lauantai 19. syyskuuta 2015

7. Mitä tapahtui asemalla

 
Elokuun 14. päivänä
”Evan tuli tänään kotiin. Rouva Wallacen mukaan hän on ’hämmästyttävän hyvin syötetty ja kohtuullisen puhdas, kun nyt ajattelee, että hän on ollut kaksi viikkoa Englannissa’, vaikka kuulemma ’korvantauksissa ja polvitaipeissa on toivomisen varaa’.

Me muut emme välittäneet vähääkään Evanin korvantauksista ja polvitaipeista, niin ikävä meillä on ollut. Evan itse on ollut kauhean reipas ja rohkea, mutta kun teen jälkeen Torquil kiipesi aidan yli tullakseen pyytämään Evania mukaan autoajelulle — Fergus-setä ottaa meitä lapsia mukaan aina joskus, jos on menossa sellaiselle potilaskäynnille, ettemme ole häiriöksi — minä kuulin Evanin sanovan, ettei hän nyt pääse. Se ei ole totta, tietysti hän olisi päässyt jos olisi tahtonut, mutta en hiiskunut kenellekään mitään. Sillä on niin mukavaa, kun me kaikki olemme kotona!”

Elokuun 18. päivänä
”Eilisestä piti tulla hauska päivä, sillä Rose-täti ja Milly tulivat käymään. Charlie-setä tuli myös, mutta hänellä oli asiaa sairaalalle, eikä hän ollut meillä kovin kauan. Myös Eliza-täti tuli Niallin ja Catrinan kanssa, ja sekin oli mukavaa.

Milly on kai minun ikäiseni, sitä ei tiedetä kovin tarkasti, koska hänen vanhempansa katosivat sodan aikana Belgiassa. Hän on pieni ja laiha ja tumma, ja kuulin rouva Wallacen sanovan, että hän on ’vähemmän kaunis’, ja äidin sanovan vihaisesti, ettei lapsen ulkonäköä pidä koskaan arvostella.

Minä olen iloinen siitä, että Milly on ’vähemmän kaunis’, kuten minäkin, koska hänen kanssaan minä en tunne itseäni ikinä huonommaksi, vaikka Milly ei olekaan niin kömpelö kuin minä. Päinvastoin, hän liikkuu aina sirosti ja sievästi. Ja hän on iloinen ja hauska, ja hän on ainoa, joka jaksaa kuunnella, kun Donald selittää joitakin teknisiä asioita.

Tänään Donald oli koneenkäyttäjänä elokuvateatterin iltapäivänäytöksessa, ja me odotimme häntä innoissamme, sillä hän oli luvannut kertoa meille elokuvan, joka oli lapsilta kielletty. Koska vanhemmat eivät tietystikään saaneet kuulla, me livahdimme koko joukko järvenrantaan, ja myös tohtorilan lapset tulivat, sillä Fergus-setä ja Alice-täti ovat vielä äitiä ja isääkin ankarampia elokuvien suhteen. Äiti sentään joskus kertoo meille kiellettyjä kuvia jälkikäteen, jos siinä on ollut Ruth ja jos hän voi helposti jättää pois kaiken sopimattoman ilman, että juoni kärsii.

No, Donald ei jättänyt pois mitään. Ja on sanottava, että vaikka noin äkkiseltään hänen päässään ei ole mitään muuta kuin moottoreita ja voimahihnoja, hän on aivan loistava kertoja, parempi kuin äitikin.

Se oli ollut jännityselokuva, ja hän kertoi sen niin yksityiskohtaisesti ja elävästi, että vähempikin olisi riittänyt. Pojat tietysti kuuntelivat innoissaan, vaikka Evanin nenänpää olikin vähän valkoinen siinä kohdassa, kun gangsterit olivat valaneet sankarin ystävän jalat sementtiin ja aikoivat heittää hänet mereen. Ja kun roistot jahtasivat sankaria pitkin New Yorkin kattoja konepistooleineen, Fanny ja Faith ja Milly ottivat toisiaan lujasti kädestä. Minäkin olisin tahtonut ottaa heitä kädestä, mutta en voinut näyttää pelkääväni, koska Gordon ei olisi milloinkaan lakannut kiusaamasta minua siitä. Fannyn mustat silmät laajenivat yhä suuremmiksi hänen tuijottaessaan Donaldia ja lukiessaan huulilta, ja minä olin aivan varma, että kuulin Faithin nikottelevan.

Mutta kun sankari sitten yön pimeydessä hiipi vanhalle varastolle ja yhtäkkiä hänen niskaansa painettiin aseen kylmä teräs ja hän tajusi jääneensä kiipeliin, Moira ja Catrina alkoivat itkeä. Ja ennen kuin ehdimme estää, he hyppäsivät pystyyn ja juoksivat meidän puutarhaamme, jossa äiti ja tädit istuivat.

No niin, siitä seurasi tietysti juuri sellaista harmia, mitä olimme osanneet arvatakin. Kun äiti ja Eliza-täti olivat saaneet pikkutytöt rauhoittumaan, alkoi kuulustelu. Ja kun äidille selvisi, että Donald on päässyt kesätyönsä varjolla näkemään lapsilta kiellettyjä elokuvia, hän mutisi luulleensa, että Ewan Irvinellä sentään olisi enemmän järkeä. Ja kun hänelle selvisi, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, jolloin Donald oli kertonut elokuvia meille, hän sanoi luulleensa, että Donaldilla oli enemmän järkeä. Ja sitten Faith ja Fanny ja Milly ja minä saimme nuhteet, koska kuulemma meillä olisi pitänyt olla sen verran järkeä, ettemme olisi antaneet pikkutyttöjen kuunnella moisia kauhutarinoita.

Hauska päivä kääntyi sitten ikäväksi illaksi. Rose-täti vei Fannyn ja Gordonin ja Gusin ja Torquilin kotiin ja kertoi siellä Alice-tädille kaiken. Ja meidät äiti määräsi ilman teetä yläkertaan arestiin, kunnes isä tulisi kotiin valokuvaamasta ja hän saisi kerrotuksi tälle, miten tuhmia olimme olleet. Ainoa, joka ei vaikuttanut kauhean vihaiselta, oli Eliza-täti. Vaikka hän paimensikin Niallin ja Catrinan äkäisesti ulos portista, minusta tuntuu, että häntä nauratti.

Isä tuli kotiin aikanaan, ja sitten Donald käskettiin alas. Hiivimme ylimmälle rappuselle kuullaksemme, mitä hänelle sanottaisiin, mutta Archie ja Stu tulivat yläkertaan ja komensivat meidät huoneisiimme ja uhkailivat meitä niin hirmuisilla rangaistuksilla, että Donaldin elokuva alkoi kuulostaa sen rinnalla lastensadulta.

Isä kielsi Donaldia menemästä kuukauteen elokuvateatterille töihin. Ja me kaikki olemme olleet tämän päivän kotiarestissa, emmekä saaneet mennä edes uimaan, vaikka oli kaunis ja lämmin sunnuntai ja Archie ja Stu kyllä lähtivät, ja Maisie Armstrong ja muutkin tytöt varmaan olivat rannalla.

Mutta hiivimme kaikki salaa poikien huoneeseen, ja Donald kertoi siellä elokuvan loppuun — sankari ja hänen ystävänsä tietenkin pelastuivat, ja roistot saatiin kiinni — ja sitten hän kertoi pari muutakin elokuvaa, niin että meillä oli oikein mukavaa, vaikka sitä emme tietystikään kertoneet äidille, kun hän tuli meitä katsomaan, vaan koetimme näyttää katuvaisilta.”

Elokuun 22. päivänä
”Isä on saanut Stuartille lipun laivaan, joka lähtee Glasgow’sta ensi viikon tiistaina. Salaa minä toivoin, että kaikki laivat olisivat täynnä, tai että Stuart ei saisi passia, tai että Fergus-setä ei muistaisi kirjoittaa hänelle rokotustodistusta. Mutta yksikään toiveistani ei toteutunut. Stuartilla on kaikki paperit nahkaisessa kansiossa, joka on vierashuoneen pöydällä, emmekä me saa mennä sisään koko huoneeseen.

Tuntuu aivan kauhealta ajatella, että hän lähtee niin kauas. Viime syksynäkin tuntui kauhealta, kun hän lähti Edinburghiin, mutta tämä on vielä pahempaa. Amerikkaan! Tietysti se on hirveän jännittävää, ja Stuart on luvannut kirjoittaa usein ja kertoa kaikesta, mutta eihän se ole sama kuin jos hän olisi kotona.

Minä olen kyllä tiennyt, että isäkin on aikanaan käynyt Amerikassa, mutta nyt hän on alkanut kertoa paljon tarinoita siltä ajalta. Hän kertoo, millaista oli asua New Yorkissa, joka on niin suuri kaupunki, että kuulemma kaikki Skotlannin asukkaat mahtuisivat sinne. Hän kertoo, millaista oli tehdä töitä suuressa kustannusyhtiössä, jonne epätoivoiset nuoret kirjoittajat lähettivät tekstejään, vaikka vain murto-osa hyväksyttiin. Ja hän kertoo kaupungin pilvenpiirtäjistä ja suuresta Keskuspuistosta ja ihmisistä: rikkaista ja köyhistä, mustista ja valkoisista.

Mutta vielä jännittävämpää on, kun hän kertoo siitä, miten lähti New Yorkista länteen. Hänellä oli vain reppu selässä ja hiukan kolikoita taskussa, ja hän matkusti junassa välillä salaa, niin että hänet heitettiin muutamia kertoja ulos väliasemilla, ja välillä lämmittäjän apulaisena. Ja sitten hän päätyi pikkukaupunkiin, jossa meni työhön farmille ja tutustui nuoreen intiaaniin ja oppi ratsastamaan mustang-hevosilla ilman satulaa ja tekemään maatöitä ja ajamaan moottoripyörää.

-Miten sinä maltoit tulla sieltä pois? Walter kysyi teepöydässä melkein kuiskaten. Hän kuunteli isää suu auki ja voileipä puolitiessä, vaikka äiti oli muutaman kerran huomauttanut hänelle, että hänen piti syödä.

-Moottoripyörillä ja mustangeilla on puolensa, isä sanoi ja sekoitti teetään, -mutta eivät ne sentään voita sievää ylämaalaistyttöä.

Ja sitten hän katsoi äitiin ja hymyili, ja äiti puisti päätään ja nauroi ja näytti aivan siltä, kuin hän olisi vähän punastunut, ja Faith potkaisi minua nilkkaan pöydän alla ja me koetimme olla tirskumatta.

Mutta en minä voi olla ajattelematta, miten mukavaa olisi, jos joku tulisi mieluummin kotiin minun luokseni kuin jäisi Amerikkaan.”

Elokuun 24. päivänä
”Kesäaikaan kaupungin nuorilla on tapana iltaisin kokoontua asemalle odottamaan iltajunia, erityisesti näin lauantaisin. Minä olen ollut pari kertaa Fannyn ja Faithin mukana, mutta heillä on niin usein omia salaisuuksiaan, että huomaan heidän alkavan vilkuilla minua, ja sitten he ryhtyvät puhumaan viittomin, enkä minä niin tyhmä ole, ettenkö ymmärtäisi, milloin seuraani ei kaivata. Ja koska Gordon ei käsitä ollenkaan, miksi pitäisi viettää lauantai-iltaa asemalla, kun voi mennä ongelle tai pelaamaan jalkapalloa, hänestä ei ole paljon iloa.

Tänään olin kuitenkin junilla Gordonin kanssa, sillä Faithilla oli hammassärkyä ja Fergus-setä odotti etelän junassa pakettia, joka Gordonin piti viedä kotiin. Istuimme halkopinolla ja söimme karamelleja, sillä Gordie oli saanut kuukausirahansa, ja silloin hän yleensä tarjoaa. Minäkin tarjoaisin mielelläni, mutta en oikein tiedä, mihin taskurahani aina katoavat.

Joka tapauksessa me istuimme siellä ylhäällä ja heiluttelimme sääriämme ja arvostelimme keskenämme ihmisiä, joita laiturilla kulki. Siellä oli muutamia isoja tyttöjä, jotka koettivat näyttää täysikasvuisilta leikkohiuksineen ja lyhyine hameineen, jollaisista rouva Wallace aina kysyy pisteliäästi, mahtaako kyseessä olla leninki vai aluspaita. Ja sitten siellä oli isoja poikia, joista parilla oli polkupyörä ja muut koettivat vain muuten näyttää rehvakkailta. Siellä oli Archiekin, jolla tosin ei ole polkupyörää ja joka ei muutenkaan koettanut näyttää erityisemmin miltään, kunhan nojaili makasiinin seinään ja puheli muutamien poikien kanssa.

Sitten Gordon nyhjäisi minua kylkeen ja osoitti laiturin toiseen päähän. Siellä on kioski, ja me näimme, miten Stuart ja Fanny lähtivät juuri luukulta karamellipusseineen.

-Minä olen iloinen, että veljesi häipyy, Gordon sanoi yhtäkkiä vihaisesti. -Äiti ja isäkin ovat.

-Miten niin? kysyin loukkaantuneena.

-Hänestä tulee vielä harmia. Minä kuulin, kun isä sanoi niin. Hän sanoi, että Fannyn on parasta sittenkin käydä koulu loppuun Glasgow’ssa, ja että ehkä hänet kannattaisi lähettää vielä jatko-opistoonkin.

-Mitä Fanny tähän kuuluu? minä kysyin ja toivoin, ettei Gordon näkisi, miten minua vavisutti.

Tietysti minä olen huomannut, että vaikka Stu on kesän aikana kävelyttänyt lukemattomia tyttöjä, hän pysähtyy aina mielellään puutarhan aidan luo vaihtamaan muutaman sanan, jos Fanny on ulkona, ja antaa tälle myymälästä elokuvalehtien uusimpia numeroita ja sieviä kirjanmerkkejä ja muistivihkoja isälle kertomatta. Ja jos Fanny on ollut meillä illalla, Stuart on melkein aina istuutunut pianon ääreen soittamaan, koska silloin Fanny menee istumaan lähelle ja pitää kättään pianoa vasten tunteakseen äänen värinän. Mahtaa olla ihmeellistä tuntea musiikki!

Mutta en minä ymmärrä, mitä harmia tuosta kaikesta voisi olla. Saahan Faithkin pojilta huomiota ja joskus pieniä lahjoja, ja minusta se on vain hienoa, ja toivoisin niin kovasti, että joku joskus huomioisi minutkin.

-Katso, sanoi Gordon ja nyhjäisi minua taas, niin että olin vähällä potkaista häntä — en minä ole mikään jauhosäkki, jota sopii töniä miten sattuu!

Mutta katsoin kuitenkin alas, ja näin Archien menneen Stuartia ja Fannya vastaan. Tietystikään emme voineet kuulla mitä he puhuivat, enkä minä ole koskaan oppinut lukemaan huulilta, vaikka Fanny joskus koetti minua opettaakin, mutta yhtäkkiä oloni muuttui ikäväksi ja huolestuneeksi.

Eikä minun tarvinnutkaan kuulla puhetta nähdäkseni, että Archie nykäisi niskaansa sillä tavalla kuin hän tekee sanoessaan jotakin epämiellyttävää, ja että Stuart astui askeleen sivulle, niin että hän tuli Archien ja Fannyn väliin, ja että Fanny näytti pelästyneeltä ja tarttui Stuartia käsivarresta ja sanoi jotakin, josta Stu ei tuntunut välittävän. Ja sitten näin, miten pari Archien toveria, joiden kanssa hän oli seinustalla puhellut, pujotteli ihmisten lomitse häntä kohti.

Mutta kaikki tapahtui niin nopeasti, että sen kertomiseen menee moninkertainen aika. Archie sanoi taas jotakin, ja yhtäkkiä Stuart paiskasi karamellipussinsa maahan ja tarttui Archieta rinnuksista ja ravisteli tätä, ja sitten hän saman tien laski irti ja löi, niin että Archie tuuskahti selälleen laiturille. Ja samassa Stu oli hänen kimpussaan ja löi uudestaan, mutta nyt Archie oli jo ehtinyt tajuta mitä tapahtui ja löi vastaan.

Alec MacBride ja Ken Paton pääsivät samassa paikalle ja alkoivat kiskoa Stuartia pois Archien kimpusta, mutta vaikka heitä oli kaksi, he saivat tätä tuskin hievahtamaan. Naiset kirkuivat ja miehet eivät oikein tienneet, pitäisikö heidän auttaa Alecia ja Keniä vai olisiko heistä enemmän haittaa kuin hyötyä.

Samassa asemapäällikkö Lynsey tuli sisältä juosten ja pilliinsä puhaltaen, ja hänen perässään lönkytti herra Wallace, joka käy asemalla auttamassa lastaus- ja purkutöissä. Ja neljästään he saivat Stuartin irti Archiesta, sillä asemapäällikköä ja herra Wallacea hän ei sentään voinut tönäistä sivuun. Archie nousi seisomaan ja kaivoi nenäliinaa taskustaan, sillä hänen nenänsä vuosi verta ja hän näytti muutenkin aika ikävältä. Fanny itki, ja muutamia tyttöjä kerääntyi hänen ympärilleen ja yritti lohduttaa häntä.

Minä istuin aivan jähmettyneenä. Olen tietysti nähnyt Stuartin ja Archien tappelevan ennenkin, sillä Stuart on hirveän kiivas, jos häntä ärsyttää, ja Archie totisesti osaa ärsyttää niin halutessaan. Mutta en koskaan tällä tavalla, en koskaan näin — tosissaan! Ja keskellä asemalaituria, koko kaupungin edessä!

Samassa Gordie liukui alas halkopinolta ja käski minunkin tulla.

-En tule, sanoin ja vedin jalkani ylös, aivan kuin olisin pelännyt hänen kiskovan minut nilkoista alas. -Ei minua tarvita siellä.

Gordie vilkaisi minua, sitten hälinää laiturilla, sitten taas minua.

-Ehkä sinä olet oikeassa, hän sanoi, kääntyi ja juoksi sisarensa luo.

Minä puolestani pudottauduin alas halkopinon toiselle puolen ja juoksin kotiin minkä jaloistani pääsin. Saatoin arvata, etteivät sen enempää Stuart kuin Archiekaan ilahtuisi, jos sekaantuisin asiaan. En tahtonut mitään muuta kuin päästä kotiin peiton alle ja unohtaa kaiken, mitä olin juuri nähnyt.

Tietystikään se ei onnistunut. Törmäsin melkein äidin syliin eteisessä, ja hän pelästyi kauheasti minut nähdessään ja tahtoi tietää, miksi itkin (en ollut yhtään huomannut itkeväni) ja mitä oli tapahtunut.

Mitä minä olisin voinut tehdä? En minä osaa valehdella äidille.

Ja niinpä äiti ja isä tiesivät jo kaiken, kun herra Wallace joitakin aikoja myöhemmin tuli Stuartin ja Archien kanssa. Hän oli saanut herra Lynseyn puhutuksi ympäri, niin että poliisia ei ollut haettu paikalle. Minusta kyllä vähän tuntuu, että Stuart olisi viettänyt yönsä mieluummin putkassa kuin tullut isän eteen.

Rouva Wallace, joka jostakin kumman syystä tietää aina, kun meillä tapahtuu jotakin, tuli juosten sisään portista, ja äiti pyysi häntä laittamaan meidät nukkumaan, kuin olisimme olleet pikkulapsia. Ja Fergus-setä tuli hyvin happamana katsomaan Archien nenää, joka ei kuulemma ollut murtunut, ja määräämään jäitä tämän toisen silmän päälle, joka oli turpoamassa umpeen.

Niin meidät paimennettiin huoneisiimme kuin lampaat, ja rouva Wallace peitteli minut niin tiukasti, että saatoin tuskin sormeani liikauttaa. Samoin hän peitteli kaikki muutkin, jopa Donaldin, mikäli saatoin oikein ymmärtää poikien huoneesta kuuluvista vastalauseista.

Mutta kun hän oli mennyt tiehensä puhisten ja mutisten, Faith potki raivokkaasti peittonsa irti patjan reunojen alta ja unohti melkein koko hammaskipunsa vaatiessaan saada tietää, mitä oikein oli tapahtunut. Ja niin minä jouduin kertomaan sen vielä kerran. Onneksi Moira nukkui, sillä hän on vielä niin lapsellinen, ettei olisi ymmärtänyt mitään.

-Miten romanttista! Faith huokasi. -Niin kuin ritariaikana!

Minusta tapahtuneessa ei ollut mitään ritarillista saati romanttista. En minä tahdo, että veljeni alkavat tapella keskenään tytöistä — sillä Fanny tähän oli jollakin tavalla syynä, vaikka en oikein ymmärräkään, miten.”

Elokuun 25. päivänä
”Minä en tiedä, että meiltä olisi koskaan jätetty menemättä sunnuntaina kirkkoon muulloin kuin silloin, kun Walter syntyi. En muista siitä ajasta paljoakaan, paitsi että äiti oli poissa ja isä oli aivan harmaa kasvoiltaan ja rouva Wallace kielsi meitä kyselemästä mitään. Mutta sen minä muistan, että sunnuntaiaamuisin me kaikki olimme levottomia ja ihmeissämme, kun meillä ei ollut mitään tekemistä.

Samanlaista oli nyt, kun äiti sanoi aamiaispöydässä kuivasti, ettei aikonut mennä kirkkoon häpeämään koko kaupungin edessä. Stuart tuijotti puurolautastaan ja Archie näytti kamalalta ja ähkäisi aina, kun joutui yhtään liikauttamaan kasvolihaksiaan. Evan ja Walter ja Moira tuijottivat vuoroin meihin kaikkiin ja näyttivät aivan hämmentyneiltä, ja minä melkein kadehdin Faithia, jonka hammasta särki yhä ja joka pysytteli yläkerrassa.

Sitten isä laski kuppinsa lautaselle, nousi mitään puhumatta ja nyökkäsi myymälän suuntaan. Ja Stu ja Arch nousivat nöyrästi ja seurasivat häntä, ja me kuulimme takahuoneen oven kolahtavan.

-Donald, sanoi äiti, -mene lasten kanssa Wallacelle. Rouva Wallace tietää, että tulette, ja saatte syödä siellä lounasta.

Koska kaikki oli tänä aamuna niin omituista, Donald ei sanonut mitään, nyökkäsi vain ja alkoi hätistää meitä pöydästä.

-Grace ei lähde, äiti silloin sanoi. Eikä Donald tai kukaan muukaan vieläkään kysynyt mitään, nyökkäsi vain uudelleen.

Kun he olivat menneet, äiti huokasi ja hieroi otsaansa. Sitten hän kaatoi minulle lisää teetä ja pyysi minua vielä kerran kertomaan kaiken, mitä olin asemalla nähnyt. Ja minä kerroin, vaikka joka kerta se tuntuu aina vain kipeämmältä. Mutta jotenkin oli helpompi kertoa siitä nyt kahden kesken äidille, joka nyökkäili lempeästi ja taputti välillä kättäni pöydän yli.

Silloin me kuulimme ääniä — isän äänen, joka kohosi vihaisena, ja Stuartin äänen, joka kohosi myös.

Ja sitten rysähti.

Lancelot alkoi haukkua ja hyppi väliovea vasten. Äiti oli pystyssä ennen kuin minä ehdin edes tajuta, että jotakin oli tapahtunut. Hän juoksi väliovelle ja avasi sen, ja me näimme, että Archie auttoi isää pystyyn lattialta kirjoituspöydän ja varastohyllyn välisestä syvennyksestä, ja että Stuart seisoi keskellä lattiaa tuijottaen kauhistuneena nyrkkejään, aivan kuin ei olisi käsittänyt, mitä oli tehnyt. En minäkään ensin käsittänyt, ennen kuin näin isän hierovan leukaperiään ja sanovan äidille, kun tämä juoksi hänen luokseen:

-Kyllä minä olen vielä yhtenä kappaleena, Sappho.

-Löitkö sinä isää? minä kuiskasin ja tuijotin Stuartiin, kuin tämä olisi siinä silmieni edessä muuttunut hirviöksi, kuten joissakin Donaldin kertomissa kauhuelokuvissa.

Stu ei vastannut mitään, mutta hänen harmaat silmänsä tummuivat melkein mustiksi, ja yhtäkkiä hän käännähti ja syöksyi ohitseni, ja me kuulimme ulko-oven paukahtavan.

-Anna hänen mennä, isä sanoi äidille. -Ja sinä, Arch, mene huoneeseesi miettimään, olisiko sinun kannattanut pitää eilen suusi kiinni eikä ärsyttää veljeäsi.

Archie avasi mainitun suunsa, katsoi isään ja sulki sen jälleen, nyökkäsi ja meni hänkin ohitseni.

Ja silloin minäkin käännyin ja juoksin tieheni. En tahtonut, että minutkin komennettaisiin huoneeseeni, sillä olisin joutunut taas Faithin kuulusteltavaksi, enkä kestänyt enää yhtään kuulustelua!

Juoksin puutarhan läpi ja ulos portista, pysähdyin silmänräpäykseksi ja jatkoin sitten järvenrantaa pitkin, kunnes yhtäkkiä näin rannan koivikossa jonkun istumassa.

Se oli Stuart, ja hän itki.

En ole koskaan nähnyt Stun itkevän. Eiväthän pojat itke! (Evan kyllä joskus, kun hän pelästyy jotakin, mutta häntä ei oikeastaan lasketa.) Pysähdyin tielle epätietoisena, mutta enhän voinut antaa Stun istua siellä yksin tuolla tavoin. Hiivin siis koivikon läpi ja istuuduin hänen viereensä toivoen, ettei hän ajaisi minua pois.

Hän hieroi kasvojaan ja katsoi minuun.

-Mitä sinä täällä teet, Prinsessa? hän kysyi äänellä, joka oli oudon epätoivoinen. -Mene pois, ennen kuin satutan sinuakin!

-Et sinä koskaan satuttaisi minua, sanoin ja tartuin häntä kädestä, ja hän puristi sormiani.

-Mikä minua oikein vaivaa? hän kysyi käheästi. -En minä tarkoita… En minä tarkoittanut... Et kai sinä ajattele, että olisin halunnut lyödä isää?

-Entä Archieta? minä kysyin.

Stu hieroi taas kasvojaan kuin Walter, kun tämä on väsynyt.

-Kyllähän minä tiedän, että Arch pitää Fannysta, hän mutisi. -Mutta niin pidän minäkin! Ajattelin vain kysyä, lähteekö hän kanssani kävelemään, kun on viimeinen lauantai-iltani kotona — hän olisi aivan hyvin voinut kieltäytyä, mutta hän lähti — ja sitten Archie tuli siihen ja alkoi puhua typeryyksiä — aivan kuin Fanny ei olisi saanut olla kanssani — enkä minä ehtinyt edes ajatella, kun…

Me istuimme hetken hiljaa. Outoa, miten sellaisessa tilanteessa voi huomioida kaikenlaisia arkisia asioita. Minä huomasin, miten lokki liiteli järven yllä ja kuulin, että satamassa jonkun veneen torvi huusi.

-Ja äsken… Stu puri huultaan. -Kyllä Archiekin sai kuulla kunniansa, mutta kun isä alkoi saarnata minulle — minä en ehtinyt edes ajatella!

Minusta oli vähän outoa, ettei hän ehtinyt ajatella, ennen kuin löi. Minä en ole koskaan lyönyt ketään, joten uskoisin kyllä ajattelevani aika tarkasti, ennen kuin tekisin mitään sellaista.

-Tiedätkö sinä, Prinsessa, minkä tähden minä lähden Amerikkaan? Stu kysyi yhtäkkiä ja katsoi minuun.

Puistin päätäni, ja hän kertoi, että oli Edinburghissa joutunut tappeluun vieraan miehen kanssa ja siinä samalla tönäissyt Malcolm-serkun kumoon niin, että tämä oli satuttanut päänsä, eivätkä Chrissy-täti ja Alan-setä tahtoneet häntä enää takaisin.

-Parempi onkin, että lähden maasta, hän sanoi hammasta purren. -Lähden, enkä tule koskaan takaisin.

-Älä sano niin! minä parkaisin ja puristin hänen käsivarttaan. -Tietysti sinä tulet takaisin!

-Voi Prinsessa. Yhtäkkiä Stuart kietoi kätensä ympärilleni ja veti minut syliinsä. -Lupaathan sinä ajatella minusta hyvää, lupaathan, silloinkin kun kukaan muu ei ajattele?

-Tietysti ajattelee, minä nyyhkytin. -Kaikki pitävät sinusta!

Mutta hän vain pudisti päätään ja katsoi minuun haikeasti.

-Minä pilaan koko perheen maineen, hän sanoi. -Kaiken sen, mitä isä on rakentanut… Amerikka on suuri maa, siellä voi — siellä voi edes kadota — jos minä vielä tapan jonkun!

Minä itkin ja sanoin, ettei hän saanut puhua sellaisia, mutta hän vain silitti tukkaani ja pyysi uudestaan, että yrittäisin ajatella hänestä hyvää.”

Elokuun 27. päivänä
”Stuart lähti tänään. Charlie-sedällä oli asiaa Glasgow’hun ja hän lupasi huolehtia Stun laivaan. Ennen sitä Stuart työnsi minun käteeni kirjeen ja pyysi antamaan sen Fannylle ’kun pöly vähän laskeutuu’.

Meillä on ollut hyvin hiljaista. Äiti on itkenyt toisinaan, kun on luullut, ettei kukaan huomaa. Isän kasvot ovat mustelmilla ja hän sanoo kaikille, että pudotti ylähyllyltä päälleen laatikollisen kirjoja. Archie ei voi mennä myymälään, ennen kuin hänen kasvonsa saadaan parempaan kuntoon, ja hän istuu kirja kädessään olohuoneen lepotuolissa ja tuijottaa ulos kadulle mitään näkemättä.

Ja nyt Stuart on mennyt. Minua kauhisti vielä viikko sitten ajatella, että hän lähti vuodeksi. Mutta nyt minua vasta kauhistaakin, kun ajattelen, milloin hän oikein mahtaa palata.”

2 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kyllähän nämä tietyt luonteenpiirteet näkyivät jo Myrskyn vuosissa. Silloinkin Stuart antoi Archielle selkään!

      Poista