tiistai 29. syyskuuta 2015

17. Kaksi naimatonta miestä kaupungissa

 
Stuartin postikortti piti koko perheen varpaisillaan joulunajan. Se oli kuin teräase, joka oli avannut uudestaan jo hiukan arpeutuneen haavan ja palauttanut kivun. Fort Williamin poliisilaitokselta otettiin yhteys Scotland Yardiin ja sieltä Yhdysvaltoihin, ja Stuart Flemingin etsintäkuulutus laajennettiin koko liittovaltioon, mutta paljon muuta ei voitu tehdä.

-Emme me voi vain istua murehtimassa, sanoi Betty selvittyään ensijärkytyksestään. -Ei se auta häntä eikä meitä.

-No mutta rouva kulta, sanoi rouva Wallace moittivasti, -onko nyt sopivaa siltikään suunnitella vieraskutsuja tässä tilanteessa!

-Eivät ne ole mitkään kutsut, Betty korjasi. -Herra Barclay vain tulee lasten kanssa illalliselle uudenvuodenaattona. Se on mielestäni vähintä, mitä voimme tehdä heidän hyväkseen.

Rouva Wallace tuhahteli ja paiskoi astioita pesualtaaseen, kuten aina ollessaan pahalla tuulella.

-Minusta teillä ei ole mitään velvollisuuksia sitä perhettä kohtaan! hän mutisi. -Poika on aiheuttanut Gracielle aivan tarpeeksi harmia.

-Ei ole, Betty sanoi napakasti. -Hän ei aloittanut tappelua lumilinnassa eikä lyönyt Gracieta! Barclayt ovat asuneet kaupungissa puoli vuotta, emmekä ole kutsuneet heitä käymään, vaikka Axel on Gracen luokkatoveri ja Iona Moiran ystäviä. On siis jo korkea aika. Ja vaikka herra Barclay epäilemättä pitää lapsista erinomaista huolta, en minä usko leskimiehen kykenevän kokkaamaan niin hyvää ruokaa, etteivätkö he uudenvuodenaaattona mieluusti tulisi nauttimaan teidän laittamaanne illallista.

Rouva Wallace mutisi jotakin epämääräistä tälle imartelulle, mutta ei vastustellut enempää, ja Betty huokasi helpotuksesta. Joskus hän väsyi siihen päättäväisyyteen, millä rouva Wallace heitä holhosi.

Niin Adam Barclay saapui lasten kanssa Koivurantaan uudenvuodeniltana. Hän osoittautui varsin hauskaksi seuramieheksi, jonka kanssa kuka tahansa tunsi itsensä helposti vanhaksi tuttavaksi. Grace ajatteli, että herra Barclayssa oli paljon samaa kuin Axelissa, tai tietysti toisinpäin.

Ja miten hauskaa olikaan tavata Axel ja Iona pitkästä aikaa! Ilta kului niin nopeasti, että lasten leikit yläkerrassa olivat vielä aivan kesken, kun heitä huudeltiin alas toivottamaan uusi vuosi tervetulleeksi. He pukeutuivat päällysvaatteisiin ja menivät ulos verannalle kuuntelemaan kaupungilta kantautuvaa kirkonkellojen soittoa ja toivottamaan toisilleen hyvää uutta vuotta kilistämällä omenamehulasillisilla.

-Meillä ei juoda tämän väkevämpää, Duncan sanoi vähän anteeksipyytäen. -Sodan jälkeen minä… minä olen koettanut pysytellä erossa…

Herra Barclay keskeytti hienotunteisesti kysyen, missä päin herra Fleming oli palvellut sodan aikana. Kun selvisi, että he molemmat olivat olleet Flanderissa ja mukana Passchendaelen taistelussa, keskustelu virisi uudelleen, eikä Barclayn perheen kotiinlähdöstä puhuttu enää mitään. Vähin äänin Betty sijasi Ionalle patjan tyttöjen ja Axelille poikien huoneen lattialle ja sytytti herra Barclayta varten tulen vierashuoneen uuniin.

Ja niin vieraat nukkuivat muutamat aamuyön tunnit Koivurannassa ja olivat läsnä vielä uuden vuoden ensimmäisellä aamiaisellakin, mikä oli lapsista aivan käsittämättömän hauskaa.

-Minä olen hirveän häpeissäni, rouva Fleming, sanoi herra Barclay nolona, kun he vihdoin jättivät hyvästejä. -Mitä te mahdatte minusta ajatella. Ei minulla ole tapana tällä tavalla tunkeutua yövieraaksi, saati antaa lasten valvoa pikkutunneille! Yleensä laitan heidät nukkumaan aina säännöllisesti, ja…

Betty alkoi nauraa.

-Ette kai te kuvittele, että arvostelen teidän kasvatustapojenne? hän kysyi. -Hyvä tavaton, onhan vain imartelevaa, että vieraat viihtyvät!

-Kaipa minä olen tuntenut itseni vähän yksinäiseksi, herra Barclay tunnusti. -Tarkoitan, että tietysti työni kautta tutustun ihmisiin, mutta emme me ole juurikaan kyläilleet. Naiset osaisivat hoitaa sellaiset asiat jotenkin luontevammin, ja… Hän vaikeni hetkeksi ja puri huultaan.

-No, meille teillä on nyt tuttu tie, Duncan sanoi. -Tervetuloa uudelleen milloin tahansa. On aina mukava tavata aseveljiä.

Kun Barclayt olivat lähteneet, Betty kokosi mietteissään aamiaisastioita pöydästä. Hän oli niin syvissä ajatuksissa, että pelästyi, kun kuuli kynnykseltä Duncanin äänen:

-Sappho, minä pyydän, älä tee sitä.

-Huh! Minä en huomannut, että olet siinä. Mitä sinä tarkoitat? Tietysti pöytä pitää korjata. Faith ja Grace ja Moira saavat tiskata ja kuivata astiat ja laittaa ne pois, en minä sitä aio tehdä, menen kyllä kohta lepäämään.

Mutta Duncan puisti päätään.

-Minä näen sinun päähäsi, hän sanoi pahaenteisesti. -Siellä pyörii filminauha kuin Ewan Irvinen elokuvakoneessa, kun käyt läpi kaikkia kaupungin naimattomia sopivan ikäisiä naisia. Anna Adam Barclayn olla rauhassa.

Betty punastui.

-Hän sanoi itse olevansa yksinäinen! Ei lesken elämä kahden lapsen kanssa ole…

-Se ei ole sinun asiasi, Duncan sanoi tuimasti. -Etkö nyt jo tällä ikää voi jättää toisten ihmisten elämän järjestelemisen.

-Ei minun ikäni tähän kuulu, Betty sanoi vähän loukkaantuneena. -Enkä minä ole mitään tehnyt!

-Et vielä. Mutta sinä aiot tehdä. Kuten aina. Jätä aikuinen mies rauhaan! Barclay ei ole sitä lajia, joka ei tohtisi itse hakea naisten tuttavuutta, mikäli tahtoisi.

-Olenko minä sitten joskus tehnyt jotakin typerästi? Betty tiedusteli ja pamautti lautaset pesualtaaseen kuin rouva Wallace konsanaan. -Ymmärtääkseni kaikki parit, joita minä olen hiukan edesauttanut…

-”Edesauttaa” on aika lievä sana, Duncan virnisti. -Muistatko, kun lähestulkoon raahasit Fergusin sairaalasta kosimaan Alicea? Tai soittelit melkein Ylähuoneeseen asti saadaksesi Davylle suosituskirjeen Miriamin vanhempia varten?

-En minä tiedä, onko heillä kenelläkään asiassa mitään valittamista, Betty huomautti. -Hyvä tavaton, laske irti!

Duncan ei laskenut, ja Walter, joka sattui kurkistamaan keittiöön, teki seitsemänvuotiaan kärkkäydellä pahoinvointia osoittavia eleitä nähdessään vanhempiensa suutelevan tiskipöydän luona.

Kun tytöt myöhemmin pesivät ja kuivasivat astioita, Faith pohti unelmoiden, mahtaisiko herra Barclay mennä joskus uusiin naimisiin.

-Hänhän on kauhean vanha, Moira huomautti ja hankasi pyyhkeellä teekupin pintaa, kunnes posliini vinkui pellavan alla. -Melkein yhtä vanha kuin äiti!

-Älä ole lapsellinen, Faith puuskahti kädet tiskivedessä. -Kyllä vanhatkin ihmiset menevät uudestaan naimisiin. Fergus-setäkin oli hirveän vanha kun meni naimisiin Alice-tädin kanssa.

-Minä en tahdo että Axel saa äitipuolta! Grace ilmoitti. Hän nosteli astioita kaappiin kieli keskellä suuta. -Ne ovat aina kamalia. Ainakin saduissa.

-Niin mutta ajatelkaa nyt, miten romanttista se olisi! Faith huokasi. -Herra Barclay on ollut niin kauan yksin, ja sitten hän löytäisi itselleen uuden rakkauden!

Moira näytti vähän epäilevältä.

-Iona sanoo, että hänen isänsä rakasti eri paljon hänen äitiään. Ei silloin ole sopivaa löytää uutta rakkautta!

-Niin, Grace säesti. -Kirjoissa ainakin ihmiset rakastuvat aina loppuelämäksi! Ajattele, jos isä olisi kuollut sodassa, niin kuin luultiin. Olisiko äiti ottanut heti jonkun uuden miehen?

Faith roiskautti saippuavettä heidän kummankin päälle.

-Te sekoitatte nyt asioita! hän sanoi. -Ensinnäkin kukaan ei ole puhunut heti ottamisesta. Herra Barclay on ollut leski vuosikaudet! Ja sitä paitsi on aivan eri asia olla nais- kuin miesleski. Naiset aina pärjäävät, mutta miehet eivät. Isä ei ainakaan edes tiedä, missä hänen kauluksensa ovat, kun äiti etsii ne aina hänelle. Eikä hän tiedä, missä teetä ja hunajaa säilytetään…

He tirskahtivat vähän. Edellistalvena äiti oli vilustunut pahasti ja olisi tahtonut eräänä yönä juoda kuumaa teetä tukalan olonsa helpottamiseksi, mutta isän oli pitänyt herättää Faith avuksi, koska hän ei ollut löytänyt teetarpeita keittiön kaapeista. Tapaus oli ollut pitkään perheen sisäinen vitsi, jolle Duncan itse oli nauranut puoleksi nolona.

-Niin mutta herra Barclay osaa laittaa ruokaa, Grace sitten huomautti. -Hän osaa paistaa aamiaiseksi munia ja tehdä parempia eväsleipiä kuin Coran äiti ja laittaa iltapäivällä ruokaa uuniin hautumaan, niin että Axel ja Iona saavat syödäkseen, kun menevät koulusta.

-Ja sitä paitsi hän voisi ottaa kotiapulaisen, muistutti Moira. -Silloin hänen ei tarvitsisi mennä naimisiin. Samassa tyttö rypisti kulmiaan vähän huolestuneena. -Onneksi äiti ja isä olivat jo naimisissa, ennen kuin rouva Wallace tuli meille. Olisikohan isä ottanut äitiä ollenkaan, jos hänellä olisi ollut jo rouva Wallace?

-Te olette toivottomia, Faith tiuskaisi ja veti tulpan pesualtaasta. -Kakaroita!

-Sinä olet aivan hassu, Grace huomautti. -Ei herra Barclayn ole mikään pakko mennä naimisiin. Ei se uusi pappikaan ole.

-Kuka? Moira kysyi.

-Etkö sinä kuunnellut, kun isä kertoi? Seurakunta on palkannut apupapin, kun kirkkoherra Morrison ei enää yksin ehdi kaikkea. Isä sanoi, että se on joku vastavalmistunut ja kauhean nuori.

-No niin, Moira sanoi tyytyväisenä, -sellaisen pitääkin mennä naimisiin.

Uuden papin saapuminen seurakuntaan herätti huomattavasti keskustelua. Kirkkoherra Morrison toki alkoi olla jo iäkäs, mutta hänen tyyliinsä oli totuttu. Sen sijaan vastavalmistunut papinalku kauhisti varsinkin vanhempaa väkeä.

-Kai sinä olet kuullut, mitä tuollaiset nuoret papit ovat saaneet aikaan etelän seurakunnissa, rouva Dunn sanoi luottamuksellisesti Bettylle, kun he kohtasivat Armstrongin kaupan edustalla uudenvuoden ja loppiaisen välipäivinä. -Rossin serkku asuu Anstrutherissa, ja siellä oli kuulemma apupappi saarnassa sanonut, ettei luomiskertomusta pidä ottaa sanasta sanaan totena, vaan että se on vain eräs tapa kuvata evoluutiota. Voitko käsittää! Jos minä olisin piispa…

Ja rouva Dunn puisti päätään selkeästi pahoillaan siitä, ettei hänellä ollut piispallisia oikeuksia kurittomien pappien taltuttamiseen.

-No, Betty sanoi totisena, -en minä tiedä, onko sekään nyt kristillisten arvojen kunnioitukselle hyväksi, että kirkkoherra Morrison alkoi Jeremy Lyonin hautajaisissa lukea käsikirjasta vihkikaavaa ruumiinsiunauksen sijasta. Ellei kanttori Shaw olisi ollut kerrankin terävänä ja alkanut soittaa virttä hänen puheensa päälle, tilanne olisi käynyt oikein kiusalliseksi.

-Niin, no, Grant Morrisonista alkaa tulla vanha, rouva Dunnin oli myönnettävä. -Mutta sitä suuremmalla syyllä olisi pastoriksi pitänyt ottaa joku luotettava ja kokenut pappi eikä mitään nuorta huikentelijaa!

-Jostakinhan nuorten huikentelijoidenkin pitää aloittaa, huomautti Brenda MacMahon, joka osui paikalle. -Emmekä me tiedä hänestä vielä mitään, joten paras odottaa ja katsoa.

-Mitä Duncan on hänestä sanonut? rouva Dunn kysyi ahnaasti. -Olihan hakijoita muitakin. Miksi vanhimmisto valitsi juuri hänet?

-Hänellä on hyvät arvosanat, Betty sanoi ympäripyöreästi. -Ja hän on opiskeluaikanaan tehnyt vapaaehtoistyötä nuorten parissa.

-Nuorten parissa! rouva Dunn tuhahti. -Entäs me vanhat sitten? Meidätkö jätetään kuuntelemaan Morrisonin vihkikaavaa?

Betty peitti hymynsä.

-Tietysti hän on koko seurakunnan pappi. Mutta kokouksessa oli ajateltu, että olisi hyväksi, jos uusi viranhaltija osaisi toimia nuorison kanssa. Nykyisenä maailmanaikana ei ole niin helppoa saada nuoria kiinnitetyksi seurakuntaan.

-No, sanoi rouva Dunn ja järjesteli paketteja ostoskassissaan, -jos minä olisin teidän kaltaisenne nuori äiti, huolehtisin kyllä siitä, että lapset löytävät tiensä kirkkoon!

-Voi kiitos, sanoi Brenda nauraen, -”nuori äiti” oli parasta, mitä minä olen kuullut aikoihin!

-Toivottavasti vain hän ei ole liian komea, jatkoi rouva Dunn. -Ei ole sopivaa, jos tytöt tulevat kirkkoon vain katsomaan hyvännäköistä pappia. Ei mutta hyvänen aika, joko auto tulee? Minun pitää mennä.

Hän kiiruhti linja-autopysäkille, ja Brenda hymyili melkein hellästi.

-Mukavaa nähdä Kirsty joskus noin puheliaana ja tohkeissaan, hän sanoi. -Hänen elämänsä on aika yksitoikkoista.

Betty nyökkäsi ja ajatteli syrjäistä Dunnin tilaa, jolla olisi vanhan parin turvana ja ilona voinut kasvaa nuori perhe, ellei olisi tullut sotaa ja ellei joku saksalainen olisi saanut Alistair Dunnia kuularuiskunsa tähtäimeen. Kuka siellä olisi mahtanut olla emäntänä? Olisiko Ruth sittenkin aikaa myöten suostunut? Olisiko Bettykin voinut nousta linja-autoon ja noin vain piipahtaa tätä tapaamassa iltapäiväteellä?

Mutta niin ei ollut käynyt. Alistairin hauta oli jossakin Flanderissa, ja Ruth niitti kunniaa Euroopan valkokankailla.

-Kas vain, tuolta tulee Shona Saunders, Brenda samassa sanoi. -Uskonpa, että Gwen pääsee näillä minuuteilla ompelijalta, minä häivyn.

Brenda katosi hakemaan tytärtään, ja Betty vilkuili paniikinomaisesti ympärilleen miettien, syöksyisikö takaisin Armstrongille ja pyytäisi Malcolmilta piilopaikkaa silakkatynnyrien takaa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, kun Shona Saunders jo huhuili häntä.

-Olipa mainiota että osuimme yhteen, Shona sanoi ihastuneena. -Joko sinä olet tavannut hänet?

-Kenet? Betty kysyi häkeltyneenä siitä, että Shona käyttäytyi suorastaan ystävällisesti.

-Uuden papin tietysti! Minä kuulin rouva Coburnilta, että hän on jo muuttanut pappilaan.

-Niin, kyllä hänen pitikin muuttaa heti uudeltavuodelta.

-En ole tavannut vielä rouva Morrisonia, joten en ole saanut kysytyksi enempää, Shona sanoi harmistuneesti, aivan kuin häneltä olisi jäänyt jokin tärkeä tehtävä hoitamatta. Sitten hän astui lähelle Bettyä ja töytäisi tätä etusormellaan käsivarteen. -Mutta ajattelin, että sinä olet ehkä jo tutustunut häneen.

-Ja mikä saa sinut ajattelemaan niin? Betty kysyi ja astui askeleen taaksepäin. Harva asia inhotti häntä enemmän kuin tulla töytäistyksi käsivarteen sellaisen ihmisen taholta, jonka seuraa hän tuskin sieti saati haki.

-Oh, sanoi Shona ja avasi silmänsä viattomasti ammolleen, -hän on kuulemma hyvin komea!

Betty ei halunnut edes ajatella, millä logiikalla Shona yhdisti nämä kaksi asiaa toisiinsa, tai mistä tämä saattoi tietää mitään uuden papin ulkonäöstä, ellei ollut vielä päässyt kuulustelemaan rouva Morrison parkaa.

-No, sen me näemme sunnuntaina jumalanpalveluksessa, Betty sanoi ja katsoi huomiotaherättävästi kelloaan. -Minun täytyy varmaan…

-Oi, niin, tietysti, sanoi Shona petollisen myötätuntoisesti, -sinulla on tietenkin nyt kovin paljon muuta ajateltavaa. Kuulin, että Stuart sentään lähetti kortin. Voi, täytyy olla kauheaa tajuta, että on epäonnistunut kasvatustyössään niin täydellisesti! Kyllä saa olla kiitollinen, kun ei itsellä ole mitään ongelmia lasten kanssa.

Betty huokasi vähän. Saundersien kolmesta lapsesta vasta Tyra oli edes kouluiässä. Wynda aloittaisi koulun syksyllä, mutta Reed oli vasta muutaman vuoden, joten Shonan huojennus oli ehkä hivenen ennenaikaista. Varsinkin, kun Tyra ei ollut suorastaan mikään koulun päivänsäde, mikäli Sean Ramsayn ohimennen ja Moiran varsin suorasukaisesti esiintuomiin seikkoihin oli uskomista.

-Ja miten Archie viihtyy Saksassa? Shona sukelsi seuraavaan aiheeseen ja kiihdytti vauhtia. -Ajatella, että Duncan sai aikoinaan oikein kunniamerkin taistelusta heikäläisiä vastaan, ja sitten menetitte Ruthin sinne! Ja tietysti laittaa miettimään, minkälaista on olla naimisissa juutalaisperheessä — tarkoitan, että eihän se ole sama kuin löytää kunnollinen kristitty mies, vai mitä. Vaikka tietysti Ruthin kohdalla on tyydyttävä siihen, mitä saa. Näinkin hänen ja sen miehen kuvan lehdessä hiljakkoin. Näköjään nykypäivänä saa ihomaalilla ja hiusvärillä ihmeitä aikaan.

Betty puri huultaan. Duncan oli tuonut ennen joulua kaupasta kuvalehden, jonka seurapiirisivulla oli ollut kuva Ruthista ja Felixistä jossakin ensi-iltajuhlassa. Ruth oli tosiaankin näyttänyt vieraalta sminkattuna ja lyhyt tukka värjättynä — Betty ei oikein pitänyt siitä, että tämä värjäsi, vaikka ymmärsikin mustan tukan sopivan filmitähdelle paremmin kuin maantienvärisen — ja hän oli niin hartaasti toivonut, etteivät ainakaan kaikki kaupungin rouvat olisi nähneet samaa kuvaa.

-Kiitos, Archie viihtyy oikein hyvin ja oppii paljon, hän vastasi Shonan alkuperäiseen kysymykseen. -Kas, tuolla menee Fiona Cameron. Suothan anteeksi, Shona, mutta minä olen yrittänyt tavoittaa häntä, meidän on puhuttava eräästä naisyhdistyksen asiasta.

Se oli puhdas valhe, mutta Betty ei välittänyt siitä ravistautuessaan irti Shona Saundersista ja melkein juostessaan Fionan perään.

-Minä näin teidät, tämä sanoi nauraen, kun Betty työnsi kätensä hänen kainaloonsa. -Ja päätin, että käyn sittenkin ensiksi lihakauppiaan luona, ennen kuin menen Armstrongille.

-Shona on toivoton, Betty mutisi. Hän ei ollut koskaan kertonut kenellekään niitä asioita, joita Duncan oli paljastanut sodasta palattuaan, mutta kykeni suhtautumaan Saundersin perheeseen hädin tuskin kohteliaasti. -Ja kaikki muutkin ovat tulleet hulluiksi. Saattaisi luulla, ettei koko kaupunkiin ole vuosisataan muuttanut yhtään uutta asukasta ennen tätä vuodenvaihdetta.

-Oh, sinä tarkoitat pastori Torrania, Fiona virnisti tyttömäisesti. -Voitko kuvitella, että rouva Cairn soitti minulle kysyäkseen, mahtaako tämä olla kihloissa. Epäilen, että hänellä on tekeillä kieroja suunnitelmia Isobelin hyväksi.

-No, onko hän kihloissa? Betty tiedusteli kujeillen.

-Ai, sinäkään et tiedä? En minä liioin. Joskus en voi olla miettimättä, mitä hyötyä on olla naimisissa seurakunnan päättäviin elimiin kuuluvan miehen kanssa, kun he eivät ymmärrä selvittää tällaisia asioita. Fiona puisti päätään mukamas masentuneena. -No, ainakin kaupungin naisväellä on paremmat olot kuin aikoihin. Nuoremmat tytöt saavat rakastua pastoriin ja vanhemmat haaveilla apteekinapulaisesta. Niin niin, kyllä kai sinä tiedät, että herra Barclay parka on yhtä lailla juorujen aiheena!

-Shona ei ehtinyt vielä häneen asti, Betty sanoi vähän pisteliäästi.

Sunnuntaina, loppiaisaattona, Fort Williamin kirkossa oli enemmän väkeä kuin edes joulupäivänä. Oli mahdotonta löytää tarpeeksi tyhjää tilaa yhtään taaempaa, joten vastoin tapojaan Flemingit joutuivat etummaiseen penkkiin.

-Meidän täytynee ruveta vaihtelemaan seurakunnan viranhaltijoita tämän tuosta, jos vaikutus on tällainen, Duncan kuiskasi Bettyn korvaan. -Toivottavasti Morrison parka ei masennu tulokkaan suosiosta!

-Hän uskoo vakaasti ihmisten tulleen kuulemaan hänen saarnaansa, Betty kuiskasi vastaan. Hän oli tuntenut suurta kiusausta soittaa rouva Morrisonille ja kysellä viattomasti jotakin uudesta papista, mutta oli hillinnyt itsensä, ja hyvä niin. Kuulemma pappilassa puhelin oli soinut ja ovi käynyt tiuhaan tahtiin muutenkin.

Samassa sakastista tuli nuori pappi. Hän oli pitkä ja komeapiirteinen, kynttilänvalo läikehti hänen tummilla taipuisilla hiuksillaan, ja hänen äänensä oli lämmin ja miellyttävä, kun hän toivotti seurakunnan tervetulleeksi. Ja kun hän sitten aloitti liturgian, kohahti seurakunta, joka oli tottunut kirkkoherra Morrisonin jokseenkin nuotissa pysyvään, mutta välillä hiukan harhailevaan lauluääneen.

Joku naputti Bettyä virsikirjalla kipeästi olkapäähän takaapäin.

-Hän olisi kuulemma saanut kiinnityksen oopperaan, mutta valitsi kirkon! suhisi taaemmassa penkissä istuva Mairead Keir Bettyn korvaan ennemmin kuuluvasti kuin hienotunteisesti. -Ajattelepa, miten kalliilla paikoilla istuisimme nyt, jos hän olisi valinnut toisin!

-Äiti, sanoi Neil Keir matalasti ja näytti nololta. Vanhemmasta rouva Keiristä oli vuosien myötä tullut hiukan estoton puheissaan.

Betty kätki hymynsä. Mutta totta oli, ettei hän ollut aikoihin kuullut kenenkään laulavan noin. Edes Rosien taannoin radiosta tullut konsertti ei vetänyt vertoja pastori Torranille. Hän katsoi käytävän yli Aliceen, joka nyökkäsi. Ei ollut epäilystäkään siitä, kenet pyydettäisiin esiintymään naisyhdistyksen seuraavaan yleisötilaisuuteen.

Jumalanpalveluksen jälkeen sekä kirkkoherra Morrison että uusi pappi olivat kirkon ovella kättelemässä seurakuntalaisia. Kaikki kehuivat kilvan saarnaa, sillä kukaan ei missään nimessä tahtonut loukata seurakunnan vanhaa uskollista paimenta. Morrison säteili kiitossateessa niin, ettei lainkaan huomannut, miten vikkelästi väki siirtyi eteenpäin päästäkseen puheisiin Alec Torranin kanssa.

-Oh, te siis pidätte kaupungin kirjakauppaa? Torran sanoi ilahtuneena, kun Duncan esitteli itsensä ja perheensä. -Sinne minulla on varmaankin usein asiaa, sillä lukeminen on yksi mieluisimpia harrastuksiani. Ja rouva — tehän olette se kirjailijatar, eikö niin? Äitini ja sisareni rakastavat kirjojanne ja kertomuksianne yli kaiken. He tulevat hyvin iloisiksi, kun saan kertoa, että olette mukana seurakunnassa. Ja lasten kanssa me varmaan tapaamme pian, sillä minun on tarkoitus aloittaa seurakunnan nuorten toiminta mahdollisimman nopeasti. Kyllä, harrastuspiirejä ja tanssi-iltoja ja sellaista, ne ovat olleet hyvin suosittuja etelässä. Turvallista ja viatonta hauskanpitoa tänä aikana, jolloin niin monet joutuvat huonoille teille.

Hän toisti lasten nimet heitä kätellessään, aivan kuin olisi todella kyennyt painamaan ne mieleensä siinä kirkon ovensuussa, ja hymyili ja katsoi heihin lämpimillä tummilla silmillään, kuin he olisivat olleet hänelle sillä hetkellä maailman tärkeimmät ihmiset. Grace näki Faithin punastuvan ja nyökkäävän niiaamisen sijasta, ja tunsi itsekin itsensä oudon täysikasvuiseksi.

-No, Duncan kysyi, kun he olivat vaihtaneet kuulumisia muutamien tuttavien kanssa ja vihdoin selviytyneet kotimatkalle, -oletko sinä tyytyväinen?

Betty nauroi.

-Enemmän kuin tyytyväinen! Vaikka toki haluan vielä kuulla hänen saarnaavan — Morrison-parka ei ole koskaan oikein loistanut siinäkään lajissa. Mutta on ylellistä voida nauttia liturgiasta sen sijaan, että vain kouristuksenomaisesti jännittää sitä, pääseekö liturgi perille yhtä aikaa kanttorin kanssa. Ja hän vaikutti tavattoman sydämelliseltä ja huomaavaiselta.

-Hän ei ole vielä leipääntynyt, Duncan huomautti vähän kyynisesti. -Hän uskoo vielä voivansa muuttaa maailmaa.

-Ehkä hän muuttaakin! Kaikki se, mitä hän on suunnitellut nuorille, kuulosti oikein hauskalta. Vai mitä te sanotte, lapset?

-Kyle Paton tiesi, että pastori on ollut opiskeluaikanaan yliopiston jalkapallojoukkueessa, Donald sanoi. -Toivottavasti hän alkaa valmentaa täällä.

-Luuletko, äiti, että minäkin voisin oppia tanssimaan, jos hän järjestää sellaisia tanssi-iltoja? Grace huudahti innostuneena.

-Kyllä varmasti, kultaseni. Äiti nyökkäsi iloisesti. -Ja ilmeisesti hän oli jo puhunut Malcolm Armstrongin kanssa partiotoiminnasta, vai mitä Evan? Jos hyvin käy, hän alkaa toiseksi vetäjäksi, ja silloin Walterkin pääsee mukaan.

-Minä toivoisin, että hänellä olisi rouva! sanoi Moira haikeasti. -Mary-täti sanoi, että Edinburghissa pastorin rouva pitää ompelukerhoa pikkutytöille! Minä tahtoisin oppia ompelemaan itse nukenvaatteita.

-Älä sure, tyttöseni, Duncan sanoi huvittuneena. -Jos Torranin suosio jatkuu tällaisena, hänellä on rouva jo ennen pääsiäistä. Älä yhtään katso minuun rumasti, Sappho. Kai sinä huomasit, miten häntä piiritettiin!

-Ei sinun ole silti tarpeen puhua tuollaisia lasten kuullen, Betty sanoi terävästi. -No, Faith, mitä sinä pidit hänestä?

Faith säpsähti, aivan kuin olisi havahtunut syvistä ajatuksista.

-Minäkö? Oh — kyllähän minä pidin.

2 kommenttia:

  1. Tumma ja komea muukalainen saapuu kaupunkiin :) Lienee luvassa sydänsuruja....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ensimmäisestä tummasta ja komeasta muukalaisesta tuli filmitähti, toisesta olisi voinut tulla oopperalaulaja. Kovin hurmaavia ovat nämä sankarit. :)

      Poista