maanantai 14. syyskuuta 2015

2. Teepöydässä

 
Betty Fleming oli kumartunut kirjoitustyönsä yli Koivurannan keittiön takana olevassa pienessä kamarissa, jota yhä usein kutsuttiin ”Ruthin huoneeksi”, vaikkei nimen omistaja ollut asunut siellä vuosikymmeneen.

Jouduttuaan luopumaan yläkerran työhuoneestaan, jotta tytöillä olisi oma makuuhuone, Betty oli ensin työskennellyt jonkin aikaa yläaulassa. Se oli kuitenkin käynyt vähitellen mahdottomaksi paikan ahtauden ja levottomuuden tähden. Kun Ruth oli sitten sodan jälkeen mennyt naimisiin ja lähtenyt Koivurannasta, Duncan oli ehdottanut, että Betty ottaisi pienen palvelijanhuoneen alakerrassa käyttöönsä.

Aluksi Betty ei ollut tahtonut kuullakaan moisesta. Aivan kuten silloin, kun Ruthin oli pitänyt lähteä Titanicilla Amerikkaan isänsä luo, hän ei ollut voinut ajatellakaan muuttavansa mitään tytön huoneessa. Jos vain Ruth olisi ollut naimisissa jossakin lähellä — mutta hän oli lähtenyt Berliiniin, ja vaikka toki yhteydenpito Euroopan sisällä ja nykyaikaisin välinein oli helpompaa kuin olisi ollut valtameren yli, ikävä tyttöä kohtaan tuntui joskus luhistavan Bettyn kokonaan.

Vähitellen tilanne oli kuitenkin käynyt kestämättömäksi. Kirjailijatar Beatrice Stewartin maine oli sodan jälkeen kasvanut entisestään, kiitos sekä hänen kolmannen tyttökirjansa että Punaisen Ristin hyväksi kirjoitetun historiallisten kertomusten kokoelman uuden painoksen. Erilaisia tilauksia alkoi tulla yhä tiheämmin, ja niistä maksetuille palkkioille oli suurperheessä kipeä tarve. Betty tajusi, että jos hän tahtoi ylläpitää kirjoitustensa tason ja samalla auttaa Duncania perheen elättämisessä, hänen piti saada työrauha.

Niin hänen kirjoituspöytänsä ja muut työhuoneessa aikoinaan olleet tavaransa oli kannettu alas ”Ruthin huoneeseen”. Sekään ei ollut paikkana kaikkein rauhallisin, sillä keittiön äänet kuuluivat sinne, ja lasten oli varsinkin alkuvaiheessa vähän liian helppoa tulla kynnykselle hakemaan äidiltä lohtua, apua ja huomiota. Mutta vähitellen Betty oli oppinut keskittymään sielläkin, ja toisaalta hän nautti siitä, että ei joutunut eristäytymään kokonaan talon tapahtumista.

Tänään hänen työnsä ei ollut vain tahtonut edistyä tavalliseen tahtiin. Ensinnäkin se oli uudenlainen. Betty oli prosaisti ja runoilija, mutta ei näytelmä- saati kuunnelmakirjailija, ja nyt oli yleisradioyhtiö tilannut häneltä jälkimmäisen. Oli mahdottoman vaikeata viedä tarinaa eteenpäin pelkkien repliikkien perusteella, jotka yleisö lisäksi vain kuulisi, voimatta nähdä näyttelijöiden ilmeitä tai lavastusta.

Toinen syy keskittymisvaikeuksiin oli kuitenkin se, että Betty vilkaisi tämän tuosta kirjoituspöydällään olevaa pientä kelloa ja katsoi sitten ikkunasta ulos puutarhaan, jonka portti ei vain käynyt. Hän ei ollut vähääkään huolissaan siitä, ettei Grace ollut tullut kotiin tutkinnosta sisarustensa kanssa, kuten olisi pitänyt, sillä hän ennemmin tiesi kuin arvasi tämän eksyneen seikkailemaan jonnekin Gordon MacDonaldin kanssa. Mutta mitä lähemmäksi tuli se hetki, jolloin etelästä tulevan iltapäiväjunan piti pysähtyä Fort Williamissa, ja mitä pidemmälle aika kului sen jälkeen, sen levottomammaksi Betty kävi.

Duncanin äiti oli soittanut Edinburghista pari päivää aiemmin — hyvin viisaasti torstai-iltana, koska hän tiesi, että silloin Duncan oli kaupunginvaltuuston kokouksessa ja Betty voisi puhua rauhassa. Hän oli ollut hyvin pahoillaan ja syyttänyt itseään, ja Betty oli koettanut rauhoittaa häntä ja syyttänyt itseään, ja lopulta he olivat sopineet, että Stuart tulisi nyt kotiin ja Betty puhuisi asiasta Duncanin kanssa siten kuin parhaaksi näkisi.

Betty huokasi ja hieroi niskaansa. Hän oli niin hartaasti toivonut, että muutto Edinburghiin, asuminen isovanhempien luona, työnteko nykyään Alan Smollettin vastuulla olevassa kirjakaupassa ja opiskelu olisivat saaneet Stuartin aikuistumaan! Aluksi olikin näyttänyt siltä, ja jopa Duncan oli vaikuttanut tyytyväiseltä Stuartiin tämän käydessä joululomalla. Mutta ilo oli näköjään loppunut lyhyeen.

Ja että Stuart oli aiheuttanut harmia myös Malcolm-serkulleen! Betty tiesi, että hänen olisi pitänyt puhua Chrissyn kanssa, mutta mitä hän olisi voinut sanoa? Että hän oli epäonnistunut täysin esikoisensa kasvatuksessa? Että poika ”oireili sotaa”, kuten Rosella oli tapana häntä lohduttaa? Chrissyä tuskin paljonkaan tässä tilanteessa lohduttaisi se, että jokin ”psykologinen hölynpöly”, kuten Duncanilla oli joskus pahalla päällä ollessaan tapana mutista, vapauttaisi Stuartin vastaamasta teoistaan.

 Samassa ovi raottui ja rouva Wallace kurkisti sisään.

-Anteeksi nyt, rouva, hän sanoi, sillä rouva Wallacen mielestä Bettyn häiritseminen työssään oli edelleen majesteettirikos. -Mihin aikaan junan piti olla asemalla?

-Kolme neljännestä sitten, Betty sanoi ja ajatteli, että rouva Wallace tiesi sen oikein hyvin — samoin kuin sen, että asemalta käveli Koivurantaan neljännestunnissa, jos oli yhtä pitkäsäärinen kuin Stuart. Hän katui, ettei ollut sittenkin lähtenyt poikaa vastaan, vaikka tämä oli kieltänyt ketään ”näkemästä vaivaa turhaan”.

-No, minä laitan kattilan tulelle, oli miten oli, rouva Wallace sanoi epämääräisesti.

-Totta kai me juomme teen tavalliseen aikaan, Betty vastasi. -Onko Grace tullut?

-Ei, rouva. Rouva Wallace epäröi. -Minä nyt en halua sekaantua, mutta tyttö täyttää syksyllä kolmetoista. Hänen pitäisi lakata vähitellen juoksentelemasta ympäriinsä nuoren Gordonin kanssa.

-Höpsis, sanoi Betty moittien. -He ovat lapsia vielä pitkään. Antaa heidän nauttia viattomasta ystävyydestään.

-No, minä olen ainakin varoittanut, rouva Wallace sanoi jäyhästi. -Portti narahti!

Betty kääntyi ikkunaan ja näki Stuartin ja Gracen lähestyvän polkua pitkin. Verannalta kuului Lancelotin riemukas haukahtelu, sitten koiravanhus loikki kuin nuori pentu Stuartia kohti ja heittäytyi tätä vasten. Stuart kyykistyi ja otti nauraen vastaan koiran hellyydenosoitukset, vaikka ne merkitsivät pölyisiä tassunjälkiä hänen puvullaan ja märkiä nuolaisuja kasvoihin.

Lancelotin haukunta aiheutti yläkerrassa riemukkaita huutoja, sitten portaat paukkuivat, kun useat jalkaparit tömistivät niitä alas. Betty päätti olla edes yrittämättä pihalle, ennen kuin sisarusparvi olisi saanut toivottaa Prinssin tervetulleeksi.

Vihdoin meteli hiljeni ja Betty meni verannalle.

-Äiti. Stuart tuli hänen luokseen ja veti hänet syliinsä, ja haikeana Betty tajusi Prinssin yhä vielä kasvaneen — hän ylsi tätä tuskin olkapäähän. -Terveisiä Edinburghista.

-Kiitos, rakkaani, ja tervetuloa kotiin! Betty koetti hymyillä niin lämpimästi kuin olisi todella saattanut iloita pojan tulosta. -Miten matka meni?

Seurasi ylimalkaista kuulumisten vaihtoa, kunnes rouva Wallacen kattila oli kiehunut ja he kaikki asettuivat teepöytään.

Vähän aikaa Betty tunsi itsensä täydellisen onnelliseksi katsellessaan ”laumaansa”, kuten hänellä oli tapana sanoa. Ruokailuhetket Koivurannassa olivat aina niin meluisia ja eläväisiä, että Duncan valitti puolitosissaan muuttavansa talon nimen vielä Hullunmyllyksi. Mutta tosiasiassa Duncankin näytti varsin tyytyväiseltä istuessaan nyt keittiön pitkän pöydän toisessa päässä ja katsoessaan sieltä hymyillen Bettyyn. Kaikki lapset olivat koolla, terveinä ja iloisina, kesä oli alkanut ja rouva Wallace laittanut jälleen parastaan, vaikka hän ei olisi koskaan tunnustanut, että halusi hemmotella aivan erityisesti Prinssiä.

Stuart istui äitinsä vieressä ja söi, kuin ei olisi nähnyt ruokaa viikkoon. Ei ihme, että poika venyi pituutta, Betty ajatteli hellästi, kun tuo ruokamäärä ei häneen kerran leveyttä lisännyt! Esikoinen oli heittänyt puvuntakkinsa epämääräiseksi mytyksi olohuoneen nojatuoliin, ja hänen punaiset hiuksensa pörröttyivät tavalla, joka toi Bettyn mieleen Rob-veljen tämän ollessa yhdeksäntoista, eikä hän voinut välttää mielleyhtymän aiheuttamaa lämmintä tunnetta sydämessään.

Bettyn toisella puolella istui parin päivän päästä seitsemäntoista täyttävä Archie, vaalea ja komea poika, aina yhtä kohteliaana ja huolehtivana, nytkin katsoen, että äiti ei jäänyt ilman tarjoilua pikkusisarusten invaasion edessä. Archie oli sinäkin päivänä palvellut aamusta asti kirjakaupassa, kun Duncan oli ollut hoitamassa paria kotivalokuvausta. Duncanilla olikin tapana sanoa, ettei hän tulisi toimeen ilman toiseksi vanhinta poikaansa, joka oli vastuuntuntoinen ja luotettava — eikä koskaan esittänyt nenäkkäitä huomautuksia tai kyseenalaistanut isänsä ohjeita, kuten vanhempi veljensä.

Stuartin toisella puolella joi teetään viisitoistavuotias Donald.

-Hyvä tavaton, sanoi Betty poikaan katsoessaan, -missä sinä olet taas rypenyt, Don! Luojan kiitos et näyttänyt tuolta aamulla koululla.

Poika vilkaisi käsiään, jotka olivat mustan lian peitossa.

-Minä pesin nämä kyllä, hän sanoi, -mutta piki ei lähde niin helposti. En minä sotke pöytäliinaa, äiti! Se tuli kirkkoherran auton moottorista.

-Kirkkoherran auton moottorista? Betty toisti.

-Hänen autonsa oli sammunut kadunvarteen kun olin tulossa koululta, ja katsoin sitä vähän. Hän oli oikein tyytyväinen, kun sain sen käyntiin.

Betty nauroi ja huokasi ja puisti päätään. Donald oli lapsesta saakka rakastanut ja ymmärtänyt koneita, aivan kuin ne olisivat hänelle eläviä olentoja, mikä valitettavasti näkyi kovin usein hänen ulkomuodossaan. Donaldin suurin haave oli päästä aikanaan jatkamaan opintojaan teknilliseen opistoon Glasgow’hun, ja hänen vanhempansa olivat päättäneet tehdä kaikkensa, jotta voisivat toteuttaa pojan unelman.

Archien vieressä Donia vastapäätä istui Faith, joka oli syntynyt ensimmäisenä sotakeväänä kirjakaupan varastossa, ja jota kätilö Ruskin oli aina sanonut kauneimmaksi lapseksi minkä hän oli koskaan nähnyt. Toisin kuin joskus kävi, Faith oli säilyttänyt kauneutensa. Nyt, neljätoistavuotiaana, tyttövuosiensa kynnyksellä, hän sai kadulla vieraiden ihmisten päät kääntymään — ja mikäli hän oli liikkeellä rakkaimman ystävättärensä Fanny MacDonaldin kanssa, eivät vain päät kääntyneet, vaan ihmiset pysähtyivät tuijottamaan.

Jos naapurin Fanny oli kuin Lumikki mustine kiharoineen ja punaisine huulineen, Faith oli kuin keijukainen. Hänen syntymässä tulipunaiset hiuksensa olivat vaalenneet kullanvärisiksi, ja ne olivat paksut ja kiharat, hänen silmänsä suuret ja siniset, ripset pitkät ja taipuisat, posket soman pyöreät, hymykuopat täydelliset. Lisäksi Faith oli luonteeltaan niin ystävällinen ja miellyttävä, että Betty oli joskus lähestulkoon huolissaan. Hän koetti epätoivoisesti löytää Faithista jonkin inhimillisen särön, joka tytössä täytyi olla, koska täydellistä ihmistä ei voinut olla olemassa. Sitä ei vielä toistaiseksi ollut löytynyt, ja Betty odotti vähän kauhistuneena, milloin se tulisi näkyviin ja miten paha se silloin olisi.

Faithia vastapäätä istuva Grace siirsi juuri kuppiaan peittääkseen sen tosiasian, että oli taas läikyttänyt teetä pöytäliinalle. Bettyn ilme pehmeni entisestään. Hän ei tahtonut suosia ketään lapsistaan muita enemmän, mutta ei voinut mitään sille, että Grace oli kaikesta kömpelyydestään ja mahdottomuudestaan huolimatta hänen sydäntään lähellä. 

Punaisine palmikoineen, taivaansinisine silmineen ja reippaine olemuksineen tytössä oli jotakin aivan vastustamatonta, vaikka äiti ymmärsi kyllä, ettei Grace melkein kolmetoistavuotiaassa epävarmuudessaan sitä itse tajunnut. Tyttö yritti kerta toisensa jälkeen tulla Faithin kaltaiseksi: naiselliseksi, kuuliaiseksi, ahkeraksi, huolelliseksi, puheiltaan hillityksi. Hän ponnisteli ankarasti, kunnes taas kaatoi maitolasin tai kompastui kengännauhoihinsa tai lipsautti suustaan asioita, joita kaikkein viimeiseksi olisi pitänyt sanoa, sillä Grace paralla oli paha tapa ajatella ääneen. Betty tunnisti Gracessa paljon itseään, ja koetti lohduttaa ja rohkaista tätä niinä hetkinä, jolloin tyttö surkeana valitti, ettei hänestä ”koskaan tulisi mitään”.

Faithin vieressä söi Evan, yksitoistavuotias miehenalku, joka oli partiopuvussaan valmis livahtamaan heti teen jälkeen vartionsa tapaamiseen. Partioharrastuksen oli aloittanut kaupungissa nykyisin kauppaa pitävä Malcolm Armstrong, ja siihen liittyminen oli tehnyt aralle ja ujolle Evanille hyvää, varsinkin kun naapurin Gus MacDonald ja serkku Niall Ramsay olivat myös mukana.

Nyt poika oli elämää täynnä, sillä lippukunta oli lähdössä heinäkuun lopulla Englannissa pidettävälle maailmanlaajuiselle partiolaisten suurleirille, jota äitikin oli oppinut jo nimittämään oikeaoppisesti jamboreeksi. Toistaiseksi Betty oli saanut lähestulkoon peitetyksi huolensa siitä, miten Evan selviäisi niin pitkään niin kaukana kotoa, vaikka tiesikin, että Malcolm Armstrong pitäisi pojistaan hyvää huolta.

Lähimpänä liettä ja ruokakomeroa, koko ajan valmiina noustakseen hakemaan lisää leipää tai hilloa tai mitä ikinä tarvittiinkään, istui rouva Wallace. Hän oli yhä koko talon tukipylväs — ja tiesi sen joskus itse liiankin hyvin — vaikka vuodet olivat tuoneet hopeaa hänen hiuksiinsa ja hiukan kumaruutta hartioihin. Rouva Wallace oli yhtä terävä ja suorasanainen kuin ennenkin, ja Betty toivoi hartaasti, että hän jaksaisi työssään niin kauan, että lapsista edes suurin osa olisi saatu maailmalle.

Pöydän päässä istuvan Duncanin toisella puolen söivät Moira ja Walter, ”rauhan lapset”, kuten Bettyllä oli tapana sanoa. Yhdeksänvuotias Moira oli yhtä vaalea ja sinisilmäinen kuin Faith, mutta hänessä oli enemmän kipakkuutta, ja salaa Betty oli siitä mielissään. Tosin hän toivoi, että Moiran uteliaisuus ja into välittää tietoa niistäkin asioista, jotka eivät hänelle kuuluneet, vähän laimenisi iän myötä.

Kuopus Walter oli täyttänyt toukokuussa seitsemän vuotta ja menisi syksyllä kouluun. Bettyn kurkkua kuristi aina kun hän ajatteli asiaa. Walterin syntymä oli ollut vaikea, vielä vaikeampi kuin Archien aikoinaan. Jotakin oli mennyt pahasti vikaan, ja Betty oli joutunut viettämään sairaalassa useita viikkoja hyvin kriittisessä tilassa, kuten oli jälkikäteen kuullut — hänellä itsellään ei ollut siitä ajasta muistikuvia. Hän oli lopulta toipunut, ja kaikkien helpotukseksi myös Walter oli terve ja reipas. Mutta tohtori MacDonald oli kertonut Bettylle, ettei tämä voisi enää saada lapsia, ja että se oli onni, koska seuraava kerta olisi kuulemma todella tappanut hänet.

Betty tiesi, ettei hänellä ollut mitään syytä valittaa. Kahdeksan tervettä lasta elossa ja yksi taivaassa — se oli enemmän kuin mitä Rose-sisar saattoi koskaan edes toivoa, ja se oli joskus melkein enemmän kuin mihin heidän varansa riittivät.

Mutta siltikin kuluneet vuodet olivat tuntuneet oudoilta. Walterin syntymään asti Betty oli tottunut siihen, että talossa tai sinne tulossa oli koko ajan vauva, ja hänen oli vaikeata sopeutua tilanteeseen. Sittenkin, vaikka se merkitsi huomattavaa helpotusta jokapäiväiseen elämään ja työhön, ja vaikka hän muisti kyllä, miten monta kertaa oli joutunut pelkäämään, että odotettu onni kääntyisi sellaiseksi pimeydeksi kuin mitä hän oli syntymättömäksi jääneen lapsen menettäessään joutunut kokemaan.

Tähän saakka hän oli sentään jotenkin voinut kuvitella Walterin vauvakseen, mutta kun tämä menisi kouluun eikä kotona olisi päivisin enää ketään — ei, hän ei ajattelisi sitä nyt.

Duncan oli jo työntänyt kuppinsa ja lautasensa kauemmaksi ja kuunteli hymyillen jotakin Stuartin kuvaamaa harmitonta kommellusta Edinburghista. Hän vaikutti hyväntuuliselta ja rentoutuneelta, ja Betty katsoi miestään hellästi.

Duncanin sota ei ollut koskaan päättynyt, vaikka rauhan aikaa oli eletty jo vuosikymmen. Tämän haavoittunut käsi kipuili yhä, erityisesti huonon ilman edellä, tämä näki yhä helposti painajaisia, ja tämä ponnisteli yhä päivä kerrallaan sitä vihollista vastaan, joka oli ollut vähällä voittaa hänet vielä rauhan tultua. Koivurannassa ei nykyään ollut mitään mehua väkevämpää, ei edes ”järkyttävien tilanteiden varalta”, kuten ennen. Kun Duncan aina silloin tällöin istui pianon ääressä mitään puhumatta ja soitti jotakin rajua ja epätoivoista, Betty tiesi tämän koettavan pitää itsensä paikallaan, jotta ei lähtisi etsimään muuta lohdutusta.

Mutta tasaiseen kannattavuuteen päässyt kirjakauppa ja valokuvaamo, värikäs ja meluisa perhe-elämä sekä luottamustoimet seurakunnan ja kaupungin hallintoelimissä ja yhdistyksissä olivat Duncanin omien sanojen mukaan peräsin, joka toistaiseksi oli pitänyt hänet suunnassa. Nyt Betty huokasi vähän ajatellessaan, että hänen olisi kohta pakko kertoa Duncanille Stuartin tilanteesta. Toistaiseksi kukaan ei ollut kysynyt mitään, kaikki olettivat Prinssin tulleen lomalle ja palaavan kaupunkiin elokuussa tai viimeistään syksyllä.

Syödessään viimeisen palan piirakkaansa Betty päätti, että ei puhuisi asiasta sen enempää pojalle kuin tämän isälle vielä. Tänään oli Stuartin tulopäivä, ja huomenna hän oli kutsunut kirkon jälkeen vieraita. Hän puhuisi vasta huomisiltana Stuartin kanssa, ellei poika olisi tunnustanut tilannettaan ennen sitä.

Stuart kertoi parhaillaan Ruthin elokuvasta, jonka oli nähnyt Edinburghissa, mutta jota ei vielä ollut näytetty Fort Williamin elokuvateatterissa, mikä sinänsä oli harvinaista.

Elokuvat oli tuonut kaupunkiin Ewan Irvine, joka oli menettänyt sodassa toisen kätensä ja joutunut keksimään itselleen sopivaa työtä elättääkseen perheensä. Kaikki olivat pitäneet häntä hulluna, kun hän otti lainan hankkiakseen elokuvakoneen ja vuokratakseen teatterille tilat, mutta terveen kätensä ja käsivarsiproteesinsa avulla hän vaihtoi näppärästi filmikeloja. Teatteri menestyi, ja kuulemma Ewan suunnitteli tosissaan sen kovien puutuolien vaihtamista pehmeämmiksi, nouseviksi katsomoriveiksi.

Ewanin menestyksen taustalla oli hänen hyvä vainunsa sen suhteen, mitä ihmiset tahtoivat nähdä. Berliiniläisen Blumenthal-yhtiön elokuvia ei esitetty Britanniassa kovin paljon, mutta Betty tiesi niiden olevan hyvin suosittuja mantereella, ja Ewan hankki niitä esitykseen aina kun voi.

Sillä mikäli näyttelijöiden joukossa mainittiin Ruth Blumenthalin nimi, menestys oli taattu. Ruth, jonka ulkonäkö oli yhtä arkipäiväinen kuin ennenkin, oli loistanut jo näyttämöllä. Mutta filmikameran edessä hän säkenöi, aivan kuin kamera olisi kyennyt herättämään hänessä sen oudon lumovoiman, jonka hänen läheisensä niin hyvin tunsivat. Duncan oli joskus sanonut, että Ruth voisi näytellä vaikka vaatekaappia, ja ihmiset jonottaisivat saadakseen maksaa siitä, että katselisivat häntä puolitoista tuntia valkokankaalla.

Felix Blumenthal pysytteli enimmäkseen tuotantopuolella, mutta aina silloin tällöin hän oli roolissa Ruthin vastanäyttelijänä, ja silloin näytännöt myytiin loppuun halki Euroopan. Väitettiin naisten jopa pyörtyilevän teattereissa, mikäli Felixistä näytettiin lähikuvaa ilman ennakkovaroitusta ja hän sattui silloin hymyilemään. Ruth olikin jossakin kirjeessään hiukan ironisesti kirjoittanut, että he hartaasti toivoivat Felixin pysyvän hengissä, koska hän ei tohtinut ajatella seurauksia, mikäli tämä kokisi Valentinon kohtalon.

Elokuvien romanttisuutta ja päähenkilöiden välistä kipinää ei yleisön silmissä vähääkään himmentänyt se, että kyseessä oli aviopari, päinvastoin. Se, että ”Ruth parka ei ole minkään näköinen, ja on silti saanut tuollaisen miehen”, kuten rouva Paton oli asian epäilemättä hyvässä tarkoituksessa ilmaissut, antoi kaikille naisille toivoa samanlaisesta onnesta.

Niinpä jokainen saksalainen kuvalehti piti kunnia-asianaan raportoida säännöllisesti ”lemmikkiemme” elämästä aina kodin sisustuksesta Ruth-rouvan mielikirjallisuuteen asti, ja useimmat naapurimaiden ja myös monet brittiläiset lehdet julkaisivat samat artikkelit käännöksinä. Lasten syntyessä lehdet olivat joka kerta hullaantuneet täysin, ja nuorimmaisesta oli ollut pakko laittaa lehdistökuva jakoon jo kahden päivän ikäisenä, kun valokuvaajat eivät muuten jättäneet perhettä rauhaan.

Ei siis ollut ihme, että Fort Williamin hyvät asukkaat, jotka eivät aina olleet suhtautuneet niinkään ymmärtäväisesti Ruth Weilsoniin tämän nuoruusvuosina, ylpeilivät nyt sillä, että Ruth Blumenthal oli kasvanut heidän keskuudessaan. Niinpä joskus Felix lähetti uusimman filmin kelat Ewanille, ennen kuin elokuva oli mennyt levitykseen virallista kautta, ja Betty käänsi välitekstit luettavaksi ääneen esityksessä. Siten oli muutaman kerran Fort Williamin pieni, vaatimaton elokuvateatteri mainostanut Ruthin uuden elokuvan koko maan ensi-iltaa ja joutunut järjestämään ylimääräisiä näytöksiä, kun kaikki halukkaat eivät mahtuneet kerralla saliin. Eikä se, että elokuvien roistot olivat hyvin usein englantilaisia, ollut ylämaalaiskaupungissa suinkaan moitittava asia.

-Olisi eri kivaa, jos me mentäisiin katsomaan sitä leffaa kun se tulee tänne, äiti! huudahti Moira innokkaana.

-Olisi hyvin hauskaa, jos me menisimme katsomaan sitä elokuvaa, Betty korjasi tyttärensä kielenkäyttöä. -Sinä et mene, kultaseni. Se on lapsilta kielletty.

-Mutta jos minä lupaan laittaa silmät kiinni joka kerta kun suudellaan? Moira ehdotti toiveikkaasti.

-Käy sinä katsomassa vain lauantai-iltapäivien piirrettyjä, tyttöseni, sanoi Duncan. -Joko Ruthin elokuvassa oli ääni?

Stuart puisti päätään.

-Ei vielä, mutta voisin kuvitella, että Blumenthalilla kokeillaan äänielokuvaa varsin pian. Ei siellä yleensä olla kovin paljon amerikkalaisista jäljessä, käsittääkseni Felix käy Hollywoodissa aika usein.

Betty värähti sekä ihastuksesta että kauhusta. Joka kerta käydessään katsomassa jonkin Ruthin elokuvan hän tunsi molempia. Ruth oli valkokankaalla niin elävä, niin lähellä, aivan kuin häntä olisi voinut koskettaa, hänet olisi voinut vetää syliinsä — esitti hän sitten mitä roolia tahansa. Mutta millaista olisi, jos välitekstien sijasta elokuvissa kuuluisi puhe, jos hän voisi kuulla Ruthin äänen!

Toivottavasti Blumenthal-yhtiön ensimmäinen äänielokuva olisi järkyttävä draama, koska Betty itkisi joka tapauksessa koko esityksen ajan, jos kuulisi Ruthin puhuvan. Tietysti Ruth oli muutaman kerran soittanut puhelimella Berliinistä, mutta saada yhtä aikaa nähdä ja kuulla hänet

He olivat tavanneet toistaiseksi ainoan kerran Ruthin lähdön jälkeen pari vuotta sitten, kun Felixillä oli ollut liikeasioita Britanniassa ja hän oli ottanut Ruthin ja lapset mukaan. Nämä olivat vierailleet Fort Williamissa sen aikaa, kun Felix hoiti neuvotteluja Lontoossa.

Se viikko oli ollut yhtä aikaa riemukkaan pitkä ja kiduttavan lyhyt. Lapset, tuolloin seitsemänvuotias Mary, viisivuotias Benjamin ja parivuotias Anneliese, olivat olleet ihmeissään saadessaan puhua englantia muidenkin kuin äitinsä kanssa, ja kaikki kreivikunnan sanomalehdet olivat levittäneet koko etusivun leveydeltä otsikoita siitä, että ”näyttelijätär Ruth Blumenthal vierailee kotiseudullaan perheensä parissa”. Hienotunteisesti vaiettiin täysin Ruthin todellisesta kotiseudusta ja syntyperästä ja julkaistiin tämän lapsuusmuistoja ainoastaan kolmestatoista ikävuodesta eteenpäin.

Betty havahtui mietteistään nähdessään, että Evan kiemurteli tuolillaan. Poikaparka oli liian kiltti pyytääkseen lupaa nousta, mutta katsoi välillä seinäkelloa epätoivoisena.

-Sinun pitää varmaan mennä, Evan, että ehdit ajoissa kokoukseen, sanoi samassa Duncan, joka oli huomannut saman tuskan. -Opitko sinä tänään lisää solmuja?

-Minä osaan ne kaikki jo! Evan ilmoitti vähän loukkaantuneena ja nousi. -Kiitos, rouva Wallace, kiitos, äiti.

-Ole hyvä, kultaseni, sanoi rouva Wallace lempeästi.

Walter singahti pystyyn samassa silmänräpäyksessä.

-Saanko minäkin mennä? Me rakennamme Torquilin kanssa majaa tohtorilan suureen koivuun!

Duncan kohotti kulmakarvojaan.

-On lohdullista, että teette sen tohtorilan puolella, hän sanoi. -Fergus-sedällä on ymmärtääkseni lastoitustarpeet kotivastaanotollaan.

-Emme me putoa! Walter huusi. -Saanko minä mennä?

-Tule ajoissa kotiin illalliselle, Betty sanoi vähän levottomasti. Hän tiesi, että Walter oli hyvä kiipeämään, yhtä hyvä kuin samanikäinen Torquil MacDonald, eikä tahtonut kieltää poikia majanrakennuksesta, kun kerran Alice ja Fergus olivat siihen luvan antaneet. Mutta silti hän toivoi hartaasti, ettei pojilla olisi ollut niin kova tarve rakentaa sitä niin korkealle.

Pöydässä syntyi yleinen hälinä, kun kaikki alkoivat suunnitella puuhiaan. Oli kesän ensimmäinen ilta, ja silloin kuului tehdä jotakin tärkeää.

-Äiti, Stuart sanoi hiljaa ja laski kätensä Bettyn kädelle. -Ehditkö sinä puhua vähän?

Betty nyökkäsi.

6 kommenttia:

  1. Olipa hyvä saada kertaus perheenjäsenistä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pääsin myös esittelemään pari uutta. :) Bettyn Facebook-sivulla kun on esitetty toinen toistaan villimpiä arvauksia Flemingien lapsiluvusta tässä kirjassa...

      Poista
    2. Ilmankos ajattelin, että olipa huolimattomasti luettu edellinen osa, kun kaikkea en muistanut. Tosiaan olisi pitänyt kerrata vähän Myrskyn vuosia, että olisi heti muistanut, että tämä kirja hyppäsi n. 10 vuotta ajassa eteenpäin

      Poista
    3. :D On ollut kauhean vaikea valita sitaatteja Facebook-sivulle, kun en halunnut paljastaa Moiran ja Walterin olemassaoloa etukäteen. :)

      Poista
  2. Ihana kuulla kaikkien kuulumisia! Ja siitä, että Moira ja Walter ovat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ujostelin aluksi kauheasti Moiraa ja Walteria, sillä heitä en ole tuntenut syntymästä asti, kuten muita Flemingin lapsia. Mutta nyt en voisi edes kuvitella Koivurantaa ilman heitä!

      Poista