tiistai 15. syyskuuta 2015

3. Tulevaisuudesta

 
Betty oli kerran todennut Eliza-sisarelleen, että heidän perheessään ei ollut mitään salaisuuksia. Eliza oli nauranut, sillä hän oli heti käsittänyt, mitä Betty tarkoitti.
 
Oli mahdotonta pitää salaisuuksia tai käydä luottamuksellisia keskusteluja, kun kymmenen ihmistä asui Koivurannan kokoisessa talossa. Bettyn lapsuudessa Kuusikukkulalla väkeä oli ollut vielä enemmän, mutta tuossa vanhassa talossa oli paljon sivuhuoneita ja syrjäisiä soppia, laaja puutarha ja läheinen metsikkö, joihin oli voinut vetäytyä. Sellaisia ei ollut Koivurannassa. Jos tahtoi puhua rauhassa kahden kesken jonkun kanssa, piti lähteä kotoa pois tai sitten juonitella todella taitavasti.

Näin oli tilanne varsinkin nyt. Teenjuonnin jälkeen Duncan meni olohuoneeseen kuunnellakseen radiosta iltapäiväuutiset ja Evan ja Walter katosivat omille teilleen, mutta kaikilla muilla sisaruksilla tuntui olevan Stuartille aivan välttämätöntä asiaa.

Stuart onneksi tiesi, miten saisi hiukan rauhaa ja hiljaisuutta.

-Äiti, isoäiti lähetti sinulle oikein hyvän lasten villahousujen mallikappaleen, hän sanoi viattomana. -Siitä pystyy kuulemma helposti muuttamaan kokoa, kunhan vain vähän sovittaa.

Se tepsi. Jokainen sisaruksista pelästyi joutuvansa sovittamaan suloisena kesäiltana jotakin niin vastenmielistä kuin villahousuja, ja kaikille tuli yhtäkkiä kiireellistä menoa jonnekin. Betty puolestaan seurasi päätään puistellen esikoistaan yläkertaan.

-Sinä ja sinun villahoususi, hän sanoi nauraen istuutuessaan vierashuoneen nojatuoliin. Stuart oli majoitettu sinne, koska viidennen vuoteen tuominen takaisin poikien huoneeseen olisi taas tukkinut sen aivan täysin.

-Sodassa ja rakkaudessa, äiti kulta, Stuart sanoi hymyillen.

Betty katsoi esikoiseensa hellästi. Hänen pienestä punatukkaisesta pojastaan oli tullut mies, pitkä ja komea. Tämän olemus ja ulkonäkö toivat hänen mieleensä sekä Duncanin että Robin heidän huolettomina nuoruusvuosinaan, ja hän pelkäsi, että ei noiden mielikuvien vuoksi aina pystynyt suhtautumaan Stuartin tempauksiin niin ankarasti kuin olisi pitänyt.

-No, mitä sinulla on sydämelläsi? Betty kuitenkin pakottautui kysymään. Olisi ollut helpompi sanoa, että hän tiesi jo kaiken, mutta hän tahtoi kuulla kertomuksen Stuartilta itseltään. Sitä paitsi hän tunsi poikansa kyllin hyvin arvatakseen, ettei tämä olisi pitänyt ”juoruamisesta selkänsä takana”, kuten hän olisi varmasti isoäitinsä puhelun ottanut.

Stuart katseli käsiään.

-Minä… en mene enää syksyllä Edinburghiin.

-Miksi et?

-Minua ei… tahdota enää sinne.

-Minkä tähden? Luulin, että Alan oli sinuun hyvin tyytyväinen.

Stuart ponnahti pystyyn vuoteen laidalta, kuin ei olisi voinut olla paikoillaan, ja meni ikkunaan. Hän teki aina niin, kun oli hämillään ja epävarma — se oli luonteva tapa välttyä katsomasta puhekumppaniin. Kukaan ei tohtinut sanoa asiaa ääneen, koska Stuart olisi todennäköisesti suuttunut, mutta joissakin tavoissaan hän oli täsmälleen kuten isänsä.

-Minä munasin, äiti.

Betty huokasi vähän ja tunsi sydämessään pienen piston, kuten aina, kun mikä tahansa joskus yllättäväkin seikka toi hänen mieleensä Johnin. Veljen kaatumisesta oli neljätoista vuotta, ja kipu oli jo hiukan pehmentynyt, mutta jäljellä se oli silti. Miten monta vuotta oli siitä, kun John oli Kuusikukkulan salin ikkunalaudalla paljastanut hänelle saman — ettei palaisi enää oppiin Glasgow’hun, koska oli ”munannut”, rakastunut mahtavan Walter Constablen tyttäreen?

-Mitä tapahtui? Betty kysyi hiljaisella äänellä.

Stuart oli työntänyt kätensä syvälle taskuihin ja keinutti itseään päkiöiltä kantapäille. Sitten hän huokasi.

-Kestätkö sinä kuulla, äiti?

-Äidit kestävät yllättävän paljon, Betty muistutti ja ojensi kätensä. -Tule tänne.

Stuart todellakin tarttui hänen käteensä, istuutui nojatuolin käsinojalle ja veti hänet kainaloonsa. Sitten, hiljaisella äänellä, hän kertoi kaiken.

Miten hän oli taannoin lauantai-iltana houkutellut Malcolm-serkun mukaansa erääseen jazz-paikkaan, miten siellä oli ollut tyttö — montakin tietysti, mutta tämä oli ollut aivan erikoisen sievä ja myötämielinen — miten eräs toinenkin nuori mies oli alkanut pyrkiä tytön seuraan, miten Stuart oli kiivastunut ja käynyt tunkeilijan kimppuun, miten Malcolm oli tarttunut häneen hillitäkseen ja miten Stuart oli mitään ajattelematta sysännyt serkkuaan niin, että tämä oli kaatunut ja iskenyt päänsä pöydänreunaan, ja miten paikalla oli lopulta ollut sekä poliisi että sairasauto.

-Ellei isoisä olisi tullut poliisiasemalle maksamaan sakkoja ja sopinut korvauksista sen itseään tykö tehneen kaverin kanssa, minä olisin joutunut kai jäämään putkaan ja päätynyt käräjille pahoinpitelystä, Stuart lopetti hiljaa. -Eikä Malcolm saanut onneksi aivotärähdystä tai kallonmurtumaa, vaikka molempia aluksi pelättiin. Mutta en minä voi syyttää Chrissy-tätiä ja Alan-setää siitä, etteivät he tahdo enää nähdäkään minua.

Betty nojasi päätään silmät suljettuina Stuartin kylkeen. Tilanteessa häntä lohdutti vain se, että Prinssi kertoi tarinan aivan kuten hän oli jo sen anopiltaan kuullut, mitään lisäämättä tai mitään pois ottamatta, itseään sanallakaan puolustamatta.

-Stuart, hän lopulta melkein kuiskasi ja nosti päätään, -sano minulle… olitko sinä juonut?

Stuart katsoi häneen harvinaisen vakavin harmain silmin ja vastasi:

-En, äiti. Tiedäthän, että sitä minä en tee.

Sitten nuorukainen naurahti vähän katkerasti.

-Tällä kerralla se olisi ehkä ollut minulle eduksi, hän sanoi. -Poliisit eivät tahtoneet millään käsittää, että olin alkanut riehua selvinpäin.

Betty värähti.

-Voi Stu, hän mutisi. -Minä luulin, että olit jo oppinut hillitsemään itsesi.

-Minä en voi sille mitään, äiti! Minä en ehtinyt ajatella, en tajunnut itsekään mitä tein, ennen kuin oli liian myöhäistä.

-Miten Malcolm voi nyt? Ja se toinen mies?

-Ei Macilla ole mitään hätää, ja hän käsittää kyllä, etten tarkoittanut mitään, että oli vain huonoa onnea kun pöytä sattui olemaan juuri siinä… Se toinen kaveri joutuu kulkemaan vähän aikaa silmä mustana, mutta en murtanut edes hänen nenäänsä.

He olivat hetken vaiti. Sitten Stuart jatkoi vähän värähtävällä äänellä:

-Menenkö minä kertomaan isälle?

Kysymykseen sisältyi niin selkeä avunpyyntö, että Betty hymyili.

-Eiköhän ole parempi, että minä kerron, hän sanoi. -Mutta mitä sinä olet nyt muuten ajatellut tulevaisuutesi suhteen?

-En minä tiedä, Stuart sanoi vähän tuskastuneesti. -Ei minusta ole mihinkään.

-Älä ole typerä. Sinä olet lahjakas poika, kunhan vain ottaisit asiat vähän vakavammin. Miten lukusi sujuivat?

Stuart kohautti olkapäitään.

-Kävin joillakin eri tiedekuntien avoimilla luennoilla, mutta en minä halua pyrkiä sisään. Ei minusta ole pänttäämään, ei millään alalla. Eikä minusta ole kauppatyöhönkään. Kyllähän se menetteli, mutta olla sidottuna yhteen paikkaan ja tehtävään aina tiettyinä kellonlyöminä…

-Stuart kulta, jokaisessa työssä ihminen on sidottuna yleensä yhteen paikkaan ja tehtävään tiettyinä kellonlyöminä! Betty puisteli päätään. -Sinä olet yhdeksäntoista, et ole enää mikään pikkulapsi, joka leikkii mielensä mukaan päivät pitkät!

-Minä tahtoisin nähdä maailmaa! Täällä kaikki on niin pientä ja mitätöntä, niin ahdasta ja jälkeenjäänyttä! Stuart ponnahti käsinojalta ja meni taas ikkunaan. -Soittamisesta minä pidän, mutta se on vain harrastus. En minä jaksa käydä tunneilla tai mitään.

Huoneeseen laskeutui hetkeksi syvä hiljaisuus. Sitten Betty nousi.

 -Minä menen puhumaan isäsi kanssa, hän sanoi. -Pura sinä sillä aikaa tavarasi. Illallinen syödään tavalliseen aikaan.

Alakerrassa oli harvinaisen hiljaista, sillä lapset olivat hajaantuneet ulos ja vain rouva Wallace lopetteli tiskejä lähteäkseen kohta kotiin.

-Kauppias on takahuoneessa, hän sanoi, ennen kuin Betty ehti edes kysyä. Heidän kotiapunsa tarkkanäköisyys ei ollut vuosien mittaan hävinnyt mihinkään.

Kuullessaan välioven avautuvan Duncan kääntyi kirjoituspöydän luona ja riisui silmälasinsa. Hän oli kärsinyt viime vuosina yhä pahenevista päänsäryistä, jotka eivät ainakaan olleet lisänneet hänen kärsivällisyyttään Stuartin suhteen. Lopulta Fergus MacDonald oli edellisenä kesänä alkanut kysyä, oliko Duncanin näköä koskaan tarkastettu. Tutkimuksen tuloksena Duncan oli hakenut Invernessistä itselleen silmälasit paperitöitä varten, vaikka valittikin tuntevansa itsensä Metusalemin ikäiseksi, kun joutui sellaisia käyttämään.

-No, hän sanoi, -mitä poika on nyt tehnyt?

-Miten niin? Betty kysyi viattomasti ja sulki oven takanaan.

-Luuletko sinä, etten minä nähnyt, miten syyllisyys aivan paistoi hänestä? Duncan ojensi kätensä ja veti Bettyn polvelleen. -Ja että arvaan hänen lähettäneen sinut nyt tunnustamaan puolestaan?

-Hän olisi tullut itse, Betty sanoi hiukan moittivasti ja kiersi kätensä Duncanin kaulaan. Hän tiesi, että lapsista oli ”eri ällöttävää”, jos nämä näkivät heidän istuvan näin, mutta ei nyt huvittunut edes tuosta ajatuksesta. -Minä sanoin, että on parempi jos minä puhun kanssasi.

-Vai jotakin niin vakavaa? Duncan rypisti kulmiaan. -Onko hänellä pelivelkoja? Toivottavasti vain sitä eikä tyttöhuolia. Mitä me teemme, jos...

-Ole hiljaa, jotta minä saan puhua, Betty sanoi ankarasti.

Sitten hän kertoi kaiken, minkä tapahtuneesta tiesi sekä Elsie-tädin puhelun että Stuartin oman kertomuksen perusteella. Kun hän lopetti, Duncan painoi sormilla nenänjuurtaan kuten silloin, kun päänsärky oli tulossa.

-On hetkiä, jolloin minä kaipaan kipeästi savuketta, hän mutisi.

Betty ei sanonut mitään, sillä hän tiesi, ettei Duncan odottanut vastausta. Tämä oli luopunut tupakasta muutamia vuosia aiemmin, kun Fergus MacDonald oli useamman hyvin pahan yskänkohtauksen jälkeen kysynyt, tahtoiko Duncan päätyä keuhkoineen samaan tilaan kuin aikoinaan Fort Williamiin muuttaessaan. Vain silloin, kun tiedossa oli hyvin suuria ongelmia, Duncan tapasi sanoa kaipaavansa savuketta.

-No, mitä poika nyt aikoo? Duncan kysyi.

-Ei hän tiedä itsekään, Betty sanoi helpottuneena siitä, että Duncan ei ollut kiivastunut. Päänsärkyjen vähentymisen myötä tämä oli taas alkanut suhtautua elämään levollisemmin. -Hän ei tunnu olevan kiinnostunut opiskelusta eikä työnteosta, jossa on ”sidottuna yhteen paikkaan tietyillä kellonlyömillä”, kuten hän sanoi.

Duncan kohotti kulmakarvojaan.

-Varsin kypsää puhetta, hän sanoi ironisesti. -Mutta mitäpä muuta Prinssiltä saattaisi odottaa!

-Minä muistan erään toisen nuoren miehen, joka valitti aikoinaan vapaudenkaipuutaan, Betty huomautti viattomana. -Ja joka ei tahtonut olla isänsä määräysvallan alaisena!

-Se nuori mies ei kuitenkaan mukiloinut lähimmäisiään, Duncan sanoi vakavasti. -Isä siis hoiti hänet ulos putkasta ja järjesti korvaukset?

-Niin kuulemma.

-Minä soitan hänelle ja kysyn mitä olen velkaa. Duncan huokasi. -Mitä me teemme hänen kanssaan, Sappho? Keneen hän on oikein tullut?

-Isän isä oli kuulemma hirvittävän kiivas mies, Betty sanoi. -Minä en häntä muista, olin parivuotias kun hän kuoli, mutta kuulemma vain isoäiti osasi käsitellä häntä.

-Laitammeko me siis pojan komeroon siksi ajaksi, että löytyy joku, joka osaa käsitellä häntä? Minä kuvittelin, että uusi ympäristö, uudet tehtävät ja vastuut…

-Ei hän tahdo olla sellainen, Betty muistutti. -Hän ei voi sille mitään!

-Sitä suuremmalla syyllä hänet pitäisi sulkea komeroon! Duncan heitti pöydälle silmälasinsa, joita oli pyöritellyt kädessään. -Entä jos hän liittyisi armeijaan? Siellä saa tappelemisesta palkan. Eikä siellä ole tyttöjä! Pitäisikö hänelle laittaa silmälaput, kuten vikurille hevoselle? Hän on aivan mahdoton!

-Mikäli minä olen kuullut, Betty sanoi viattomasti ja sipaisi harmaita hiuksia Duncanin ohimolla, -et sinäkään hänen iässään istunut iltaisin äidillesi lankavyyhtiä pitelemässä.

-Sappho, tiedät hyvin, että sen jälkeen kun tapasin sinut, en ole vilkaissutkaan ketään muuta!

-Niin, mutta sitä ennen ehdit vilkaista aika montakin, Betty jatkoi kiusoitellen. -Ei Stuart ole paha tai huono poika. Minä uskon, että hänkin löytää vielä jonkun, jonka tavattuaan ei vilkaise ketään muuta. Mutta siihen asti hänen pitäisi päästä hakkaamaan päätään seinään jossakin — no, jossakin turvallisessa komerossa — niin kauan, että hän oppii hillitsemään itseään.

Duncan oli hetken hiljaa ja silitteli ajatuksissaan Bettyn kättä.

-Poika ei ole tyhmä, hän lopulta sanoi. -Jos hän vain löytäisi itselleen mieluisan alan ja opiskelisi…

-Minä pelkään, ettei hän ole vielä valmis opiskelemaan, Betty sanoi. -Musiikki on hänelle tärkeää, mutta hän ei halua tehdä työtä senkään eteen. Hän ei ole mikään Donald, joka on melkein syntymästään saakka tiennyt mitä tahtoo ja puskenut eteenpäin sillä tiellä kuin höyryjuna. Hän on vähän kuin… voi Duncan, hän on täsmälleen kuten sinä nuorena! Ethän sinäkään oikein tiennyt, mitä halusit.

-Tiesinpäs. Halusin kauppiaaksi. Omaan kauppaani.

-Niin, sitten, kun olit jo paljon yli kahdenkymmenen. Mutta entä Stuartin iässä?

-Et sinä tuntenut minua, kun olin Stuartin iässä!

-Luuletko, ettei isoäitisi aikoinaan kertonut minulle mitään sinun nuoruudestasi? Betty kysyi hymyillen. -Ja sinun Amerikan-vuotesi — et sinä ymmärtääkseni opiskellut kirjallisuutta tai kaupallista alaa, kun lähdit New Yorkista ja seikkailit pitkin preerioita!

-En, mutta opiskelin elämää, ja se teki minulle hyvää.

-Kas niin! Betty sanoi voitonriemuisesti.

Duncan alkoi nauraa ja kiersi molemmat kätensä hänen ympärilleen.

-Mihin sinä yrität minua puhuttaa, Sappho? hän kysyi kiinnostuneena. -Lähettämään pojan ulkomaille?

-Joskus pitää lähteä kauas, että näkisi lähelle, Betty sanoi filosofisesti.

Duncan katsoi häneen tuikkivin silmin.

-Hänet siis palkitaan ulkomaanmatkalla siitä hyvästä, että hän mukiloi ventovieraan miehen ja oli vähällä tappaa serkkunsa?

-Sinä liioittelet aina niin mahdottomasti, Betty sanoi hellän moittivasti. -Ei se olisi mikään palkinto! Koulutusta se olisi.

He katselivat hetken toisiaan, ja Betty tunsi sydämessään sen saman lämmön, jonka oli tuntenut siitä pitäen, kun oli tavannut Duncanin ensimmäisen kerran kauan, kauan sitten — vaikka ei silloin ollutkaan asiaa vielä ymmärtänyt.

Sitten Duncan suuteli häntä.

-Tiedäthän sinä, että olen aivan puolustuskyvytön, kun sinä hyökkäät, hän kuiskasi. -Vaikka kyllä kaipaan valkoista musliinipukuasi.

Betty alkoi nauraa.

-Joko sinulla on valmis suunnitelma? Duncan sitten jatkoi. -Ruthin ja Felixin luo Berliiniin? Davyn ja Miriamin luo itään?

-Ruth ja Felix ovat järkeviä ihmisiä, mutta minä epäilen, että filmimaailma ei ole sitä, mitä Stuart nyt tarvitsee, Betty sanoi.

-Entä Bagdad? Se on aika kaukana filmimaailmasta.

-Sinä et selvästikään ole käynyt katsomassa Valentinon elokuvia, Betty totesi nauraen. -Minä pelkään, että Prinssi aiheuttaisi kansainvälisen selkkauksen. Duncan, hän tarvitsee paikan, jossa hän saa koetella voimiaan, kunnes oppii rajansa!

Duncan oli hetken hiljaa.

-Jos minä soitan tänä iltana isälle, hän sanoi hitaasti, -ja muun ohessa kysyn, miten Teddy-setä voi. Tiedän, että he pitävät yhteyttä säännöllisesti.

-Lähettäisimmekö Stuartin New Yorkiin?

-Minulle se teki hyvää monella tavalla, Duncan sanoi. -Mitä tuo on?

Seinän takaa oli alkanut yhtäkkiä kuulua äänekästä rytmimusiikkia.

-Joku avasi radion, Betty sanoi.

-Ei BBC soita tuollaista!

Kun he tulivat väliovelle, musiikki kajahti vastaan niin kovana, että Betty peitti vaistomaisesti korvansa. Olohuoneessa oli huonekalut työnnetty pois keskilattialta ja matto kääritty, ja Stuart opetti parhaillaan nuoremmille sisaruksilleen tanssiaskeleita.

-Mitä ihmettä te teette? Betty melkein huusi musiikin yli.

-Stu toi kaupungista levyn ja opettaa meille charlestonia, äiti! Grace huudahti innoissaan.

-Meidän oma Fred Astairemme, Duncan hymähti. -Kutsutteko te tuota tanssimiseksi?

-Emme me tietysti vielä aivan osaa, Archie puolusteli, -mutta me opettelemme!

Betty meni gramofonin luo ja nosti neulan sivuun. Hänen tekoaan vastusti moniääninen pettynyt kuoro.

-Te voitte opetella illallisen jälkeen aivan rauhassa, mutta ei noin hirvittävän kovaa, Betty sanoi. -Metelihän kuuluu naapureihin asti. Faith, mene laittamaan illallismuhennos uuniin lämpiämään ja Moira, kata pöytä. Grace, ole ystävällinen ja kääri matto paremmin, jottei se mene pilalle ja rouva Wallace hermostu. Ja pojat, jos te haluatte tehdä jotakin hyödyllistä, menkää kantamaan yläkerrasta jo valmiiksi tuoleja alas. Huomenna meillä on paljon vieraita.

2 kommenttia:

  1. Erinäisistä syistä pääsin aloittamaan Gracen vasta tänään ja oi kun oli ihana lukea kolme lukua putkeen sängyssä iPadin kanssa kellien. Grace on kyllä ihan justiinsa sopiva tyttökirjan sankaritar ja oli kiva kun Bettykin pääsi ääneen näin alun kunniaksi. Kiva, kun väkeä on paljon, tällainen nimidementikko saa harjoittaa muistiaan ;D Ihanan monta ja toivottavasti pitkää lukua on tulossa, mitä kaikkea mahtaakaan tapahtua!? Ihan intona kyllä hyppään Koivurannan Gracen matkaan. Ennen nukahtamista taidan vielä aloittaa uuden Betty-kierroksen, ihan vain muistin virkistykseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa mukaan! Pitkiä luluja on luvassa, minuun kai tarttui Gracen monisanaisuus (odotas, kun päöswt lukemaan hänen pöiväkirjaansa!) enkä tahtonut malttaa lopettaa... :) Lähisuvusta julkaisen jossakin vaiheessa luettelon, joten sieltä voi tarvittaessa luntata niniä.

      Vaikka tämä on Gracen kirja, tämä on samalla pehmeä lasku Bettystä ja siksi Betty pääsee ääneen väliklä jatkossakin. Mutta kyllä Grace on silti päähenkikö, ja olen häneen aivan ihastunut! .

      Poista