maanantai 28. syyskuuta 2015

16. Jouluna

 
Joulukuun 15. päivänä
”Aika on kulunut kauhean nopeasti. Tuntuu, kuin olisi ikuisuus siitä, kun olen viimeksi ollut koulussa. Enkä olisi uskonut, että poissaolo voisi olla näin hauskaa!

Tietysti minun on välillä ikävä koko luokkaa, mutta Maisie ja Jane tulevat meille aina silloin tällöin näyttämään läksyt, ja joskus jopa Cora saa äidiltään luvan tulla koulusta päin käymään. Gordonkin käy toisinaan, mutta ei niin usein kun toivoisin. En tiedä, eikö Alice-täti päästä, vai eikö äiti anna hänen tulla, mutta olen vähän pahoillani, kun en näe häntä niin kuin ennen.

 On kuitenkin niin mukavaa saada olla kahden kesken äidin tai isän tai rouva Wallacen kanssa. Sitten minusta ei yhtään tunnu illalla ikävältä, kun saan heistä vain osan.”

Joulukuun 17. päivänä
”Olen aivan mykistynyt siitä, mitä on tapahtunut!

Eilen aamulla isä kysyi, tahtoisinko piirtää hänelle jotakin. Tietysti tahdoin, sillä piirrän kauhean mielelläni. Sitten isä kysyi, osaanko kirjoittaa selkeästi. Sanoin osaavani, vaikka en yhtään tiennyt, miksi hän sellaisia kyseli.

Minun piti tehdä joulumainos kaupan oveen!

Isä antoi minulle paksun paperin ja tussikynän, ja sain käyttää omia syntymäpäivälahjaksi saamiani värikyniä. Sitten hän antoi listan joulutarjouksista ja selitti, että tahtoi minun kirjoittavan ne oikein siististi paperin keskelle ja sitten piirtävän jotakin kaunista ja jouluista ympärille, jotta hän voisi laittaa paperin kaupan oveen sisään tulevien asiakkaiden nähtäväksi.

Se oli kauhean hauskaa työtä. Kirjoitin niin huolellisesti kuin osasin, ja ihmeekseni en pudottanut yhtään tussiväriä paperille enkä pyyhkäissyt märkää tekstiä hihallani. Muutenkin olen viime aikoina sotkenut ja kompuroinut vähemmän kuin aiemmin, ja olen siitä iloinen. Kun kotona ei ole päiväsaikaan niin monta ihmistä, ehdin keskittyä ja tehdä asiat huolellisemmin.

Kirjoitettuani tekstin aloin piirtää, ja se vasta mukavaa oli! Piirsin lapset laskemassa pulkkamäkeä ja tanssimassa joulukuusen ympärillä, ja piirsin kirkon, joka loisti valoa ja jonne meni ihmisiä. Väritin kaiken niin huolellisesti kuin osasin, ja olin aika tyytyväinen.

Mutta sitten isä tuli katsomaan, miten minä edistyin siinä takahuoneen kirjoituspöydän ääressä. Ja hän vain katsoi ja katsoi paperia, ja sitten hän kysyi:

-Sinäkö tämän piirsit, Gracie?

Vastasin, että tietysti minä. Mikä kummallinen kysymys! Luuliko isä, että joku vieras oli häneltä salaa livahtanut takahuoneeseen?

Isä katsoi aina vain kuvaa, ja minua alkoi melkein itkettää. Olinko sittenkin tehnyt jotakin hullusti? Enkö ollutkaan osannut?

Mutta sitten isä puisti päätään ja katsoi kuvasta minuun.

-Hyvä tavaton, tyttö, hän sanoi. -Sinullahan on lahjoja enemmän kuin edes tiesin. Jos sinä piirrät tällä tavalla kolmetoistavuotiaana…

Hän puisti taas päätään.

-Kuulehan, Gracie, hän sitten sanoi ja kumartui eteeni niin, että katsoi minua suoraan silmiin, -saanko minä ottaa tästä valokuvan ja laittaa sen sanomalehteen?

-Sanomalehteen? minä toistin vähän vapisevalla äänellä, sillä sydämeni jyskytti haljetakseen sen tähden, mitä isä oli sanonut. Lahjoja! Minullako?

-Niin, isä sanoi. -Olisin laittanut joka tapauksessa ilmoituksen, ja tässähän se on — miksi minä antaisin sen tavalliseen tapaan ladottavaksi, kun se on tässä sellaisessa muodossa, ettei kukaan voi olla sitä ihailematta!

-T-tietysti, minä änkytin. En käsittänyt, miksi isä kysyi minulta lupaa sellaiseen, mutta hän selitti, että kuva on minun tekemäni, ja että vain minä saan määrätä, mitä sille tapahtuu.

Niin minä sitten autoin isää ottamaan piirroksestani valokuvan. Se ei tietystikään ollut aivan samanlainen kuin piirros, koska värit näkyivät vain harmaan eri sävyinä, mutta isä sanoi, ettei se haittaa.

Ja tänä aamuna kuva oli sanomalehdessä, etusivulla. Siinä, missä ovat kaikki ilmoitukset, ja niitä on paljon näin joulun alla. Joissakin muissakin ilmoituksissa oli kuvia, mutta mikään niistä ei ollut kokonaan kuvaa. Minä olin sekä kauhean nolo, sillä yhtäkkiä kuva näytti huonolta ja typerältä, että kauhean ylpeä, kun äiti ja jopa rouva Wallace kehuivat kuvaani, ja äiti leikkasi sen irti ja käski minun tallettaa sen päiväkirjani välissä.

Kun olin auttamassa myymälän puolella, siellä oli enemmän asiakkaita kuin aikoihin, ja monet mainitsivat isälle tämän hienosta ilmoituksesta ja hämmästyivät, kun isä sanoi, että minä olin piirtänyt sen.

Suljettuaan illalla myymälän isä otti lompakkonsa ja antoi minulle setelin.

-Muista aina arvostaa työtäsi ja pitää sitä korvauksen arvoisena, hän sanoi. -Saanko toistekin hyödyntää lahjojasi?

Minä olin aivan hämmästynyt ja taisin vähän punastua, mutta sitten minä vain otin isää kaulasta ja minua vähän itketti, sillä en tosiaankaan ole tottunut siihen, että minua näin kauheasti kehutaan ja kiitetään. Mutta isä vain taputti minua ja käski minun juosta tieheni, koska hän oli kuullut kerrottavan, että äiti oli viemässä tänä iltana Faithia ja Moiraa ja minua jouluostoksille.

Voi kuinka hauska olikaan olla jouluostoksilla, kun oli niin paljon rahaa! Äiti kyllä koetti kuiskata minulle, ettei minun pitäisi ’haaskata kuvituspalkkiotani’, kuten hän sanoi, vaan ostaa sillä jotakin itselleni. Mutta mitä iloa olisi ostaa vain itselleen!”

Joulukuun 18. päivänä
”Tänään olin ruokkimassa kanoja, kun kuulin äidin ja Alice-tädin äänet. Heillä on tapana puhella aidan yli, ja ilmeisesti äiti ei tiennyt, että olin kanakopissa. Minä en tahtoisi olla mikään salakuuntelija, mutta minkä tähden minä aina joudun tilanteisiin, joissa huomaan tulevani sellaiseksi!

-Laitatko sinä Gracen takaisin kouluun joulun jälkeen? kuului Alice-täti kysyvän.

-Tietysti, äiti vastasi. -Ei meillä ole mitään syytä pitää häntä enää poissa. Eiköhän kaikki hälinä ole siihen mennessä jo unohtunut.

Täti kysyi jotakin siitä, miten minä olen viihtynyt kotona, ja äiti vastasi, että oikein hyvin.

-Olen jo jonkin aikaa ajatellut, että Gracelle olisi eduksi, jos hän saisi olla edes joskus huomion keskipisteenä, äiti jatkoi. -Hän on kiltti ja herttainen tyttö ja tarkoittaa hyvää, mutta tahtoo kompuroida silloin, kun kokee joutuvansa kilpasille muiden kanssa. Hän koettaa aina matkia Faithia tai muita ihanteitaan ja masentuu, kun ei onnistu siinä.

Punastuin siellä kanojen keskellä. Enhän minä koeta matkia! Minä tahtoisin olla kuten Faith!

-Minä en voi olla joskus ihmettelemättä, miten sinä oikein selviät heidän kanssaan, sanoi Alice-täti. -Ottaen huomioon, että minäkin joskus mietin, saako jokainen lapsistani tarpeeksi huomiota, ja heitä on sentään vain kolme kotona!

-Prinssi on aina tiennyt, että Grace tarvitsee vähän ylimääräistä lämpöä ja hellyyttä puhjetakseen kukkaan, äiti sanoi, ja hänen äänensä värähti, niin kuin se aina nykyään tekee, kun puhutaan Stuartista. -Niin että siinä mielessä sinun Gordonisi teki hyvän teon, kun antoi meille tekosyyn pitää Grace kotona!

-Älä nyt vain hänelle mene sitä sanomaan, Alice-täti puuskahti, ja äiti nauroi. Äidin nauru on kaunein ääni maailmassa!

-Oikeastaan on vähän sääli palata taas arkeen, äiti sitten sanoi. -Grace on ollut meidän auringonsäteemme nämä viikot. On ollut suloista seurata, miten hän on kehittynyt, tullut huolellisemmaksi ja rauhallisemmaksi ja naisellisemmaksi.

Huolellisemmaksi ja rauhallisemmaksi ja naisellisemmaksi! Hengitykseni melkein salpautui. Tarkoittiko äiti sitä todella! En kyllä olekaan kaatanut maitolasiani vähään aikaan, ja olen parsinut sukkani ja ommellut nappini kiinni silloin, kun tarve on vaatinut. Mutta nythän minulla on ollut aikaa. Entä, jos koulun alettua taas unohdan itseni ja käytökseni?

Mutta auringonsäde! Äiti sanoi minua auringonsäteeksi! Ei Faithia eikä Stuartia eikä ketään muutakaan, vaan minua!

-Grace on herttainen tyttö, Alice-täti sanoi, ja minun piti ottaa kiinni kananorresta, sillä jalkani tuntuivat pettävän. En ole elämässäni saanut näin monta kohteliaisuutta yhteen menoon, ja vielä salakuuntelijan ominaisuudessa! -Muistat varmaan, Bet, mitä minä suunnittelin silloin, kun Gordon syntyi.

-Ole vaiti, äiti sanoi, ja hänen äänensä ei ollut enää ollenkaan niin lempeä kuin äsken. -Sellaisesta on liian aikaista puhua — ja turhaa muutenkin.

-Etkö sinä sitten tahtoisi, että…

-Minä tahdon, että Gracesta tulee onnellinen, äiti keskeytti, vaikka hän aina sanoo meille, ettei toisen puhetta saa keskeyttää. -Mitä se sitten ikinä tarkoittaakin.

-He ovat parhaat ystävät, Alice-täti sanoi melkein moittivasti.

-Antaa sen ollakin niin, äiti ilmoitti. -Minun pitää mennä.

Pysyttelin kanakopissa vielä hyvän aikaa, sillä en tahtonut äidin huomaavan minua. Tiedän, että minun olisi pitänyt tulla heti paikalla esiin, kun kuulin äidin ja tädin puhuvan, mutta mistä saatoin tietää, että he puhuisivat minusta!

Nyt minulla olisi kyllä kiusaus tunnustaa kaikki äidille, sillä tahtoisin kysyä häneltä, mitä Alice-täti tarkoitti puheillaan, ja miksi äiti melkein suuttui niistä. Toivottavasti kyse ei ole siitä, ettei Gordon saisi olla paras ystäväni! Minä pidän hänestä niin kauheasti.”

Joulukuun 20. päivänä
”Tämä päivä meni teeaikaan asti oikein hauskasti. Minä autoin koko iltapäivän rouva Wallacea jouluvalmisteluissa, pesin paremman astiaston ja silitin pöytäliinan ja pellavaiset ruokaliinat, ja sellaista en ole koskaan aiemmin saanut tehdä. Eikä rouva Wallace edes varoittanut, etten saa rikkoa mitään tai polttaa mitään (aivan kuin minä tahallani rikkoisin tai polttaisin!), vaan kehui, että olen oikein huolellinen, ja että hän ei ollenkaan pärjäisi ilman minua.

Mutta sitten, kuten sanottua, tuli teeaika. Me kaikki hälisimme jo pöydän ympärillä, kun isä ilmestyi kaupan puolelta, ja hänellä oli kädessään pahvinen rasia, jonka ympärillä oli silkkinauha.

-Onko se äidille? Walter kysyi heti, sillä joskus isällä on äidille pieniä yllätyksiä, ja jos ne ovat suklaata, me saamme kaikki maistaa.

-Ei ole, isä sanoi ja näytti salaperäiseltä.

-Onko se minulle? Faithilta lipsahti, ja sitten hän lennähti aivan punaiseksi, ja Donald alkoi nauraa ja kysyi, haaveiliko Faith salaisista ihailijoista, sillä jos suklaa olisi ollut Will MacLeanilta, kai tämä olisi antanut sen Faithille käteen koulussa eikä suinkaan sitä isälle tuonut.

-Ei, ei tämä ole sinulle, isä sanoi, ja hänen harmaat silmänsä nauroivat tavalla, jota emme ole aikoihin nähneet.

-Onko se rouva Wallacelle? kysyi Evan kunnioittavalla äänellä.

Isä yskähti ja sanoi, että rouva Wallace epäilemättä olisi ansainnut suklaarasian, mutta että hän varmaankin saisi sellaisen herra Wallacelta.

-Onko se minulle? Moira kysyi ujosti, mutta taas isä puisti päätään.

Ja sitten kaikkien katseet kääntyivät minuun, ja minä lensin aivan punaiseksi, ymmärtämättä oikein itsekään miksi, ja isä ojensi minulle rasian ja sanoi:

-Tämä on Gracelle.

-Keneltä? kysyivät Faith ja Donald yhteen ääneen ja tuijottivat minua, kuin olisin tehnyt jotakin suuresti sopimatonta.

-Grace varmaan kertoo itse, jos näkee hyväksi, isä sanoi ja istuutui paikalleen pöydän päähän.

Minä tuijotin suklaarasiaa pöydällä. Se oli vaaleanpunainen, ja sen kannessa oli kuva pajukorista, jossa oli ruusuja ja kaksi kissanpentua, ja sen ympäri oli solmittu leveä vaaleanpunainen silkkinauha, jonka alle oli sujautettu joulukortti. Pöydässä oli äkkiä aivan hiljaista, kun minä vedin kortin esiin ja käänsin tekstipuolen näkyviin.
 ’Hyvää joulua, Gracie! Anteeksi kaikki harmi, jota olen aiheuttanut! Minun on sinua ikävä, toivottavasti nähdään pian. Axel.’
Mitään sanomatta käänsin kortin taas kuvapuoli ylöspäin ja työnsin takaisin nauhan alle.

-No? rouva Wallacelta lipsahti.

-Annetaanpa Gracen olla rauhassa, äiti sanoi napakasti. -Kuka ottaa lihapiirakkaa?

-Anteeksi nyt, rouva kulta, rouva Wallace mutisi ja ojensi piirakkavatia, -mutta minun lapsuudessani ei ollut tapana, että pikkutytöt olisivat saaneet lahjoja ilman, että…

Pikkutytöt!

-Minä tiedän kyllä, keneltä se on, isä onneksi keskeytti. -Niin että voitte olla aivan huoleti sen puolesta.

-Se ei ole Gordonilta, koska hän ei olisi ikinä tuonut sitä kauppaan, sanoi Faith miettiväisesti.

-Sitten sen täytyy olla toiselta sankarilta, Donald sanoi. -Barclaylta!

-Ole vaiti, isä sanoi. -Älä kiusaa sisartasi.

Minä keskityin syömään piirakanpalaani ja juomaan teetäni, ja heti kun ateria oli ohi, sieppasin suklaarasian ja juoksin yläkertaan. Ehdin saada kortin päiväkirjani väliin ja päiväkirjan takaisin herra Wallacen tekemään lukittavaan arkkuun, jossa sitä nykyään säilytän, ennen kuin Faith ja Moira tömistivät perässäni.

-Otatteko suklaata? kysyin ystävällisesti, avasin rasian ja tarjosin heille.

Faith tuijotti minua kulmat kurtussa.

-Kaikki vain hemmottelevat sinua! hän sanoi kiukkuisesti. -Sinä olet saanut laiskotella kotona viikkotolkulla, ja nyt isä ja äiti antavat sinun olla noin vain kertomatta mitään, vaikka sitten nousee kauhea meteli, jos minä…

-Oletko shinäkin shaanut shuklaata? Moira kysyi silmät suurina ja posket pullottaen, sillä se pikku ahmatti oli tunkenut kaksi konvehtia suuhunsa yhtä aikaa.

-Voi miten typerä sinä olet! Faith paiskautui vuoteelleen ja käänsi meille selkänsä.

-Hän on pahalla päällä, kun Will kysyi Lily MacBridea luishtelemaan kanshaan illalla, Moira tiedotti.

Minä aivan kauhistuin tätä uutista ja ymmärsin, miksi Faith oli niin kiukkuinen. Tietotoimisto Moira selitti minulle auliisti, että Will oli kysynyt Faithia ensin, mutta sitten näiden välille oli tullut jotakin erimielisyyttä, ja Will oli suuttunut ja kysynyt Lilya, ja että tämän jälkeen Kyle Paton oli tullut kysymään Faithia, mutta Faith oli vain nakellut niskojaan, ja että oli aivan Faithin oma syy, että hän joutui olemaan kotona, kun muut juhlivat joululomaa, ja että sen tähden minä voisin oikeastaan jakaa suklaarasian sisällön Moiran kanssa ja olla tarjoamatta lainkaan Faithille.

Minä tietysti suhtauduin Faithiin paljon myötätuntoisemmin. Olimme molemmat sitä mieltä, että Will on kauhean typerä, ja että oikeastaan Kyle on aika miellyttävä, ja että ehkä Faithin kannattaisi sittenkin lähteä käymään luistinradalla, noin niin kuin vain katsomassa. Ja samassa Donald tuli kysymään, oliko kukaan muu lähdössä luistinradalle, sillä hän on siitä hauska poika, ettei hän kulje kenenkään erityisen kanssa, vaan aivan häpeämättä pyytää sisariaan mukaansa.

Lopulta me lähdimme kaikki luistelemaan, ja tohtorilasta lähdettiin myös, ja minä luistelin kauan Gordonin kanssa ja saimme puhella kaikenlaista. Mutta kun Axel ja Iona tulivat jäälle, minä sanoin olevani väsynyt ja tahtovani kotiin, ja Gordon lähti saattamaan minua. Tiedän, että minun olisi pitänyt kiittää Axelia suklaasta, mutta jotenkin ajattelin, että sitä ei pitäisi tehdä keskellä vilkasta luistinrataa.”

Joulukuun 22. päivänä
”Olen varmaan kauhean paha ihminen, mutta minusta on melkein surullista, että joululoma on alkanut. Tietysti on mukavaa, että kaikki ovat kotona — paitsi tietysti Archie ja Stuart, josta ei ole vieläkään kuulunut mitään — mutta nyt en enää saa puhua rauhassa kenenkään kanssa.

Olin kaikessa tässä hälinässä aivan unohtanut ne kirjeet, jotka ovat olleet tarkasti tallessa tämän päiväkirjan välissä. Kun sitten eilen kuulimme Fannyn olevan tulossa joululomalle Glasgow’sta, muistin ne taas.

Tuntuu kauhean pahalta, että kukaan ei tiedä, missä Stuart on nyt. Aluksi hänen katoamisensa oli jännittävää, niin kuin romaaneissa, mutta romaaneissa lukija sentään aina tietää, mitä päähenkilölle kuuluu! Olen muutenkin miettinyt pääni puhki, mitä teen noiden kirjeiden kanssa, ja nyt mietin vielä enemmän, annanko Stuartinkin kirjeen Fannylle. Mutta kun sitten tohtorilasta tultiin meille jumalanpalveluksen jälkeen, kävin kuitenkin hakemassa molemmat kirjeet esiliinantaskuuni.

Fannysta on tullut entistä kauniimpi. Hän näyttää paljon vanhemmalta kuin Faith, vaikka ei heillä ole montakaan kuukautta ikäeroa. Hänen pukunsa ovat melkein kuin aikuisella, ja hän käyttäytyy jo aivan täysikasvuisesti. Ensimmäisen kerran elämässäni minä näin, että Faith on jollekulle kateellinen, sillä sitä hän aivan selvästi oli.

Kun tee oli juotu ja kaikki muut menivät olohuoneeseen, minä jäin sattumalta viimeiseksi keittiöön Fannyn kanssa ja tein päätökseni. Otin kirjeet taskustani ja työnsin ne mitään sanomatta Fannyn käteen. Hän näytti hämmästyneeltä, sitten hän katsoi kirjekuoria ja punastui ja työnsi ne nopeasti hameensa taskuun.

-Kuka näistä tietää? hän kysyi.

-Vain minä, sanoin.

-Antaa sen ollakin niin, Fanny vastasi.

Saattaisi kuvitella, että oloni olisi helpottunut, kun olen päässyt kuriirinvirastani. Mutta jostakin syystä olen tuntenut itseni kauhean vaivautuneeksi.”

Joulukuun 26. päivänä
”Voi, miten ihana joulu meillä on! Niin kuin aina, tietysti.

Jouluaamuna olohuoneemme käy joka vuosi liian pieneksi. Me odotamme aina niin kauan, että kaikki ovat hereillä ja pukeissa, niin ettei kukaan saa varaslähtöä lahjoihin, ja sitten me hyökkäämme tutkimaan sukkiamme ja teemme kukin oman ’leirimme’ johonkin kohtaan huonetta. Äiti ja isä harppovat meidän lahjakasojemme yli ja vain nauravat sille, että olemme sotkeneet juuri siivotun huoneen.

Minä sain vesivärini. Oi, kyllä totisesti sain! En ole elämässäni nähnyt sellaisia vesivärejä. Olin odottanut vain aivan tavallista pahvikansiota värinappeineen, mutta tämä on kokonainen salkku, jossa on lukemattomia erisävyisiä värinappeja ja useita erilaisia siveltimiä ja pikku kuppeja värien sekoittamista varten. Olin aivan mykistynyt, mutta äiti hymyili ja sanoi, että he isän kanssa toivoivat värien auttavan minua kehittämään piirustustaitoani.

Ja sitten sain tietysti kirjoja ja makeisia ja palmikkonauhat ja sukat ja vaaleanpunaisen verkkopussillisen appelsiineja ja dominopelin ja kauniin lakatun kynäkotelon ja aivan oikean nahkalaukun koulukirjoille. Mutta suurin yllätys oli laatikko, jonka kannessa oli Faberin tehtaan merkki, ja siellä sisällä oli paksu luonnoslehtiö ja sarja erilaisia lyijykyniä piirustamista varten. Se oli Ruthilta ja Felixiltä, sillä he lähettävät meille aina suuren paketin ennen joulua, ja äiti ja isä onnistuvat joka vuosi hakemaan sen postista ja kätkemään niin, etten tällä kerralla edes minä, joka sentään olen ollut kotona kaikki päivät ennen joulua, tietänyt, milloin se oli tullut!

Kaikki saivat tietysti heiltä lahjoja, aivan niin kuin äiti ja isä olivat lähettäneet lahjoja heille, mutta minä en ehtinyt katsoa kenenkään muiden paketteja. Avasin luonnoslehtiön ja valitsin yhden lyijykynistä ja aloin piirtää. Ajatella, että voin nyt tehdä joko lyijykynätöitä tai vesiväritöitä tai värikynätöitä!

Piirsin kuvan äidistä ja isästä, kun äiti istui sohvalla omat lahjansa sylissään ja isä sohvan käsinojalla pitäen kättään äidin hartioilla. Ja piirsin Donaldin, joka auttoi Walteria kokoamaan tämän saamaa junarataa, ja Faithin, joka sovitteli uusia hansikkaitaan, ja Evanin, joka leikki rakennussarjallaan, ja Moiran, joka puki nukelleen sen uutta vaatekertaa, ja Emma Woodin, joka pesi kasvojaan juotuaan koko kupillisen kermaa jouluaamun kunniaksi, ja Lancelotin, joka makasi autuaana vuoteellaan eteisessä ja järsi mehukasta ydinluuta.

Piirsin koko aamun, kokeilin eri kyniä, opettelin tekemään yksityiskohtia ja toisaalta varjostamaan. Kirkkoon en tietysti voinut ottaa kyniä ja paperia, mutta koetin painaa mieleeni, millaisia varjoja kynttilänliekit loivat seinälle, ja miten kirkkoherra Morrisonin kasukan liepeet laskeutuivat, ja piirsin ne kotona.

-Sinä olet aivan mahdoton, sanoi isä. Sitten hän katsoi piirustuksiani, ja puisti taas päätänsä niin kuin silloin, kun piirsin kaupan mainoksen, ja sanoi, että minä vien häneltä kohta leivän suusta, sillä ’sinä osaat kuvata ihmiset juuri sellaisina kuin heidät näet, ja sitä minä en koskaan ole kameralla oppinut’. En oikein ymmärrä, mitä hän tarkoitti.

Mutta tietysti minä laitoin kynät sivuun jouluaterian ajaksi, ja se oli niin hauska, niin hauska, kuten aina. Äiti ja isä kertoivat lapsuutensa jouluista, ja siitä joulusta, jolloin he menivät naimisiin, ja vaikka me olemme kuulleet sen kaiken monta kertaa, haluamme kuulla aina uudestaan. Ja ruokalajien välillä me esitimme arvoituksia, ja Moira on niin kekseliäs, että arvasi kaikki oikein ja sai palkinnon.

Walter oli oudon hiljainen, ja lopulta äiti kysyi, mikä hänellä oli hätänä. Silloin hän kysyi surkeana, eivätkö Mary ja Ben ja Anneliese saa ikinä yhtään joululahjaa, kun rouva Wallace oli sanonut, ettei Berliinissä vietetä joulua. Isä ja äiti hämmästyivät, ja isä sanoi, että totta kai Berliinissä vietetään joulua, että Saksa on oikein joulunvieton kotimaa, ja että sodassa saksalaisilla oli joulukuusia jopa juoksuhaudoissa.

Sitten äiti ymmärsi, mitä rouva Wallace oli tarkoittanut, ja selitti, että Felix ja hänen vanhempansa ja sisarensa perhe ovat juutalaisia, eivätkä vietä mitään kristillisiä juhlia. Mutta hän sanoi, että Felix hankkii aina joulukuusen ja lahjoja Ruthille ja lapsille ja menee näiden kanssa kirkkoon, ja samoin Ruth on mukana viettämässä juutalaisten hanukka-juhlaa, joka on vähän kuin joulu, silloin poltetaan kynttilöitä ja saadaan lahjoja, vaikka juhlan syy onkin eri kuin kristityillä.

Kun Walter kuuli tämän, hänen silmänsä laajenivat suunnattomiksi ja hän näytti aivan pöyristyneeltä.

-Saavatko Mary ja Ben ja Anneliese kahdet lahjat? hän huusi. Ja nyt hän oli niin järkyttynyt, että me vain nauroimme ja nauroimme.

Mutta sitten äiti vakavoitui ja pyyhki silmiään, ja isä käski meidän rauhoittua ja syödä ruokamme. Ja minä ymmärsin, että he ajattelivat Ruthia ja Archieta ja Stuartia, jotka ovat kaikki poissa, mutta varmasti ennen kaikkea Stuartia, joka on eniten poissa, kun ei kukaan tiedä missä hän on.

Ihana joulupäivä huipentui siihen, että puhelin soi illalla ja keskus sanoi, että se on Euroopan sisäinen puhelu. Me kokoonnuimme kaikki takahuoneeseen puhelimen ääreen ja isä piti torvea niin, että saatoimme kuulla, kun ensiksi Ruth ja sitten Archie puhuivat, ja me huusimme omia kuulumisiamme kovalla äänellä, jotta ne olisivat menneet mikrofoniin. Oli niin ihmeellistä kuulla Archien ääni sieltä kaukaa, kaukaa Berliinistä asti! Hän voi hyvin, ja viihtyy hyvin, ja on saanut olla mukana elokuvastudioilla ja oppinut kauhean paljon.

-Missähän… äiti aloitti vavahtavalla äänellä, kun puhelu loppui. Mutta isä koetti vakuuttaa hänelle, että Stuart osaa pitää huolen itsestään ja tällä on kaikki hyvin. Voi, miten minä toivon, että se olisi totta!

Tänään me olimme Kuusikukkulalla, joka oli taas aivan täynnä ihmisiä. Minä olin ottanut uudet kynäni ja luonnoslehtiön mukaan ja piirsin monta, monta kuvaa. Isä käski minun näyttää niitä Rob-enolle ja Jamie-enolle, ja minä kuulin heidän puhuvan keskenään jotakin jostakin taideakatemiasta. Mutta en tiedä, liittyikö se mitenkään minuun, sillä minähän käyn vielä koulua.”

Joulukuun 27. päivänä
”Posti tuodaan meillä myymälään, ja isä tuo lounastunnilla sisään aamupostissa tulleet yksityiskirjeet ja illalla kaupan sulkeuduttua samoin päiväpostin, sillä hän ei juuri koskaan tule kesken päivän käymään kotona muuta kuin syömässä.

Mutta tänään hän tuli, ja hän oli aivan kalpea, ja hän huusi äitiä, joka oli yläkerrassa. Äiti kiiruhti puoliväliin portaita ja isä antoi kaiteen yli hänen käteensä postikortin, ja äiti meni yhtä kalpeaksi ja putosi istumaan rappusille.

Me pelästyimme kaikki, ja rouva Wallace käski jo Donaldin juosta hakemaan Fergus-setää, mutta äiti kielsi. Ja sitten hän nousi ja tuli alas ja antoi meidän lukea kortin.

Se oli kirkasvärinen joulukortti, joka oli osoitettu vain Koivurantaan, ilman vastaanottajan nimeä. Tekstipuolelle oli painettu hyvän joulun toivotus, ja sen alle oli kirjoitettu lyijykynällä ja niin tutulla käsialalla: ’Kaikki hyvin. Terveisiä. Stuart.’

Äiti itki, ja Faith itki, mutta isä meni puhelimeen ja jätti välioven auki, niin että me kuulimme hänen soittavan poliisiasemalle. Kortissa ei ollut mitään lähettäjän osoitetta, mutta yksi kirkasväristen postimerkkien päälle lyöty leima oli sen verran selkeä, että siinä luki Charlestonin kaupungin nimi, niin kuin siinä tanssissa, ja Länsi-Virginia, ja isä tahtoi puhelimessa tietää, ’miten poika on voinut päästä Länsi-Virginiaan asti, jos hänet on kerran etsintäkuulutettu New Yorkin osavaltiossa, ja tekevätkö amerikkalaiset poliisit ylipäätään mitään leipänsä eteen’.

En tiedä, saiko hän vastausta kysymykseensä, mutta Evan ja minä haimme karttakirjan ja katsoimme, missä on Länsi-Virginian osavaltio. Toivoimme, että se olisi rannikolla, koska sehän saattaisi tarkoittaa, että Stuart on tulossa kotiin. Mutta ei se ole. Se on sisämaahan päin.

Illalla Alice-täti ja Fergus-setä tulivat käymään, ja taas katsottiin karttaa. Poliisiasemalta oli luvattu olla uudestaan yhteydessä amerikkalaisiin poliiseihin, mutta minä näin äidin ja isän ilmeistä, etteivät he elättele paljoakaan toivoa sen suhteen.

-Ainakin hän ilmoitti itsestään, Alice-täti koetti lohduttaa äitiä.

-Postikortti! äiti nyyhkytti. -Ja minä luulin, ettei minun tarvitse enää nähdä yhtään postikorttia!

Se oli minusta vähän oudosti sanottu, koska kyllähän meille tulee postikortteja useinkin. Mutta Alice-täti selitti äidin tarkoittavan niitä postikortteja, joita isä oli lähettänyt sodasta silloin, kun ei ollut ehtinyt taistelujen keskellä kirjoittaa kirjeitä. Niissä oli kuulemma lukenut vain päivämäärä, kellonaika ja teksti ’elossa’.

Minä näin, kun Fanny katsoi tuota postikorttia, ja hänen ilmeensä oli vähän outo. En tiedä, mitä hän ajatteli.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti