maanantai 21. syyskuuta 2015

9. Äidin kanssa kävelyllä

 
Gracen onneksi Koivurannan sisarusparvi harvoin kieli toisistaan. Niinpä vanhemmat saivat kuulla ensimmäisen koulupäivän tapahtumista vain sopivan ympäripyöreitä vastauksia. Lisäksi Walter oli niin täynnä kokemuksiaan kansansivistyksen ensimmäisellä askelmalla, ettei muilla olisi suunvuoroa juuri ollutkaan.

Illalla äiti meni naisyhdistyksen kokoukseen, josta palasi niin myöhään, että lapset olivat jo vuoteessa. Grace odotti hiukan levottomana, tulisiko äiti vielä sanomaan hyvää yötä, sillä neiti MacGregorkin kuului naisyhdistykseen.

Betty kurkisti tyttöjen huoneeseen ja näki, että Moira nukkui jo, Faith selaili elokuvalehden uusinta numeroa ja Gracen pelästyneet siniset silmät kurkistivat peitteen reunan yli. Hän astui huoneeseen, kumartui suutelemaan Moiran pörröisiä kiharoita, kehotti Faithia sammuttamaan valon ja laittamaan lehden pois ja pysähtyi sitten Gracen vuoteen luo.

-Rouva Wallace lupasi parsia esiliinasi aamuksi, hän sanoi. -Miten se oikein repesikään?

-Se — se jäi kiinni pulpettiin, Grace mutisi.

Äiti katsoi tyttöä pitkään, ja Gracesta näytti aivan siltä, kuin hän olisi vähän hymyillyt.

-Vai niin siinä kävi. Sellaista tapahtuu tosiaan joskus. Nukuhan nyt, pikku Gracie.

Seuraavana päivänä koulussa Axel Barclay ei ollut Gracea huomaavinaankaan, ja tyttö oli siitä enemmän kuin helpottunut. Hän pysytteli nyt visusti sivussa kaikista hurjista leikeistä ja päätti jälleen vakaasti ryhtyä hillityksi ja hyväkäytöksiseksi tytöksi.

Mutta kun isä tuli illansuussa teepöytään, hän sanoi hymyillen:

-Sinun luokallasi on sitten uusi oppilas, Gracie.

Grace nosti ällistyneenä katseensa teekupistaan.

-Aivan, Josie kertoikin eilen, että apteekin uuden apulaisen lapset ovat aloittaneet koulussa, äiti sanoi. -Aiomme pyytää rouvaa mukaan yhdistykseen. Mikä heidän nimensä olikaan — Bartley? Barday?

-Barclay, sanoi isä, ja tämän harmaat silmät tuikkivat vallattomasti. -Axel Livingstone Carmichael Barclay.

Walter pärskähti maitolasinsa takana, ja rouva Wallace loi poikaan ankaran katseen.

-Komea nimi apteekkarin apulaiselle, hän sanoi.

-Ei, sanoi isä arvokkaasti, -se on hänen poikansa nimi, Gracen luokkatoverin.

-Mistä sinä sen tiedät? äiti kysyi huvittuneena.

-Hän kävi myymälässä ostamassa kirjepaperia isälleen ja esittäytyi. Oikein hienokäytöksinen nuori mies. Hän kuulemma istuu sinun takanasi, Gracie, ja olette jo tutustuneet hyvin.

Moira alkoi nauraa, sai leivänmuruja kurkkuunsa ja yski hetken tukehtuakseen. Donald katsoi pöydän yli Graceen ja virnisti, ja Grace tunsi kauhukseen poskiaan alkavan kuumottaa.

-Hän pyysi sanomaan sinulle terveisiä, isä jatkoi ja alkoi kaikessa viattomuudessa voidella leipäänsä.

-Gracella on heila! Evan kuiskasi äänekkäästi. -Gracella on heila!

-En nyt aivan ensimmäisenä olisi ajatellut, että Gracesta tulee sydäntenmurskaaja! Archie virnisti. -Mitä Gordon sanoo sinun uudesta ihailijastasi?

Ennen kuin ehti edes ajatella, Grace sieppasi marmeladipurkin kannen ja heitti sen kohti veljiään.

-Grace! sanoivat äiti ja rouva Wallace yhteen ääneen, ja Faith näytti aivan tyrmistyneeltä. Sitten hän kiiruhti noutamaan lattialla pyörivää kantta, jotteivät Lancelot tai Emma Wood saisi sitä kiinni.

-Evan, älä kiusaa sisartasi, äiti sanoi tiukasti. -Ja Duncan, anna Gracen olla rauhassa.

-Kunhan nyt kerroin, tokaisi isä, joka oli selvästi huvittunut äskeisestä asiakkaastaan. -Hänellä on kuulemma sisarkin. Onko hän sinun luokallasi, Moira?

-Ei, hän on vanhempi, mutta minä olen leikkinyt hänen kanssaan välitunnilla, Moira vastasi, ja alkoi sitten kertoa innoissaan Iona Barclaysta.

Heti, kun saattoi nousta pöydästä, Grace livahti ulos ja kiipesi yhteen pihan suurista koivuista. Siinä oli tukeva oksanhaarukka, jossa hänellä oli tapana istua tahtoessaan olla rauhassa. Koivurannassa oli niin paljon väkeä ja niin vähän tilaa, että yksityisyyttä ei maan pinnalta löytynyt. Tavallisesti harmien sattuessa Grace olisi juossut naapuriin purkamaan sydäntään Gordonille, mutta nyt hänestä jotenkin tuntui, ettei Gordon välittäisi hänen murheistaan.

Kiukuissaan tyttö repi käsissään koivunlehteä, jonka väri oli yhtä syvän kultainen kuin Faithin tukka. Mitä Axel Barclay oikein tahtoi! Miksei poika jättänyt häntä rauhaan! Gracen ei olisi tullut mieleenkään ”esittäytyä” kenenkään luokkatoverinsa vanhemmille, vaikka olisi kuinka lähetetty näiden luo asialle. Hän ujosteli Maisien isääkin, vaikka Malcolm Armstrong oli paljon ystävällisempi kuin vanha kauppias ja sentään Evanin vartionjohtaja ja isän ystäviä.

-Gracie?

Grace vilkaisi alas. Äiti seisoi koivun juurella villatakki yllään ja katsoi ylös oksistoon.

-Kultaseni, siellä taitaa olla vähän epämukavaa. Etkö tahtoisi tulla alas?

Grace epäröi ja vilkaisi pihalle. Muita ei näkynyt.

-Ajattelin mennä vähän kävelemään, äiti jatkoi, -mutta ei se ole niin mukavaa yksin. Etkö lähde seuraksi?

Kiusaus kävi voittamattomaksi. Oli niin harvinaista saada olla äidin kanssa kahden, että Grace kapusi alas puusta.

-Sinä olet hyvä kiipeämään, äiti sanoi ystävällisesti, ollenkaan nuhtelematta Gracea. -Minä en ole koskaan ollut. Tulehan.

He kävelivät ulos portista rantatielle. Äiti puheli niitä näitä, kertoi kirjoitustyöstään ja Ruthin kuulumisista, sillä aamuposti oli tuonut tältä pitkän kirjeen. Felix oli tulossa liikeasioissa Englantiin ilmeisesti hyvinkin pian, ja matkustaisi samalla pohjoiseen hakemaan Archieta. Sitten he puhuivat pitkään siitä, miten haikeaa oli luopua Archiestakin, mutta miten paljon maailmaa hän ja Stuart näkisivät, ja miten jännittävää olisi saada heiltä kirjeitä, ja miten hauskaa olisi tavata Felix, ja miten harmillista oli, ettei Ruth aikonut lähteä mukaan.

Sitten äiti alkoi kysellä Cora MacRobista ja muista luokkatovereista. Kun he lähellä koulua istuutuivat koivunrungolle, joka oli kallistunut järven pinnan yli kuin olisi kumartunut liian syvään ihailemaan kaunista kuvaansa eikä enää päässyt ylös, Grace huomasi kertovansa, miten ilkeitä Rona Munro ja Claire Buchanan olivat olleet.

-No, äiti sanoi levollisesti, -ei ole ihme, että he puhuvat. Stuart käyttäytyi todella, todella tyhmästi. Mutta älä välitä. Ihmiset puhuvat ja sitten he unohtavat. Pidä sinä vain huoli siitä, ettei oma käytöksesi anna moittimisen aihetta.

Grace tunsi piston tunnossaan, ja äkkiä hän ei enää saattanut olla, vaan kertoi äidille kaiken hippasilla olosta ja katolle kiipeämisestä ja siitä, miten Axel Barclay oli sitonut hänet esiliinasta kiinni tuoliin ja miten Gordon oli ollut kiukkuinen koko eilisen kotimatkan ja vielä tänäänkin — vaikka oli halunnutkin taas kantaa hänen kirjojaan.

Äiti veti hänet kainaloonsa mitään sanomatta, ja sitten he istuivat hetken aivan hiljaa järvelle katsellen.

-Mikä sinusta on tuossa kaikista ikävintä? äiti sitten kysyi.

Grace huokasi onnellisena. Äiti osasi aina purkaa asiat kuin lankakerät, hän esitti jonkin yksinkertaisen kysymyksen ja sitten toisen, kunnes harmin aiheuttaja oli kokonaan hajotettu.

-Minä — minä tunnen tehneeni jotakin väärin, Grace sanoi vähän epävarmasti. -Tarkoitan, että ellen olisi ollut lapsellinen ja mennyt hippasille… Maisie ja Janekaan eivät tulleet, ei kukaan muu meidän luokaltamme kuin minä ja Cora!

-Siinä sinä et tehnyt mitään väärin, äiti sanoi lujasti ja rutisti Gracea. -Tämä maailmahan on pähkähullu, ellei kaksitoistavuotias… Hän näki Gracen ilmeen ja korjasi nopeasti: -…melkein kolmetoistavuotias tyttö saa enää olla mukana viattomassa leikissä! Leiki sinä vain, Gracie, niin kauan kuin se sinusta hyvältä tuntuu.

-Mutta Faith…

Äiti hymähti.

-Joskus minä toivoisin, ettei sisaresi koettaisi olla niin kauhean täysikasvuinen. Te ehditte kyllä kokea sitäkin riemua aivan kylliksenne. Jos kysyisit nyt Fannyn mielipidettä asiasta kaiken sen jälkeen, mitä asemalla tapahtui, uskonpa, että hänkin olisi mieluummin ollut vielä pikkutyttö ja hippasilla, kuin sekaantunut nuorena neitinä tappelunnujakkaan.

Grace muisti, että Stuartin Fannylle kirjoittama kirje oli vieläkin hänen päiväkirjansa välissä, ja värähti.

-Mitä taas tulee sinun katolle kiipeämiseesi, äiti jatkoi, -se oli vaarallista ja siinä olisi voinut käydä hyvin huonosti, jos olisit pudonnut pahasti. Toivottavasti käsität sen, etkä tee mitään sellaista toiste! Mutta minun on kyllä myönnettävä, että ymmärrän, miksi teit niin, sillä tuon nuoren herra Barclayn käytös ei vaikuta kovin kauniilta. Itse asiassa kuulinkin Josielta naisyhdistyksessä, että luokassa oli ollut jotakin hämminkiä. Mutta sinun syytäsi ei sekään ollut.

-Kaikki nauroivat, Grace mutisi. -Ja nyt isäkin nauroi minulle!

-Ei toki, rakkaani, ei isä koskaan nauraisi sinulle. Hän vain… Äiti mietti. -Grace kulta, kun pojat alkavat osoittaa huomiota tytölle, he eivät alkuvaiheessa oikein tiedä, miten se käy. Silloin he tekevät typeriä asioita, kuten nyt sitovat ihmisiä esiliinannauhoista kiinni tuoleihin. Kun he kasvavat ja aikuistuvat, he ymmärtävät, että on paljon tehokkaampaa vaikkapa nyt ostaa jäätelöä tai kukkasia tai tehdä ylipäätään jotakin ystävällistä.

-Mutta eihän… Grace tajusi punastuvansa.

-Ja kun me vanhemmat näemme, että pienestä tytöstämme pidetään, se on meistä suloista ja haikeaa, ja mekin käyttäydymme joskus vähän hupsusti, äiti jatkoi antamatta keskeyttää itseään. -Ei isä nauranut sinulle, kultaseni. Korkeintaan aivan vähäsen Axel Livingstone Carmichael Barclaylle!

Grace tirskahti hiukan.

-Mutta en minä tahdo häneltä ”huomiota”, tyttö sitten sanoi surkeana. -En ainakaan, jos Gordon on minulle sitten vihainen! Vaikka… vaikka on mukavaa, kun hän kantaa minun kirjojani. Grace huokasi itsekseen.

-Sinä taidat pitää Gordonista?

-Hän on minun paras ystäväni, Grace sanoi luottavaisesti.

Äiti painoi poskensa Gracen hiuksille, ja hetken he istuivat aivan hiljaa katsellen, miten lintuparvet kohosivat kuulaalle taivaalle.

-Mitäpä jos menisit katsomaan, mitä Gordie puuhaa juuri nyt, äiti sitten sanoi ystävällisesti. -Ette ole leikkineet yhdessä aikoihin. Ja mitäpä jos koulussa välitunnilla järjestäisit niin, että olisit sekä Gordonin että Axelin seurassa? Hyviä ystäviä ei ole koskaan liikaa, ja minusta tuntuu, että Axel voisi olla sellainen, kunhan hän vain oppii käyttäytymään.

-Äiti… Grace sanoi ujosti. -Luuletko sinä, että minusta voi joskus tulla sievä?

Äiti katsoi hänen kirkkaita sinisiä silmiään, kuulaita pisamaisia poskipäitään ja syysillan auringossa säkenöivää punaista tukkaansa, mutta viisaasti kyllä tyytyi vain vastaamaan kysymykseen:

-Minä tiedän, että sinusta tulee aivan kauhean sievä, Gracie.

Tyttö liukui alas puunrungolta.

-Jos minä sitten menen, hän sanoi epävarmasti.

-Mene vain, kultaseni. Minä tulen perässä.

Kun Betty myöhemmin pysähtyi tohtorilan takaportilla, puutarhan varjoista kuuluvat riemukkaat äänet kertoivat, että siellä oli käynnissä jokin hurja leikki.

-Siellä on puolet sinunkin katraastasi, Alice MacDonald sanoi hilpeästi. -Ja ehkä voit valistaa minua siitä, mitä on tapahtunut. Gordon on ollut kiukkuinen kuin ampiainen kaksi päivää, mutta äsken Grace ilmestyi tänne, ja sinun olisi pitänyt nähdä, miten poika alkoi loistaa.

Betty naurahti ja kietoi villatakkia tiukemmin ympärilleen, sillä ilta oli viilenemässä.

-Tiedätkö, Allie, hän sanoi, -minä tunnen itseni niin kauhean vanhaksi.

-Sinä et tule vanhaksi koskaan! Alice puuskahti, mutta Betty puisti päätään.

-Gracen luokalla on uusi poika, hän sanoi.

-Oh! Alice mietti hetken, sitten hän naurahti. -Nyt minä ymmärrän. No, koetapa miettiä, miltä minusta tuntui, kun sinun poikasi katsoivat asiakseen tapella minun Fannyni tähden! Tunsin itseni satavuotiaaksi.

He seisoivat hetken portin molemmin puolin keskellä syysillan haikeaa kirkkautta, muistelivat mielessään kuluneita vuosia ja aavistelivat tulevaa, jotakin, joka oli jo pelottavan lähellä. Sitten Betty ravisteli itseään aivan kuin olisi tahtonut pudottaa harteiltaan taakan.

-Oletko ystävällinen ja lähetät heidät kotiin illallisaikaan, hän sanoi puutarhaan viitaten. -Minun pitää ehtiä tänään vielä kirjoittaa hetki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti