perjantai 18. syyskuuta 2015

6. Vieraisilla

 
Kun kaikkien perheeseen kohdistuneiden matkasuunnitelmien aiheuttama jännitys alkoi Koivurannan lasten keskuudessa laueta, se tapahtui luonnollisesti kiukuttelemalla. Walter oli aivan mahdoton, isot pojat ärsyttivät toisiaan tahallaan, ja Grace hermostui Moiran uteliaisuuteen niin, että sulki tämän yläkerran komeroon. Hän unohti, ettei sen lukko toiminut, joten isän piti ruuvata saranat irti saadakseen tytön ulos. Jopa Faith murjotti onnistuttuaan riitaantumaan Fannyn kanssa.

-Nyt minä en kestä teitä enää, isä ilmoitti aamiaispöydässä muutama päivä ennen Evanin paluuta, kun Grace oli kaatanut kaksi kertaa maitolasinsa ja Walter heittänyt lusikallisen hilloa Donaldin korvaan. -Aamuauto lähtee puolen tunnin kuluttua. Laittakaa itsenne valmiiksi, saatte mennä Glen Longiin täksi päiväksi.

Lapset tuijottivat häntä mykistyneinä.

-Glen Longiin? toisti Stuart.

-Sinä et lähde yhtään mihinkään, isä sanoi, -etkä sinä myöskään, Archie. Te voitte edes yrittää olla hyödyksi, ennen kuin lähdette resuamaan pitkin maailmaa. Mutta tämä muu sakki saa luvan häipyä silmistäni, ennen kuin menetän malttini. No, mars mars, menkää valmistautumaan!

Faith nousi ensimmäisenä, kuuliaisesti mutta empien, ja häntä seurasivat Donald ja nuoremmat sisarukset. Hämmennys sai heidät oudon vaitonaisiksi, niin että vasta portaikossa Grace tohti ensimmäisenä päästää riemunkiljahduksen. Lapset todellakin uskoivat, että isä oli keksinyt ajatuksen aamiaispöydässä istuessaan, vaikka todellisuudessa Betty ja Duncan olivat sopineet asiasta illalla ja Betty oli soittanut kotikyläänsä varmistaakseen, että lapset saattoivat tulla.

Linja-auto, joka ajoi Fort Williamista Glen Longin ja parin muun pikkukylän läpi Ballachulishiin ja takaisin, lähti Armstrongin kaupan luota. Betty saattoi innokkaasti pulisevan lapsilaumansa autoon ja jäi helpottuneena vilkuttamaan sen jälkeen toivoen, ettei Moira tulisi pahoinvoivaksi ja ettei Grace taittaisi niskojaan mahdollisessa äkkijarrutuksessa, sillä tämä oli asettunut polvilleen penkille voidakseen puhua takana istuvan Faithin kanssa.

Lasten kiukku ja riitaisuus oli kuin poispyyhkäisty. Totta kai he kävivät aina silloin tällöin Glen Longissa, mutta päästä vierailulle tällä tavalla yllättäen, ja vielä ilman vanhempia — se oli suuri seikkailu. Donald tunsi itsensä täysikasvuiseksi, kun äiti oli käskenyt hänen pitää nuoremmista huolta, ja Faith oli puolestaan hyvin tietoinen siitä, että syntymäpäivälahjaksi saatu kesähattu puki häntä erinomaisesti.

Heilahdettuaan ensimmäisessä mutkassa melkein vieressään istuvan Walterin päälle Grace liukui polviltaan istualleen penkille ja painoi nenänsä kiinni ikkunalasiin. Maisemat vilistivät ohitse, ja jos siristi silmiään, muodostui tien penkalla kasvavista ohdakkeista ja piikkiherneistä hauskoja sinipunaisia ja kullankeltaisia raitoja. Hän olisi voinut matkustaa vaikka kuinka kauas, ja oli melkein pettynyt, kun jo tultiin perille.

Archie oli joskus sanonut, että jos Glen Longissa kompastuisi ja taittaisi jalkansa, ei tarvitsisi kyetä ryömimään kuin kivenheitto, jotta pääsisi hakemaan apua jostakin sukulaistalosta. Grace ei oikein osannutkaan sanoa, mikä äidin kotikylässä oli kaikkein hauskinta.

Ensiksi siellä asuivat tietysti isoäiti ja isoisä, joka oli heitä nytkin vastassa. Heillä oli pieni talo, jota kaikki sanoivat Sellorin taloksi, vaikka siellä ei ollut asunut ketään Selloria vuosikymmeniin.

Isoäiti oli laittanut heille monenlaisia herkkuja, vaikka he olivat lähteneet suoraan aamiaispöydästä. Moira parka, joka oli automatkan jälkeen vähän vihreä kasvoiltaan, ei voinut syödä mitään. Mutta isoisä otti hänet polvelleen työhuoneensa suureen tuoliin ja kertoi hänelle tarinoita ja näytti vanhoja valokuva-albumeita, ja se oli niin hauskaa, että vähitellen he muutkin hiipivät keittiöstä kuullakseen kertomuksia esi-isistään — eikä isoäiti ollut yhtään vihainen, vaikka Walterilla oli vielä hiekkahentunen kädessään ja hän murusteli kauheasti.

Sitten tietysti lähdettiin pappilaan. Grace toivoi aina, että Napier-setä olisi kotona, sillä silloin Annie-täti ei vaikuttanut yhtä ankaralta. Nyt setä ei ollut, sillä hänet oli kutsuttu sairaan luo jollekin vuoritilalle, mutta tätiä he vain kävivät tervehtimässä, sillä Eileen ja Roderick juoksivat ulos heitä vastaan. Grace piti kauheasti Elliestä, joka oli jo Stuartin ikäinen, mutta jaksoi aina seurustella heidän nuorempienkin kanssa. Hyvä niin, sillä kuullessaan, että äidin Alex-serkku oli hankkinut traktorin, Donald katosi Rodin kanssa Stewartin tilalle, eikä häntä näkynyt ennen kuin illalla juuri ennen linja-auton lähtöä.

Pappilasta he kävelivät tientäyteisenä joukkona eteenpäin koko ajan valmiina tervehtimään kaikkia sukulaisia ja tuttavia, jotka tahtoivat tietää, mitä äidille kuului. Kestikin jonkin aikaa, ennen kuin he saapuivat Murrayn tilalle, mutta siellä oli aina aivan mahdottoman hauskaa. Tosin tällä kertaa he olivat paikalla alkuiltapäivästä, eivät lypsyaikaan, mikä oli Keith-sedän mukaan vain hyvä, koska heidän metelinsä muka olisi muuttanut maidon voiksi.

Mutta he saivat työntää kätensä vasikka-aitaukseen ja antaa vasikoiden imeä sormiaan ja tuntea niiden karheat kielet ja luiset pikku kitalaet. Ja he saivat rapsuttaa lampaita, niin että lopulta heidän kätensä olivat rasvasta liukkaat ja likaiset, ja he kiipesivät ylös heinäparvelle ja hyppivät ylhäältä kattotuolien varasta alas heiniin, kunnes Jennie-täti tuli sanomaan, että hänen ymmärtääkseen heidän äitinsä ei ollut lähettänyt heitä sinne taittamaan niskaansa ja että lounas oli valmis.

Sisällä talossa oli melkein vielä jännittävämpää. Se oli vanha kivitalo, jonka keittiössä oli suuri tukeva pöytä. He istuivat sen ääreen, ja sitten Keith-sedän vanha äiti luki narisevalla äänellä pitkän ruokarukouksen, jonka aikana piti olla aivan hiljaa. Vanha rouva Murray oli Gracesta jollakin tavalla pelottava, mutta onneksi tämä yleensä nousi pöydästä ennen muita ja vetäytyi levolle, ja sitten he saattoivat meluta hiukan.

Jennie-täti oli kauhean suloinen, melkein yhtä suloinen kuin äiti. Täti oli ollut sairaanhoitajatar, ja makuuhuoneen seinällä olevassa vihkikuvassa hänellä oli vielä sairaanhoitajattaren puku ja Keith-sedällä sotilasunivormu, sillä heidät oli vihitty heti sodan loputtua. Kuva oli paljon huonolaatuisempi kuin mikään niistä, mitä isä otti, sillä Keith-setä selitti heidän käyneen pikakuvassa Edinburghissa matkalla sen sotilaspapin puheilta, joka heidät oli vihkinyt. Gracella oli joihinkin keskustelunpätkiin pohjautuen epämääräinen aavistus siitä, että Jennie-tädin ja Keith-sedän tarinassa oli jotakin hyvin romanttista, ja se sai hänet suhtautumaan arvostavammin tuohon hiukan epätarkkaan valokuvaankin.

Joka tapauksessa nyt Jennie-täti ei enää hoitanut muita kuin omia lapsiaan, joita oli melkein yhtä monta kuin Koivurannassa. Moira oli kerran väittänyt, että Jennie-tädillä oli uusi vauva joka kerta, kun he tulivat käymään. Jennie-täti oli selittänyt, että vauvoja löytyi vain parhaasta kanervikosta, jota nyt sattui kasvamaan läheisellä nummella. Moira olisi tahtonut heti paikalla mennä katsomaan, löytyisikö sieltä heillekin uutta vauvaa, sillä äiti ei ollut luvannut hänelle pientä sisarta, vaikka hän oli kuinka kauniisti pyytänyt. Jennie-täti oli kuitenkin sanonut, ettei vauvoja voinut noin vain viedä kotiin kysymättä, ja houkutellut Moiran sen sijaan latoon katsomaan kissanpentuja.

Nyt serkuista Bessie ja Chris ja Roy olivat jo niin isoja, että he riehuivat ja touhusivat Moiran ja Walterin kanssa, ja itse asiassa Gracesta oli vain hauskaa leikittää Maryrosea ja Catia ja Callumia, jotka olivat niin pieniä, että riemastuivat kovin vähästä. Ja sitten Jennie-täti antoi hänen ja Faithin auttaa, kun hän vaihtoi Elliot-vauvalle puhtaita kapaloita, ja Gracekin sai pitää vauvaserkkua sylissään, eikä pudottanut tätä.

Kun he lopulta malttoivat jättää kaikki Murrayn tilan ihmeet ja lähteä kohti Kuusikukkulaa, joukko oli kasvanut entisestään, sillä Jennie-täti antoi Bessielle ja Chrisille luvan tulla mukaan. Hän olisi pitänyt Royn kotona, mutta Ellie lupasi kantaa tätä, jos poika väsyisi, ja niin Roykin sai lähteä.

Gracen ei tarvinnut lopulta paljonkaan miettiä, kun hän päätti, että Kuusikukkulalla oli sittenkin kaikkein hauskinta ja jännittävintä. Kun tie mutkitteli ylös kukkulanrinnettä ja kun vanha talo, äidin lapsuudenkoti, tuli lopulta näkyviin, ei hän malttanut enää kävellä rauhassa. Riemusta kiljaisten hän säntäsi juoksuun, eivätkä edes vikkeläkinttuiset Walter ja Roy ja Chris saaneet häntä kiinni, kun hän jo oli kääntynyt viimeisestä mutkasta ja syöksynyt portista, jonka saranat narahtivat aina yhtä rumasti ja kodikkaasti.

-Hyvä tavaton, sanoi Roz-serkku, joka oli hypähtänyt pystympään kuistin korituolissa, -miten sinä oikein juoksentelet, Grace Fleming! Ajetaanko sinua takaa?

-Voi ei, minä vain tahdoin päästä tänne nopeasti! Grace sanoi iloisesti.

-No sen sinä teit, sanoi Roz ja rypisti vähän kulmiaan, kun pikkupojat törmäsivät pihaan huohottaen ja toisiaan tönien muun seurueen lähestyessä rauhallisemmin. -Annie-täti soitti äidille ja sanoi, että te kuljette talosta taloon ja laumanne kasvaa joka kerta, kuin seuraisitte Hamelnin pillipiiparia. Hän hymyili vähän.

Grace tirskahti, koska tiesi kohteliaisuuden sitä edellyttävän. Roz-serkku oli yleensä niin kuivakkaan asiallinen, että vähäisetkin huumorin pilkahdukset tämän taholta otettiin kiitollisuudella vastaan. Mutta salaa mielessään Grace oli syvästi kiitollinen siitä, että serkku oli opettajattarena kaukana Mallaigissa eikä vaikkapa nyt Fort Williamin kansakoulussa.

Sitten Alan ja Charley ja Ned ja Cameron ja Leslie tulivat ulos heitä tervehtimään. Tommy ja Johnnie olivat jo palanneet kotiinsa Glasgow’hun, mutta Mary-täti oli tullut Edinburghista Ranaldin ja Islan kanssa, ja Craig-setä tulisi käymään vähän myöhemmin, kun hänen lomansa alkaisi. Grace oli kerran kuullut äidin kysyvän Anna-tädiltä, eikö tämä väsynyt pitämään varsinkin kesäisin jatkuvaa kestikievaria kodissaan, mutta Anna-täti oli vastannut nauraen, että oli kyllä Robin naidessaan ymmärtänyt naivansa myös koko klaanin. Grace toivoi sen tarkoittavan, että täti piti heitä mielellään vieraanaan. Hänestä olisi ollut kauheata, ellei hän olisi kokenut olevansa tervetullut Kuusikukkulalle.

Jos he olivatkin tähän asti todella kulkeneet ”laumana”, kuten Roz sanoi, Kuusikukkulalla he aina alkoivat erkaantua toisistaan ja rauhoittua. Ellie istuutui puhelemaan Rozin ja Alanin ja Charleyn ja Nedin kanssa, ja Cameron livahti alas kylään kuultuaan, että Rod ja Donald olivat menneet katsomaan traktoria. Bessie ja Moira katosivat Leslien kanssa johonkin Keijulehdon siimekseen, ja Chris ja Roy ja Ranald ja Walter aloittivat jonkin hyvin meluisan leikin puutarhan kauimmaisessa nurkassa. Faith kuunteli Anna-tädin ja Mary-tädin keskustelua Isla polvellaan sievästi kuin täysikasvuinen.

Grace jäi yksin, mutta hän ei ollut siitä yhtään pahoillaan. Hänestä oli suloista kuljeskella ympäriinsä, muistella äidin kertomia tarinoita ja kuvitella, miten äiti oli pikkutyttönä leikkinyt puutarhassa omien sisarustensa kanssa. Äiti oli kertonut, että se suuri yläkerran huone, jossa Charley ja Ned asuivat silloin, kun eivät olleet koulussa Glasgow’ssa, oli ollut aiemmin tyttöjen huone, jossa hän oli asunut ensin Rose-tädin ja sitten Annie-tädin kanssa. Ja äiti oli kertonut kaikista niistä vanhoista muotokuvista, joita oli vielä kirjaston seinällä, vaikka salissa Anna-täti oli vaihtanut kalustusta kevyempään ja vaaleampaan. Joskus sadepäivinä Anna-täti oli päästänyt heidät ullakolle, ja he olivat viettäneet riemukkaita hetkiä vanhojen leikkikalujen ja salaperäisten kaappien ja arkkujen parissa.

Vaelleltuaan kyllikseen Grace saapui sille paikalle, jossa oli aikoinaan ollut Kuusikukkulan vanha huvimaja. Se oli purettu ränsistyneenä sodan jälkeen, ja sen tilalle oli istutettu syreenipensaita, jotka kesäisin muodostivat viehättävän lehtimajan ja varjostivat juuri sopivasti niiden juurelle sijoitettuja, valkoisiksi maalattuja puutarhakalusteita.

Lehtimajassa istui Rob-eno lukemassa, kun Grace tuli paikalle. Ihmiset sanoivat, että Rob-eno oli tullut sodassa kummalliseksi. Hän oli ollut hoidettavana sellaisessa sairaalassa, jossa Rose-täti oli ollut lääkärinä, ja puheen sävystä kuuli, ettei tämä ollut mikään mainelause. Mutta Grace piti kovasti Rob-enosta, eikä hänellä olisi ollut mitään sitä vastaan, että tämä olisi ollut opettajana vaikka nyt Fort Williamin kansakoulussa eikä täällä Glen Longissa.

-Joskus on mukava olla yksin, sanoi eno ystävällisesti, laski kirjan polvelleen ja riisui silmälasinsa. Gracesta oli turvallista, että enolla oli lukiessa silmälasit, aivan kuten isällä. Ja eno ei koskaan kysellyt, miksi hän ei ollut leikkimässä toisten tyttöjen kanssa, tai oliko jokin hullusti, kun hän kulki yksin. Eno ymmärsi, että joskus vain oli mukava olla yksin. Toisinaan Grace ei voinut olla miettimättä, osasiko eno lukea ajatuksia, ja tekikö juuri se hänestä ihmisten silmissä ”kummallisen”.

-Minä sain pitää Elliot-vauvaa sylissä enkä pudottanut häntä, Grace sanoi ennen kuin ehti edes istuutua, sillä tuo tapahtuma oli ilahduttanut häntä sinä päivänä eniten.

-Ei kai Jennie olisi antanut sinun pitää häntä sylissä, jos olisi hetkenkään epäillyt, että pudottaisit? eno sanoi.

Grace hymyili. Eno osasi sanoa aina juuri ne asiat, joita hän toivoi.

-Oletko sinä kuullut Evanista? eno sitten kysyi.

-Häneltä tuli postikortti, Grace kertoi. -Siinä oli kuva leiristä ja hän oli kirjoittanut siihen vain, että ”täälä on eri kivaa, ja nyt minä alan menemään pävälisele”. Äiti sanoi, että jos neiti Mackay näkisi, mitä kesäloma on tehnyt Evanin käsialalle ja kielenkäytölle, tämä alkaisi vaatia kirjoitusharjoituksia partiotoimintaan.

-No, hän saa varmaan kirjoittaa kyllikseen tulevana talvena, sikäli kuin Stuart ja Archie ehtivät paljon kuulumisistaan kertoa. Joko sinä tiedät, koska he lähtevät?

-Stuart kai lähtee jo parin viikon päästä, jos isä saa lipun sopivaan laivaan. Archiesta minä en tiedä. Grace kaivoi kengänkärjellään maata puutarhatuolin edustalta, vaikka tiesi, että niin ei saanut tehdä. -Minun tulee heitä kauhea ikävä.

-Meidän kaikkien pitää aikanamme lähteä kotona. Toiset menevät edemmäksi, toiset lähemmäksi. Mutta useimmat meistä palaavat, tavalla tai toisella.

Eno katseli silmälaseja, joita pyöritteli kädessään. Grace olisi halunnut kysyä, millaista Edinburghissa oli ollut silloin, kun äiti ja eno olivat siellä koulussa, mutta ei kysynyt. Äiti oli kyllä kertonut paljonkin noista ajoista, mutta jotenkin Grace tunsi, ettei eno tahtonut puhua asioista, jotka olivat tapahtuneet ennen sotaa. Hän eli mieluiten nykyhetkessä.

Äiti oli sanonut, että Rob-eno oli ollut nuorena hyvin komea ja tyttöjen suosikki, vähän kuin Stuart nyt. Komea eno oli vieläkin, mutta tietysti kauhean vanha, vielä vanhempi kuin äiti. Yhtäkkiä Grace huomasi ajattelevansa, miltä hän ja kaikki sisarukset näyttäisivät sitten, kun olisivat yhtä vanhoja kuin äiti ja eno, ja häntä alkoi naurattaa.

-Äläpä sinä tyttö naura minun filosofialleni, eno sanoi, ja hänen siniset silmänsä tuikkivat iloisesti. -Muuten en näytä sinulle, mitä ostatin Alanilla Invernessistä.

-Mitä sitten? Grace kysyi innoissaan.

-Tule. Eno sulki kirjansa ja otti häntä kädestä.

-Grace, tule auttamaan pöydän kattamisessa! Faith sanoi moittivasti, kun he menivät sisään ja ohittivat ruokasalin, jossa valmistauduttiin teenjuontiin.

-Ei hän ehdi nyt, eno sanoi tyynesti. Gracea vavisutti ihastuksesta. ”Ei hän ehdi nyt”, aivan kuin hän olisi ollut aikuinen!

Eno vei hänet kirjastoon ja otti hyllystä kuvateoksen. Grace oli elämässään nähnyt lukemattomia erilaisia kirjoja, mutta ei koskaan mitään sellaista.

Kirja oli suuri, niin suuri, että sitä oli säilytettävä hyllyssä kyljellään kuin vanhaa Raamattua isoäidin ja isoisän luona. Kun eno avasi sen, Grace näki, että joka toisella aukeamalla oli kahden sivun kokoinen kuva ja joka toisella tekstiä. Kuvat esittivät maailman kuuluisimpia maalauksia, ja välisivuilla kerrottiin niistä ja niiden tekijöistä. Osa sivuista oli painettu jopa väreissä.

Eno pysähtyi aina kauaksi aikaa yhdelle kuvasivulle. Hän näytti Gracelle yksityiskohtia maalauksesta, selitti, miten taiteilija oli osannut yhdellä siveltimenvedolla tehdä varjostuksia, jotka kertoivat kirkkaasta auringonpaisteesta, tai miten maalauksen henkilön asento kuvasi tämän tunnetiloja. Toiset maalaukset oli tehty niin tarkasti, että Grace luuli vähän aikaa katsovansa valokuvaa, toiset taas muutamalla siveltimenvedolla, mutta nekin näyttivät ihmeellisen aidoilta.

Eno opetti Gracea ääntämään taiteilijoiden nimiä: Michelangelo, da Vinci, van Gogh, Vermeer, Rembrandt. Suurin osa kuvista oli hyvin kauniita, mutta osassa oli jotakin ahdistavaa, erityisesti siinä hyvin voimakasvärisessä kuvassa, jossa oli maalaus huutavista kasvoista. Sitä kuvaa eno katsoi kauan ja niin syvissä mietteissä, että Grace ei uskaltanut häiritä. Ei häntä suorastaan pelottanut, mutta mielessään hän mietti, oliko eno nyt ”kummallinen”.

Sitten eno katsoi Graceen, mutta hänen silmänsä olivat sellaiset, kuin hän ei olisi nähnyt tätä, vaan jotakin muuta, jossakin kaukana.

-Tässä on ihmiskunnan toivo, eno sanoi hiljaa, vähän käheällä äänellä. -Jos me annamme vallan älylle, lahjakkuudelle, hyvyydelle, kauneudelle… emmekä vihalle, raakuudelle, kateudelle… ehkä sitten ei koskaan enää — ei koskaan enää…

Hän peitti äkkiä kasvonsa, ja Grace mietti pelästyneenä, pitäisikö hänen hakea Anna-täti. Äiti oli sanonut, että jos Rob-eno alkoi voida huonosti, piti hakea Anna-täti. Mutta samassa eno aivan kuin heräsi kummallisesta horroksesta, huokasi vähän, katsoi Graceen ja hymyili.

-Sinä et ymmärrä mitä minä puhun, ja siitä Jumalalle kiitos. Ja nyt minä luulen, että sinun pitää kipaista hiukan auttamaan teen kanssa, ettei Faye suutu. Jos haluat, voimme katsoa kirjaa toistekin.

-Kyllä minä haluan, Grace sanoi, vaikka häntä hiukan vavisutti. Mielessään hän mietti, miten kallis tuo kirja oli ollut. Isä ei ottanut sellaisia koskaan myyntiin kirjakauppaan, mutta olisiko koulun kirjastossa sellainen? Hän päätti käydä katsomassa, kun koulu taas alkaisi.

Elokuun ilta alkoi muuttua kullankimalteiseksi, kun he lähtivät palaamaan kylään ehtiäkseen ilta-autoon. Ellie ja Alan saattoivat Murrayn lapset kotiin, Charlie ja Ned huolehtivat heidät muut pysäkille. Donald ilmaantui paikalle Rodin ja Cameronin kanssa onnellisena ja öljyisenä viis veisaten siitä, että oli — kuten Faith sanoi — jättänyt heidät ”oman onnensa nojaan, vaikka meidät olisi voitu ryöstää!”

Auto oli niin täynnä, että ainoastaan Faith ja Grace pääsivät istumaan ja ottivat pienemmät sisarukset syliinsä. Donald seisoi, mutta ei tuntunut panevan sitä pahakseen, sillä hän osasi mukautua auton liikkeisiin kuin olisi ollut osa sitä.

Gracea väsytti kovasti kaikkien päivän kokemusten jäljiltä, mutta hän yritti istua hiljaa paikallaan, sillä Moira oli nukahtanut hänen sylissään ja välttyisi ehkä sen ansiosta pahoinvoinnilta. Hiljaa hän painoi poskensa pikkusiskon pörröttyneisiin hiuksiin ja ajatteli isoisän tarinoita ja karheita vasikankieliä ja suurta, ihmeellistä kuvakirjaa, jotta osaisi kertoa kaikesta Evanille sitten, kun tämä tulisi kotiin. Evan ymmärtäisi kuvakirjan arvon, ja ehkä eno näyttäisi tätä seuraavalla kerralla hänellekin.

Fort Williamiin tultaessa Stuart ja Archie olivat heitä vastassa. Archie oli nyppivinään heistä heinänkorsia ja tomuhiukkasia ja sanoi ”hyh hyh! hyh hyh!” kimeällä äänellä, kuten isä oli alkukesästä kertonut erään englantilaisen rouvan tehneen, kun tämä oli puolisonsa kanssa joutunut autoineen lammaslauman saartamaksi lähellä Glencoeta. Äiti oli nuhdellut isää ja sanonut, ettei tämä saanut tehdä lasten kuullen pilaa asiakkaista, vaikka nämä olisivatkin englantilaisia. Isä oli vain kohottanut kulmakarvojaan, räpsyttänyt ripsiään ja kiekaissut ”hyh hyh!” niin kimeästi, että he olivat kaikki nauraneet, äitikin, niin että olivat pudota tuoleiltaan.

Niin he nauroivat nytkin, väsymyksen tähden vielä hysteerisemmin kuin tuolloin. Ja sitten Stuart nosti Moiran reppuselkään ja Archie Walterin, vaikka tämä väitti — sikäli kuin haukotuksiltaan pystyi — ettei ollut hiukkaakaan väsynyt. Grace piti Faithia kädestä, vaikka vain pikkulapset tekivät niin, mutta häntäkin nukutti. Vain Donald oli pirteä kuin peipponen ja selitti Alex-sedän traktorin ominaisuuksia koko matkan kotiportille asti.

Aurinko laski, ja tuli ilta.

2 kommenttia:

  1. Olipas suloista nähdä Bettyn rakkaat lapsuus- ja nuoruusmaisemat ja rakkaat sukulaiset seuraavan sukupolven silmin, elämä jatkuu ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun sarja on venynyt näin pitkälle, siinä alkaa olla todellakin muistoja ja tarinoita ja ihmisiä ja kohtaloita, jotka me tiedämme, mutta joista uudella sukupolvella ei ole välttämättä lainkaan aavistusta. Aivan kuten oikeassa elämässä.

      Poista