sunnuntai 20. syyskuuta 2015

8. Takaisin kouluun

 
Gracesta tuntui, että kesä päättyi sinä päivänä, jolloin Stuart lähti. Seuraavina päivinä lähinnä vain kulutettiin aikaa.

Kotona kaikki olivat hiljaisia ja vaisuja, jopa rouva Wallacekin. Toisaalta mihinkään ei viitsinyt lähteäkään. Kaupungilla ihmiset katsoivat pitkään jokaista Koivurannan asukasta, eivätkä tohtorilan lapsetkaan saaneet tulla leikkimään heidän kanssaan. Alice ei sitä suorastaan kieltänyt, mutta keksi tekosyitä, kun hammaskivustaan toennut Faith kävi kysymässä Fannya tai Evan Gusia.

Lopulta elokuun päättyminen oli kaikille helpotus. Fanny matkusti Glasgow’hun, vanhimmat Glen Longin serkut katosivat omille opinteilleen, ja kansakoululaiset valmistautuivat taas pitkään talveen.

Ensimmäisen koulupäivän aamuna Betty tarkasti kuuden koululaisensa rivistöä. Nämä olivat kaikki kasvaneet kesän aikana hiukan pidemmiksi, saaneet nauttia auringosta ja vuoristotuulesta ja kiemurtelivat nyt siisteissä puvuissaan, jotka tuntuivat kovin kankeilta huolettomina lomapäivinä käytettyjen mukavien, kuluneiden vaatteiden jälkeen.

Grace huokasi helpotuksesta, kun äiti keskittyi tarkastamaan ensiluokkaansa aloittavan Walterin ulkoasua ja antamaan tälle käytösohjeita niin huolella, ettei ehtinyt huomata hänen kiinnittäneen paremman esiliinansa vyötärönauhan hakaneulalla — nauha oli ratkennut joskus kesällä, ja hän oli muistanut vasta illalla vuoteessa, että se olisi pitänyt ommella — ja vetäneen jalkaansa lipastosta ne sukat, jotka olivat rikki vasta varpaista, kun ei ollut muistanut parsia niitä.

Moira ja Faith olivat sieviä ja siistejä, heidän vaaleat palmikkonsa kiilsivät, puvut olivat puhtaat ja sileät, eikä kummankaan kenkien piilossa varmastikaan ollut reikiä, joiden reunat olisivat puristaneet ilkeästi isoavarvasta. Grace huokasi vähän. Hän päätti aina, että alkaisi huolehtia paremmin ulkonäöstään — olihan noloa, että tänäkin aamuna jopa veljet tuntuivat olevan häntä huolitellumpia! — mutta oli niin kauhean ikävää ommella nappeja ja parsia sukkia.

Isä tuli myymälästä toivottamaan heille hyvää ensimmäistä koulupäivää, ja rouva Wallace antoi heille eväspussit, jotka olivat lupaavan painavat ensimmäisen päivän kunniaksi.

-Mars matkaan nyt, ettemme myöhästy, äiti sanoi ja hätisti heidät ulos. Hän jäi vielä pukemaan hattuaan, ja Grace kuuli hänen sanovan isälle jotakin siitä, miten nopeasti vuodet kuluivat. Itsekseen Grace ajatteli, että hänen puolestaan ne olisivat saaneet kulua paljon nopeammin. Vielä puolitoista kuukautta, ennen kuin hän täyttäisi kolmetoista vuotta!

Alice-täti tuli poikien kanssa tohtorilan portista juuri kun he astuivat rantatielle.

-Päästämmekö teidät ensin? äiti kysyi vähän ivallisesti.

-Älä viitsi, Bet, sanoi Alice-täti ja työnsi kätensä äidin kainaloon. -Minä oletan, että sinun nuorimmaisesi osaavat käyttäytyä.

Nyt vasta Grace oikein tajusi, miten ikäviä kuluneet päivät olivat olleet. He kulkivat Gordonin kanssa rinnakkain ja puhuivat taukoamatta kuulumisistaan, ja jossakin kaukana heidän edellään Evan ja Gus jo katosivat juosten mutkan taakse.

Yhtäkkiä Gracekin olisi tahtonut juosta, sillä kouluun meno tuntui suurelta seikkailulta, aamu oli kuulaan aurinkoinen ja elämä hetken täysin huoletonta. Äiti ja Alice-täti kuuluivat silloin tällöin hoputtavan Walteria ja Torquilia, jotka unohtuivat välillä tutkimaan rantaheinikon salaisuuksia, ja heidän takanaan Faith ja Donald puhelivat alkavasta kouluvuodesta, joka olisi Donaldille viimeinen. Moira käveli sievästi heidän kanssaan kuullakseen mahdollisimman paljon yläluokkien salaisuuksia.

Koulun piha oli mustanaan oppilaita, ja äiti ja Alice-täti menivät viemään pikkupojat muiden ensiluokkalaisten joukkoon. Sisarukset katosivat yksi toisensa jälkeen tuohon surisevaan ja kihisevään massaan, joka tuntui nielevän heidät kuin juoksuhiekka. Joku huusi Gordonia, ja tämä heilautti kättään Gracelle ja hävisi siihen pihan osaan, jossa aloiteltiin jalkapallopeliä.

Grace puristi kirjoja rintaansa vasten ja katseli ympärilleen. Hän oli mielellään yksin, mutta ei niin yksin kuin siinä, keskellä täpötäyttä koulunpihaa ensimmäisenä koulupäivänä, kun oli tärkeää näyttää olevansa suosittu. Jos Gordon olisikin ollut hänen kanssaan samalla luokalla! Ehkä tämä ei silloin olisi juossut tiehensä jalkapallon perässä.

-Grace!

Grace huokasi helpotuksesta, kun joku työnsi kätensä hänen kainaloonsa. Se oli Cora MacRob, Gracen luokkatoveri, jonka vieressä tämä oli istunut ensiluokalta asti. Cora oli hauska ja he viettivät yleensä välitunnit yhdessä, mutta näkivät lomilla vain harvoin, sillä MacRobien tila oli kaukana kaupungista. Grace oli joskus alaluokilla kärttänyt vanhempiaan ottamaan Coran heille koulukortteeriin, hän oli jopa itse luvannut nukkua lattialla ja antaa tälle oman vuoteensa. Mutta äiti ja isä eivät ottaneet ehdotusta kuuleviin korviinsa, mistä Grace oli vieläkin vähän katkera.

Nyt oli niin hauska tavata taas Cora, vaihtaa kesän kuulumiset ja suunnitella syksyä. Cora oli soma ruskeaverikkö, mutta hänen vaatteensa olivat aina vähän kuluneita ja istuivat huonosti, sillä hän peri ne neljältä vanhemmalta sisareltaan. Ehkä juuri siksi Grace tunsikin olonsa niin kotoisaksi Coran seurassa, sillä tämä ei kiinnittänyt huomiota mihinkään epäolennaisuuksiin, kuten hakaneuloilla kasattuihin esiliinoihin.

Heidän puhellessaan Grace huomasi, että muutamat yläluokan tytöt vilkuilivat heitä, ja kuiskaukset singahtelivat hänen päänsä ohitse kuin terävät nuolet. Tietysti he puhuivat. Kaikkihan puhuivat. Grace päätti, ettei antaisi ärsyttää itseään, eikä ainakaan tekisi mitään harkitsematonta.

Mutta sitten Rona Munro ja Claire Buchanan pysähtyivät vähän matkan päähän, katsoivat suoraan Graceen ja selvästi tahallaan kuiskailivat äänekkäästi. Grace kuuli sellaisia lauseenpalasia kuin ”kuuro tyttöparka on tietysti narrattavissa” ja ”miten hirveän häpeällistä tapella kuin mikäkin villi” ja ”tietysti ne lähettivät hänet ulkomaille, eihän häntä voi pitää ihmisten joukossa”, ja lopulta hän ei enää kestänyt.

-Onko teillä jotakin asiaa? Grace kysyi tuimasti.

Rona Munro suipisti suutaan. Kaupungilla kiertävän juorun mukaan ei Munron perheessä ollut koskaan toivuttu siitä, että Stuart Fleming oli antanut toisella luokalla ollessaan selkään kahta vuotta vanhemmalle Alan Munrolle, Ronan veljelle, joka oli siihen asti terrorisoinut alaluokkalaisia miten tahtoi. Ja nyt Rona tunsi suloisen koston hetken koittaneen. Tietysti se olisi ollut vielä makeampi, jos kohteena olisi ollut Stuart itse — joka oli niin ollakseen, ettei ollut vilkaissutkaan Ronaan, vaikka tämä oli kesän aikana useamman kerran järjestänyt niin, että Stuart oli melkein kompastunut häneen — mutta hätätilassa tuo surkea rääpäle Gracekin menetteli.

-Voi ei toki, sanoi Rona ja näytti muka pelokkaalta. -Eihän teidän perhettänne tohdi puhutella, ettei saa nyrkistä!

Claire peitti tirskahduksensa tahallisen huonosti.

-Tule pois, Rona, hän sanoi kovalla äänellä. -Äiti sanoo, ettei kukaan kunniallinen ihminen ole missään tekemisissä Flemingien kanssa. Ei varsinkaan poikien.

-Ja mikä saa sinut kuvittelemaan, Claire Buchanan, että yksikään minun veljistäni tahtoisi olla missään tekemisissä sinun kanssasi? Grace tiedusteli. Hän oli niin kiukuissaan, että aivan vapisi, ja tuskin huomasi, miten Cora koetti nykiä häntä kädestä. -Kuka tahansa heistä saa kenet tahansa sata kertaa paremman!

-Oh, sanoi Rona ilkeästi, -kuuromykänkö?

-Fanny ei ole kuuromykkä!

-Miksei hän sitten puhu niin kuin oikeat ihmiset? kysyi Claire matkien Fannyn kankeaa ja puuroista puhetapaa.

Myöhemmin Grace päätteli, että tällaiselta Stuartista täytyi tuntua, kun tämä ei yksinkertaisesti ”ehtinyt ajatella”, ennen kuin löi. Raivo iski hänen lävitseen kuin sähköisku, niin että se aivan koski, ja ellei Cora olisi yhä pitänyt häntä tiukasti käsipuolesta, Grace olisi käynyt Clairen kimppuun.

-Hyvä tavaton! huusi Rona. -Hän on yhtä hullu kuin veljensä! Mutta mitä muuta tuollaisista punapäistä voisi ajatellakaan!

-Tule pois, Grace! Tule pois! hoki Cora epätoivoisena, sillä hänen voimansa eivät tahtoneet enää riittää ystävän pitelemiseen.

Mutta samassa joku astui Gracen ja Clairen väliin. Se oli Faith, joka loi Claireen ja Ronaan majesteetillisen katseen.

-Kiusaatteko te minun sisartani? hän kysyi rauhallisesti, aivan kuin olisi kysynyt kelloa.

Rona tuhahti.

-Sinun hieno sisaresi ei kestä kuulla muutamia elämän totuuksia, hän sanoi happamasti. -Ja sinun tilallasi minä en huolisi olla noin kopea, Faith Fleming! Jos minun veljeni olisivat häpäisseet itsensä sillä tavalla…

-Sinun veljistäsi nyt ei ole pitämään puoliaan edes itseään pienempiä vastaan, Faith sanoi kepeästi ja sopivan vihjailevasti, niin että sai Ronan punastumaan raivosta. -Tulkaa, tytöt. Neiti MacGregor haluaa teidät järjestäjiksi, ja kello soi aivan kohta. Hän kietoi toisen kätensä Coran ja toisen Gracen harteiden ympäri ja vei nämä mukanaan. Eivätkä Claire ja Rona sanoneet enää mitään, sillä kaikki koulun tytöt tahtoivat pysyä edes jonkinlaisissa väleissä kauniin Faith Flemingin kanssa, jota pojat piirittivät.

Lähellä pääportaikkoa Faith irrotti otteensa.

-Kuule nyt, Gracie, hän sanoi totisena, -kai sinä käsität, ettet voi ruveta tappelemaan ensimmäisenä koulupäivänä! Äitikin on vielä täällä, ja mitä hän sanoo, jos sinä näytät sellaista esimerkkiä Walterille!

-He — he — tekivät pilaa Fannysta! Grace sopersi kyyneleet silmissä järkytyksestä.

-Entä sitten? Eivät he voi sillä Fannya vahingoittaa. He ovat vain kateellisia, koska Fannylla on kaikki se, mikä heiltä puuttuu!

-Mutta eihän hän kuule, Cora pisti arasti väliin.

-Hän kuulee joskus paremmin kuin me muut, sanoi Faith, ja nuoremmat tytöt vilkaisivat hämmentyneinä toisiinsa. -Anna ihmisten soittaa suutaan, Gracie. He puhuvat joka tapauksessa jostakin — tänään meistä, huomenna muista.

Samassa kello soi. Asettuminen jonoon ja marssiminen luokkiin ja sieltä rukouksiin kuuntelemaan Sean-sedän puhetta — Grace ei ollut vielä kertaakaan vahingossa kutsunut häntä koulussa Sean-sedäksi, vaikka pelkäsi joskus vielä niin tekevänsä — ja sitten taas luokkiin aloittamaan uutta kouluvuotta auttoivat Gracea unohtamaan hetkeksi aamun harmit. Neiti MacGregor nimesi todella hänet ja Coran ensimmäisiksi järjestäjiksi, ja se tiesi hauskuutta koko viikoksi, sillä he saisivat tulla aamuisin sisään ennen muita sytyttämään tulta kamiinaan, ja jäädä tuntien jälkeen pyyhkimään taulua ja lakaisemaan lattiaa.

Hauskaa oli sekin, että Grace sai edelleen istua Coran kanssa. Neiti MacGregor uhkasi toisinaan erottaa heidät, kun he olivat levottomia tunnilla, mutta onneksi hän ei vielä kertaakaan ollut toteuttanut uhkaustaan.

Sen sijaan tänä vuonna heidän takanaan eivät istuneet Beth Cairn ja Jane Paton, kuten kaikkina aiempina vuosina ensiluokalta lähtien. Janella oli huono näkö, ja siksi neiti MacGregor siirsi heidät eturiviin ja määräsi heidän tilalleen Ted Coburnin ja jonkun uppo-oudon pojan.

-Hänen isänsä on tullut apulaiseksi apteekkiin, kuiskutti Cora, jolla oli aivan käsittämätön kyky tietää kaikki kaupungin tapahtumat, vaikka hän asui melkein peninkulman päässä ja vaikka MacRobit eivät juuri liikkuneet tilalta muualle kuin kirkkoon. -Herra Barclay ymmärtää kuulemma lääkkeistä enemmän kuin apteekkari itse, vaikka tämä ei sitä tietystikään myönnä!

Samassa neiti MacGregor oli päässyt nimilistassaan B:n kohtaan ja kohotti katseensa.

-Niin, meillä onkin täällä uusi oppilas, hän sanoi. -Kerrohan nimesi luokalle.

-Axel Livingstone Carmichael Barclay, opettaja, kajautti reipas ääni. Koko luokka tirskahti vähän, ja Grace vilkaisi taakseen. Käytävällä seisova poika, jolla oli hiekanvaaleat suortuvat ja nauravaiset ruskeat silmät, hymyili suoraan hänelle ujostelemattomasti, ja Grace käänsi nopeasti katseensa takaisin opettajaan.

-Axelin perhe on muuttanut tänne Invernessistä, sanoi neiti MacGregor. -Toivon, että te autatte häntä sopeutumaan nopeasti meidän elämäämme. Sisaresi on ilmeisesti alemmalla luokalla?

-Kyllä, opettaja, Iona Grizelda Gilbertine on kymmenen, Axel sanoi. Häntä ei tuntunut yhtään häiritsevän se, että hihitys kulki taas halki luokan. Jopa neiti MacGregor hymyili, vaikka koetti kätkeä sen yskäisyyn.

Ruokatunnilla suurin osa oppilaista söi eväitä koulun pihalla, sillä syyskuinen päivä oli kaunis ja lämmin. Aluksi Koivurannan lapset olivat kävelleet koulusta kotiin lounaalle, mutta vähitellen kerjänneet äidiltä luvan ottaa mieluummin eväspussit mukaan. Olisi ollut niin ikävää lähteä kesken päivän kotiin, kun juuri ruokatunnilla tapahtui usein suuria ja jännittäviä asioita! Ja äiti oli ymmärtänyt ja antanut luvan, vaikka rouva Wallacen mielestä lapset kuolisivat nälkään, kun eivät saaneet lämmintä lounasta.

Grace ja Cora istuivat muutamien luokan tyttöjen kanssa suuren puun juurella. He olivat levittäneet eväänsä nurmikolle ja jakoivat ne kristillisesti tasan, niin että jokainen sai maistaa vähän rouva Wallacen leipomia piparkakkuja ja niitä makeisia, joita Maisie Armstrong aina sai kaupasta mukaansa, mutta joutui yhtä lailla syömään osuutensa Coran kovista voileivistä ja rouva Patonin aina yhtä suolattomasta lihapiirakasta.

-Mennäänkö mukaan? kysyi Cora, kun he olivat käärineet pois eväspaperinsa ja istuivat katselemassa, miten alempiluokkalaiset olivat hippasilla.

-Ei meidän sovi enää! sanoi Maisie Armstrong kauhistuneena. -Emme me ole enää mitään pikkulapsia!

-Kolmetoistavuotiaana sitä pitää jo vähän ajatella käytöstään, säesti Jane Paton. -Meillähän voi olla kohta ihailijoita.

-Niin, sanoi Maisie ja katsoi ahnaasti Graceen, -eihän Fanny MacDonald ole kuin vuoden vanhempi, ja…

-Minä olen onneksi vasta kahdentoista! Grace keskeytti ja hypähti pystyyn, sillä hän ei todellakaan tahtonut joutua Maisien kuulusteltavaksi veljiensä edesottamuksista. -Ja minä tahdon juosta! Tuletko sinä, Cora?

Cora mietti silmänräpäyksen, sitten hänkin nousi, ja tytöt juoksivat käsi kädessä leikin keskelle välittämättä vähääkään Maisien ja Janen kauhistuksesta.

Miten hauska olikaan juosta, kun oli koko aamun joutunut istumaan hiljaa paikallaan! Kesän jäljiltä sellainen aivan pakotti jäsenissä, ja hippaleikki oli parasta, mitä silloin saattoi tapahtua. Mukana oli lapsia joka luokalta, aina Walterista ja muista ensiluokkalaisista Graceen ja Coraan. Muut heidän ikäisensä tai vanhemmat tytöt eivät tulleet enää mukaan, ja Grace näki Faithin katsovan häneen ankarasti. Mutta hän ei jaksanut välittää. Leikkiköön Faith täysikasvuista, hän tahtoi riehua!

Sitten Axel Livingstone Carmichael Barclay jäi kiinniottajaksi, ja yhtäkkiä Grace tajusi, että poika tahtoi saada kiinni nimenomaan hänet. Gus MacDonald melkein törmäsi Axeliin, mutta tämä ei välittänyt tästä sen enempää kuin muistakaan, joita olisi helposti voinut koskettaa. Sen sijaan poika puikkelehti Gracen perässä yrittämättäkään peitellä tavoitettaan.

Aluksi Gracesta oli hauska saada juosta pakoon. Mutta kun toisten, nyt leikin ulkopuolelle jääneiden lasten ensimmäiset kiusoittelevat huudot osuivat tytön korviin, hän suuttui. Oli se nyt kumma, että tuo uusi tulokas ei komeasta nimestään huolimatta osannut olla edes hippasilla säädyllisesti!

Sitten hän tajusi, että toverit alkoivat tehdä hänelle umpikujia saadakseen hänet ansaan, aivan kuin rangaistukseksi siitä, että yhteisestä leikistä olikin tullut kahden välinen takaa-ajo. Viime hetkessä Grace kuitenkin pääsi pujahtamaan Alison Irvinen käsivarren alta, kun piiri oli sulkeutumassa hänen ympärilleen.

Kauan hän ei enää voisi paeta, sillä hän alkoi väsyä, ja kohta Axel saisi hänet kiinni. Jostakin syystä Grace ei halunnut sitä suurin surminkaan. Millainen typerä poika! Tämä ansaitsi opetuksen. Ja yhtäkkiä Grace muutti suuntaa, juoksi täyttä vauhtia koulun ulkorakennuksen seinää vasten nojallaan oleville tikapuille, vilisti niitä ylös kuin orava ja voimansa äärimmilleen ponnistaen hinasi tikapuut perässään ylös katolle.

Siellä hän istui sitten tyytyväisenä joskin hengästyneenä ja heilutteli sääriään räystään yli. Axel Barclay oli pysähtynyt sille kohdalle, missä tikapuut vielä äsken olivat olleet, ja näytti hölmistyneeltä kuin koira, jonka nenän edestä kaniini sukeltaa koloonsa. Ja koko pihantäysi koululaisia hurrasi — mille tai kenelle, sitä he tuskin oikein tiesivät itsekään.

-Grace Fleming!

Se oli neiti Mackay, välituntivalvoja. Hän oli ollut selvittelemässä jotakin pikkutyttöjen keskinäistä kiistaa eikä ollut nähnyt Gracen kapuamista, mutta kiiruhti nyt tätä kohti.

-Heti paikalla alas sieltä! Etkö sinä tiedä, että tikapuille meneminen on luvatonta.

Grace epäröi. Hän olisi mieluiten pysynyt katolla turvassa kellonsoittoon asti, sillä hän aavisti, ettei Axel ollut järin mielissään tultuaan nolatuksi. Jospa Gordon, joka seisoskeli kauempana kädet syvällä taskuissa ja näytti jostakin syystä hyvin happamalta, olisi tullut hänen avukseen! Mutta tällä ei näyttänyt olevan mitään sellaisia aikomuksia, ja koska opettajaa piti totella, Grace alkoi varovasti valuttaa tikapuita räystään reunan yli.

Ne olivat tukevat ja painavat tikapuut, ja vaikka Grace olikin äsken kiukun antamin voimin saanut kiskotuksi ne katolle, alaspäin liu’uttaminen oli jo liian vaikeaa. Tikkaat syöksyivät maata kohti, Grace ei saanut pidellyksi sen enempää kiinni niistä kuin katonreunastakaan, ja koululaisten kauhunhuudon saattelemana hän ja tikapuut putosivat alas katolta.

Onneksi ulkorakennus oli matala, ja onneksi Axel Barclay toimi ajatustakin nopeammin. Hän sai kiinni Gracesta sen verran, että ehti hidastaa tämän tömähdystä pihahietikkoon, vaikka he kaatuivatkin kumoon molemmat. Donald, joka oli aikonut tulla sisarensa avuksi, sai otteen maahan putoavista tikapuista, niin etteivät ne lyöneet ketään päähän.

Kun oli varmistuttu siitä, ettei Grace ollut katkonut luitaan, hän joutui neiti Mackayn ankaran nuhdesaarnan kohteeksi. Mutta koska sentään oli ensimmäinen koulupäivä, asiaa ei sillä kertaa viety rehtorille.

-Oletko sinä hullu! Cora supatti, kun kello oli soinut ja he olivat taas luokassa. -Ajattele, jos olisit joutunut rehtorin puhutteluun!

Grace kalpeni sitä ajatustakin, että Sean-setä olisi joutunut aloittamaan puhuttelusarjansa hänelle jo tänään. Ja niin kuin hän oli viime vuoden jälkeen päättänyt… Taas hän oli unohtanut olla hillitty ja hyväkäytöksinen! Hänen olisi pitänyt ymmärtää jäädä pois leikistä, kuten Faith, tai antaa Axelin ottaa itsensä kiinni!

Samassa hän tunsi, miten joku nykäisi häntä esiliinan olkaimesta. Se oli Axel, joka katsoi häneen totisin ruskein silmin.

-Anteeksi, poika kuiskasi. -Ei ollut tarkoitus aiheuttaa sinulle harmia.

Grace viskasi päätään niin, että punaiset palmikot paukahtivat istuimen selkänojaan kuin ruoskat, ja keskittyi kuuntelemaan neiti MacGregoria. Hän huomasi äkkiä harmittelevansa sitä, ettei Fort Williamin koulussa ollut enää vuosikausiin käytetty kivitauluja, sillä nyt hän totisesti tajusi, minkä tähden Anna Shirley oli lyönyt omansa halki Gilbert Blythen päähän!

He saivat tehtäväksi kirjoittaa neljännestunnin verran siitä, mikä kuluneessa kesälomassa oli ollut parasta, ja sen jälkeen lukea tekstinsä ääneen. Neiti MacGregor teetti usein tällaisia pieniä äkillisiä kirjoitustehtäviä, joita kankeinkaan kirjoittaja ei ehtinyt etukäteen jännittää, ja Grace piti niistä kovasti. Hän kumartui uuden, puhtaan kirjoitusvihkonsa yli ja kirjoitti innoissaan kaikesta siitä iloisesta, mitä kesän aikana oli tapahtunut, ennen kuin kaikki oli päättynyt niin ikävästi. Mutta sitä hän ei tahtonut ajatella.

Neljännestunnin kuluttua neiti MacGregor käski heitä laittamaan kynänsä pois ja kuuntelemaan, kun jokainen luki vuorollaan kirjoituksensa. Grace koetti näyttää hyvin kuuliaiselta ja keskittyneeltä, mutta hänen ajatuksensa lähtivät vaeltelemaan. Mitähän Stuart teki nyt? Kävikö merellä kova tuuli? Moira olisi varmasti voinut laivalla pahoin. Mitä hän tekisi kirjeelle, jonka Stuart oli antanut Fannya varten? Koskahan Archie lähtisi?

Samassa Grace tajusi, että Cora nipisti häntä käsivarresta.

-No, Grace, sanoi neiti MacGregor, -nukutko sinä? Sinun vuorosi.

Luokassa tirskuttiin. Grace punastui, tarttui vihkoonsa ja hypähti pystyyn.

Samassa hän tunsi lujan nykäisyn vyötäisillään, sitten kuului repeävän kankaan rusahdus. Hakaneula, jolla Grace oli aamulla hätäpäissään kiinnittänyt esiliinan vyötärönauhan, vääntyi irti tempaisun voimasta ja repäisi mukanaan suuren kappaleen kangasta.

Tirskunta laajeni nauruksi huolimatta neiti MacGregorin moittivista huudahduksista. Grace oli pudonnut uudestaan istumaan ja koetti haparoida irronnutta nauhaa käsiinsä, mutta tajusi olevansa kiinni jossakin. Parilla askeleella neiti MacGregor oli hänen pulpettinsa luona.

-Mitä ihmettä… Hän kumartui avaamaan Gracen esiliinan nauhoja, jotka oli solmittu lujasti tämän istuimen selkänojan pienoihin. Sitten hän nosti päätään ja kokeneena opettajana iski heti kiinni Gracen takana istuvaan poikaan. -Axel Barclay, sinäkö tämän teit?

Axel puri huultaan. Hän oli todellakin Gracen kirjoittaessa kumartunut pulpettinsa yli, avannut varovasti tytön esiliinannauhat ja sitonut ne uudestaan kiinni tuoliin. Hän oli kuvitellut, että Gracen yrittäessä nousta tämä vain putoaisi takaisin istualleen, ja niin olisi käynytkin, jos toinen nauhoista ei olisi ollut kiinni hakaneulalla, joka nyt oli repinyt kankaan.

-Minä, opettaja, hän mutisi syyllisyydentuntoisesti.

-Sinäpä aloitat kauniisti opintosi uudessa koulussa, sanoi neiti MacGregor vihaisesti. -Mene nurkkaan ja pysy siellä, kunnes minä annan sinulle luvan tulla pois. Ja te muut, olkaa vaiti. Ted, jatka sinä.

Ted Coburnin lukiessa omaa pientä kirjoitelmaansa Grace koetti Coran avustuksella saada esiliinansa kuntoon. Repeämä oli kuitenkin liian paha enää pelkällä hakaneulalla korjattavaksi, ja lopuksi hänen ei auttanut muu kuin kääriä koko esiliina pulpettiin. Rouva Wallace korjaisi sen kyllä sievästi ja huomaamattomasti, mutta silti Grace tunsi pistelevää kiukkua. Eikä sitä laisinkaan helpottanut luokassa neiti MacGregorin selän takana kiertävä kuiske siitä, miten ”Barclay on pihkassa Flemingiin”.

Kun koulupäivä vihdoin loppui, Grace otti repeytyneen esiliinansa ja kirjansa ja kiiruhti ulos luokasta, ennen kuin neiti MacGregor sanoisi mitään. Tämä oli äidin ystäviä, ja jotenkin Gracesta tuntui aina kuin hän olisi pahoittanut äidinkin mielen aiheuttaessaan harmia opettajalle.

-Tuon siitä saa, kun hakee poikien huomiota, sanoi Maisie Armstrong ankarasti. -Ellet olisi lähtenyt hippaleikkiin…

-Älä ole typerä, Cora sanoi vihaisesti. -Gracie, minä tulisin saattamaan sinua, mutta lupasin äidille käydä kaupassa. Hän vilkaisi vastahakoisesti Maisieen, jonka kanssa hänen olisi nyt käveltävä.

-Mene vain, kyllä minä selviän, Grace sanoi. Cora tarkoitti hyvää, mutta nyt Grace ei tahtonutkaan muuta kuin olla yksin. Alaluokkalaisten koulu oli jo päättynyt, ja Faithin ja Donaldin luokat istuisivat vielä tunnin myöhempään. Hän saisi kotimatkalla aikaa vähän rauhoittua ja miettiä tapahtunutta.

-Grace, odota!

Grace melkein juoksi ulko-ovelle. Axel Barclay oli viimeinen, jota hän nyt jäisi odottamaan! Mutta Axel sai hänet kiinni ja tarttui häntä käsivarresta.

-Anteeksi! En minä tarkoittanut repiä sinun vaatteitasi, aivan totta. Anna se minulle, isä on kauhean hyvä paikkaamaan kaikkea, hän kyllä korjaa sen.

-Laske irti! Grace tiuskaisi. -Ja anna minun olla! Hän riuhtaisi kätensä irti.

-Minä olin vain vihainen, kun sinä et halunnut puhuakaan minulle, vaikka ilman minua olisit taittanut niskasi kun tulit alas katolta, Axel jatkoi sinnikkäästi.

-Anna hänen olla, etkö sinä kuule!

He olivat tulleet portaille, ja ylimmällä rappusella istunut Gordon MacDonald oli hypähtänyt pystyyn. Hän oli jäänyt odottamaan Gracea kävelläkseen tämän kanssa kotiin, mutta nyt hänen mustat silmänsä paloivat ja hän tuuppasi Axelia olkapäähän niin, että tämä horjahti taaksepäin.

-Kuka sinä olet ja mitä sinä tahdot? Axel kysyi vihaisesti, kun tuntematon poika kävi tällä tavalla häneen käsiksi.

-Samaa sopii kysyä sinulta! Jätä Grace rauhaan.

-Anna olla, Gordie, Grace sanoi nopeasti, sillä hän ei tahtonut kruunata tämän päivän onnettomuuksia vielä poikien välisellä tappelullakin, vaikka kieltämättä selkäsauna olisi tehnyt hyvää Axel Livingstone Carmichael Barclaylle. -Mennään kotiin.

-Anna kirjasi. Gordon ojensi kätensä.

-Mitä? Grace tuijotti häneen ällistyneenä.

-Anna kirjasi, minä kannan niitä.

Pyyntö oli niin hämmästyttävä, että Grace antoi tahdottomana Gordonin ottaa hänen kirjansa ja jopa esiliinamytyn. Gordon ei ollut koskaan tarjoutunut kantamaan hänen kirjojaan! Mutta nyt tämä teki sen kuin maailman luonnollisimpana asiana ja loi Axeliin katseen, jonka tarkoitus oli selvästi näyttää tälle paikkansa.

-Tule, Grace, minä saatan sinut kotiin, hän sanoi tiukasti.

2 kommenttia:

  1. En halunnut aloittaa uutta kirjaa, ennen kuin sain edelliset loppuun ja siksi pääsin mukaan vasta tänään...

    Minulle Grace tuo mieleen Tiina-kirjat. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On aina yhtä pelottavaa, kun te väen väkisin haluatte kerrata vanhat kirjat ennen uutta. Pelkään, että löydätte ristiriitaisuuksia, joita en itse ole huomannut! Taidan seuraavalla kerralla laittaa vanhat osat salasanan taakse... :D

      Ei ihme jos Grace muistuttaa Tiinaa! Tiina-kirjat edustivat 10-vuotiaalle minulle maailmankirjallisuuden huippua, ja niitä lukiessani päätin itsekin ryhtyä kirjailijaksi. Nyt lienen siis päässyt tavoitteeseeni, jos tekstiäni verrataan Tiinaan. :D

      Poista