torstai 17. syyskuuta 2015

5. Suureen maailmaan

 
-Amerikkaan? toisti rouva Wallace sanoinkuvaamattomalla äänellä.

-Niin, sanoi Betty.

Rouva Wallace seisoi hetken huojuen taikinakulhon ääressä, sitten hän putosi istumaan.

-Oletteko te puhunut äitinne kanssa, rouva Fleming? hän kysyi moittivasti.

Betty huokasi ja mietti, mahtaisiko rouva Wallace oppia koskaan kohtelemaan häntä täysikasvuisena.

-Kerromme tietysti kaikille, että Stuart lähtee. Mutta en minä kysy tällaisessa asiassa neuvoa äidiltäni!

-Ehkä teidän pitäisi, rouva Wallace vihjaisi. -Amerikkaan! Siellähän on pelkkää kieltolakia ja gangstereita!

Hän sai nämä kaksi asiaa kuulostamaan jotenkin verrannollisilta, mikä epäilemättä oli osin tottakin.

-Kieltolaki ei olisi haitaksi täälläkään, enkä oikein usko, että rouva ja herra Phillip Chadsworthin tuttavapiiriin kuuluu kovin monta gangsteria, Betty näpäytti. Hän oli arvannut, että rouva Wallace järkyttyisi, mutta ei ollut uskonut tämän heittäytyvän aivan näin hankalaksi.

-Ja mitä te tiedätte näistä rouva ja herra Phillip Chadsworthista? tiedusteli rouva Wallace.

-Duncan tuntee rouvan. Hän on omaa sukua Bisset, ja Duncan asui heidän luonaan ollessaan nuorukaisena New Yorkissa. Herra Bisset on kuollut, mutta hänen vävynsä herra Chadsworth jatkaa kustantamon toimintaa. Puolisonsa kanssa he ystävällisesti lupautuivat ottamaan Stuartin luokseen talveksi, jotta tämä saa oppia alaa.

Betty oli opetellut tämän litanian hyvin huolellisesti ja arveli kuulostavansa täysin uskottavalta. Mutta joko hänellä ei edelleenkään ollut näyttelijänlahjoja, tai sitten rouva Wallace oli liian viisas, mutta joka tapauksessa tämä nousi taas jaloilleen, jysäytti nyrkkinsä leipätaikinaan ja kysyi:

-Kuka se tyttö on?

-Mikä ihmeen tyttö?

-Minä en ole vastasyntynyt, rouva Fleming. Kun nuori mies lähetetään ulkomaille… Rouva Wallace mäiski taikinaa. -Minkä ikäinen se rouva Chadsworth on?

-Rouva Wallace, Betty sanoi vihaisesti, -minä toivoisin välttyväni asiattomilta huomautuksilta! Olisin tarvinnut hiukan apua Stuartin varusteiden suhteen, mutta jos mieluummin seisotte siinä puhumassa typeryyksiä…

Hän käännähti ja marssi keittiön ovelle kauhistuen itsekin omaa reaktiotaan. Jos hän aikoi kimpaantua tällä tavoin jokaiselle, joka epäili Stuartin Amerikkaan lähdön syitä, hän olisi kohta riidoissa puolen kaupungin kanssa.

-Rouva Fleming!

Rouva Wallacen äänensävy oli täysin muuttunut, ja kun Betty kääntyi, hän näki kotiapunsa seisovan yhä kädet taikinassa, mutta kasvoillaan epävarma ilme.

-Rouva Fleming, onhan niin, että… useimmat laivat pääsevät turvallisesti perille? Tarkoitan, että… eiväthän ne kovin usein uppoa?

He katsoivat hetken toisiaan silmiin, ja Betty risti kätensä, jotta ne eivät vapisisi.

-Uppoaminen on käsittääkseni hyvin harvinaista, hän mutisi.

Samana iltapäivänä kerrottiin Stuartille, mitä hänen tulevaisuudestaan oli päätetty.

-Amerikkaan? hänkin toisti, eikä Betty oikein päässyt selville esikoisensa äänensävystä. -Onko se palkinto vai rangaistus?

-Se on mahdollisuus, Duncan sanoi tyynesti. -Toivon, että käytät sen hyväksesi oppiaksesi paljon sellaistakin, mitä ei mikään koulu voisi sinulle opettaa.

-Jotta minusta tulisi yhtä erinomainen kuin sinusta, vai?

-Stuart! Betty sanoi ankarasti.

Mutta tällä kerralla Duncan ei kiivastunut pojan nenäkkyydestä. Sen sijaan hänen suupielensä värähti ja hänen silmänsä tuikahtivat.

-En tiedä, onko se sinulle palkkio vai rangaistus, että äitisi sanoi sinun muistuttavan minua, hän sanoi. -Sillä usko tai älä, minäkin olen ollut joskus nuori ja kaivannut maailmalle — ja tullut sieltä kotiin sopivasti selkääni saaneena.

Stuart näytti vähän hämmentyneeltä eikä keksinyt mitään nasevaa vastavetoa. Mutta hänen sisarustensa ei tarvinnut miettiä hetkeäkään, oliko kyseessä palkinto vai rangaistus, kun heille selvisi, mihin Prinssi lähtisi. Jokaisella oli oma käsityksensä Uudesta maailmasta, eivätkä he epäröineet tuoda sitä esiin.

-Pääsetkö sinä Detroitiin? kysyi Donald silmät loistaen, sillä hänen suurin unelmansa oli joskus saada tutustua Henry Fordin autotehtaaseen.

-Jos sinä satut tapaamaan Douglas Fairbanksin, niin pyydätkö häneltä minulle nimikirjoituksen? vannotti Faith, joka oli peittänyt koko vuoteensa taustaseinän filmitähtien kuvilla.

-Kerro minulle sitten kaikki! huusi Grace ja roikkui Stuartin käsipuolessa. -Kerro joka ainoa yksityiskohta kaikista taidenäyttelyistä! Käythän sinä siellä taidenäyttelyissä?

-Pääsetkö sinä ajamaan karjaa Kalliovuorten yli? Evan kysyi melkein kuiskaten kunnioituksesta.

-Näetkö sinä, kuinka herra Disney piirtää Mikki Hiirtä? kysyi Moira silmät suurina.

-Minäkin tahdon matkustaa! kiukutteli Walter ja polki jalkaa, sillä hän teki yleensä sen aina kun vain keksi jonkin syyn, ja usein silloinkin, kun syytä ei ollut.

Yleisen metelin ja hälinän keskellä vain Betty huomasi, että Archie livahti ovesta ulos. Hän seurasi tätä jättäen lapset kiusaamaan Stuartia, sillä hän arvasi, miksi poika ei yhtynyt yleiseen sanailuun.

Archie seisoi joutomaalla järven rannassa ja heitteli voileipiä. Hän oli siinä yleensä erityisen taitava, mutta nyt vain paiskoi kiviä veteen niin, että ne hyppäsivät tuskin kertaakaan. Kuullessaan Bettyn askeleet hän ei edes kääntänyt päätään.

-Onko kaikki hyvin, Arch? Betty kysyi, vaikka tiesi, ettei ollut.

-”…et ole minulle koskaan antanut vohlaakaan, pitääkseni iloa ystävieni kanssa, mutta kun tämä sinun poikasi tuli…” Archie puri huultaan.

Betty huoahti.

-Archibald, hän sanoi lempeästi, -minä olen kovin iloinen, jos te lapset osaatte Raamattunne. Mutta siltikään tuhlaajapojan veli ei ole se henkilö, johon minä toivoisin sinun samaistuvan.

-Keneen sitten! Archie heitti loput nyrkissään olleet kivet järveen niin, että vesi roiskahti korkealle. -Kyllä minä tiedän, että Stu on taas saanut aikaan jotakin hämminkiä — ja siitä hyvästä hänet lähetetään matkalle!

-Ei se ole mikään lomamatka, Betty huomautti.

-Sellaisen hän siitä kuitenkin tekee! Archie potkaisi koivunjuurakkoa, joka pisti esiin rantakivistä. -Ja sillä aikaa minä saan hapantua täällä…

Betty istuutui koivun juurelle ja katseli hetken melkein kengänkärkiensä kohdalla liplattavia laineita. Hän ei sanonut mitään, koska tiesi, että harvoin hermostuvan Archien piti saada rauhoittua vähän, ennen kuin järkipuhe auttaisi. Kun poika lopulta ähkäisi toivottomana ja liukui koivunrunkoa pitkin istumaan äitinsä viereen, Betty nyökkäsi päätään kuin olisi antanut taas itselleen puheenvuoron.

-Kai sinä muistat, Arch, että kun olit viime kesänä lopettamassa koulua, me isäsi kanssa koetimme kysyä, mitä tahtoisit tehdä.

-En minä tiennyt! Archie keskeytti kärsimättömästi. -Enkä tiedä vieläkään! Mutta sen minä tiedän, että on väärin, jos…

-Kuuntele nyt, Betty sanoi ja laski kätensä pojan käsivarrelle. -Sinä sanoit silloin, että tahtoisit vähän ajatella asiaa, ja että kyllä mielelläsi olet kaupassa apuna. Siitä on nyt vuosi, ja sinä olet ollut tänä aikana suureksi avuksi — tiedät varmasti, miten paljon isä sinua arvostaa. Mutta ei tarkoitus ollut, että jäisit siihen tehtävään lopuksi elämääsi, jos haluat jotakin muuta.

Tosiasiassa Betty tiesi, että Duncan oli asettanut suuria toiveita Archieen myymälän tulevaisuuden suhteen, tosin pojalta asiaa kysymättä. Betty oli koettanut hiukan toppuutella ja muistuttaa, että Archie oli vielä kovin nuori ja saattaisi haluta katsella ympärilleen, ennen kuin vakiintuisi, mutta Duncan oli tuskin kuunnellut häntä. Joskus Betty ei voinut olla ihmettelemättä, miten vähän Duncan tuntui muistavan sitä aikaa, jolloin oli itse rimpuillut oman isänsä tekemiä valmiita suunnitelmia vastaan.

-Minä tahtoisin vain nähdä maailmaa, Archie mutisi. -Enhän minä ole koskaan ollut missään muualla kuin joskus Edinburghissa ja Glasgow’ssa sukulaisissa.

-Maailma on laaja käsite, Betty sanoi hymyillen. -Tarkenna hiukan.

Archie katseli järvelle, ja ilta-aurinko kimalsi hänen vaaleilla hiuslaineillaan. Äkkiä Betty muisti, miten Duncan oli pojan synnyttyä sanonut tämän näyttävän runoilijalta. Archie ei ollut koskaan osoittanut mitään erityisempiä kirjallisia taipumuksia, vaikka kaikkien Koivurannan lasten tavoin kirjallisuutta rakastikin. Pikemminkin hänestä oli tullut, kuten Betty oli tuolloin kujeellisesti ehdottanut, kivenhakkaaja: tasainen, vakaa, kaikessa oikein toimiva nuori mies.

Hän mietti, mitä he tekisivät, jos Archiekin tahtoisi Yhdysvaltoihin. Laivalippu oli kallis, eivätkä he mitenkään voisi vaatia rouva ja herra Chadsworthia ottamaan vastaan kahta nuorukaista — vaikka kuinka Duncan oli Stuartista puhuttaessa sanonut ”Beverlyn olevan minulle tämän verran velkaa” ja kieltäytynyt selittämästä enempää. Ja lisäksi Bettyn oli tunnustettava itselleen, ettei hän edes tohtisi lähettää poikia keskenään matkaan, niin helposti nämä olivat toistensa tukassa.

-Silloin kun Ruth oli käymässä täällä, hän… puheli minun kanssani eräänä iltana ja sanoi, että… minä olen aina tervetullut heidän luokseen Berliiniin, jos joskus tahtoisin matkustaa.

-Tahdotko sinä lähteä?

-Olisi hienoa nähdä, miten elokuvia tehdään. Se olisi varmaan avuksi valokuvaamossakin.

Betty huokasi helpotuksesta, kun Archie oli taas oma järkevä itsensä. Toisin kuin Stuart, tämä joutui tunnekuohujen valtaan niin harvoin, että ne tuntuivat aina vähän pelottavilta.

-Minä puhun isän kanssa, hän sanoi. -Ja kirjoitan sitten Ruthille. Felixhän käy aina silloin tällöin Lontoossa liikeasioissa, sinä voisit matkustaa sinne ja jatkaa sieltä hänen kanssaan.

Kuten Betty oli arvannut, Duncan ei ollut valmin riemumielin lähettämään Archieta yhtään mihinkään. Hän oli selvästikin tuudittautunut siihen uskoon, että tämä olisi apuna kaupassa tulevanakin talvena.

-Minä luotan siihen, että hän palaa, Betty lohdutti. -Mutta emmehän me voi kieltää häntä menemästä, jos Ruth ja Felix hänet ottavat.

-Sinä ilmeisesti kuvittelet, että minulla on tukuittain ylimääräistä rahaa matkalippuihin, Duncan mutisi. -Tämä talous on kohta kuin mikäkin matkatoimisto! Ensin lähtee Evan, ja sitten Stuart, ja ilmeisesti sitten Archiekin.

Bettyn oli myönnettävä, että luettelo kuulosti ikävältä. Ja hupsua kyllä, hän oli eniten huolissaan Evanista, vaikka tämä lähtisi vain Englantiin ja olisi poissa vain pari viikkoa.

-Kaikki menee hyvin, vakuutti Eliza Ramsay, jota ei näyttänyt Niallin lähtö samalle retkelle lainkaan huolettavan. -Et ehdi huomatakaan, kun he tulevat takaisin!

Betty huokasi. Hyvähän Elizan oli sanoa! Hän ei ollut koskaan viitsinyt sisarelleen edes kertoa, että Evan — joka sentään nukkui samassa huoneessa veljiensä kanssa — hiipi toisinaan yöllä herättämään äitiä, koska pelkäsi koivunoksien tekemiä varjoja poikien kamarin seinällä, tai ei ollut tohtinut viitata kertaakaan, kun koululla oli käynyt tarkastaja, koska ”en minä vain voinut, äiti, hänhän oli ventovieras!”

Ja nyt samainen Evan oli lähdössä kahdeksi viikoksi Englantiin, jättimäiselle partioleirille, ventovieraiden joukkoon! Hiljaa mielessään Betty rukoili, että Malcolm Armstrongilla olisi aikaa ja älyä havaita koti-ikävän merkit ajoissa, ja että Niall-serkku ja Gus MacDonald poikien raa’an hienotunteiseen tapaan huolehtisivat ystävästään.

Evan itse ei näyttänyt murehtivan tulevia viikkoja seistessään lähtöaamuna asemalla rivistössä lippukuntansa kanssa. Sen sijaan hänen auringonpaahtamat poskensa punersivat innosta, silmät loistivat, punainen tukka pörrötti otsalla — huolimatta siitä, että Betty oli koettanut epätoivoisesti saada hiukset kuriin veden ja tiheäpiikkisen kamman avulla ja vetänyt lakin melkein pojan korville — ja skottipartiolaisten pukuun kuuluvan kiltin alta pilkistävät laihat jalat liikehtivät vähän levottomasti.

Kun juna saapui, Betty ei voinut kuin ihailla sitä taitoa, millä Malcolm hillitsi innostuneen joukkonsa ja sai pojat marssimaan rauhallisessa jonossa kohti vaunua. Pieni kilttipukuinen olento toisensa jälkeen kapusi ylös reppuineen, nyt Evan tarttui kaiteeseen, vilkaisi äkkiä taakseen, äitiin…

Yhtäkkiä Betty ei saanut hengitetyksi. Hän oli nähnyt tämän ennenkin. Univormupukuinen jono kiipeämässä junaan — veturin puuskahdukset — heiluvat nenäliinat…

-Betty, voitko sinä huonosti? kysyi Alice MacDonald ja tarttui häntä lujasti käsipuolesta. -Hyvä tavaton, mikä sinun on?

-Ei mikään, Betty mutisi ja puristi ystävättärensä käsivartta. -Ei mikään. Joku kai vain käveli hautani yli.

Hän pystyi taas hengittämään ja jopa hymyilemään ja vilkuttamaan Evanille, joka kurkisteli vaunun ikkunasta yhtäkkiä vähän epävarman näköisenä. Mitä typeriä muistikuvia! Eihän hän enää ajatellut sotaa useinkaan, miksi sitten nyt, kun pojat olivat lähdössä leirille, jonka tarkoitus oli nimenomaan edistää maailmanrauhaa. Eihän koskaan enää tulisi samanlaisia jäähyväisiä kuin suuren sodan aikana, ei univormupukuisia lähtijöiden joukkoja…

-Minä totisesti toivon, että he tulevat hengissä takaisin, Eliza sanoi hilpeästi, ilmeisesti huomaamatta lainkaan, että Betty oli huojahtanut. -Sellainen lauma poikia!

-On siellä tyttöjäkin, Betty mutisi ja huomaamatta pyyhkäisi otsaansa nenäliinalla, jolla oli vilkuttanut.

Hän palasi kotiin myymälän kautta kertoakseen Duncanille, että Evan oli lähtenyt matkaan reippaana ja iloisena.

-Minä luulen, että tuo jamboree on nyt parasta, mitä Evanille voisi tapahtua, Duncan sanoi lohduttavasti, vaikka Betty ei sanallakaan ilmaissut huolestumistaan. -Pojan on jo korkea aika alkaa irtautua sinun helmoistasi. Mutta jos se sinua yhtään rauhoittaa, niin annoin hänelle vähän rahaa, jotta hän voi hätätilassa soittaa automaatista kotiin.

Betty naurahti ja nyyhkäisi yhtä aikaa.

-Toivottavasti minä olenkin se, jolle tämä on vaikeinta, hän sanoi vähän nolona.

-Minäpä tiedän, kenellä on vielä vaikeampaa, Duncan jatkoi ja iski silmää. -Tahtoisin totisesti olla kärpäsenä Armstrongin kaupan katossa kuulemassa, mitä vanha Angus sanoo, kun Malcolm jättää kauppaliikkeen kahdeksi viikoksi myymäläapulaisten vastuulle ja lähtee Englantiin — partioleirille!

Nyt Betty nauroi ääneen, mikä tietysti oli ollut Duncanin tarkoituskin. Armstrongin kauppaliike oli siirtynyt muutamia vuosia sitten Malcolmin vastuulle, mutta vanha kauppias ei tahtonut millään luottaa poikaansa.

-Hän luultavasti kulkee kaksi viikkoa pitkin myymälää kuin entisaikaan, vakoilee myymäläapulaisia ja tyrkyttää tavaraa asiakkaille, Betty sanoi. -Toivottavasti sinusta ei tule samanlaista.

-Tällä menolla minä joudun olemaan itse tiskin takana, kunnes täytän yhdeksänkymmentä, Duncan irvisti.

Tuo ”täysi-ikäisyyden jamboree”, kuten sitä kutsuttiin partioliikkeen 21-vuotisjuhlavuoden kunniaksi, täytti tulevina päivinä monia sanomalehtien palstoja. Viisikymmentätuhatta partiopoikaa ja -tyttöä kokoontui Uptonin kreivikuntaan, ja alueelle kohosi kahden viikon ajaksi valtaisa telttakaupunki, joka tosin ensimmäisen viikon sateen vuoksi oli melkoisen mutainen.

Rouva Wallacen mielestä oli aivan naurettavaa lähettää lapset ”maailman ääriin rapakkoon”, kun nämä olisivat voineet kotona oppia ”jotakin hyödyllisempää kuin laittaa ruokansa nuotiolla, sillä vaikka Englannissa ei ehkä olekaan liesiä, meillä se on jo aika vanha keksintö”.

-Niin mutta onhan se nyt hienoa, että Evan on ollut Canterburyn arkkipiispan pitämässä jumalanpalveluksessa, Stuart sanoi viattomasti sanomalehden äärestä eräänä päivänä teen jälkeen.

Rouva Wallace tuhahti.

-Sopii kysyä, miksei poikaa opeteta ennemmin tuntemaan Skotlannin kirkon piispaa! hän mutisi ja mäiski astioita tiskialtaaseen.

-No jaa, en minä panisi pahakseni, vaikka näkisin Walesin prinssin, huomautti Archie, joka vetelehti ruokapöydän toisella puolella.

-Minä olen aina ollut lojaali kuningashuoneelle, rouva Wallace muistutti, -mutta minun täytyy sanoa, että ellei Walesin prinssillä ole parempaa tekemistä kuin asua teltassa ja kulkea ympäriinsä polvihousuissa…

-Pojat, ellei isä tarvitse teitä enää, voisitte mennä ulos tekemään jotakin hyödyllistä, Betty sanoi epämääräisesti ja hätisti perillisensä pois keittiöstä. -Rouva Wallace, älkää tuomitko niin ankarasti! Leiri on Evanille ikimuistoinen kokemus, hän oppii paljon, ja ennen kaikkea tulee rohkeammaksi.

-Hänhän on vielä lapsi, rouva Fleming! puuskahti rouva Wallace. -Anteeksi nyt, rouva kulta, mutta minun nuoruudessani ei yksitoistavuotiaita olisi tuolla tavalla lähetetty oman onnensa nojassa maailmalle!

-Poikia on lähetetty paljon nuorempina ansioonkin, Betty muistutti vähän pahastuneena. -Sitä paitsi ei ole ollenkaan pahitteeksi, jos Evan saa uusia ystäviä, ja vielä ympäri maailman!

-Niinhän te sanoitte sodan aikana, rouva Wallace yhtäkkiä muistutti ja katsoi Bettyyn keittiön yli. -Muistatteko? Te mietitte, tulisiko koskaan sotaa, jos meillä olisi ystäviä eri kansallisuuksien joukosta.

-Siihenhän partio juuri pyrkii, Betty sanoi lempeästi. -Ja minä luulen, että se onnistuu. Eivätköhän ne viisi hirvittävää vuotta riittäneet opettamaan meille läksymme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti