keskiviikko 16. syyskuuta 2015

4. Grace kirjoittaa päiväkirjaa

 
Kesäkuun 29. päivänä
”Minä en ole koskaan pitänyt päiväkirjaa. Olisin kyllä halunnut, koska äiti on tehnyt niin nuoresta tytöstä ja tekee vieläkin, mutta äidin elämä onkin ollut kauhean jännittävää. Minun on aivan tavallista.

Kun nyt kuitenkin Stuart toi minulle Edinburghista tyhjän nahkakantisen kirjan ja aivan oikean täytekynän — paljon hienomman kuin mikään niistä, mitä isä myy kaupassa — minä ajattelin koettaa. Pelkään kyllä vähän, mitä tästä tulee, sillä olen kauhea sottaamaan. Kas niin, nyt tein tähän mustetahran, vaikka Stuart sanoi, ettei täytekynä sotke niin kuin mustekynä!

Stuart on minun vanhin veljeni. Hän on yhdeksäntoista ja kauhean komea, vaikka onkin punatukkainen, ja hirveän hauska. Hän osaa soittaa pianoa aivan mahdottoman hyvin ja tanssia hirveän taitavasti ja kaikki tytöt pitävät hänestä ja hän pitää tytöistä, mikä on joskus vähän noloa, sillä toisinaan tulee sen tähden sekaannuksia.

Rouva Saunders sanoo, että Stuart on elostelija. Minä kysyin äidiltä, mitä se tarkoittaa, mutta äiti käski minun mennä ruokkimaan kanat. Minusta se ei ollut oikein tyydyttävä vastaus, joten menin katsomaan isän tietosanakirjasta. Sen jälkeen olen irvistänyt rouva Saundersille takanapäin aina kun olen nähnyt hänet. Kerran hän kääntyi juuri kun irvistin ja sanoi, että olen huonostikasvatettu tyttö, ja että mitäpä muuta tästä perheestä saattoi odottaakaan. Sitä en kyllä ymmärrä, mitä hän sillä tarkoitti, enkä tohtinut kysyä äidiltä, koska silloin minun olisi pitänyt paljastaa, että irvistin.

Olen ikävöinyt Stuartia hirveästi, kun hän oli talven poissa, mutta tänään hän tuli kotiin lomalle ja kaikki ovat iloisia. Hän on työssä Edinburghissa Alan-sedän kaupassa. Se oli ennen isoisän kauppa, mutta sitten Chrissy-täti meni naimisiin Alan-sedän kanssa ja he alkoivat huolehtia siitä. Chrissy-täti on isän sisko ja Malcolm ja Lorna ovat meidän serkkujamme. Meillä on kauhean paljon serkkuja.

Archibald, jota tietysti sanotaan Archieksi, on meistä toiseksi vanhin, hän täyttää kohta seitsemäntoista. Hän on jo lopettanut koulun ja auttaa isää kaupassa ja valokuvaamossa. Hän osaa olla kauhean kohtelias ja ystävällinen niin halutessaan, mutta monesti hän sanoo jotakin sellaista, mistä ei oikein tiedä, oliko se ilkeää vai ei.

Sitten on Donald, joka on viidentoista. Hän pitää kaikista koneista ja osaa korjata isän moottoripyörän ja Fergus-sedän auton ja mitä vain ja käyttää mitä konetta vain. Herra Irvine on palkannut hänet kesäksi koneenkäyttäjäksi elokuvateatteriin aina muutamana iltana viikossa. Me olemme aika kateellisia, koska Donald pääsee näkemään filmit ja saa siitä vielä palkkaa, mutta hän on luvannut kertoa meille juonet. Äiti ei ole vielä huomannut kysyä, näkeekö Donald myös lapsilta kielletyt, emmekä me tietystikään hiiskahda siitä, että näkee.

Faith on minua vain vuoden vanhempi ja me olemme aika hyvät ystävät. Hän on niin kiltti ja kaunis ja hyväkäytöksinen, että koettaisin ottaa hänestä mallia, vaikka rouva Wallace ei kehottaisikaan minua siihen. Mutta minusta tuntuu, että on paljon helpompi olla kiltti ja hyväkäytöksinen, kun on suunnattoman kaunis! Faye on niin kiltti, ettei ylpeile yhtään kauneudellaan ja koettaa auttaa minua aina kun teen jotakin väärin. Tänäänkin hän pesi kanssani pyhäpukuni, jonka tahrasin, ja laitoimme sen salaa kuivumaan, niin että huomenna kirkossa kukaan ei tiedä minun sotkeneen sitä.

Ja sitten olen minä. Minun nimeni on Grace Cathleen ja olen melkein kolmentoista. (”Melkein kolmentoista” kuulostaa paljon paremmalta kuin kaksitoista, eikö totta? Minä täytän vasta lokakuussa, mutta eihän sitä tarvitse sanoa, ellei kukaan kysy, eikö niin?)

Minä pidän kauheasti piirtämisestä ja kuvittelemisesta. Kuvittelen aina jännittäviä ja romanttisia seikkailuja, joissa olen sankaritar. Minä tahtoisin olla kaunis ja kiltti ja hyväkäytöksinen, kuten Faith, mutta kun ihmisellä on tulipunainen tukka ja pisamia, se ei ole niin helppoa. Rouva Wallace sanoo joskus, että minä olen kuin vasikka, joka sotkeutuu omiin jalkoihinsa, ja äiti sanoo, että lapsi parka yrittää parhaansa. Tietysti minä yritän! Mutta minä innostun niin helposti, kun maailma on niin hauska ja jännittävä paikka, ja sitten minä aivan huomaamatta kompastun kengännauhoihini tai kaadan mustepullon tai revin hameeni.

Evan on minua kaksi vuotta nuorempi. Hän on niin hiljainen ja ujo, että joskus mietin, onko hän vaihdokas, jollaisista olen lukenut satukirjoista. Mutta toisaalta hänellä on yhtä punainen tukka kuin minulla, niin että ei kai hän sitten ole. Mutta nyt hän on niin täynnä partiotaan ja tulevaa suurleiriään, että on tullut paljon reippaammaksi, ja sitoo solmuun kaiken, mitä ei erikseen kielletä. Kerran hän solmi kenenkään huomaamatta isän kengännauhat yhteen jollakin hyvin oikeaoppisella partiosolmulla, mutta ei saanut kyllä yhtään kehuja, kun isä aikoi nousta torkuiltaan sohvalta.

Moira asuu kolmantena meidän tyttöjen huoneessa. Hän on aika siedettävä ollakseen vielä aivan kakara, vasta yhdeksän. Ja jos minun tekee mieli olla kotisilla tai muuta lapsellista, voin aina sanoa kaikille, että teen sen Moiran iloksi. Joskus on hauska olla kotisilla, vaikka onkin melkein kolmentoista. Moira on vaaleatukkainen, kuten Faith ja Archiekin, ja minusta on vähän väärin, että minulla pitää olla punainen tukka. Tosin kuulemma Faith syntyi punatukkaisena, ja hiukset ovat vaalenneet vuosien mittaan syvän kullanvärisiksi, niin että välillä minäkin toivon… Mutta pelkään, ettei niin käy, kun vielä vaalenemisesta ei näy mitään merkkejä!

Walter on vauva, niin sanovat kaikki, vaikka silloin hän polkee jalkaa ja huutaa olevansa melkein koululainen. Syksyllä hän onkin, ja äiti sanoo, ettei ymmärrä, miten selviää syksystä, kun päivisin ei enää ole ketään kotona. Isä sanoo, että meillä alkaa luultavasti kummitella, kun on niin hiljaista.

En minä kyllä usko, että meillä voi kummitella, sillä meidän kotimme on kauhean hauska, ja kummituksia on vain pelottavissa paikoissa. Meidän talomme on Fort Williamin rantakadulla, ja sen nimi on Koivuranta, tietysti siksi, että se on rannassa ja pihassa on useita koivuja. Talossa on alakerta ja yläkerta, ja alakerrasta melkein puolet on isän kirjakauppaa, niin että joskus meillä on vähän ahdasta, ainakin verrattuna herra ja rouva Wallacen taloon tai tohtorilaan. Herra ja rouva Wallace asuvat meidän toisella puolellamme ja tohtorila on toisella puolella. 

Mutta en minä silti tahtoisi muuttaa kumpaankaan naapuriin. Minä pidän meidän talostamme, vaikka siitä näkeekin, että meitä on kauhean monta, sillä kynnykset ja portaat ja ovipielet ovat kuluneet ja tapetit pitäisi uusia ja huonekalut myös, ja joskus isä puistelee päätään ja sanoo, että jos hän olisi ymmärtänyt, miten kalliiksi lapset tulevat, hän ei olisi tilannut niin monta.

Mutta hän ei sano sitä tosissaan, sillä kun Moira kysyi, kenet meistä hän olisi tahtonut jättää tilaamatta, ja oliko isä erehdyksessä tilannut minulle ja Stulle ja Donille ja Evanille ja Walterille punaisen tukan, vaikka isä ei koskaan tee erehdyksiä kaupankaan tilauslistojen kanssa, ei edes joulun alla, kun tilattavaa on kauhean paljon, niin että ehkä hän tahtoi meille punaisen tukan, kun hänellä itselläänkin on, isä alkoi nauraa ja heitti Moiran ilmaan. 

Äiti ja isä ovat kauhean vanhoja, tietysti, yli neljänkymmenen, mutta vielä aika virkeitä. Isän punaisessa tukassa on jo aika paljon harmaata, mutta hän saa vieläkin kesäisin pisamia ja on muutenkin useimmiten hauska, vaikka joskus ankarakin. Hän pitää kirjakauppaa ja valokuvaamoa ja käy kokouksissa. 

Isä on kotoisin Edinburghista, jossa isoäiti ja isoisä ja Chrissy-täti ja Alan-setä ja serkut asuvat, ja hän puhuu vähän toisella tavalla kuin kaikki muut ihmiset täällä, ja joskus hän sanoo itseään ’alamaalaisparaksi’, kun hän ei ymmärrä ’teidän hullujen ylämaalaisten ajatuksenkulkua’. Vanhan kauppias Armstrongin minä kuulin sanovan takanapäin, että ’eräät kuvittelevat olevansa jotakin vain siksi, että ovat Alamaasta’, mikä oli minusta aika tyhmästi sanottu, sillä ei isä ole yhtään ollakseen. Sen huomasi siitäkin, että kun Walter kysyi kerran isältä, onko tämä kauhean viisas, kun hänet halutaan kaikkiin johtokuntiin ja komiteoihin, isä sanoi, että hän on päinvastoin niin tyhmä, että saa kaikki muut näyttämään viisailta, ja siksi hänet tahdotaan mukaan. Sekin oli tietysti pilaa, sillä ei isä ole tyhmä, hän tietää kauheasti asioita!

Äiti on hirveän suloinen, melkein yhtä suloinen kuin Faith. Hän on kotoisin Glen Longista, joka on linja-automatkan päässä Fort Williamista, ja siksi me näemme siellä asuvia isoäitiä ja isoisää ja muita sukulaisia usein. Äidin sisaruksia on vielä enemmän kuin meitä, niin että meillä on tätejä ja enoja ’tarpeeksi’, kuten Donald kerran vastasi, kun Ethel MacLean ihmetteli, miten paljon sukulaisia meillä oikein on. Mutta minusta on vain kauhean hauskaa, kun on paljon sukua! Silloin kukaan ei jouda tarttua niin kauhean kärkkäästi siihen, jos nyt joku vaikka kaataa teekuppinsa tai repii hameenhelmansa.

Äiti on aivan toisenlainen kuin muiden ihmisten äidit, sillä hän kirjoittaa kirjoja ja kertomuksia ja runoja ja saa niistä rahaa. Mutta vaikka hän tekee ahkerasti työtä, hän ehtii olla silti myös äiti, juuri sellainen kuin pitääkin, ja minä toivoisin, etten niin kovin usein aiheuttaisi hänelle pahaa mieltä ja harmia. Siksi olen iloinen, että Faith auttoi pesemään leninkini, eikä äiti saanut tietää koko asiasta.

Sitten meillä on kanoja, joiden munista äiti saa lisää talousrahaa, ja koira nimeltä Lancelot, joka on jo vanha, ja kissa nimeltä Emma Wood, joka on melkein pentu vielä, mutta hyvä hiirikissa. 

Niin kauan kuin minä muistan, meillä oli kissa nimeltä Ystävä, mutta se kuoli vanhuuttaan viime kesänä. Kun syksyn tullen hiiret alkoivat pyrkiä sisälle, äiti toi meille uuden pennun Aikenin tilalta. Aikenit olivat kutsuneet pentua Pörröksi, mutta isä antoi sille tuon hullun nimen, kun se otti ensimmäisen hiirensä oltuaan meillä yhden päivän. Isä sanoi, että kissa muistuttaa häntä jostakin vanhasta tuttavasta, jonka kynsissä ei pahaa-aavistamattomalla saaliilla ollut mitään mahdollisuuksia. Äiti nauroi niin, että häneltä tuli kyyneleet silmistä, ja sanoi, että isä on törkeä. Kaiken lisäksi kissa on kolli, niin että nimi ei sovi sille yhtään.

Mutta Emma Woodiksi kissaa on siitä pitäen kutsuttu, vaikka joskus siitä aiheutuukin eri hoopoja tilanteita. Äidiltä oli kysytty kaupungilla, olemmeko me ottaneet alivuokralaisen, kun kysyjä oli kadulla iltapimeällä kulkiessaan kuullut jonkun huhuilevan Koivurannan portailla Emma Woodia, eikä hän tuntenut ketään Woodia koko kaupungissa. Saamme aina vieraammilta ihmisiltä pitkiä katseita, jos Emma Wood tuo hiiren ja he kuulevat meidän sanovan ”hyvä poika, Emma!”, ja isältä joku oli kysynyt myymälässä, onko meillä uusi palvelustyttö, kun väliovi oli ollut auki asunnon puolelle ja rouva Wallace oli siellä sanonut vihaisesti: ’Ala painua siitä sohvalta, Emma Wood, ja tee jotakin elantosi eteen!’ Rouva Wallace tulee naapurista meille kuutena päivänä viikossa hoitamaan taloutta. Hän on aivan kauhean vanha ja ollut meillä aina, jo ennen kuin Stuart syntyi.

Nyt minun pitää lopettaa, sillä äiti kurkisti juuri ovesta ja käski meidän ruveta nukkumaan, koska huomenna on pitkä päivä. En vieläkään oikein tiedä, osaanko pitää päiväkirjaa, mutta ellei se ole tämän kummempaa, taidan toistekin kokeilla.”

Kesäkuun 30. päivänä
”Tänään me olimme kaikki kirkossa. Me viemme siellä kokonaisen penkin, ja sen tähden äiti ja isä koettavat saada meidät sinne aina ajoissa, ettei jäljellä olisi vain etupenkkejä, sillä ’katastrofit ovat vähän pienempiä, kun ne eivät satu aivan alttarilla’, kuten isä sanoo.

Katastrofi on kyllä aika voimakas ilmaus, sillä tänäänkään ei sattunut muuta kuin että Walterilla oli taskussaan marmorikuulia ja niistä puolisen tusinaa putosi, kun hän kaivoi esiin isän antamaa kolehtirahaa, ja sitten hän ja Moira ja Evan kokosivat ne — mutta se kävi melkein ilman meteliä, eikä edes saarnan aikana, ja minusta oli vähän turhaa, että rouva Dunn mulkoili meitä niin rumasti. Äiti kyllä sanoo, että rouva Dunnia pitää ymmärtää, koska hän menetti ainoan poikansa sodassa.

Kun jumalanpalvelus loppui, Stuart erosi meistä ja meni kysymään, saako hän saattaa Gwen MacMahonin kotiin. Äiti ja isä katsoivat toisiinsa, ja isä rypisti kulmiaan ja laittoi sitten kädet molemmin puolin kasvojaan kuin hevosen silmälapuiksi, ja äiti alkoi yskiä nenäliinaansa ja komensi meidät ulos. Mutta Archiekin katosi jonnekin, ja me näimme kohta hänen kävelevän kotiinpäin Fanny MacDonaldin kanssa. Fanny on samanikäinen kuin Faith, ja Faith oli vähän vihainen, sillä isä ei antanut hänen kävellä kotiin Will MacLeanin kanssa.

-Vai niin, sanoi Fergus-setä, joka asuu naapurissa Alice-tädin ja Fannyn ja Gordonin ja Gusin ja Torquilin kanssa ja on toinen kaupungin lääkäreistä, minkä takia naapuria sanotaan tohtorilaksi, -ehkä on sittenkin paras, että me lähetämme Fannyn vielä vuodeksi Glasgow’hun!

Aikuiset ovat kauhean kummallisia.

Mutta sitten me menimme kotiin, ja meille tuli vieraita. Eliza-täti, joka on äidin nuorin sisko, ja Sean-setä, joka on koulun johtaja ja tädin kanssa naimisissa, ja serkut tietysti ensiksi kaupungista, ja sitten Glen Longista kaikki muut.

Isoäiti ja isoisä ovat aivan hirmuisen vanhoja jo, eikä isoisä ole enää moneen vuoteen hoitanut tuomarintehtäviä. Hän sai eläkkeelle jäädessään hopeanuppisen kävelykepin, mikä oli minusta aika outoa, sillä ei hänen jalkansa ole kipeä. Faith nauroi minulle ja sanoi, että hopeanuppinen kävelykeppi on jotakin kauhean hienoa eikä sillä ole mitään tekemistä kipeän jalan kanssa.

Heidän kanssaan tulivat Rob-eno ja Anna-täti ja serkut. Rozkin on tullut kesäksi kotiin, hän on opettajattarena Mallaigissa. Ja sitten tulivat Annie-täti ja Napier-setä, joka on Glen Longin pappi, ja serkut, ja Jennie-täti ja Keith-setä ja serkut, ja Ballachulishista Rose-täti ja Charlie-setä ja Milly, joka on aivan kuin meidän serkkumme, vaikka onkin Belgiasta, josta Charlie-setä hänet toi sodan jälkeen.

Davy-eno ja Miriam-täti ja serkut eivät tietenkään tulleet, sillä Davy-eno on sotilas ja palvelee Bagdadissa saakka. Myöskään Mary-täti ja Craig-setä ja Chrissy-täti ja Alan-setä ja serkut ja isoäiti ja isoisä eivät tulleet Edinburghista. Eikä Jamie-eno tullut Flora-tädin kanssa Glasgow’sta, vaan on luvannut tulla käymään lomalla myöhemmin. Meggie-serkku ei tietysti olisi heidän kanssaan enää tullutkaan, sillä hän on jo naimisissa ja pikku Ronin äiti, ja Joe ja Geordie ovat kumpikin omissa puuhissaan. Eikä Lillian-tätikään tullut serkkujen kanssa. Lillian-täti oli naimisissa John-enon kanssa, mutta eno kaatui sodassa jo ennen kuin minä synnyin, ja niin kauan kuin minä muistan, Lillian-täti on ollut naimisissa Scott-sedän kanssa.

Äiti tapaa sanoa, että pelkästään lähisuvun kutsumiseksi pitäisi varata seurakuntasali, mutta hyvin me kaikki sovimme, ei meitä ollut neljääkymmentäkään. Ja sitten tulivat tietysti herra ja rouva Wallace, ja rouva Wallace tahtoi hoitaa tarjoilun, vaikka äiti yritti estellä, ja tohtorilasta tulivat Alice-täti ja Fergus-setä ja lapset.

Aikuiset istuivat puhumassa, niin kuin heillä on tapana — joskus minä ihmettelen, mistä heille oikein riittää puhuttavaa niin paljon! — ja Stuart ja Archie ja Donald ja kaikki vanhemmat serkut olivat aivan yhtä ikäviä. Mutta onneksi oli meitä nuorempiakin, jotka keksimme hirveän hauskoja leikkejä, ja meillä oli niin mukavaa, ettemme muistaneet käydä edes syömässä, vaikka Rose-täti kävi meitä kutsumassa kaksi kertaa ja Alice-täti kerran.

Nyt kaikki vieraat ovat jo menneet. Gordonin kanssa sovimme tapaavamme huomenna heti aamiaisen jälkeen ja menevämme kalaan. Gordon aikoo isona lääkäriksi, kuten isänsä, ja häntä kiinnostaa kaikki ’tieteellinen’. Hän ei esimerkiksi ongi sen tähden, että voisi ruokkia kissan tai parhaassa tapauksessa viedä saalista kotiin, vaan hän tahtoo leikellä kalat palasiksi ja tutkia, miten ne toimivat.

Minusta se on vähän inhottavaa, mutta en sano sitä ääneen, sillä pidän Gordonista kauheasti. Me olemme parhaat ystävät ja leikimme aina yhdessä ja menemme yhdessä kouluun ja sieltä kotiin. Monet tytöt kadehtivat minua, sillä Gordon on hirveän hauskan näköinen, mutta ei hän koskaan kanna kirjojani tai tee mitään muutakaan, mitä oikeasti saatellessa tehdään. Ja miksi tekisikään! Jos Archie tahtoo olla ilkeä, hän sanoo meitä Kaunottareksi ja Hirviöksi — eikä hän tarkoita, että minä olisin Kaunotar!

Nyt äiti kutsuu minua auttamaan tiskien kuivaamisessa. Sekin on nyt melkein kuin huvia, sillä kesäloma on alkanut!”

Heinäkuun 7. päivänä
”Kesälomasta tekee jännittävän sekin, että perhettä näkee vasta iltaisin. Tarkoitan, että tietysti kouluaikanakin olen päivät poissa kotoa, mutta en niin myöhään kuin kesällä. Äiti sanoo, että meidän on välttämättä tultava kotiin vasta illalliselle, ellei päivällä ole mitään erikoista. Tämä tapahtuu tietysti vain sillä ehdolla, että syömme tukevan aamiaisen ja otamme mukaan evästä, ja että jos nälkä tulee, palaamme kotiin syömään lounasta emmekä osta makeisia.

Rouva Wallace ei hyväksy tätä järjestelmää ollenkaan, vaikka äidin tarkoitus on nimenomaan se, ettei tämän tarvitse nähdä suurta vaivaa lounaan ja teen tähden, jos sitten juuri kukaan ei tulekaan syömään.

Viimeksi tänä aamuna rouva Wallace sanoi moittivasti, että hän on laittanut kauppiaalle tukevan lämpimän lounaan kahdenkymmenen vuoden ajan, eikä aio lopettaa nyt, ja että Faith ja minä ainakin joutaisimme pysytellä kotona tekemässä jotakin hyödyllistä sen sijaan, että juoksemme pitkin maita ja mantuja.

-Duncan pärjäsi sodassa viisi vuotta ilman tukevaa lämmintä lounasta, äiti muistutti, -ja Faye ja Grace ehtivät olla hyödyllisiä vielä aivan tarpeeksi, vaikka nyt nauttisivatkin kesästä. Antaa heidän hakea voimia vapaudesta ja auringosta, talvi on taas pitkä ja pimeä!

Ja niin me saimme livistää tiehemme piparkakkuja esiliinantaskussa. Faith katosi Fannyn kanssa johonkin, ja minä lähdin Gordonin mukana tutkimaan vihdoinkin ryöväriluolaa, johon meidän piti tutustua jo tutkintopäivänä. Se oli paljon sokkeloisempi ja jännittävämpi kuin olimme osanneet odottaa, ja lopulta meidän piti kääntyä takaisin, sillä emme olleet ymmärtäneet ottaa taskulamppua mukaan.

Kotiin tulin polvet verinaarmuilla ja hameenhelma revenneenä. Äiti oli vihainen, mutta ei naarmuista eikä hameesta, vaan siitä, että olimme olleet ryöväriluolassa sisällä. Hän sanoi, ettemme me saa toista kertaa mennä sisäpuolelle ilman aikuisia, koska luolan sokkeloihin voi eksyä ja siellä voi olla käärmeitä. Sitten hän kysyi, oliko minulla ollut hauskaa, ja pyysi rouva Wallacea parsimaan hameeni, ja puhdisti naarmut niin, ettei se juuri yhtään kirvellyt. Äiti on ihana.

Ei tämä nyt tietysti sitä tarkoita, ettei meidän tarvitsisi kotona mitään tehdä. Joskus äiti ei päästä meitä lähtemään aamulla, ennen kuin olemme auttaneet tiskeissä tai pyykin silityksessä tai pölyjen pyyhkimisessä tai ruokkineet kanat tai siivonneet huoneemme. Niin että emme me mitään ’laiskoja lurjuksia’ ole, vaikka rouva Wallace niin joskus mutiseekin.

Välillä minulla on paha mieli sen tähden, että Stuart ja Archie ja Donald eivät saa ’lurjustella’ näin vapaasti. Stuart ja Archie auttavat isää kaupassa ja valokuvaamossa — minusta on vähän hassua, että Stuart on lomalla Edinburghista ja joutuu tekemään kotona työtä, mutta hän itse ei valita sanallakaan, ja rouva Wallace sanoo olevansa hänestä huolissaan, koska hän ei kuulemma ole milloinkaan nähnyt Prinssiä noin nöyränä. Tosin minä arvelen Stuartin viihtyvän kaupassa siksi, että toisinaan Faith ja Fanny jäävät sinne puhelemaan, ja Stuart taitaa pitää Fannysta aika tavalla.

Donald käy koneenkäyttäjänä elokuvateatterilla ja koettaa puhua isän ympäri, jotta tämä ottaisi valokuvaustarvikkeita myyntiin, mutta isä sanoo, ettei hän ole niin hullu, että sahaisi omaa oksaansa.”

Heinäkuun 14. päivänä
”Minä pääsin tänään isän mukaan, kun hän lähti valokuvauskierrokselle. Hän ottaa aina joskus jonkun meistä moottoripyörän sivuvaunun kyytiin näin kesäisin, kun meillä on lomaa ja matkailijoita on liikkeellä. Siinä on osattava istua niin, että kamera ja kaikki tarvikkeet eivät mene jaloissa rikki, ja pitää olla reipas silloinkin, kun aika tulee pitkäksi.

Minulla ei aika tule koskaan pitkäksi, kun pääsen mukaan. On hirveän jännittävää ajaa moottoripyörän kyydissä, tuntea tuuli kasvoillaan ja koettaa arvata, mihin isä ajaa, sillä tällaisina aamuina hän ei koskaan kerro sitä etukäteen. Joskus mennään ihmisten koteihin, jos nämä ovat tilanneet valokuvauksen, tai sitten isä ajaa Suuren laakson läpi nähtävyydeltä toiselle ja tarjoaa matkailijoille mahdollisuutta valokuvaan.

Tosin hän sanoo, ettei kuvaaminen enää kannata niin hyvin kuin ennen sotaa, koska nykyään monilla on omat pienet kameransa. Mutta toisaalta isä ottaa isolla kameralla paljon parempia kuvia kuin mitä taskukameroilla saa, ja lisäksi silloin koko matkailijaseurue pääsee kuvaan eikä yksi jää aina pois, sillä ei kaikilla ole kaukolaukaisijaa.

Kun isä ottaa kuvia, minä saan auttaa. Juoksutan tavaroita ja siirtelen kotikuvauksissa huonekaluja, ja joskus jopa käännän ihmisten päitä, kun nämä eivät ymmärrä, miten heidän pitää nostaa leukaansa tai muuta, vaikka isä koettaa selittää. Tänään Glenfinnanin muistomerkillä tuuli niin, että kuvattavan pariskunnan rouvan hameenhelma oli koko ajan koholla, ja niin minä kyykistelin heidän takanaan ja pidin helmasta kiinni. Se oli meistä kaikista hirveän huvittavaa, ja kuvasta tuli varmasti hyvä, sillä rouva nauroi sydämellisesti.

Jos isä ei tarvitse apua, minä saan seikkailla miten tahdon, kunhan en mene niin kauas, ettei hän näe minua. Se on melkein yhtä mukavaa kuin avustaminen kuvaamisessa. Ihmisten kodeissa en tietysti voi nuuskia vapaasti, mutta ulkona voin. Kiipeilen kallioilla ja istun kukkien seassa ja juoksen pitkin järvenrantaa.

Painan mieleeni maisemia ja ihmisiä, jotta osaisin kotona piirtää ne kuviksi, ja kuvittelen mielessäni jännittäviä tarinoita, joissa on sankareita ja neitoja, ja minä olen tietysti neidoista kaunein. Kuvittelen itselleni yhtä kultaisen tukan kuin Faithilla on, ja yhtä kauniit piirteet, ja kaikki sankarit tietysti rakastuvat minuun. Sitten isä kutsuu minua, ja minä muistan olevani vasta melkein kolmentoista, eikä minulla ole laahusta eikä huntua vaan ruudullinen leninki ja nilkkasukat. Mutta kuvitteleminen on kauhean mukavaa!

Kun vastaan tulee kaunis, rauhallinen paikka, isä pysäyttää pyörän ja ottaa esiin eväskassin, jonka rouva Wallace on pakannut. Me istumme kanervikossa syömässä eväitä ja puhelemme. Silloin isä ehtii kuunnella minua, ja minusta tuntuu, että hän ottaa minun ajatukseni aivan yhtä vakavasti kuin Stuart, eikä naura niille, kuten Archie joskus tekee. Ja hän kertoo, millaista oli olla pieni poika Edinburghissa, tai millaista oli, kun hän muutti äidin kanssa Fort Williamiin.

Kaadettuaan tänään termospullosta meille toiset teekupilliset isä muuttui hiljaiseksi ja katseli yli allamme kumpuilevan laakson. Minäkin olin aivan hiljaa, sillä tiedän, että kun isä näyttää tuolta, hän ajattelee sotaa.

Sitten hän kääntyi ja katsoi minuun ja kysyi:

-Tiedäthän sinä, Gracie, miten lähellä oli, etten koskaan nähnyt sinua?

Tietysti minä tiedän, ja sanoinkin sen. Niin usein se on minulle kerrottu. Olin aivan vauva, kun isän luultiin kaatuneen sodassa. Mutta onneksi hän tuli takaisin, sillä minä en osaa kuvitella, millaista olisi ilman isää! Hän on usein kauhean kiireinen, mutta sitten on sellaisia ihmeellisiä hetkiä kuin tämä, jolloin hänellä tuntuu olevan meille kaikki maailman aika. Nytkin hän yhtäkkiä ojensi kätensä ja silitti minun poskeani, ja minun tuli kauhean hyvä olla. 

Joskus minusta tuntuu, että isä pitää Faithista enemmän kuin meistä muista — Faye on eniten äidin näköinen, ja hän on aina niin kiltti, ja hänet me laitamme asialle, kun isältä pitää pyytää jotakin, johon me muut epäilemme saavamme kieltävän vastauksen. Mutta nyt minä olin äkkiä varma siitä, että isä rakastaa minua yhtä paljon kuin Faithiakin, vaikka en olekaan kaunis ja hillitty.

-Sinusta kasvaa vielä hyvä ja viisas pikku nainen, isä sitten sanoi ja alkoi koota eväspapereita. -Äiti ja minä olemme sinusta oikein ylpeitä.

Minä tulin niin iloiseksi, että melkein kaadoin teemukini.

-Minä — minä olen niin huolimaton, sain soperretuksi.

Isä hymyili.

-Sinä yrität parhaasi, ja enempää ei kukaan voi tehdä, hän sanoi. -Ja virheissä on se hyvä puoli, että niistä voi aina oppia. Tulehan, niin jatketaan matkaa.

Kun isä seuraavan kerran pysähtyi kuvaamaan, minä en kuvitellut sankaritarinoita, vaan mietin hänen sanojaan. En ole koskaan ajatellut, että äiti ja isä olisivat minusta ylpeitä. Minusta, josta on niin paljon huolta ja harmia! Mutta nyt tunsin, että tahdon yrittää kaikkeni, jotta olisin tosiaankin heille iloksi. Kaunistahan minusta ei tule koskaan, sille en voi mitään, mutta jospa voisin olla edes kiltti!”

Heinäkuun 21. päivänä
”Eilen oli isän syntymäpäivä, ja meillä kävi vieraita kirkon jälkeen. Jamie-eno ja Flora-täti olivat tulleet Glasgow’sta ja tuoneet mukanaan Lillian-tädin pojat Tommyn ja Johnnien, jotka viettävät muutaman viikon isoäidin ja isoisän luona Glen Longissa. Lillian-täti lähettää heidät aina silloin tällöin joksikin aikaa sinne, koska hän tahtoo heidän oppivan tuntemaan John-enon perhettä. Nuoremmat serkut — tai eiväthän he enää ole meidän serkkujamme, kun he ovat Tommyn ja Johnnien sisaruspuolia — eivät silloin pääse mukaan.

Ilta oli jo myöhäinen, kun kaikki vieraat olivat viimein menneet, ja äiti patisti meidät nopeasti nukkumaan. Mutta kun olin jo vuoteessa, muistin yhtäkkiä, että olin ehkä unohtanut sulkea kanalan oven. Oli lämmintä, joten sen tähden kanat olisivat voineet hyvin olla tarkassa, mutta kuulemma kettuja oli hiiviskellyt kaupungin liepeillä, enkä minä todellakaan halunnut, että ketut söisivät meidän kanamme minun huolimattomuuteni tähden. Lancelot on hyvä vahtikoira, mutta se ei enää kuule aivan hyvin.

Nousin siis vuoteesta ja hiivin alakertaan. Luulin kaikkien muiden jo nukkuvan, mutta pysähdyin, kun kuulin verannalta äidin ja isän puhetta.

-Luuletko sinä, että hän tosiaan ottaisi pojan vastaan? äiti kysyi.

-Niin hän lupaa, sanoi isä. -En tiennyt, että hänen isänsä on kuollut, isä ei ole puhunut siitä.

-Sinä et ole koskaan puhunut hänestä, äiti sanoi vähän moittien. -En tiennyt, että herra Bissetillä oli lapsia.

-Ei ollut mitään syytä puhua, isä sanoi levollisesti. -Ja siihen aikaan minä katsoin aika tarkkaan, mitä sinulle puhuin.

-Oliko sitten syy olla puhumatta? äiti kysyi.

-Sappho, isä sanoi sillä tietyllä äänensävyllä, jolla hän ei puhuttele ketään muuta kuin äitiä. Kukaan ei tiedä, miksi isä sanoo äitiä Sapphoksi, sillä se ei ole äidin nimi, emmekä me tunne ketään muutakaan sen nimistä. Äiti on Beatrice, mutta ei kukaan koskaan sano häntä muuksi kuin Bettyksi, paitsi jos on vihainen. Eikä kukaan muu sano häntä Sapphoksi kuin isä.

Samassa minä tajusin, että olin seissyt siinä kuuntelemassa salaa heidän puheitaan. Eihän niin saa tehdä! Minua hävetti aivan hirveästi, sillä Faith ei olisi koskaan pysähtynyt kuuntelemaan, vaan olisi heti ilmaissut itsensä! Niinpä minäkin astuin nopeasti sille lattialaudalle, joka parahtaa pahasti, ja kiiruhdin saman tien ovesta ulos. Mutta kun kerroin asiani ja äiti kehui minua ajattelevaiseksi tytöksi, kun olin muistanut kanat, minua hävetti kauheasti.

Palattuani vuoteeseen makasin kuitenkin kauan valveilla ja koetin käsittää, mistä äiti ja isä olivat puhuneet.”

3 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siunattu lörpöttelevä Grace, ihana tyttökirjan sankaritar! :D

      Poista
    2. Grace huomioi ympäristöään paljon tarkemmin kuin Betty aikanaan, sanoisin. Tai ainakin hän puhuu vielä enemmän. :)

      Poista