sunnuntai 27. syyskuuta 2015

15. Yllättävä loma

 
-Mitä sinä olet toivonut joululahjaksi? kysyi Jane Paton Gracelta eräänä harmaana joulukuisena päivänä, kun tytöt istuivat luokan ikkunalaudalla syömässä eväitään.

-Uusia vesivärejä, Grace sanoi hajamielisesti ja loi haikeita katseita pihalle. Siellä oli meneillään lumisota, ja ellei Grace olisi taas edellisenä iltana vakaasti päättänyt tulla hillityksi ja viehättäväksi tytöksi — tämä oli tapahtunut sen jälkeen, kun he olivat Gordonin kanssa laskeneet alas porraskaidetta tohtorilan yläkerrasta, ja Grace oli tarttunut hameenhelmastaan kiinni tukipylvään koristenuppiin, niin että Alice-tädin oli pitänyt irrottaa hänet — hän olisi mennyt mukaan.

-Entä mitä muuta? Maisie kysyi.

-En mitään muuta.

-Et mitään muuta? Maisie ja Jane tuijottivat häntä. -Pelkkiä vesivärejä? Etkö sinä saa kuin yhden lahjan?

-Tietysti saan, Grace sanoi turhautuneesti. Hän oli joutunut käymään melkein saman keskustelun joka vuosi. Maisien ja Janen tuntui olevan mahdotonta käsittää, että kahdeksan lapsen perheessä oli aivan turha esittää kovin pitkiä lahjatoivelistoja. Oli paljon järkevämpää toivoa yhtä lahjaa, jonka todella halusi, koska silloin sen todennäköisesti myös sai. -Kirjoja ja makeisia ja varmaan uudet palmikkonauhat ja ehkä vielä jotakin Berliinistä.

Hänen viimeiset sanansa mykistivät tytöt, jotka olivat kirjojen ja makeisten kohdalla jo luoneet säälinsekaisia katseita toisiinsa. ”Jotakin Berliinistä” merkitsi lahjaa eurooppalaisen filmitaivaan huipulta, ja se nosti Grace Flemingin heidän silmissään jalustalle, jota edes yksinäinen orpo lahjatoive ei horjuttanut.

-Tule, Cora, Grace sanoi ja liukui alas ikkunalaudalta täysin unohtaen, että oli ruvennut hillityksi ja viehättäväksi, -mennään mukaan lumisotaan!

-Ette kai te tosissanne… Maisie huudahti, mutta Grace oli jo vetänyt Coran mukanaan. Hän tiesi, että MacRobeilla yksi lahja merkitsi sananmukaisesti yhtä lahjaa, ja sekin olisi jotakin tarpeellista ja käytännöllistä, eikä hän todellakaan aikonut altistaa Coraa Maisien ja Janen säälittelylle. Oli siis paras poistua niin kauas, etteivät tytöt taatusti seuraisi.

Gracen ja Coran saapumista ulos taistelukentälle tervehdittiin riemuhuudoin, sillä sota oli käymässä liian tasaväkiseksi ja tuoreet joukot voisivat vaikuttaa voittoon merkittävästi.

-Tule tänne meidän puolellemme, Grace! huusi Gordon MacDonald, joka puolusti urhoollisesti ulkorakennuksen kulmalle edellispäivänä valmistunutta lumilinnaa.

-Ei, tule tänne! huusi Axel Barclay vastaan, sillä hänen piiritysjoukkonsa eivät olleet edenneet ollenkaan niin kuin hän oli toivonut.

Grace rypisti kulmiaan. Hänen mieleensäkään ei ollut tullut, että Axel ja Gordon olisivat eri puolilla, saati että hän joutuisi valitsemaan näiden väliltä. Mutta Gordon oli hänen paras ystävänsä, eikä tätä tietystikään sopinut jättää pulaan.

-Mene vain, Cora kuiskasi ja viittasi lumilinnan suuntaan. -Minä jään tänne.

Niin he erosivat, Grace sukelsi linnoituksen turviin ja Cora lumikuoppaan maastoutuneiden hyökkääjien joukkoon.

-Päästäkää Grace eteen, Gordon komensi. -Hän on paras heittämään.

Linnoituksen puolustus oli suunniteltu erinomaisesti. Muutamat ensiluokkalaiset oli määrätty pyörittämään jatkuvasti lumipalloja, joten ammuksista ei tullut pulaa. Nähdessään Walterin heidän joukossaan Grace pyysi, että saisi juuri Walterin pyörittämät pallot, sillä tämä osasi tehdä täsmälleen oikean kokoisia ja painoisia.

-Ne tulevat! huusi Megan Irvine, joka oli nimetty tähystäjäksi.

Vihollinen aikoi todellakin valloittaa linnakkeen rynnäköllä, mutta tuli torjutuksi nopeammin ja nolommin kuin kukaan olisi osannut aavistaa. Gracen vahva ja tarkka käsivarsi sai jokaisen lumipallon osumaan, ja hänen taitonsa innosti muitakin puolustajia. Hyökkääjä perääntyi vastustamattoman rumputulen alta ja vetäytyi takaisin asemiin neuvottelemaan.

-Kello soi kohta, Gordon sanoi tyytyväisenä. -Eivät ne enää kykene mihinkään. Se on ihan oikein Barclaylle.

Grace rypisti kulmiaan samalla kun auttoi lumipallojen pyörittämisessä.

-Ei kai tässä nyt sentään mistään henkilökohtaisesta kilpailusta ole kyse, hän huomautti.

Gordon ei ollut kuulevinaan häntä, vaan meni katsomaan, miten Evanin ja Niall Ramsayn tekemä linnoituksen takaseinän vahvistustyö sujui. Kunnon sotapäällikön tavoin hän oli järjestänyt väkeään joka puolelle lumilinnaa, niin että vihollisella ei ollut mahdollisuutta hyökätä huomaamatta mistään päin.

Mutta tästä kaikesta huolimatta oli yksi suunta, jota Gordon ei ollut ottanut huomioon: kukaan hänen joukoistaan ei valvonut ilmatilaa. Yhtäkkiä joulukuista harmautta viilsi hurja intiaanihuuto, ja Axel Barclay pudotti itsensä ulkorakennuksen katonreunalta keskelle linnoitusta, suoraan ammusvarastoon, joka mureni hänen allaan täysin käyttökelvottomaksi.

Nähdessään päällikkönsä voitokkaan soluttautumisen linnaan piiritysjoukot lähtivät huutaen uuteen hyökkäykseen. Vaikka puolustajat tekivät kaikkensa, he eivät kyenneet torjumaan tulijoita, kun lumipalloja ei ollut enää pinokaupalla valmiina, vaan niitä piti pyörittää sitä mukaa kuin heitti.

Ja niin sortui tuo uljas linnoitus, ja sen puolustajien kohtalo oli yhtä kauhea kuin häviäjien yleensäkin. Pienimmät armahdettiin, jottei opettajien tarvinnut puuttua asiaan, mutta päällystö joutui ankarien kostotoimien uhriksi. Axel keskittyi pesemään erityisesti Gracea niin perusteellisesti, että tämä saattoi vain huitoa epätoivoisesti käsillään ja syljeskellä lunta suustaan.

Yhtäkkiä joku tarttui Axelia kauluksesta, riuhtaisi tämän pystyyn Gracen kimpusta ja paiskasi vasten linnoituksen muuria, niin että se sortui voittoisan päällikön painon alla kaataen tämän selälleen.

-Jätä hänet rauhaan! Gordon tiuskaisi kädet nyrkissä ja mustat silmät liekeissä. -Ei hän ole sinun yksityisomaisuuttasi, Barclay!

-Sinunko sitten, MacDonald? Axel ähkäisi ja kömpi pystyyn. -En olisi uskonut, että olet noin huono häviäjä!

-Ja sinä olet raukka, kun käyt tyttöjen kimppuun!

-Gordon, älä ole idiootti, pärski Grace, joka oli saanut puisteltua sen verran lunta hiuksistaan ja vaatteistaan, että pääsi pystyyn. -Tämähän on vain leikkiä!

-Ei se siltä näyttänyt! Gordon nykäisi niskaansa.

Yleiset rangaistustoimenpiteet heidän ympärillään hiljenivät, kun lumisodan osapuolet tajusivat, että nyt oli tekeillä jotakin uutta. Axel vilkaisi ympärilleen ja havaitsi, että osa häneen suunnatuista katseista oli vahingoniloisia. Kaikkien syksyn kuukausien jälkeenkin hän oli vielä muukalainen, jonka oli silloin tällöin varmuuden vuoksi todistettava paremmuutensa.

-Ei Grace minun nähdäkseni pyytänyt sinua puhumaan puolestaan! poika tiuskaisi ja astui lähemmäksi. -Sinun on turha sekaantua muiden asioihin.

-Axel, Grace sanoi moittivasti. -Tulkaa nyt järkiinne!

Häntä ei kuunneltu.

-Sinun on turha tulla tänne neuvomaan, miten meidän pitää olla, Gordon tuiskahti.

-Kyllä minä neuvon, silloin kun näen, että joku typerys ei muuten selviä!

-Älkää, Grace huudahti ja yritti tarttua Gordonia käsivarresta. Mutta samassa silmänräpäyksessä Gordon heilautti kätensä iskuun. Lyönti sivalsi liian lähellä seissyttä Gracea, ja sen paras terä oli jo menetetty, kun nyrkki törmäsi Axeliin. Tämä puolestaan hyökkäsi Gordonin kimppuun ja kiskaisi tältä jalat alta napakalla painiotteella.

Tappelu pääsi tuskin kunnolla alkamaan, kun se jo lopetettiin. Kenenkään huomaamatta kello oli soinut, ja samaan aikaan Iona Barclay oli juossut itkien kertomaan valvomassa olleelle neiti Lyonille, että ”Gordon MacDonald tappaa minun veljeni”.

Tämä pelko osoittautui hiukan aiheettomaksi, sillä kun neiti Lyon ehti ulkorakennukselle ja lumilinnan jäännöksille asti, oli Axel Barclay juuri työntämässä Gordon MacDonaldia pää edellä lumikinokseen. Grace istui kauempana, ja Moira ja Cora koettivat tyrehdyttää lumella hänen haljenneen huulensa verenvuotoa.

Kesti kauan, ennen kuin tilanne oli sen verran rauhoittunut, että neiti Lyonille oli selvinnyt tapahtumien kulku ja suurimmat syylliset. Hän kuljetti Axelin ja Gordonin lähestulkoon korvasta rehtorin kansliaan. Grace komennettiin mukaan todistajan ominaisuudessa, joskin neiti Lyonilla oli vahva epäilys Grace Flemingin sekaantumisesta ylipäänsä kaikkeen häiriöön, mitä koulussa tapahtui.

Onneksi Sean Ramsay oli rauhallisempi ja vähemmän ennakkoluuloinen siitä huolimatta, että Grace oli viettänyt erinäisiä hetkiä kansliassa nuhdeltavana aivan syystä. Nyt rehtori näki heti, että kaikki lapset olivat poissa tolaltaan ja suoritti vain lyhyen kuulustelun, jonka jälkeen määräsi molemmat pojat jälki-istuntoon ja saamaan muistutuksen sekä lähetti hakemaan Faithia luokasta, jotta tämä saattaisi Gracen kotiin hoivattavaksi.

Myöhemmin iltapäivällä tohtori MacDonald totesi Koivurannan tyttöjen kamarissa, ettei Gracella ollut aivotärähdystä ja että huuleen tuskin jäisi arpea huolimatta kahdesta ompeleesta, jotka siihen oli laitettava.

-Ei Gordon tarkoittanut sitä, Grace sanoi syyllisyydentuntoisesti peittonsa alta. Äiti oli määrännyt hänet vuoteeseen lämpimien huopien alle kuumavesipullon kanssa nähdessään, miten järkyttynyt ja vapiseva tyttö oli — ja lisäksi läpimärkä lumisodan jäljiltä. -Ei hän tarkoittanut lyödä minua! Minä vain osuin tielle!

-Pojalla ei pitäisi olla tarvetta lyödä yhtään ketään, tohtori sanoi tuimasti napsauttaessaan laukkunsa kiinni. -Odottakoon vain, kun saan hänet käsiini!

-Meidän pojistamme voidaan olla monta mieltä, äiti sanoi viattomasti, -mutta ainakaan Stuartille tai Archielle ei tullut mieleen lyödä Fannya.

-Betty, tohtori varoitti.

-Minä nyt vain huomautin, tämä vastasi. -Jos teidän lapsenne ovat tuolla tavoin kasvatettuja, meidän pitänee huolehtia siitä, että he eivät ole pahemmin tekemisissä meidän lastemme kanssa.

-Hyvä on, hyvä on! Tohtori kohotti kättään antautumisen merkiksi. -Minä olen pahoillani siitä syksyisestä — ja minä olen pahoillani tämänpäiväisestä — ja mikäli minusta riippuu, Gordon vasta pahoillaan onkin. Pidä tyttö vuoteessa ainakin huomiseen, ettei hän saa keuhkokuumetta, ja jos hän oksentaa, soita heti. Lumisotaa! Taidan piipahtaa apteekilla vaihtamassa pari sanaa Barclayn kanssa.

Kun äiti oli lähtenyt saattamaan tohtoria ulos, Faith pujahti kamariin. Hän tunsi itsensä tavattoman ylpeäksi ja tärkeäksi, kun häntä oli tultu hakemaan kesken tunnin ja hän oli saanut huolehtia siitä, että itkevä ja verinen Grace saatiin kunnialla kotiin.

-Minkälaista se oli? hän nyt kuiskasi kateuden ja ihailun sekaisella äänellä.

-Mikä niin? Grace haukotteli. Fergus-setä oli pistänyt hänen huuleensa puudutusainetta ennen kuin ompeli, ja hän tunsi olonsa raukeaksi ja ja suloisen lämpimäksi ja olisi mieluiten nukkunut vähän.

-No se, kun pojat tappelivat sinusta!

-Oletko sinä hullu! Grace puuskahti ja irvisti, sillä alahuuli oli oudon tunnoton ja kiristävä. -Eiväthän he minusta tapelleet! Gordon vain heittäytyi typeräksi ja suututti Axelin.

-Sinä olet typerä, Faith tokaisi. -Etkö sinä käsitä, että he molemmat pitävät sinusta.

-Itse olet typerä! puuskahti Grace. -Olisi kauheaa, elleivät he pitäisi minusta, sillä en minä halua olla vihoissa kenenkään kanssa.

Faith pyöritteli silmiään ja tuhahti.

-Kakara! hän laukaisi sellaisella antaumuksella, johon vain vanhempi sisar pystyy.

Kun Grace seuraavana aamuna kiiruhti alahuuli kivistäen alakertaan, äiti sanoi, ettei hänen tarvitsisi mennä kouluun.

-Me isän kanssa olemme sitä mieltä, että sinä voit olla kotona nämä muutamat viikot ennen joulua, hän selitti. -Minä soitin jo illalla Josielle, ja hän on samaa mieltä.

-Mutta minä jään jälkeen! Grace huudahti tietämättä, olisiko enemmän helpottunut vai huolissaan, kun hänen ei tarvinnut mennä koko luokan ihmeteltäväksi ja tavata sen kummemmin Axelia kuin Gordoniakaan.

-Äiti katsoo, ettet sinä jää jälkeen, isä sanoi. -Ja rouva Wallacella on sinulle varmasti jotakin tehtävää jouluvalmisteluissa.

-Tyttö osaa leipoa voirinkeleitä vaikka unissaan, kunhan jouluun päästään, rouva Wallace ilmoitti äänensävyllä, joka sai lauseen kuulostamaan uhkaukselta.

-Jos minäkin tappelen, niin saanko minäkin jäädä kotiin? Walter kysyi toiveikkaasti, sillä hän piti kovasti voirinkeleistä. -Ja jos tappelen Torquilin kanssa, niin saammeko molemmat?

-Ette, isä sanoi. -Ette tapella ettekä jäädä kotiin. Jos tässä taloudessa vielä joku sekaantuu väkivaltaisuuksiin, minä järjestän hänelle taatusti aikaaviepää tekemistä varastokirjojen pölyttämisessä ja täytekynäsäiliöiden laskemisessa.

Tämä hirmuinen uhkaus mykisti lapset täysin, ja harvinaisen vaitonaisina nämä livahtivat koulutielle. Gracesta tuntui omituiselta jäädä aamiaispöytään muiden mentyä, mutta hän koetti keskittyä puuron syöntiin ja teen juontiin siten, ettei koskisi millään kuumalla kipeää huultaan.

-Näytähän sitä, äiti sanoi, ja kuuliaisesti Grace nousi ja meni äidin luo. -Se ei vuoda ollenkaan ja on oikein siisti. Fergus teki hyvää työtä.

-Toivottavasti Fergus on tehnyt hyvää työtä myös antaessaan pojalleen selkään, isä mutisi ja laski kuppinsa lautaselle. -Ellei ole, minun tekisi mieleni…

-Niin mutta isä, Grace huomautti, -juurihan sinä sanoit, että jos sekaantuu väkivaltaisuuksiin, joutuu pölyttämään kirjoja!

Isä nauroi, ja sitä ei ollut kovin usein tapahtunut sen jälkeen, kun tieto Stuartin katoamisesta oli tullut.

-Mokoma neiti näsäviisas, hän sanoi ja nipisti Gracea poskesta. -Alat tulla liiaksi äitiisi, jotta pärjäisin sinulle.

Aamiaisen jälkeen äiti käski Gracea ottamaan koulukirjansa ja tulemaan hänen työhuoneeseensa. Ruthin vuoteen tilalle oli hankittu vuodesohva, johon Grace sai nyt tehdä itselleen pesän. He kävivät äidin kanssa läpi päivän läksyt, ja sitten äiti meni pöydän ääreen kirjoittamaan ja Grace jäi laskemaan laskujaan ja tekemään muita tehtäviään, jotta äiti voisi tarkistaa ne myöhemmin.

Pieni huone oli lämmin ja kodikas. Äidin kynä rapisi paperia vasten, lamppu paloi ja ulkona aamu alkoi sinertää. Emma Wood oli käpertynyt nukkumaan Gracen jalkoihin vuodesohvalle, ja Lancelot makasi harmaantunut kuono etukäpälien päällä tuijottaen Gracea. Se oli selvästi hiukan huolissaan siitä, että yksi karitsalaumasta oli tällä tavalla kotona ja muut eivät.

Grace ymmärsi Lancelotia, sillä yhtä omituiselta tämä tuntui hänestä. Hän ei koskaan, missään tilanteessa, ollut saanut olla kotona vain äidin ja isän ja rouva Wallacen kanssa. Pikkutyttönä Faithilla oli ollut tapana kertoa Gracelle tarinaa siitä, miten tämä voisi nähdä huonekalujen tanssivan ja Lancelotin ja silloisen Ystävä-kissan puhelevan keskenään aivan ymmärrettävästi, jos hiipisi keskiyön jälkeen hiljaa alas rappusia ja kurkistaisi kaiteen raosta. Grace oli monta kertaa aikonut tehdä sen, mutta oli aina nukahtanut ennen puolta yötä.

Nyt tuntui siltä, että hän oli päässyt hiipimään tuohon satumaailmaan. Näin hiljaistako kotona oli aamupäivisin, kun isä oli myymälässä, äiti kirjoitti ja rouva Wallace tiskasi ja siivosi ja laittoi ruokaa? Näin rauhallistako oli lounaspöydässä, kun vain he neljä olivat syömässä? Tältäkö tuntui saada äidin ja isän täysi huomio — ja valitettavasti myös rouva Wallacen, sillä nyt hän ei voinut työntää pikkelsiään piiloon perunankuorien alle.

Lounaan jälkeen äiti kuulusteli hänen läksynsä ja sanoi sitten, että hän voisi ottaa kipulääkkeen ja levätä teeaikaan asti. Grace sai käpertyä vuodesohvalle isoäidin virkkaaman peiton alle ja ottaa kirjan luettavakseen, mutta hän ehti tuskin lukea paria sivua, kun lääke alkoi vaikuttaa, silmät painuivat kiinni ja hän nukahti Emma Woodin kehräykseen.

Ensimmäisen kerran Grace todella käsitti, mitä rouva Wallace tarkoitti puhuessaan ”huutavista lapsista”, kun ensimmäisinä Moira ja Walter ilmaantuivat kotiin ja sitten vähitellen Evan ja Faith ja Donaldkin. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että he olisivat erityisen meluisia, mutta hiljaisen ja rauhallisen päivän jälkeen meteli tuntui vähän aikaa melkein sietämättömältä, ennen kuin hän taas tottui siihen.

Illalla ovi kävi ja tohtorilan väki ilmestyi eteiseen. Gus ja Torquil livahtivat heti yläkertaan leikkimään, mutta Gordon työnnettiin vanhempiensa edellä olohuoneeseen. Grace oli maannut sohvalla pää Faithin sylissä kuuntelemassa kaikkea sitä jännittävää, mitä koulussa oli tapahtunut, ja näytti enemmän potilaalta kuin miksi itsensä tunsikaan.

Gordon kalpeni nähdessään tytön nousevan istumaan suunympärys turvoksissa ja silmät vähän sumeina kipulääkkeestä. Hän vilkaisi vanhempiinsa kuin turvaa hakien, näki isänsä rypistävän varoittavasti kulmiaan ja kääntyi taas Graceen.

-A-anteeksi, hän mutisi. -Minä en tarkoittanut… Mutta sinun ei olisi pitänyt tulla väliin!

-Gordon, kuului tohtorin varoittava ääni kynnykseltä.

-Anteeksi, Gordon toisti ja ojensi kätensä. -Se oli vahinko. En minä koskaan sinua tahallani löisi, vaikka oletkin aika ärsyttävä joskus.

-Gordon, kuului nyt Alice-tädin ääni kynnykseltä.

Grace alkoi nauraa ja tarttui pojan käteen.

-Ei se mitään, hän sanoi. -Kyllä minä tästä tokenen. Mutta älä rupea enää toiste tappelemaan Axelin kanssa, ethän?

Gordon mutisi jotakin, jonka saattoi tulkita yhtä hyvin myöntymykseksi kuin kielloksi. Tohtori, joka ilmeisesti totesi, ettei hänen perillisensä kykenisi tämän parempaan anteeksipyyntöön, työnsi nyt päätään puistellen Gordonin sivuun ja meni tutkimaan Gracen.

-Kyllä se tästä, hän sanoi. -Ellei sinulla ole edelleenkään pahoinvointia tai päänsärkyä, ei ole hätää. Haava paranee ja mustelmat katoavat aikanaan, jouluksi saat jo ompeleet pois.

-Sinun tilallasi nauttisin tästä pienestä lomasta, Alice-täti sanoi hymyillen.

Hämmästyksekseen Grace todellakin nautti. Hän oli ensin pitänyt kotiin jäämistä rangaistuksena, aivan kuin arestina, mutta sitä se ei ollut. Päivät kuluivat niin nopeasti ja hauskasti, että hän itsekin aivan hämmästyi.

Aamupäivisin äiti opetti häntä, ja hän teki läksyjään huomatakseen ilokseen, ettei ollut vähääkään jäljessä muusta luokasta, kun Jane Paton tai Maisie Armstrong tulivat käymään ja kertoivat, mitä luokka oli viimeksi opiskellut. Lukeminen yksin ei ollut lopulta ollenkaan ikävää, sillä hän saattoi kysyä äidiltä kaikesta, mitä ei ymmärtänyt ja mitä ei olisi viitsinyt luokassa kysyä. Joskus he keskustelivat pitkään jostakin läksyn kohdasta, kunnes Grace varmasti käsitti, mistä oli kysymys.

Iltapäivisin hän auttoi äitiä tai rouva Wallacea. Äiti antoi hänelle joskus oikoluettavaksi puhtaaksikirjoittamiaan tekstejä, sillä Gracella oli tarkat silmät ja hän huomasi kaikki lyöntivirheet, joita äiti ei ollut huomannut. Toisinaan taas äiti luki hänelle puolivalmista tarinaansa ja kysyi, mitä mieltä hän siitä oli, ja mihin suuntaan sen pitäisi hänen mielestään kääntyä. Gracesta oli kauhean hauskaa päästä sanomaan mielipiteensä henkilöistä ja tapahtumista, sillä äiti tuntui ottavan hänet aivan vakavasti. Mutta melkein parasta oli se, että he joskus puhelivat kaikesta muusta, aivan kahden kesken, ja äiti tosiaan kuunteli Gracea ja vastaili tämän kysymyksiin.

Rouva Wallacen auttaminen ei ollut aina yhtä hauskaa, sillä silloin piti tomuttaa mattoja tai pyyhkiä pölyjä tai tiskata. Mutta toisaalta oli mukavaa puuhailla rouva Wallacenkin kanssa kahdestaan, sillä silloin tämä puheli kaikenlaista: kaupungin asukkaista ja omasta lapsuudestaan ja Regina-tyttärensä lapsuudesta ja niistä ajoista, jolloin hän oli tullut palvelukseen Koivurantaan ja Stuart oli syntynyt ja sitten Archie ja he kaikki muut. Ja jonkin ajan kuluttua rouva Wallace ei enää laittanut Gracea vain siivoamaan, vaan todellakin opetti tätä tekemään voirinkeleitä ja hedelmäkakkua ja perunamuhennosta ja patapaistia.

Kun Gracen kasvot alkoivat olla ennallaan, hän pääsi toisinaan iltapäivisin auttamaan isää myymälässä ja valokuvaamossa. Hän oppi säätämään valoja ja järjestämään negatiiveja ja purkamaan lehtinippuja telineeseen. Ja isä antoi hänen auttaa jouluikkunan järjestelemisessä ja jopa käyttää kassakonetta melkein yksin silloin, kun Eliza-täti tuli jouluostoksille.

-Sinustahan tulee näppärä kauppias, täti sanoi nauraen. -Mitä Prinssi ja Archie sanovat, jos viet heiltä leivän suusta? Voi anteeksi, Duncan, en minä tarkoittanut — minä puhun aina läpiä päähäni, tiedäthän sinä. Onko Stuartista kuulunut?

Isä, joka oli rypistänyt kulmiaan, sanoi lyhyesti, ettei ollut, ja että Betty varmaan ilahtuisi vierailusta, ja niin Eliza-täti meni ostoksineen takahuoneen läpi asunnon puolelle.

Grace, joka oli hiukan poissa tolaltaan siitä kunniasta, että oli saanut kassakoneen tottelemaan itseään, muisti, miten Sean-setä oli sodan muistopäivänä kutsunut Eliza-tätiä perhoseksi. Se oli hyvin sanottu, hän ajatteli. Eliza-täti ei sopinut ollenkaan olemaan kenenkään äiti. Eliza-tädillä oli shinglattu tukka, ja hänen hameenhelmansa oli niin lyhyt, että hänen istuessaan polvet näkyivät, ja hän käytti silkkisukkia arkisinkin, ja hänellä oli korvissa reiät ja niissä kultaiset renkaat. Hän oli iloinen ja sievä ja tuoksui joltakin makealta hajuvedeltä.

Mutta sittenkin Gracen mielestä äidin pitkä tukka oli paljon kauniimpi, silloin kun se oli päiväsaikaan runsaalla nutturalla niskassa ja silloin, kun äiti palmikoi sen yöksi. Ja hänen mielestään äiti oli kauhean tyylikäs, vaikka tämän leninki ylsi melkein nilkkoihin eikä hänellä ollut silkkisukkia ja koruja kuin juhlissa. Mutta jos hän laittoi hajuvettä, se toi mieleen kesän ja vapauden, sillä se oli kieloa.

Sillä miten kukaan olisi saattanut kertoa omista huolistaan ja salaisuuksistaan sellaiselle äidille, joka näytti ennemmin sisarelta? Miten Eliza-täti silkkisukissaan ja kultarenkaissaan saattoi pitää sylissä Niallia tai Catrinaa muutoin kuin silloin, kun nämäkin olivat vasta kylpeneitä ja pyhäpuvuissaan? Hänen äitinsä otti heidät syliin lohduttaakseen silloinkin, kun he olivat sotkeneet itsensä, kuten sinä iltapäivänä, jolloin Gracen huuli oli vuotanut verta.

-Mitä sinä mietit niin totisena, Gracie? isä samassa kysyi.

-Äiti on kauhean kaunis, Grace sanoi epävarmasti. -Paljon kauniimpi kuin Eliza-täti, eikö olekin?

Isä katsoi häneen vähän hämmästyneenä, sitten hänen silmiinsä tuli jotakin lempeää ja hän kosketti Gracen hiuksia.

-Sinä taidat olla viisas tyttö, hän sanoi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti