyivät.

-Duncan Fleming, tarkoitatko sinä…

-Shh, Duncan sanoi katuvasti ja puristi hänen kättään. -Ei minun ollut tarkoitus puhua siitä. Järkytyin vain aika tavalla — tuosta uutisesta ja siitä, miten elämä voi ihmistä kuljettaa.

Betty tuijotti miestään. Totta kai hän oli aina tiennyt, että Duncanilla oli menneisyys, hyvinkin värikäs. Mutta Duncanhan oli lähtenyt Amerikkaan nimenomaan siksi, ettei hän ollut suostunut tämän sinnikkäisiin kosintoihin — sydänsurujaan hoitamaan. Niinkö nopeasti ne olivat hoituneet, että Duncan oli siellä ollessaan harkinnut…

Ei, hyvä tavaton, mitä hän nyt ajatteli.

-Jos sinä olisit myöntynyt niihin tarjouksiin, Betty sanoi vakavasti, -tuota uutista ei olisi lehdessä. Sinä et olisi päästänyt yhtiötä konkurssiin, saati joutunut sellaiseen itse!

-Sitä me emme voi tietää, Duncan huomautti. -Tämä äkillinen tilanne on yllättänyt monta vakaata ja harkitsevaakin liikemiestä. Mutta ei nyt puhuta siitä, Sappho, en minä halua puhua siitä. Sen sijaan meidän pitää saada Prinssi sieltä pois.

-Hyvä tavaton, Betty parahti, -tietysti! Häntä Chadsworthit nyt viimeiseksi kaipaavat vaivoinaan.

He katsoivat toisiinsa, ja kumpikin ajatteli, etteivät he olleet varautuneet maksamaan Stuartin paluulippua näin pian kalliin menolipun ostettuaan.

Samassa puhelin soi takahuoneessa. Betty vavahti ajatellessaan, mahtoiko se olla Alice, jolla olisi jotakin kerrottavaa. Jos tämä soittaisi Edinburghista, se ei tietäisi hyvää. He kuulivat, miten joku lapsista juoksi puhelimeen, ja sitten Donald ilmestyi olohuoneen ovelle. Hänen silmänsä olivat pyöristyneet kunnoituksesta.

-Se on mannertenvälinen puhelu, hän melkein kuiskasi. -Amerikasta. Se on sinulle, isä.

Betty haukkoi henkeään. Mannertenväliset puhelut eivät olleet kovin tavallisia. Edes Ruth ei ollut Berliinistä soittanut kovin monta kertaa. Amerikasta, ja juuri nyt! Hän tunsi pahaenteisen vavistuksen ja olisi mieluiten seurannut Duncania takahuoneeseen, mutta sehän olisi ollut naurettavaa.

Niinpä hän meni keittiöön, ihaili Moiran ja Gracen paperinukkeja, toivotti hauskaa iltaa Evanille, joka lähti partiokokoukseen, antoi Walterille luvan juosta tohtorilaan leikkimään ja myönsi, että Faithin kuvalehdestä näyttämät puvut olivat kyllä sieviä, mutta ehkä sopivampia vähän vanhemmille tytöille.

Donald maleksi ovensuussa ja näytti levottomalta. Betty tiesi, että poika aavisti jonkin olevan pahasti pielessä, sillä vaikka tämä oli täynnä tekniikkaa ja koneita, hänellä oli herkkä puolensa.

Aika tuntui kuluvan toisaalta tuskallisen nopeasti, toisaalta puhelu kesti iäisyyden. Sitten väliovi avautui ja Duncan kutsui Bettyä.

-Saanko minä… Donald kysyi ja tarttui äitiään käsipuolesta.

-Et, Betty sanoi hiljaa. -Ja katsokin, ettet kerro muille puhelusta. Isä kertoo, jos on tarve.

Takahuonetta valaisi ainoastaan kirjoituspöydän vihreäkupuinen lamppu. Puhelimen torvi oli paikallaan.

-Se oli Beverly Chadsworth, Duncan sanoi hiljaa.

-Niin, minä arvasin kyllä, Betty vastasi happamammin kuin oli aikonutkaan. -Mielenkiintoista, että hänellä on varaa soitella sinulle vararikosta huolimatta! Mistäpä minä tiedän, vaikka hän olisi tehnyt sitä ennenkin. Jos puhelinlaskut olivatkin syy vararikkoon!

-Sappho, Duncan sanoi hämmästyneenä, -mitä sinä nyt puhut?

Betty räpytteli hetken silmiään kuin olisi herännyt pahasta unesta.
 
-Anteeksi, hän puuskahti katuvana. -Anteeksi. En tiedä, mikä minuun meni. Minä vain… järkytyin vähän… Tarkoitan, että et sinä ole koskaan puhunut mitään mistään Amerikassa saamistasi tarjouksista!

-Miksi olisin, Duncan huomautti edelleen ihmeissään.

-Et tietenkään. Et tietenkään. Betty puisti päätään. Hän oli tulossa hulluksi. Tämä pörssiromahdus romahdutti hänenkin hermonsa. Ei kai hän aikonut epäillä Duncania jostakin, mitä tämä ei ollut tehnyt neljännesvuosisata aiemmin! -Mitä asiaa hänellä oli? Stuartista tietysti.

-Kyllä, Duncan sanoi vakavana, -se koski Stuartia.

-Kai sinä sanoit, että hankimme hänelle lipun ensimmäiseen laivaan? Hyvänen aika, meidän olisi pitänyt ymmärtää järjestää asia heti, kun näitä uutisia alkoi kuulua, olisihan meidän pitänyt käsittää…

-Sappho, Duncan keskeytti, -istuhan nyt alas. Kuuntele minua.

-M-mutta… Betty istuutui kirjoituspöydän tuolille, ja paha aavistus hänen sisällään kasvoi. -Stuart on kunnossa, onhan? Ei kai hän ole sairastunut?

-Sappho, Duncan sanoi, kyykistyi hänen eteensä ja puristi hänen käsiään, -Stuart on kadonnut.

Huoneessa oli hetken niin hiljaista, että Betty kuuli puheen asunnon puolelta ja sadepisaroiden ropinan vasten myymälän näyteikkunaa.

-Kadonnut? hän toisti äänellä, joka oli aivan vieras.

-Tieto konkurssista ja Chadsworthien vararikosta tuli eilen, Duncan sanoi. -Phillip Chadsworth sai jonkinlaisen halvauksen uutisen tultua, ja Beverly on ollut hänen luonaan sairaalassa siitä pitäen. Kun hän oli äsken palannut kotiin, Stuart oli poissa. Poika oli jättänyt kirjeen, jossa oli kirjoittanut lähtevänsä pois jaloista, kun ei hän kuitenkaan voisi auttaa.

-Mutta jos hän tulee kotiin? Jos hän on saanut jostakin rahaa ja tulee kotiin? Betty huohotti epätoivoisena.

-Sappho, Duncan sanoi lempeästi, ja Betty alkoi itkeä. Tietenkään Stuart ei ollut saanut mistään laivalipun hintaa. Tietenkään hän ei ollut tulossa kotiin.

-Eikö heillä ole mitään aavistusta? Betty nyyhkytti. -Miten he saattoivat päästää hänet! Minkälainen ihminen tämä rouva Chadsworth oikein on, ottaa toisten ihmisten lapsen vastuulleen ja… Jos Prinssi on tehnyt itselleen jotakin! Jos hän luulee, että se on hänen syynsä…

-Sappho, Duncan sanoi tiukasti, ja Betty haukkoi ilmaa kuin ei olisi saanut hengitetyksi. -Sappho, rauhoitu. Ei hän ole tehnyt itselleen mitään. Hän oli… Hän oli kirjeessään pyytänyt sanomaan meille, että tulee kotiin sitten, kun…

Duncanin ääni sortui äkkiä, hän ponnahti jaloilleen ja kääntyi selin.

-Mitä? Betty ojensi avuttomasti käsiään. -Mitä hän pyysi sanomaan? Duncan, mitä?

-Että… että hän tulee kotiin vasta sitten, kun… me voimme olla hänestä ylpeitä! Duncan kuiskasi niin hiljaa, että Betty tuskin kuuli.

-Ylpeitä? Betty toisti melkein yhtä hiljaa.

Duncan käännähti, ja hänen harmaat silmänsä näyttivät hämärässä huoneessa lähes mustilta, samanlaisilta kuin Stuartin silmät sinä sunnuntaina, jolloin tämä oli lyönyt isäänsä.

-Minkälainen isä minä oikein olen, kun minun poikani luulee, että hänen pitää ansaita minun ylpeyteni! Ettei hän voi turvautua minuun vaikeissa tilanteissa, vaan mieluummin katoaa!

-Duncan, Betty sanoi, -älä puhu noin!

Yhtäkkiä hän oli aivan rauhallinen, kylmän, hirvittävän rauhallinen.

-Ei Prinssi ajatellut sitä niin, hän vakuutti. -Hän on hyvä poika. Hän on kunnon poika. Hän vain tahtoo ilahduttaa meitä — hän tahtoo jotenkin korvata sen, mitä kesällä…

-Kas niin! Duncan puuskahti. -Korvata! Luulevatko minun lapseni, että heidän pitää korvata typeryytensä! Eivätkö he käsitä, että…

-Kyllä he käsittävät, Betty sanoi lujasti. -Sinä tiedät, että he käsittävät. En minä tarkoittanut sitä niin! Tarkoitin, että Stuart oli kovin pahoillaan kaikesta ja… Kyllä sinä ymmärrät, Duncan!

Duncan huokasi ja hieroi nenänpieliään.

-Anteeksi, Sappho, hän mutisi. -Ei minun ollut tarkoitus kieriä itseäsäälissä. Mutta Beverly osaa olla aika suorasanainen, ja ilmeisesti hän oli puhunut Prinssin kanssa yhtä ja toista.

-Puhua sinun Beverlysi tuntuu osaavan, mutta onko hän tehnyt mitään? Betty huudahti. -Vai tyytyikö hän vain ilmoittamaan, että meidän poikamme on kadonnut, ja siinä se!

-Hän oli ilmoittanut poliisille, Duncan sanoi. -Mitä muuta hän olisi voinut tehdä? Mitä muuta hän olisi jaksanut tehdä? Hänen koko elämänsä on romahtanut, hän on syntynyt ylellisyyteen ja joutuu nyt keppikerjäläiseksi, hänen puolisonsa on hyvin vakavasti sairaana, hän on käytännössä täysin yksin ja turvattomana koko maailmassa. Ei siinä tilanteessa jakseta juosta karanneiden poikien perässä!

Betty huokasi niin syvään, että kaikki ilma tuntui karkaavan hänen keuhkoistaan.

-Mitä me voimme tehdä? hän kysyi avuttomana.

-Minä soitan täkäläiselle poliisille ja konsulaattiin. Ja muutamia muita puheluita. Mutta emme mekään voi enempää.

-Täytyyhän hänet voida etsintäkuuluttaa! Hän on alaikäinen, täyttää helmikuussa vasta kaksikymmentä!

-Tietysti hänet etsintäkuulutetaan. On jo etsintäkuulutettu, mikäli Beverlyä oikein ymmärsin. Mutta Sappho kulta, Amerikka on valtava maa. Yrittää löytää sieltä joku, joka ei halua tulla löydetyksi, on neulan etsimistä heinäsuovasta.

-Kerrommeko me… Betty aloitti avuttomasti.

-Emme kerro kenellekään mitään vielä. Ei varsinkaan lapsille. Voihan olla, että Stuart ilmoittaa itsestään hyvinkin pian. Duncan puisti päätään. -Lapsellinen nulikka! En olisi koskaan kuvitellut, että hän sentään…

-Ehkä sinun olisi pitänyt kertoa omista nuoruudenseikkailuistasi vähän vähemmän tarunhohtoisesti, Betty mutisi. -Ehkä sinun olisi pitänyt ennemmin kertoa, minkälaista on olla yksin vieraassa maassa ja sairastua ja…

Hän alkoi uudestaan itkeä, ja Duncan kiersi kätensä hänen ympärilleen ja tuuditteli häntä.

Seuraavana päivänä Duncan otti yhteyttä kaikkiin viranomaisiin, joista saattoi aavistaa olevan vähääkään apua. Tulos oli juuri niin laiha kuin hän oli epäillytkin. Kaikki olivat kohteliaan huolestuneita, mutta antoivat ymmärtää, ettei Stuart ollut ensimmäinen eikä viimeinen nuorukainen, joka karkasi kotoa, ja vihjailivat hienotunteisesti roudasta ja porsaista.

Bettyn aikomus oli ollut pimittää tapahtunut myös rouva Wallacelta. Mutta vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään hän ei ollut oppinut, että tuollaiset suunnitelmat olivat tuhoon tuomittuja.

-Kas niin, rakas rouva Fleming, sanoi rouva Wallace lounaan jälkeen, kun Duncan oli palannut myymälän puolelle ja he kuulivat tämän puhuvan puhelimessa. -Mitä Prinssi on nyt saanut aikaan?

-Miten niin? Betty kysyi viattomuutta ääneensä tavoitellen.

-Minä en ole sokea enkä tyhmä, rouva Fleming. Eilisiltaisen puhelun jälkeen te olette kauppiaan kanssa olleet kuin tulisilla hiilillä. Ja koska en usko Archien saavan aikaan mitään skandaaleja, ja koska muut lapset olivat niin sievästi omissa puuhissaan, sen täytyy olla Prinssi.

Bettyä itketti ja nauratti yhtä aikaa. Kultainen rouva Wallace! Hän ei saattanut valehdella tälle, vaan kertoi kaiken.

-Herra hyvästi hallitkoon, rouva Wallace mutisi ja putosi istumaan pöydän ääreen. -Kadonnut? Eihän kukaan voi noin vain kadota!

Mutta Stuart oli kadonnut. Vaikka hänet etsintäkuulutettiin koko New Yorkin osavaltiossa, ja vaikka Alice, joka oli palannut kotiin kohtuullisen lohdullisten talousuutisten kera, otti yhteyttä amerikkalaisiin yhtiökumppaneihinsa, ja vaikka Duncan istui iltaisin takahuoneessa sanoen soittavansa ”muutaman puhelun”, pojasta ei löytynyt jälkeäkään.

Sodan jälkeen Betty oli alkanut suhtautua suurella kunnioituksella Duncanin ”muutamiin puheluihin”, kun hän oli oppinut tajuamaan vaatimattoman sanaparin takana olevan verkoston. Tilanteesta riippui, kenelle ”muutamat puhelut” milloinkin soitettiin. Aina välillä Duncankin sai sellaisia, eikä ollut tilannetta, jossa hän olisi kieltäytynyt tarttumasta puhelussa esitettyyn asiaan, jos katsoi voivansa olla soittajalle avuksi.

”Muutamat puhelut” nimittäin kohdistuivat sodan aikaisiin aseveljiin, ja niitä käytettiin vain tositilanteessa. Pidettynä joukkueenjohtajana ja upseerina Duncan oli sopivasti välimaastossa, niin että hän saattoi tarvittaessa kääntyä yhtä hyvin rivimiesten kuin upseeritoveriensa puoleen.

Mutta tällä kertaa ei mikään auttanut, eivät edes moniin eri ammatteihin ja yhteiskuntaluokkiin levittäytyneen rykmentin yhteydet. Stuartista ei löytynyt jälkeäkään. Ei yksikään New Yorkin junailija, ei ainoakaan linja-autonkuljettaja, ei mikään kaupungin yömajoista, eivät satamatyöläiset tai leipäjonoja järjestävät hyväntekeväisyysjärjestöt olleet nähneet nuorta miestä, jolla oli hyvin punainen tukka ja skotlantilainen puhetapa.

Jonkin aikaa asia saatiin pidetyksi salassa lapsilta. Mutta pian nämä alkoivat ihmetellä, miksi äiti oli niin itkettynyt ja tämän silmänaluset niin tummat, miksi isä oli niin totinen ja synkkä, ja miksi puhelin oli käytössä lakkaamatta. Lopulta heille oli kerrottava.

Mutta jos Betty oli kuvitellut lasten pelästyvän ja järkyttyvän, hän oli väärässä. Nämä tajusivat vain vanhimman veljensä ajautuneen johonkin huimaan seikkailuun, josta olivat lähinnä kateellisia.

Tosin Walter, jonka lempilukemista oli kaikki, mikä liittyi karanneisiin nuorukaisiin, ehdotti toiveikkaasti voivansa kyllä lähteä etsimään Prinssiä. Hänen suureksi harmikseen isä suhtautui tähän epäitsekkääseen tarjoukseen yhtä kuivakiskoisesti ja mielikuvituksettomasti kuin Torquilin isä heidän viimeisimpään rakennushankkeeseensa. Pojat olivat nimittäin suunnitelleet lauttaa, jolla lähtisivät tulevana kesänä purjehtimaan Loch Linnhelle kuten Huckleberry Finn ja Musta Jim Mississippi-joelle. Suunnitelma oli jotenkin päätynyt tohtori MacDonaldin korviin, ja tämä oli uhannut ottaa molemmat pojat koehenkilöiksi uuteen rokotusohjelmaan, ellei moisista aikeista luovuttaisi välittömästi.

Niin lapsellisia kuin sisarusten kommentit Stuartin karkaamisesta monesti olivatkin, ne jollakin tavalla lohduttivat Bettyä. Ehkä hän turhaan pelkäsi pahinta — ehkä Stuart todellakin oli seikkailemassa, kokemassa asioita, joita voisi vuosikymmeniä myöhemmin muistella takan ääressä! Stuart ei ollut tyhmä eikä helposti höynäytettävissä, ja jos hänen kiivaasta luonteestaan oli jotakin hyvää löydettävissä, hän ainakin osaisi puolustaa itseään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti