keskiviikko 30. syyskuuta 2015

18. Kerho-ohjelma

 
Ensimmäisenä arkipäivänä loppiaisen jälkeen Grace käveli taas kouluun sisarustensa ja tohtorilan lasten kanssa kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään. Yhtäkkiä kotona vietetyt viikot tuntuivat kuin unelta, suloiselta mutta kaukaiselta. Kuhiseva koulunpiha, luokkatoverien tapaaminen, toinen toistaan seuraavat oppitunnit palasivat taas luontevaksi osaksi hänen elämäänsä.

Mutta jotakin oli silti muuttunut.

-Minkä tähden sinä et tullut mukaan? kysyi Axel Barclay Gracelta, kun he palasivat sisään iltapäivän välitunnilta eräänä kirpeänä tammikuun päivänä. Axel oli ollut laskemassa mäkeä lähes kaikkien koulun poikien ja hurjimpien tyttöjen kanssa kummulta, jonka korkeutta ja liukkautta koululaiset itse lisäsivät kasaamalla sen huipulle lunta ja kaatamalla rinteeseen vettä.

-Minä kävelin mieluummin, Grace sanoi ystävällisesti.

Axel katsoi häneen.

-Mistä lähtien sinä olet mieluummin kävellyt kuin tehnyt jotakin oikeaa? hän kysyi vähän pettyneenä. -Vai oletko sinä vain taas päättänyt olla hillitty ja naisellinen?

Grace räpäytti silmiään.

-En minä tiedä, hän sanoi vähän hämmentyneenä.

Sillä yhtäkkiä hän tajusi, ettei ollut päättänyt yhtään mitään. Hänestä oli vain oikeasti ollut hauskempi kävellä käsikoukkua Coran kanssa ja puhella kaikenlaisesta, kuin tulla hirmuista vauhtia alas korkeaa mäkeä, koko ajan peläten, että kierisi kelkasta lumikinokseen tai että hameenhelmat nousisivat liian korkealle. Mutta mistä lähtien hän oli välittänyt sellaisista asioista?

Tunneillakin oli toisenlaista. Toki Grace yhä unohtui välillä unelmiinsa, mutta enimmäkseen hän seurasi ja oli tarkkaavainen. Ja läksyt hän oli ottanut tavakseen lukea mahdollisuuksien mukaan heti kotiin tultuaan. Oli niin paljon hauskempi, kun ilta oli sitten aivan vapaa.

-Sinusta alkaa vain vähitellen tulla iso tyttö, äiti lohdutti häntä, kun Grace uskoi hänelle huolensa kaikesta tästä kummallisesta. -Mutta älä välitä, ei se käy käden käänteessä. Tulee vielä niitäkin päiviä, jolloin sinä menet mielelläsi laskemaan mäkeä, ja hyvä niin.

Pakkanen piti kaupungin luistinradan hyvässä kunnossa, ja siellä Grace kävi ahkerasti iltaisin ja sunnuntaisin. Siellä hän myös toisinaan ryhtyi kilpasille Gordonin ja Axelin kanssa, ja useimmiten voitti nämä, sillä hän oli tavattoman vikkelä jaloistaan myös luistimilla. Paluumatkalla koululaisilla oli tapana suurella joukolla pysähtyä rouva Keirin kahvilassa ja tuhlata taskurahojaan kuumaan suklaaseen ja leivoksiin, niin että heidän ruokahalunsa oli täysin pilalla, kun kotona olisi pitänyt syödä illallista.

Luistinradalla kävi myös aikuisia, ja erityisesti pastori Torran oli siellä usein. Hän puhutteli kaikenikäisiä luistelijoita, muisti ihmeellisellä tavalla niiden nimet, jotka oli nähnyt vaikka vain kerrankin, ja tutustui ystävällisen ja luontevan käytöksensä ansiosta helposti niihin, jotka eivät ennestään tuttuja olleet.

-Kuulehan, Grace, hän sanoi eräänä iltana, kun he osuivat yhtä aikaa luistinradan reunalla olevaan lautaiseen pukusuojaan kiinnittämään luistimiaan, -sinähän olet hyvä piirtämään, eikö niin?

-Minä kyllä piirrän mielelläni, Grace sanoi ujosti, sillä hän ei oikein vieläkään uskonut, jos hänen taitojaan kehuttiin.

Pastori selitti, että hän oli nyt saanut valmiiksi kerhosuunnitelman, jonka mukaan joka ilta seurakuntasalilla tapahtuisi jotakin eri-ikäisille lapsille ja nuorille. Tästä hän tahtoi nyt tehdä julisteen ja oli kuullut, että sen tekstaamista ja kuvitusta kannatti pyytää Grace Flemingiltä.

Grace vakuutti mielellään kyllä yrittävänsä, ja kysyi sitten varovasti, olisiko jonakin iltana tanssitunteja.

-Tiistaisin, pastori Torran sanoi hymyillen. -Ja lauantai-iltaisin äänilevytanssit kaikenikäisille. Pidätkö sinä tanssimisesta?

-Pidän, mutta olen kauhean huono, Grace tunnusti. -Prinssi opetti minua — minun veljeni, tarkoitan — mutta nyt hän on… Amerikassa.

Pastori nyökkäsi. Hän oli kyllä jo kuullut Stuart Flemingistä ja tämän katoamisesta Uuteen maailmaan, mitä kaikki kaupunkilaiset eivät pitäneet niinkään suurena tappiona. Nyt hän katsoi tuota hentoa tyttöä, jonka punaiset kiharat olivat kahdella paksulla palmikolla, ja jonka siniset silmät olivat kirkkaat ja luottavaiset. Itse asiassa hän oli kuullut paljon koko Koivurannan perheestä — yhtä ja toista, riippuen siitä, kenen kanssa heistä keskusteli — ja käynytkin jo useamman kerran kirjakaupassa ostoksilla. Niinpä pastori Torran, joka oli nuoruudestaan huolimatta tarkkanäköinen, oli jo ehtinyt tehdä omat johtopäätöksensä monista asioista.

-Jospa minä käyn huomenna tuomassa myymälään tekstin, jonka haluan julisteeseen, hän sanoi. –Riittää tietenkin, että teet yhden kappaleen. Minä saan niitä kopioiduksi sanomalehtitalolla.

-Minä teen parhaani, Grace sanoi iloisesti.

Samassa Faith kompasteli sisään.

-Minun pitää lähteä kotiin, hän sanoi surkeana Gracelle. -Remmi…

Hän näki papin ja hämmentyi.

-Katkesiko luistimenremmesi? kysyi Alec Torran ystävällisesti. -Minulla on aina ylimääräinen mukana, kun lähden luistelemaan. Tulepa tänne.

Hän vaihtoi näppärästi remmen Faithin luistimeen, auttoi kiristämään sen tarpeeksi lujasti ja toivotti hymyillen tytöille mukavaa iltaa, ennen kuin lähti ulos jäälle.

-Oh! kuiskasi Faith ja puristi Gracen kättä. -Eikö hän ole ihana!

-Kuka? Grace kysyi hämmentyneenä. -Tule nyt, täällä on paha seistä terillä.

-No — hän! Faith antoi vetää itsensä lautahökkelistä jäälle lähes tiedottomassa tilassa. -Pastori Torran!

-Ihana? Grace toisti. -Hänhän on pappi!

-Entä sitten? Annie-tätikin meni naimisiin papin kanssa!

Grace tuijotti sisartaan.

-Ethän sinä voi mennä hänen kanssaan naimisiin, sinä olet vasta neljäntoista!

-Minä täytän viisitoista kesällä, Faith napautti. -Ja käyn koulua enää ensi vuoden.

-Niin mutta… hänhän on varmaan samanikäinen kuin — kuin Meggie-serkku Glasgow’ssa!

-Ei se ole paljon, Faith sanoi huolettomasti. -Ja Annie-tätikin on paljon nuorempi Napier-setää. Ja Alice-täti Fergus-setää!

Grace pyöritteli silmiään.

-Luuletko sinä hänen kosivan sen tähden, että hänellä sattui olemaan ylimääräinen luistimenremmi?

-Älä ole typerä, Faith tuhahti. -En tietenkään luule! Eihän hän tunne minua vielä kunnolla. Mutta kunhan hän tutustuu minuun… Luuletko, että hän pitää enemmän lyhyestä vai pitkästä tukasta?

-Häntä pukee kyllä lyhyt paremmin, Grace irvisti. -Ja mitä sinä sitä paitsi aiot tehdä Willille? Tai Kylelle tai Ferris Buchananille tai kaikille muille?

-Mitä sinä heistä tahdot?

-En minä heistä mitään tahdo! Mutta he kaikki tahtovat sinut. Minkä tähden sinun pitää ruveta puhumaan typeryyksiä pastori Torranista, kun sinulla on sopivan ikäisiä ihailijoita vaikka muille jakaa!

-Sinä et ymmärrä, Faith sanoi ylhäisesti. -Minä menen luistelemaan.

Hän sujahti tiehensä ja joutui saman tien useamman ”sopivan ikäisen” nuorukaisen piirittämäksi. Grace huokasi, puisteli päätään ja lähti toiseen suuntaan.

-Hei, siinä sinä olet! Gordon MacDonald liukui hänen vierelleen. -Luulin jo, ettet tulekaan.

-Minä puhelin pastori Torranin kanssa, Grace sanoi. Yhtäkkiä hän muisti, että oli saanut hauskan tehtävän, ja kertoi Gordonille tulevasta kerho-ohjelmasta ja julisteesta.

-Sinä teet siitä hienon, Gordon sanoi rohkaisevasti. -Ja sitten kun sinä olet kuuluisa taiteilija, keräilijät maksavat hirveitä summia siitä työstä, kun se oli sinun varhaistuotantoasi!

Grace alkoi nauraa sekä Gordonin mahtipontisille sanavalinnoille että ajatukselle keräilijöistä, jotka taistelisivat hänen julistepiirustuksistaan.

-Minä lupaan säästää sinulle jotakin varhaistuotannostani, hän virnisti.

He luistelivat eteenpäin, kunnes tapasivat joukon koulutovereitaan. Cora MacRob ei ollut koskaan luistelemassa, sillä hänen vanhempansa eivät aikoneet haaskata vähiä rahojaan sellaiseen turhuuteen kuin luistimiin, saati päästää tyttöä koulun jälkeen kevytmielisiin huvituksiin, kun tämän työpanosta tarvittiin kotona. Mutta melkein koko muu koulu oli paikalla.

Maisie Armstrongilla oli oikea luistelupuku, jossa oli leveä helma ja valkoista joutsenenuntuvaa, ja hän keräsi ihailevia katseita liukuessaan arvokkaasti eteenpäin. Tosin arvokkuus johti lähinnä siitä, että Maisie ei ollut erikoisen hyvä luistelussa ja joutui keskittymään tarkasti pysyäkseen pystyssä.

Sen sijaan Grace ja Jane Paton ja Beth Cairn alkoivat harjoitella piruetteja Sonja Henien tapaan ja aiheuttivat melkoista hämminkiä, kun joko lopulta menettivät tasapainonsa ja romahtivat lapsijoukkoon tai pyörivät villisti sinne ja tänne törmäillen toisiinsa.

-Sinä halkaiset taas jonkin paikan päästäsi tuota menoa, ilmoitti Axel Barclay ja ojensi kätensä Gracelle, kun tämä nauraen ja pahoinvoivana lojui luistinrataa reunustavalla lumipenkalla ja koetti saada maailman tasaantumaan silmissään. -Minä luulin, että sinä olit ruvennut hillityksi ja naiselliseksi!

Grace kikatti ja antoi kiskoa itsensä pystyyn. Yhtäkkiä hän oli hyvin iloinen siitä, että äiti oli ollut sittenkin oikeassa. Ei hän ollut vielä iso tyttö, eikä tahtonutkaan olla. Oli niin hauskaa olla lapsi!

Samassa joku vihelsi kimakasti ja pitkään kaksi kertaa.

-Se on Donald, Grace sanoi ja irrottautui Axelin otteesta. -Minun pitää mennä.

-Viheltääkö hän sinua kuin koiraa? Axel kysyi moittivasti.

-Hän sanoo, että se on ainoa tapa saada klaani kokoon tällaisessa ihmispaljoudessa, Grace selitti. -Walteria ja Evania ei muuten saisi kotiin millään, kun he ovat päässeet jääpallopelin alkuun. Moira! Tule tänne, mennään kotiin syömään.

-Missä Faith on? Donald kysyi, kun neljä nuorempaa sisarusta oli piirittänyt hänet. -Eikö hän ollut sinun kanssasi, Gracie?

-Ei, en ole nähnyt häntä sen jälkeen, kun sain luistimet jalkaan, Grace sanoi. -Eikö hän luistele Willin tai jonkun kanssa?

-Hän on tuolla! huusi Walter ja osoitti kädellään. -Hän luistelee pastori Torranin kanssa! Sen tähden pastori ei tullut pelaamaan meidän kanssamme, vaikka oli luvannut!

-Gracie, pidä joukko kasassa, Donald sanoi ja lähti hakemaan Faithia, sillä tämä tuntui olevan autuaan tietämätön kutsuvihellyksestä.

-Minäkin olisin halunnut luistella pastori Torranin kanssa, Moira sanoi pahantuulisesti, -hän on kiltti!

-Mennään jo riisumaan luistimia, niin päästään pikemmin syömään, Grace sanoi ja otti Moiraa kädestä. -Walter ja Evan, tulkaa!

Lautakopilla hän auttoi Moiraa riisumaan luistimet ja valvoi, että pojat sitoivat omansa yhteen, jottei teristä toinen putoaisi matkalla. Vasta kun he olivat olleet kauan valmiit ja Moira alkoi jo kitistä nälkäänsä, he kuulivat ulkoa Donaldin ja Faithin äänet. Kumpikin kuulosti vihaiselta, ja se oli outoa. Donald oli yleensä aina rauhallinen ja Faith yleensä aina hillitty.

-Mistä te tappelette? Walter kysyi ihastuneena, kun Faith astui suojaan ja alkoi vihaisin liikkein irrottaa luistimiaan.

-Emme mistään, sisar tiuskaisi. -Menkää vain, minä tulen perässä.

-Mennäänkö? Evan kuiskasi Gracelle. Hän oli vaistomaisesti ottanut tätä kädestä kuullessaan riidan ääniä.

-Me menemme kaikki yhdessä, Donald ilmoitti. -Minä en ainakaan rupea selittämään äidille…

-Ei sinun tarvitse mitään selittää! Faith tiuskaisi. Puhetyyli oli hänelle niin vieras, että sisarukset vain tuijottivat. Faith ei tosiaankaan yleensä tiuskinut eikä kiukutellut.

-Jos… jos me kävelemme hitaasti, Grace ehdotti Donaldille. Yhtäkkiä hän tunsi riidan vuoksi samanlaista ahdistusta kuin Evan. -Kyllä te saatte meidät kiinni ennen kuin ehdimme kotiin.

-Miksi Faye oli niin vihainen? Moira kuiskasi silmät suurina, kun he olivat päässeet kuuloetäisyyden päähän.

-En minä tiedä, Grace mutisi, vaikka melko varmasti tiesikin. Yhtäkkiä hän huomasi miettivänsä, miten paljon Faithin käytöksellä oli tekemistä sen asian kanssa, että Fanny oli joulun aikaan ollut niin aikuismainen.

Seuraavana iltana Grace ei mennyt luistinradalle. Äiti antoi hänen istua työhuoneensa pöydän ääressä, koska siinä oli hyvä lamppu ja rauhallista. Pastori Torran oli käynyt päivän aikana tuomassa isälle kauppaan kerho-ohjelman, ja nyt Grace tekstasi ja kuvitti sitä niin keskittyneesti, että hänen kielenkärkensä kulki suupielestä toiseen huvittavan näköisesti.

Vasta saatuaan tekstin valmiiksi ja kuvat luonnostelluksi ja tussatuksi Grace huokasi syvään, aivan kuin olisi pidättänyt hengitystään, ja rentoutui. Hän odottaisi vähän aikaa, ennen kuin alkaisi värittää, ettei sotkisi mitään.

-Siitähän tulee hieno, äiti sanoi ja kumartui hänen olkapäänsä yli. -Ja ohjelma on hieno. Pastori Torran on suunnitellut sen hyvin.

-Saanko minä mennä tanssitunneille? Grace kysyi toiveikkaasti.

-Tietysti, tyttö kulta. Äiti suuteli hänen hiuksiaan. -Nyt minä menen pois häiritsemästä. Illallinen on kohta valmis ja toiset tulevat ulkoa.

Ryhtyessään värittämään kuvia Grace toivoi hartaasti mielessään, että Faith olisi sinä iltana luistellut Willin tai Kylen tai Edina MacMahonin tai vaikka Rona Munron kanssa. Jotenkin hän tunsi, että jos vain sisar olisi tehnyt niin, tämä olisi kohta taas oma entinen kiltti itsensä eikä… eikä jollakin tavalla pelottava.

Mutta kun sisarukset palasivat kotiin, Grace näki heti Donaldin ilmeestä, että tämä oli taas vihainen. Ja Faith sanoi, että hänellä oli päänsärkyä, eikä hän tahtonut illallista, vaan menisi jo vuoteeseen. Äiti tietysti huolestui ja kattoi Faithille tarjottimen ja etsi kaapista lääkepulveria, vaikka isä huomautti, että jos tyttö oli jaksanut luistella koko illan, tämä tuskin oli kuolemantaudissa.

-Minä voin viedä sen, Grace sanoi nopeasti ja tarttui tarjottimeen.

-Voi miten kilttiä sinulta, äiti sanoi ja hymyili.

Grace nousi rappuset varovasti, joka askeleeseen keskittyen, eikä kompastunut tai pudottanut mitään sittenkään, kun avasi tyttöjen huoneen oven. Faith makasi vuoteellaan päiväpeiton päällä, kädet niskan takana, ja tuijotti kattoon. Hänen poskensa olivat märät.

-Äiti lähetti syömistä ja päänsärkypulverin, Grace sanoi ja laski tarjottimen jakkaralle Faithin vuoteen viereen, aivan kuin ei olisi huomannut mitään outoa sisaressaan.

-Ei minun ole nälkä, Faith vastasi tylysti.

-Kyllä sinun pitää syödä, muuten äiti soittaa Fergus-sedälle, ja siitä testistä sinä et pääse läpi, Grace tokaisi. -Jos hän huomaa, että sinä huijaat, hän määrää jotakin kamalaa lääkettä. Gordon yritti kerran väittää olevansa kipeä, jottei hänen olisi tarvinnut mennä kouluun, kun hän ei ollut lukenut maantieteen kokeeseen. Hän laittoi kuumemittarin lämpöpatterin väliin ja kaikkea, mutta Fergus-setä huomasi, että hän pinnaa, ja määräsi hänelle risiiniöljyä.

-Älä lörpöttele, Faith mutisi ja hieroi silmiään.

-Suuttuiko Don sinuun taas? Mitä varten?

-Don on typerä! Kaikki ovat typeriä! Faith sinkoutui istumaan vuoteessa, sieppasi leipäpalan tarjottimelta ja mulkoili sitä. -Kukaan ei ymmärrä!

Grace työnsi kätensä esiliinantaskuihin ja rykäisi.

-Luistelitko sinä taas pastori Torranin seurassa? hän kysyi.

-En. Hän pelasi jääpalloa pikkupoikien kanssa. Minä odotin kyllä kauan, että hän lopettaisi, mutta kai hän ei voinut. Faith haukkasi leipää ja pureskeli raivokkaasti.

-Kuule… Grace asetteli sanojaan, sillä hän ei todellakaan ollut tottunut neuvomaan vanhempaa sisartaan. -Minä vain mietin… Rouva Wallace sanoo aina, ettei hieno nainen tee koskaan itseään tykö.

-Rouva Wallace! Siinäpä onkin varsinainen nykyajan elämän tuntija! Faith tuhahti.

-Minun mielestäni rouva Wallace on viisas, Grace uskaltautui vastustamaan. -Ja äitikin sanoo, ettei meidän pitäisi puhua mitään ihailijoista tai sellaisesta niin kauan kuin käymme koulua. Ja isä sanoo, ettei oikeastaan sen jälkeenkään.

-Oletko sinä tosiaan noin lapsellinen! Faith paiskasi leivänlopun keittolautaselle, niin että ruokaa roiskui ympäri tarjotinta. -Äiti sitä ja isä tätä! Etkö sinä käsitä, että he haluavat vain pitää meidät lieassa ja vahtia meitä!

-Niin mutta eivät he sitä pahalla tee, Grace tohti huomauttaa, sillä hänen uskonsa äidin ja isän viisauteen ei ollut vielä saanut pahaakaan kolausta.

-Annie-täti oli seitsemäntoista, kun meni kihloihin, Faith ilmoitti. -Ja Eliza-täti oli kahdeksantoista, kun hän meni naimisiin! Kyllä minä tiedän!

-Niin mutta sinä olet vasta neljäntoista, tohti Grace taas muistuttaa.

-Minä täytän viisitoista kesällä! Faith melkein huusi.

-Sitä paitsi ei se riitä, että sinä pidät pastori Torranista, jatkoi Grace päättäväisesti. -Hänenkin pitäisi pitää sinusta.

-Tietysti hän pitää minusta! Faith nykäisi kullanvärisiä palmikoitaan. -Kaikki pitävät minusta.

-Niin mutta…

-Mutta mitä?

Grace oli aikonut sanoa, että oli pidettävä toisesta kauhean paljon, jos aikoi tämän kanssa naimisiin, mutta hän ei tohtinutkaan. Faithin siniset silmät olivat niin jääkylmät, että hän aivan vapisi. Hän ei ollut koskaan nähnyt niitä sellaisina.

Ja sitä paitsi — mistä hän tiesi, vaikka Faith olisi oikeassa? Sillä tottahan se oli, että kaikki pitivät tästä.

-Minä menen syömään, hän sanoi, kääntyi ja lähti alakertaan.

Muutamaa päivää myöhemmin seurakunnan nuortenkerhoista kertovia julisteita oli levitetty ympäri kaupunkia. Ja kuten kaikki uudet asiat, tämäkin herätti paljon erilaisia mielipiteitä.

-Tanssitunteja! pärski rouva Wallace. -Shakkikerho! Urheilukerho! Kirjallisuuskerho! En ole koskaan kuullut mitään naurettavampaa.

-Olisiko sitten parempi, että nuoret maleksisivat vapaa-aikanaan asemalla tai kadulla ja keksisivät ties mitä koiruuksia, tiedusteli isä.

-Kun minä olin nuori, ei ollut keksittykään sellaista turhuutta kuin ”vapaa-aika”, ilmoitti rouva Wallace. -Meillä riitti kyllä töitä aamusta iltaan!

-Mutta eikö se ollut eri mälsää? Moira kysyi säälivästi.

Äiti kääntyi yhtäkkiä selin ja alkoi nyppiä keittiön ikkunalla olevaa pelargoniaa, vaikka siinä ei ollut sillä hetkellä yhtään kuivaa kukkaa. Rouva Wallace puolestaan tuijotti Moiraa, kuin ei olisi ymmärtänyt tämän kysymystä.

-Nuori nainen, hän sitten sanoi, -kun minä olin lapsi, ei meiltä kysytty, onko jokin ikävää vai ei!

-No, sanoi Moira, -asiat ovat sitten jossakin määrin parantuneet, vai mitä?

-Duncan! äiti sanoi tukahtuneesti, kun isä räjähti nauramaan, -älä rohkaise heitä! Moira, sinä olit nyt nenäkäs.

-Niin mutta… Moira aloitti hämmästyneenä.

-Kas niin, isä sanoi nopeasti vakavoituen, vaikka hänen harmaat silmänsä nauroivat yhä, -mihin kerhoihin te aiotte osallistua?

Seuraavasta viikosta alkaen jokainen Koivurannan lapsista oli vuorollaan omissa menoissaan. Donald innostui urheilukerhosta lähestulkoon yhtä lujasti kuin tekniikasta, sillä, kuten hän selitti, näissä asioissa oli jotakin samaa. Evan pysyi uskollisena partiolle, joka oli sekin nyt otettu kerho-ohjelmaan, niin että pastori Torran ja Malcolm Armstrong hoitivat vartion kokoukset vuorotellen.

Kaikkien suureksi ällistykseksi Walter, jonka itsehillintä ja keskittymiskyky toivat yleensä mieleen lähinnä nitroglyseriinin, valitsi shakkikerhon ja menestyi siellä aivan loistavasti Niall Ramsayn ja Torquil MacDonaldin kanssa. Ja vaikka Moira ei saanutkaan pikkutyttöjen ompelukerhoa, hän sukelsi suurella riemulla kirjallisuuskerhon avaamiin uusiin maailmoihin ja hämmästytti äitiään kyselemällä tämän kirjojen teemoista ja synopsiksesta.

Grace ja Faith päättivät lähteä tanssitunneille, ja isä määräsi sinne myös Donaldin. Sillä vaikka poika piti kovasti kaikesta urheilusta, tanssimisen hän koki äärimmäisen vastenmieliseksi.

-Kuvitteletko sinä minun päästävän sinut kouluun Glasgow’hun sellaisena moukkana, ettet voi osallistua siellä seuraelämään? isä sanoi ankarasti. -Tanssitaidosta ei ole ollut koskaan kenellekään mitään haittaa.

-Kauppias on tietysti oikeassa, sanoi rouva Wallace, -mutta minusta on sentään liioittelua, että pastori Torran järjestää tansseja seurakuntasalissa lauantai-iltaisin. Sehän on pyhän aatto, ja silloin pitäisi ihmisten ajatella vakavampia asioita eikä maallisia huvituksia!

-Sehän on kaikille avoin tilaisuus, isä sanoi. -Missä nuoret voivat turvallisemmin tavata toisiaan kuin seurakunnan tansseissa, jonne vanhemmatkin voivat tulla, ja jossa ei tarjoilla mitään limonadia väkevämpää!

Rouva Wallace näytti aivan siltä, kuin olisi aikonut sanoa, että hänen nuoruudessaan nuorilla ei ollut mitään tarvetta tavata toisiaan saati juoda limonadia, mutta hän puristi suunsa kiinni.

-Me kävimme usein tanssiaisissa lauantai-iltaisin silloin aikoinaan, muistatko, Sappho, isä sanoi, ja äiti hymyili ja sanoi kyllä muistavansa. -Enkä minä pitäisi mahdottomana, vaikka menisimme hiukan verestämään vanhoja taitojamme!

-Kunhan se vain on oikeaa tanssia, eikä tätä kauheaa charlestonia, äiti sanoi. -Vasen polveni, se, jonka loukkasin Prinssin ikäisenä, ei pidä sellaisesta sätkyttelystä. Hänen äänensä värähti vähän, kuten aina, kun hän mainitsi Stuartin.

-Oikeaa tanssia tietysti, isä sanoi.

Yhtäkkiä hän nousi, meni olohuoneeseen, otti hyllystä yhden gramofonilevyistä ja laittoi sen soittimeen. Ja sitten hän tuli ja kumarsi äidille, joka alkoi nauraa ja koetti estellä, mutta suostui lopulta.

Grace huokasi autuaana katsellessaan, miten äiti ja isä tanssivat, vaikka äidillä oli esiliina edessään ja tohvelit jalassa, kuten aina silloin, kun hän oli kirjoittanut koko päivän ja halusi tehdä sen mukavasti, ja vaikka isä joutui potkimaan mattoja sivuun, jotta he eivät olisi kompastuneet, ja väistelemään Lancelotia, joka luuli tätä joksikin uudeksi leikiksi ja pyöri pentumaisesti heidän jaloissaan.

Rouva Wallace pyyhkäisi silmiään oman esiliinansa nurkkaan puhumatta enää mitään tanssiaisten sopimattomuudesta, Moira nojasi poskeaan Gracen käsivarteen, ja jopa Donald ja Walter ja Evan näyttivät suhtautuvan kunnioittaen siihen määrätietoisuuteen ja näennäiseen kepeyteen, millä isä johdatti äidin keittiöstä eteiseen ja sieltä olohuoneeseen ja takaisin keittiöön, koska yhdessäkään huoneessa ei yksistään olisi ollut tarpeeksi tilaa.

-Sinä olet aivan mahdoton, äiti sanoi nauraen ja punottavin poskin, kun levy loppui.

-Ja te olette hyvin hurmaava, armollinen rouva, isä sanoi ja suuteli äidin kättä.

Grace sattui vilkaisemaan Faithia, joka istui puulaatikolla Emma Wood sylissään. Sisar oli painanut kasvonsa kissan turkkiin, ja yhtäkkiä Gracesta tuntui, että Fayeen sattui kipeästi.

2 kommenttia:

  1. Ihana tunnelma! Onpas kiva, että Grace on tarinansa alussa nuorempi kuin mitä Betty oli ensimmäisen Bettyn alussa. Toki maailma on ehtinyt muuttua ja Bettyn nuoremmat lapset elävät lapsuutta eri ajassa, mutta on oikein mukavaa päästä kurkistamaan kyläkouluun ja lapsuuden ja nuoruuden "välitilaan".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Juuri tuota "välitilaa" olen koettamut hakea, sitä tunnetta, kun on melkein iso tyttö mutta ei aivan vielä...

      Itse asiassa melkein harmittaa, kun "haaskasin" Bettyn varhaisnuoruuden jättämällä sen kertomatta. Toisaalta itse teini-ikäisenä halusin sankarittaren sukeltavan suoraa päätä henkilökohtaisiin romansseihin, varsinkin, kun tarinan maailma ei ollut vielä niin laaja kuin tässä. Olihan siellä tietysti Jamien ja Floran tarina, mutta muuten en osannut ajatella, että olisin antanut Bettyn olla nuorena sivustakatsojana. Vahinko!

      Poista