lauantai 26. syyskuuta 2015

14. Isistä ja pojista

 
Luonnollisesti tieto Stuartin katoamisesta vuoti vähitellen myös kaupungille. Rouva Saunders ja rouva Munro kohottelivat kulmakarvojaan ja valittelivat myötätuntoisesti, miten raskasta rakkaalla Bettyllä täytyikään olla, kun esikoispoika oli niin täysin mätä. Rouva Cairn ja rouva Buchanan puistelivat päätään ja totesivat, että sodan jälkeen kasvanut nuoriso oli ylipäätään pilalla. Rouva Lowry ja rouva Dunn toivoivat sydämellisesti, että kaikki päättyisi hyvin. Rouva Morrison ja rouva Cameron tulivat kysymään, voisivatko olla jollakin tavalla avuksi.

Niinpä sinä vuonna Koivurannassa valmistauduttiin marraskuiseen sodan muistopäivään tavallistakin haikeammissa tunnelmissa. Betty tiesi, että tuo päivä oli aina Duncanille raskas, raskaampi kuin tämä antoi edes ymmärtää. Asiaa ei helpottanut se, että useimmiten juuri luutnantti Flemingiä pyydettiin puhumaan seppeleenlaskutilaisuudessa, eikä tämä katsonut voivansa kieltää tätä palvelusta ”pojiltaan”.

Tänäkin vuonna pyyntö oli tullut hyvissä ajoin, mutta se oli hautautunut Amerikan-uutisten alle. Niinpä Duncan valvoi pari muistotilaisuutta edeltävää yötä takahuoneessa, jota vain kirjoituspöydän lamppu valaisi, ja rutisti kasaan konseptipaperin toisensa jälkeen. Kun muistopäivän aamu koitti, hän oli kalpea ja nääntynyt ja ”aivan vailla sanoja”, kuten hän Bettylle valitti.

-Onko tuo nyt laitaa, että ne olettavat kauppiaan joka vuosi puhuvan, mutisi rouva Wallace ja keitti väkevää kahvia. -Aivan kuin hänen palveluksensa jatkuisi yhä vieläkin! Joku muu joutaisi välillä hoitaa asian. Seppeleenlaskijoiksi on kyllä sitten tunkua!

Betty, joka kiillotti samettirasiasta nostamaansa Viktorian ristiä, ei jaksanut puuttua rouva Wallacen marmatukseen. Kunniamerkki oli koko vuoden lukittuna Duncanin kirjoituspöydän laatikkoon, ja hän tiesi, miten vastahakoisesti tämä otti sen rintaansa edes muistopäivänä. Eikä ollut puhettakaan siitä, että hän olisi pukeutunut univormuun, kuten monet veteraanit. Duncan ilmoitti, että hän oli kelvannut nousemaan junaan siviilipuvussa syksyllä neljätoista, ja että siviilipuku saisi kelvata myös nyt.

Grace istui pöydän toisella puolen ja katseli kunnioittavasti tuota metalliristiä äidin käsissä. Hän tiesi, että se oli myönnetty jostakin suuresta uroteosta, mutta isä ei koskaan suostunut kertomaan asiasta enempää, naurahti vain Gracen kysymyksille ja sanoi, että ne olivat tapahtumia, jotka hän mieluiten unohti. Äiti puolestaan katsoi, etteivät lapset päässeet lukemaan sanomalehtiä muutamana päivänä ennen ja jälkeen muistopäivän.

Tietysti Grace oli vuosien mittaan kuullut erinäisiä keskustelunpätkiä ja koettanut rakentaa niistä tarinaa, mutta ei vieläkään tiennyt muuta kuin että isä oli tehnyt sodassa jotakin tärkeää. Joskus tyttöä harmitti, ettei isä käyttänyt kunniamerkkiään, kun sentään Ted Coburnin isä kuljeskeli tämän tuosta aivan tavallinen sodan muistomitali rinnassaan. Olihan Viktorian risti sentään toista!

Heillä oli koko päivä lupaa koulusta sillä olettamuksella, että kaikki koululaiset osallistuisivat muistotilaisuuteen, sillä heidän piti laulaa siellä neiti Mackayn johdolla. He saivat pukea ylleen pyhäpukunsa, vaikka marraskuun viimassa ne tietysti peittyivätkin päällystakkien alle. Isä oli kärttyisä, kun äiti kiinnitti kunniamerkkiä hänen rintaansa — sitä oli aina mahdottoman vaikea saada suoraan — ja mutisi jotakin typeristä näytöstilaisuuksista.

Grace ei oikein ymmärtänyt, mitä isä sillä tarkoitti. Hänestä oli hirveän hienoa ja juhlallista asettua omalle paikalleen koululaisten rivistössä lähellä sodan muistomerkkiä, jonka korkean jalustan päällä seisoi kivestä veistetty ylämaalainen sotilas pää painuneena, aseeseensa nojaten.

Jalustaan oli kaiverrettu kaatuneiden kaupungin miesten nimet ja teksti ”Jumalalle kunniaksi ja niiden Fort Williamin ja lähialueen miesten muistoksi, jotka antoivat suurimman uhrin Jumalalle, kuninkaalle ja isänmaalle suuressa sodassa”. Sen alla oli gaelinkielinen lause, jonka Grace tiesi tarkoittavan ”uskollista kuolemaan asti”.

Isä ja äiti seisoivat muun yleisön joukossa muistomerkin toisella puolella. Yhtäkkiä Grace tuli ajatelleeksi, että isä oli aina muistopäivän tilaisuudessa vähän harmaa kasvoiltaan, mutta nyt erikoisesti. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että äitikin oli kalpea ja piti isää käsipuolesta, eikä Grace oikein tiennyt, itseäänkö tukeakseen vai isää. Ja sitten hän tuli ajatelleeksi, missä Stuart mahtoi nyt olla, muistiko tämä, että oli sodan muistopäivä, kuulisiko tämä säkkipillejä tai kuningashymniä?

Neiti Mackay silmäili hiukan levottomasti koululaisjoukkoa edessään, sitten hän vilkaisi kirkkoherra Morrisoniin, joka nyökkäsi.

-Kas niin, lapset, sanoi neiti Mackay ja kohotti kätensä merkiksi.

Pojat uljaan Wallace'in,
usein teitä johdatin:
voittoon nyt ja kuoloonkin
käykää klaaneittain! *)
Gracesta oli ihana seisoa keskellä joukkoa laulamassa. Coran kirkas ääni soi hänen toisella puolellaan, toisella puolen Maisien matalampi, hiukan epävireinen ääni. Hän tiesi, että taaempana rivistössä Faith pysyi täsmälleen nuotissa, mutta että Donald lauloi ennemmin kovaa kuin kauniisti. Evan ei ollut heidän mukanaan, sillä partiolaiset seisoivat kunniakujana molemmin puolin muistomerkille johtavaa polkua, mutta hän näki eturivissä Moiran laulavan silmät loistaen ja Walterin hiukan levottomasti liikehtien, sillä pojalla oli aina vaikeuksia pysyä paikallaan.

Tää on päivä, hetki tää,
tuoss' on joukko tasapää;
Edvard uhkaa, -- jälkeen jää
kahleet, sorto lain.
Väkeä oli paljon, kuten aina. Liikkeet suljettiin aamupäiväksi, jotta kaikilla oli mahdollisuus kokoontua muistomerkille. Grace tiesi, että viime vuonna oli tullut kymmenen vuotta taistelujen päättymisestä, ja tänä vuonna kymmenen vuotta rauhansopimuksesta. Kymmenen vuotta! Melkein hänen koko elinikänsä!

Ken se oiskaan pelko-mies!
Keltä sortaa saadaan lies?
Kelle kelpaa orjan ies?
Pois hän joukostain!
Grace näki Bobby-tädin ja Neil-sedän, ja neiti Brucen, joka näytti palelevan kauhtuneessa päällystakissaan, ja Eliza-tädin ja Sean-sedän. Hän oli joskus kysynyt äidiltä, miksei Sean-setä koskaan puhunut muistomerkillä tai edes laskenut seppelettä, vaikka rehtorina yleensä puhui kaikissa tärkeissä tilaisuuksissa. Äiti oli sanonut, ettei setä ollut sodassa, koska hänellä oli heikko sydän.

Yhtäkkiä Grace mietti, miltä sedästä mahtoi tuntua, kun hänellä ei ollut edes sodan muistomitalia saati mitään kunniamerkkiä, ja kun hän ei voinut istua isän kanssa takahuoneessa puhumassa asioista, joita he lapset eivät saaneet mennä kuuntelemaan, kuten tekivät ne kaupungin tutummat ja muualta tulleet vieraammat miehet, jotka pistäytyivät heillä ja nimittivät isää luutnantiksi.

Kenpä eestä kuninkaan
miekkaan käy ja lain ja maan?
Ken jää vapaaks kuollessaan?
Taistoon seurassain!
Keith-setä oli tullut kaupunkiin Bessien, Chrisin ja Royn kanssa. Jennie-täti ja pikkulapset olivat jääneet kotiin, sillä Elliot-vauva oli liian pieni tuotavaksi raakaan marraskuun viimaan. Napier-setä ja Annie-täti olivat tulleet mukanaan isoäiti ja isoisä ja Kuusikukkulalta Cameron ja Leslie. Rob-enoa ja Anna-tätiä ei näkynyt, sillä eno ei koskaan tullut muistopäivän tilaisuuksiin, ellei hänen ollut aivan pakko. Mutta Rose-täti ja Charlie-setä ja Milly olivat tulleet Ballachulishista.

Nimeen sorron synkän yön,
nimeen lasten orjantyön:
viime hengenvetoon lyön,
puollan kotiain!
Grace tunsi, miten joku nykäisi häntä palmikosta. Hän arvasi, että se oli Axel Barclay, tuo hävytön nulikka, joka koetti saada hänet nauramaan kesken laulun. Päättäväisesti Grace siirsi vasenta jalkaansa taakse, kunnes tunsi Axelin kengänkärjen kantansa alla, ja polkaisi kaikin voimin. Axel äännähti tukahtuneesti ja koko rivi joutui hetkeksi levottomaan epäjärjestykseen. Neiti Mackay vilkaisi heihin päin, mutta Grace tuijotti suurin viattomin silmin kauas muistomerkin ohi ja lauloi kaikin voimin.

Mies ja mies te taistelkaa!
Iskut kohtaa sortajaa!
Joka isku vapauttaa! --
Voittoon, kuoloon vain!
Laulu päättyi ja säkkipillinsoittaja astui esiin. Partiolaisten rivistö ryhdistäytyi, miehet ja pojat riisuivat hattunsa. Musiikki alkoi pehmeänä, surumielisenä, kun Ewan Irvine ja Neil Keir astuivat esiin mukanaan punaisista vahaunikoista sommiteltu seppele. Grace arvasi, että sekä Alison ja Megan Irvine että Vivian Keir ryhdistäytyivät koululaisrivistössä ja koettivat epätoivoisesti näyttää vaatimattomilta.

Oli alkanut sataa lunta, hiutaleet piiskasivat kasvoja ja muuttivat seppeleen verenpunan omituisen kirjavaksi. Grace näki, että rouva Dunn peitti kasvonsa nenäliinaan ja että Bobby-täti veti Dannyn tiukemmin lähelleen. Isoisä oli kietonut kätensä isoäidin olkapäiden ympäri.

Kun seppele oli nojallaan muistomerkkiä vasten ja sen laskijat palanneet paikalleen, Grace näki äidin tuuppaavan isää hellästi, aivan kuin tämä ei olisi muuten havainnut, että oli hänen vuoronsa. Grace oli kauhean ylpeä isästä, kun tämä astui esiin Viktorian ristin loistaessa tähden lailla vasten päällystakin tummaa villakangasta. Hiutaleet laskeutuivat isän punaisille hiuksille, mutta hän ei näyttänyt huomaavan viiman pistävyyttä, vaikka ihmiset olivat alkaneet liikehtiä ja tömistää.

Grace oli kuullut isän puhuvan lukemattomia kertoja. Joka vuosi sodan muistopäivänä, ja monissa juhlissa ja seurakunnan ja kaupungin tilaisuuksissa, isoisän 70-vuotispäivänä ja äidin ja isän 20-vuotishääpäivänä ja viimeksi keväällä, kun äiti oli vienyt heidät vaalitilaisuuteen kuulemaan, miten isän puheen jälkeen koko salillinen väkeä hurrasi ja taputti ja vihelsi ja heilutti lippuja.

Sir Murdoch oli jatkanut kreivikunnan edustajana parlamentissa ”ovenkarmit ryskyen, kiitos erään kannatuspuheen”, kuten Fergus-setä oli ihastuneena sanonut, mutta rouva Wallace oli ollut kiukkuinen monta päivää ja kaatanut isän teehen kuorittua maitoa kerman sijasta, koska hänestä ”kauppiaan pitäisi vähän miettiä, minkä puolueen hyväksi käyttää puhelahjaansa”.

Isän puheet olivat aina yhtä aikaa vakavia ja hauskoja, hän sekä liikutti kuulijoitaan että sai nämä hyvälle mielelle. Hän ei koskaan puhunut liian kauan, eikä hänen puheissaan ollut koskaan liian monta asiaa käsiteltävänä. Ja ennen kaikkea hän puhui aina niin vapaasti ja miellyttävästi, että hänen puolestaan ei tarvinnut jännittää tai tuntea oloaan kiusaantuneeksi.

Mutta nyt jokin oli hullusti. Grace käänsi vähän päätään ja tavoitti Faithin katseen. Faithkin oli tajunnut saman. Isä näytti siltä, kuin hänen sielunsa olisi ollut jossakin aivan muualla. Hän piti hattua toisessa kädessään ja oli työntänyt toisen kätensä huolimattomasti taskuun, kuin olisi etsinyt sieltä jotakin. Grace tunsi, miten kylmä väristys kulki hänen selkäänsä pitkin aivan kuin silloin, kun Evan oli viime talvena pudottanut kourallisen lunta sisään hänen takinkauluksestaan.

Sitten isä ikään kuin heräsi, nosti päätään, alkoi puhua. Grace tajusi jännittäneensä koko ruumistaan kouristuksenomaisesti ja huokasi nyt niin syvään, että Cora vilkaisi häneen.

Isän ääni oli kantava ilman, että hänen tarvitsi huutaa, ja se kuului selkeästi jopa nyt, kun tuulenpyörteet olivat voimistumassa. Hän puhui siitä, miten lyhyt aika vuosikymmen oli maailmanhistoriassa, mutta miten pitkä ja tuskallinen se saattoi olla yksityiselle ihmisille silloin, kun jokainen aamu merkitsi aina uutta heräämistä ikävään ja kaipaukseen. Hän puhui siitä, miten vähän korulauseet ja muistoseppeleet saattoivat lohduttaa häntä, jonka koko elämä oli romahtanut. Hän puhui siitä, miten ainoa lohtu oli siinä, että he muistivat yhdessä, surivat yhdessä, tietäen, että kaatuneet olivat antaneet henkensä asian puolesta, joka oli elämääkin suurempi.

Sitten hän oli hetken hiljaa, ja hänen kasvoilleen tuli taas se outo ilme. Grace näki, miten äiti otti levottoman askelen eteenpäin ja miten Rose-täti tarttui tätä käsipuolesta. Gordon käänsi päätään rivistössä ja katsoi Graceen mustilla silmillään, ja Grace toivoi äkkiä, että olisi saanut olla Gordien vieressä.

-Sota jätti jälkeensä monia vammoja, isä jatkoi niin äkillisesti, että Grace hätkähti. -Pahinta on se, että ne periytyvät seuraavaan polveen — kuka tietää, ehkä kolmanteen ja neljänteen asti! Me emme saisi jäädä muistelemaan sitä, mitä tapahtui kymmenen ja viisitoista vuotta sitten. Meidän pitäisi katsoa tiiviisti nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Jos emme sitä tee, me tuhoamme seuraavan sukupolven samoin kuin sota tuhosi edellisen.

Yhtäkkiä Grace tajusi, että isä puhui Stuartista. Hän ei oikein käsittänyt miten ja miksi, mutta Stuartia isä tarkoitti, tämän kiivautta, levottomuutta, tätä viimeisintä katoamistemppua. Ja samalla Grace tajusi, että isän ja Stuartin oli molempien yhtä paha olla, ja että jollakin tavalla se johtui sodasta, jonka Stuart kyllä muisti, mutta josta Gracella ei ollut mitään mielikuvaa.

Grace olisi halunnut erkaantua rivistöstä, juosta isän luo, ottaa tätä kaulasta ja sanoa, että kaikki järjestyisi, Stuart tulisi kotiin ja olisi kiltimpi ja ystävällisempi. Mutta eihän hän voinut tehdä sellaista. Sen sijaan hän vapisi tajutessaan, miten syvä ja hämmentynyt hiljaisuus isän sanoja oli seurannut. Sitten isä yhtäkkiä käännähti ja vetäytyi takaisin ihmisjoukkoon, ja säkkipillinsoittaja aloitti Kuningashymnin, aivan kuin olisi halunnut täyttää syntyneen ahdistuneen hiljaisuuden, ja ihmiset alkoivat laulaa. Mutta tällä kerralla Grace ei nauttinut laulamisesta niin kuin vielä äsken.

-Sinun isäsi nyt ei koskaan ole ollut erikoisempi puhuja, mutta hänestä tulee aina vain kummallisempi, näpäytti Claire Buchanan Faithia, kun tilaisuus oli ohi ja koululaisjoukko hajosi.

-Heti kun sinä pidät julkisen puheen, minä lupaan olla eturivissä kuuntelemassa ja kuiskata, kun unohdat puolet, Faith sinkautti vastaan ja otti Gracea kädestä. -Tule, mennään hakemaan Evan ja Moira ja Walter. Donald menee jo tuolla.

Heidän puikkelehtiessaan aukiolta hitaasti purkaantuvan ihmisjoukon lomitse Grace näki, miten miehiä alkoi kokoontua. He olivat menossa pubiin, ja joku heistä — hän tunnisti tämän niiksi, jotka puhuttelivat isää aina luutnantiksi — näkyi kysyvän isältä jotakin. Mutta isä puisti päätään ja taputti miestä olkapäälle ja tarjosi sitten käsivartensa äidille, joka oli näyttänyt vähän aikaa pelästyneeltä.

Ja sitten he olivat koko perhe koolla, aivan kuin turvaa toisistaan hakien. Ihmisiä tuli kättelemään isää, mutta tällä kerralla heidän kiitoksensa tämän puheesta oli epämääräistä muminaa.

-Minä en ollenkaan ajatellut, että sinä ryhtyisit maailmanlopun ennustajaksi, Eliza-täti sanoi hilpeästi. -Tarkoitan, että eihän tämä nyt mikään riemukas tilaisuus ole koskaan ollut, mutta ei sen nyt noin synkäksi olisi tarvinnut mennä!

-Ole vaiti, Eliza, sanoi Annie-täti. -Duncan on oikeassa. Sota ja sen seuraukset ovat jo pilanneet yhden sukupolven. Ajattele nyt kaikkea tuota jazz-meteliä ja amerikkalaisten kieltolakia ja tyttöjen kauheita pukuja ja hiuksia!

-Minä luulen, että Duncan tarkoitti jotakin vakavampaa kuin jazzia, huomautti Keith-setä. -Ja hän on siinä aivan oikeassa, niin vaikeata kuin meidän onkin sitä kestää.

-Mennään nyt, äiti sanoi nopeasti. -Rouva Wallace on laittanut lounasta.

Kaikki sukulaiset tulivat Koivurantaan, jonne rouva Wallace oli edeltä kiiruhtanut viimeistelemään lähes valmiiksi tekemänsä aterian. Gracesta tuntui hyvältä päästä kotiin ”klaanin turviin”, kuten Donaldilla oli tapana sanoa. Koko maailma, Claire Buchanan ilkeine puheineen ja muut pitkine katseineen jäivät ulkopuolelle, ja läsnä oli vain ihmisiä, jotka kaikki tahtoivat toisilleen hyvää.

Lapsille oli katettu ruokapöytä yläkerran aulaan, ja syötyään he kantoivat kaikki astiat alas ja kasasivat pöydän ja aloittivat panttileikin ja sokkosillaolon ja kaiken muun hupaisan, mitä vain monipäinen serkusjoukko saattoi keksiä. Grace unohti isän omituisen puheen ja ikävät asiat ja heittäytyi nauttimaan kaikesta hauskuudesta.

Mutta sitten he ryhtyivät piilosille, ja Grace livahti poikien huoneen kautta parvekkeelle. Lumisade oli yltynyt ja oli kylmä, mutta hän työnsi kätensä villatakkinsa vastakkaisiin hihoihin ja kyykistyi oven taakse piiloon. Täältä Leslie ei häntä aikoihin löytäisi!

Samassa hän kuuli alhaalta verannalta isän äänen.

-Sitä vain tuntee itsensä niin täysin epäonnistuneeksi, isä kuului sanovan. -Kyllä minä tiedän, että poika joutui sotavuosina vastuuseen asioista, jotka eivät hänen ikäiselleen olisi kuuluneet — ja minun harharetkeni sen jälkeen…

-Älä syytä itseäsi, sanoi Sean-setä. -Vähemmän vaurioita sinun lapsesi ovat saaneet kuin monet muut. Sinähän nousit jaloillesi.

-Mutta että hän ei tahdo tulla kotiin — että hän luulee olevansa velvollinen ostamaan minun hyväksyntäni omilla teoillaan…

-Ei hän sellaista ajattele. Hän tahtoo vain ilahduttaa sinua. Kyllä hän pitää itsestään huolen ja tulee takaisin.

Grace oli niin uppoutunut isän ja sedän keskusteluun, että vasta tässä vaiheessa hätkähtäen tajusi sortuneensa jälleen salakuunteluun. Hän aikoi nousta ja livahtaa sisälle etsimään jotakin muuta piilopaikkaa, kun Sean-setä jatkoi:

-Ainakin hän on sinun poikasi. Siihen ei ole kenelläkään mitään sanomista.

-Niin mutta kyllähän Niall — tarkoitan — sinähän olet hänelle isä, eihän hän tiedä muusta!

-Ei vielä. Sean-sedän ääni oli vaisu. -Mutta ei mene kauan, kun pahat puheet saavuttavat hänet, ja sitten hän alkaa ajatella ja ymmärtää yhtä ja toista, enkä minä tiedä, miten hän suhtautuu asiaan… Olen miettinyt, pitäisikö meidän muuttaa täältä pois, ennen kuin totuus paljastuu hänelle.

Grace vavahti. Pois! Ettäkö Sean-setä veisi Eliza-tädin ja Niallin ja Catrinan muualle? Mitä Evankin siihen sanoisi? He olivat Niallin kanssa niin hyviä ystäviä!

-Totuus tekee vapaaksi, sanoi isä. -Mutta ei sen tarvitse satuttaa. Kai te olette Elizan kanssa suunnitelleet, miten kerrotte…

Setä naurahti, ja Grace vavahti uudestaan. Hän ei ollut koskaan kuullut ystävällisen rehtori Ramsayn naurahtavan noin kolkosti.

-Suunnitelleet! Duncan hyvä, oletko sinä koskaan nähnyt Elizan suunnittelevan mitään? Hän on kuin päiväperho, joka ei murehdi auringonlaskua. Kyllä, minä olen koettanut puhua hänen kanssaan, mutta hän vain sanoo, että poika on vielä pieni ja että asiaa on turha murehtia.

-Et kai sinä kadu, että… isä kysyi jotenkin epävarmasti.

-On hetkiä, jolloin olen miettinyt, olisiko elämä voinut mennä helpommin, Sean-setä vastasi hiljaa. -Eliza ei ole sellainen elämäntoveri, joka olisi miehen tukena vaikeina hetkinä — hän on todellakin perhonen. Mutta sittenkin minä rakastan häntä, ja lapsia… Nialliakin.

Grace oli niin keskittynyt kuuntelemaan tätä omituista keskustelua, ettei ollut lainkaan havainnut palelevansa tai jalkojensa puutuvan kyykkyasennossa. Nyt hän yhtäkkiä tunsi puistatuksen, yritti kohottautua, mutta kädet villatakinhihojen sitomana romahtikin polvilleen parvekkeen lattialle, joka narahti ilkeästi.

-Kuka siellä on? kuului alhaalta isän ääni.

Surkeana Grace kömpi pystyyn ja kurkisti kaiteen yli.

-Minä vain, hän sanoi.

-Gracie! Isä rypisti kulmiaan. -Mitä sinä siellä teet?

-Me olemme piilosilla, ja minä… minä tulin piiloon tänne.

-Sisälle niin kuin olisit jo! Saat kuolemantaudin tässä viimassa.

Grace ei kysynyt, eivätkö isä ja Sean-setä saisi kuolemantautia verannalla, vaan nöyrästi pujahti sisään ovesta melkein suoraan Leslien syliin, niin että hänestä tuli seuraava etsijä.

-Mitä hän mahtoi kuulla? hän kuuli mennessään Sean-sedän kysyvän matalasti.

-Ei hän ymmärrä vielä mitään, vastasi isä yhtä matalasti.

Kun lapset myöhemmin leikkimiseen väsyneinä kerääntyivät poikien huoneeseen ja Donald kertoi heille elokuvia, Grace istui lattialla ja nojasi päätään Walterin vuoteen laidalla istuvan Millyn polveen.

Hän katseli Niallia ja Evania, jotka makasivat kynnysmatolla mahallaan ja heiluttelivat jalkojaan sitä nopeammin, mitä jännittävämmäksi Donaldin kertomus kävi. Hän ei ollut aiemmin huomannutkaan, miten eri näköinen Niall oli kuin he muut. Poika ei muistuttanut juurikaan Eliza-tätiä, mutta vielä vähemmän hän muistutti Sean-setää. Eikä hänessä ollut paljoakaan samaa kuin Catrinassa. Grace ei täysin ymmärtänyt, mitä tämä merkitsi. Mutta se merkitsi jotakin.

__________________
*) Tämän laulun, jonka alkukielinen nimi on Scots Wha Hae, on suomentanut Valter Juva 1918 nimellä Robert Brucen puhe sotajoukoilleen ennen Bannockburnin taistelua. Tämä on siis sama runo, jonka Betty lausui yliopiston juhlassa. Käännös sisältyy Robert Burnsin runojen kokoelmaan Lauluja ja ballaadeja, joka on luettavissa kokonaan Project Gutenbergin sivuilla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti