perjantai 2. lokakuuta 2015

20. Vaaleanpunaisia kirjekuoria

 
Valentinen päivän aamu oli yleensä Koivurannassa iloinen ja riehakas. Nyt oli toisin. Oli Stuartin kahdeskymmenes syntymäpäivä, eikä kukaan tiennyt, missä tämä sitä vietti.

Pettymyksekseen lapset eivät löytäneet puurolautastensa alta vaaleanpunaisia lappusia, kuten aiempina vuosina. Yleensä äiti oli aina kirjoittanut jokaiselle heistä hauskan runonpätkän, jossa muisteltiin asianomaisen tempauksia kuluneen vuoden aikana, mutta joka aina päättyi hellään Valentinen päivän toivotukseen.

-Anteeksi, rakkaani, äiti sanoi hiljaa. -Minä — minä en vain pystynyt tällä kertaa. Jospa ensi vuonna taas.

-Ei se haittaa, äiti, Evan sanoi totisena. -Kirjoitetaan runoja sitten, kun Stuart tulee kotiin.

-Ja minä lupaan laittaa silloin komeimman syntymäpäiväkakun, minkä te olette koskaan nähneet, rouva Wallace sanoi vähän käheästi.

-Saitteko te tänään lahjan herra Wallacelta? kysyi Moira, joka ei jaksanut kauan surra.

-Moira! puuskahti Walter. -Kun rouva Wallace oli nuori, ei annettu mitään Valentinen päivän lahjoja!

-Niin mutta eihän hän enää ole nuori, huomautti Moira.

-Nyt vaiti, molemmat, isä sanoi terävästi, ja lapset vaikenivat.

Kaikkien suureksi yllätykseksi rouva Wallace alkoi kuitenkin nauraa.

-Minä varmaankin ansaitsin tuon, hän sanoi. -Mutta tiedoksenne voin kertoa, että olen saanut Lachlanilta Valentinen päivän lahjan säännöllisesti viime vuosina. En minä niin vanha sentään vielä ole, Moira Elspeth Fleming.

-Niin mutta te näytätte siltä, Moira totesi.

-Syö puurosi, komensi äiti.

Vaikka oli vasta helmikuun puoliväli, aamu oli jo vaalenemassa, kun he kiiruhtivat kohti koulua yhdessä tohtorilan poikien kanssa. Poskia nipistelevästä pakkasesta huolimatta ilmassa tuntui aavistus kevään lupauksesta, aivan kuin järvenrannan koivut olisivat voineet yhtäkkiä karistaa timanttiviittansa ja puhjeta täyteen lehteen.

Ja olihan sentään Valentinen päivä! Gracen mielestä kaikissa merkkipäivissä oli aina ripaus taikaa, mahdollisuus ihmeisiin. Entäpä, jos Stuart tulisi kotiin tänään? Täytyihän Prinssin tietää, että he kaikki ajattelivat häntä aivan erityisesti juuri nyt!

Gordon oli oudon hiljainen sinä aamuna, aivan kuin hänellä olisi ollut paljon mietittävää. Kun he sitten olivat koulun portilla, poika äkkiä työnsi jotakin Gracen takintaskuun.

-Siinä, hän mutisi ja livahti tiehensä.

Grace veti taskustaan sinne sujahtaneen vaaleanpunaisen kirjekuoren. Hän tiesi heti, että se oli Valentinen päivän kortin kuori, sillä hän oli saanut olla auttamassa isää korttitelineen järjestelyssä, oikean Valentinen päivän kortin kuori, ei sellaisen, mitä koululaiset yleensä toisilleen antoivat. Yhtäkkiä hän tunsi halua olla avaamatta kuorta, haudata sen lumikinokseen, unohtaa, että oli saanut sen Gordonilta — joka oli varmaankin käynyt ostamassa sen, kun äiti oli myymässä, vaikka äiti ei ollut mitään sanonutkaan!

Mutta niin ei voinut tietysti tehdä. Grace repi kuoren auki ja veti esiin kortin, johon oli painettu suuri kukkasista muodostettu sydän ja sisäkanteen yksi noista perinteisistä, hupsun romanttisista pikku värssyistä, joita tällaisissa korteissa aina oli. Sen viereen Gordon oli kirjoittanut: ”Ystäväsi Gordon.”

Ystäväsi Gordon.

Ei mitään hullunkurista kuvaa tanssivista porsaista tai kiusoittelevaa toivotusta, joka tasapainotteli kohteliaisuuden ja loukkauksen välimaastossa, kuten kaikkina aiempina vuosina. Sen sijaan kukkasydän ja teksti ”ystäväsi Gordon”.

Yhtäkkiä Grace ei tuntenut pienintäkään halua haudata korttia mihinkään, päinvastoin. Hän seisoi keskellä hälisevää koululaisjoukkoa, mutta ei kuullut tai nähnyt mitään. Hänen oli niin suunnattoman lämmin ja suloinen olla, aivan kuin hän olisi leijunut. Hän sujautti kortin kuorineen laskennonkirjansa väliin koululaukussaan ja puristi sitten laukkua, kuin se olisi sisältänyt suuren aarteen. Ja ensimmäisen kerran elämässään Grace oli melkein pahoillaan, kun Cora juoksi hänen luokseen, sillä hän olisi tahtonut vain olla yksin ja nauttia tästä ihmeellisestä tunteesta.

Mutta kun kello sitten soi ja he menivät sisään ja Grace avasi luokassa pulpetinkannen laittaakseen kirjansa sinne, hän näki vaaleanpunaisen kirjekuoren. Toisen vaaleanpunaisen kirjekuoren.

Hän ei ehtinyt avata kuorta, sillä heidän oli lähdettävä rukouksiin. Mutta Grace parka ei kuullut paljoakaan sen aamun puheesta, ja tuskin liikutti huuliaan virren aikana. Keneltä kummassa hän oli saattanut saada toisen oikean kortin?

Itse asiassa hän tiesi sen siinä vaiheessa, kun istui taas pulpetissaan ja veti varovasti kirjekuorta auki samaan aikaan, kun järjestäjänä oleva Beth Cairn näytti neiti MacGregorille maantieteen läksyä. Cora hengähti ihastuneena nähdessään, mitä Gracella oli kädessään, ja hänen silmänsä laajenivat, kun Grace veti kortin esiin. Siinä oli kuva suuresta ruusukorista ja jälleen yksi noista vanhoista värssyistä. Sen viereen oli Axel kirjoittanut: ”Lähdetkö jäätelölle koulun jälkeen?”

-Oh! kuiskasi Cora, joka oli ujostelematta lukenut tekstin Gracen olkapään yli.

Grace tunsi kutinaa niskakiharoissaan. Hän oli tottunut saamaan useitakin kortteja Valentinen päivänä, mutta ne olivat olleet leikkiä ja pientä kiusoittelua, ja ne oli voinut avoimesti näyttää toisille tytöille, kun he ruokatunnilla olivat vertailleet saaliitaan. Ei niissä ollut kuvia ruusukoreista eikä kukkasydämistä. Eivät ne olleet totta.

Mutta näissä korteissa jokin oli totta.

Hän vältteli onnistuneesti Axelia ja Gordonia koko päivän ja Maisieta ja Janea ja muita tyttöjä kohtuullisen onnistuneesti myös. Onneksi Maisien saalis oli niin laaja, että sitä ihastellessa ei kukaan huomannut, vaikka Grace mutisi vain jotakin epämääräistä kysyttäessä hänen saamistaan korteista.

Mutta kun sitten palattiin luokkaan viimeiselle tunnille, Axel kumartui pulpettinsa yli ja kysyi hiljaa:

-Mitä sinä sanot?

-Mihin niin, Grace mutisi ja oli etsivinään epätoivoisesti mustekumia kynäkotelostaan.

-Lähdetkö jäätelölle?

Grace nielaisi. Hän rakasti jäätelöä, ja olisi ollut niin hienoa mennä Bobby-tädin kahvilaan tällä tavalla kutsuttuna. Tosin Gordon tarjosi hänelle makeisia ja jäätelöä ja suklaajuomaa tämän tuosta, mutta se nyt vähän kuin kuului asiaan, koska he olivat parhaita ystäviä. Ei se ollut mitään oikeaa.

Mutta mitä Gordon nyt sanoisi, jos hän menisi kahvilaan Axelin kanssa? Gordon, joka oli yhtäkkiä antanut hänelle ensimmäisen oikean Valentinen kortin.

-En minä… oikein tiedä, Grace mutisi.

-Oletko sinä sopinut jotakin jo MacDonaldin kanssa? Axel kysyi vähän vihaisella äänellä.

-En! Miten sinä…

Samassa Grace tajusi, että hänen pulpetinkantensa oli auki ja laskennonkirjan välistä pilkisti toisen vaaleanpunaisen kirjekuoren kulma.

-En minä ole sopinut mitään kenenkään kanssa, hän sopersi.

-Lähde sitten! Axel katsoi häneen iloisilla ruskeilla silmillään. -Minä toivoisin niin kovasti.

-No hyvä on, Grace mutisi. -Mutta minä en voi olla kauan, kun äiti ei tiedä missä olen.

Ellei Gordon MacDonald olisi juuri sinä päivänä heittäytynyt avuliaaksi ja kantanut neiti Lyonin avuksi karttaa alas varastoon, hän olisi ollut tavalliseen tapaan portailla odottamassa, kun Gracen koulu päättyi, ja saattaa olla, että Valentinen päivästä olisi tullut vähemmän rauhanomainen. Mutta nyt hän myöhästyi sen verran, ettei tyttöä enää näkynyt.

-Grace meni jo, ilmoitti Cora, joka osasi olla kyllin hienotunteinen jättääkseen kertomatta, minne ja kenen kanssa.

Samaan aikaan Grace tunsi itsensä tavattoman täysikasvuiseksi astuessaan sisään kahvilan ovesta. Yleensä he luistelemasta tullessaan hakivat suklaajuomansa ja leivoksensa myyntitiskiltä, koska silloin Bobby-täti antoi niistä alennuksen, mutta nyt ei ollut puhe mistään sellaisesta. Axel johdatti hänet yhteen pienistä pöydistä ja tilasi hyvin arvokkaasti kaksi annosta jäätelöä. Ja rouva Keirin ilmekään ei värähtänyt, kun hän otti tilauksen vastaan, vaan hän oli kohtelias ja huomaavainen, aivan kuin olisi palvellut aikuisia asiakkaita.

Kun hän sitten toi jäätelöannokset, Gracen silmät pyöristyivät. Yleensä koululaiset saivat hiukan edullisemmalla hinnalla todellakin pelkkää jäätelöä lautasella, mutta nyt korkeissa lasimaljoissa oli runsaan jäätelön lisäksi myös kermavaahtoa, suklaakastiketta, vohvelikeksi ja kirsikka.

-Tuleeko tämä kauhean kalliiksi? hän kuiskasi.

-Älä sinä siitä huolehdi, Axel sanoi ylhäisesti. Sitten hän ei voinut olla tunnustamatta: -Isä antoi minulle rahaa. Hän sanoi, että tällaisena päivänä tulee usein yllättäviä menoja.

Tuntui aivan satumaiselta istua syömässä niin hienoa jäätelöannosta ikkunapöydässä. Kumpikaan ei puhunut mitään, kun he keskittyivät täysin herkkuihinsa. Vasta kun viimeinenkin suklaakastikkeen pisara oli kaavittu maljojen pohjalta ja Grace kruunannut makuelämyksen nauttimalla loppuun säästämänsä kirsikan, joista kovasti piti, Axel katsoi häneen.

-Anteeksi se nahistelu tanssitunnilla, hän sanoi nöyrästi. -Minä vain olin toivonut, että saisin tanssia sinun kanssasi. Ja minua suututtaa, kun MacDonald kuvittelee omistavansa sinut.

-Sinun pitää käsittää, että me olemme Gordonin kanssa tunteneet toisemme aina, Grace huomautti. -Minä en ollut vielä kolmen kuukauden, kun hän syntyi. Ja me olemme aina olleet parhaat ystävät.

-Tarkoittaako se sitä, ettet sinä voi hankkia uusia ystäviä?

-Ei tietystikään, hupsu! Emmekö me sitten ole ystäviä? Grace kysyi nauraen.

Axel katsoi alas tyhjään jäätelömaljaan ja mutisi jotakin.

-Puhu selkeämmin, jos tahdot, että sinut kuullaan, Grace sanoi samalla äänensävyllä kuin neiti MacGregor.

-Minä en vain pidä siitä, että joudun aina kilpailemaan hänen kanssaan! Mitä sinä olisit tehnyt, jos hänkin olisi pyytänyt sinua jäätelölle?

Gracen kirkkaansiniset silmät laajenivat vähän. Yhtäkkiä hän tunsi jotakin outoa, aivan kuten aamulla, kun oli lukenut Gordonin kortin. Mutta tämä tunne oli sittenkin erilainen. Jos Grace olisi ollut vähän vanhempi, hän olisi ehkä tunnistanut väärentämättömän vallantunteen. Nyt hän vain mietti, miksi oli jollakin hullulla tavalla aika hauskaa, kun Axel kysyi tuollaisia.

-Kyllä tähän pöytään olisi kolmaskin mahtunut, hän kuitenkin huomautti tyynesti. -Minun pitäisi oikeastaan mennä.

Jostakin syystä Axel ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä vastaukseen, mutta pyysi ja maksoi laskun, ja Grace katseli sen aikaa hienotunteisesti muualle. Kahvila oli lähes täynnä, enimmäkseen koululaisia ja nuoria pareja, joille tällä päivällä oli tärkeä merkitys.

Yhtäkkiä hän tajusi, että jotakin puuttui. Faithin olisi kuulunut olla täällä jonkun ihailijansa kanssa. Mutta tätä ei näkynyt missään.

-Tuletko sinä luistelemaan tänään? Axel kysyi toiveikkaasti, kun he laskeutuivat kahvilan portaat.

-Minulla on kotitöitä, Grace sanoi nopeasti. -Kiitos jäätelöstä, nähdään huomenna koulussa.

-Tietysti minä saatan sinut kotiin. Axel kuulosti loukkaantuneelta, kun hänen tapojaan näin epäiltiin.

Grace melkein sanoi, ettei tarvinnut, sillä hän olisi halunnut juosta nopeasti kotiin katsomaan, mikä Faithia oikein vaivasi. Mutta kun hän oli juuri haaskannut hirmuisen summan Axelin rahoja, hän ei voinut olla epäkohtelias.

He puhelivat seuraavan päivän läksyistä saapuessaan Koivurannan portille. Yhtäkkiä Gracen mieleen tuli, että hän voisi aivan hyvin kutsua Axelin sisään, sillä tömistelihän Gordonkin heille milloin tahtoi. Mutta jostakin syystä ajatus ujostutti, ja niin hän vain kiitti kauniisti ja hyvästeli.

-Jo on aikoihin eletty, sanoi rouva Wallace, joka kattoi teepöytää. -On Valentinen päivä, ja se onkin Grace eikä Faith, joka tulee myöhemmin kotiin!

-Missä sinä olit Axelin kanssa? huusi Moira, joka oli ollut polvillaan olohuoneen lepotuolissa nenä kiinni ikkunassa ja nähnyt Gracen tulon.

-Jäätelöllä vain, Grace mutisi.

-Oi! huokasi Moira. -Oliko se ihanaa?

-Bobby-tädin jäätelö on aina hyvää, Grace oli käsittävinään väärin.

-Minusta Grace voisi pysytellä Gordonin seurassa, rouva Wallace ilmoitti. -Tietääkö kukaan lopultakaan mitään noista Barclaysta? Ainakaan pojalla ei ole äitiä, joka katsoisi hänen peräänsä.

-Eihän se ole Axelin syy, huomautti äiti, joka tuli työhuoneestaan. -Oliko sinulla hauskaa, Gracie?

-Saitko sinä monta korttia? Moira tiedusteli. -Faith ei kai saanut, sillä hän suuttui, kun minä kysyin, ja oli kauhean vihainen, kun ei saanut mitään postissa.

-Älä lörpöttele niin kauheasti, Moira, äiti nuhteli. -Laittaudu valmiiksi, isä tulee pian teelle ja sinun pitää sitten lähteä kirjallisuuskerhoon.

Grace huokasi helpotuksesta, kun Moira alkoi pälpättää jotakin sen illan kirja-aiheesta, ja sitten Walter ja Evan tulivat teepöytään luisteluvarusteissaan ja suunnittelivat jääpallopeliä, ja Donald melkein hotki voileipänsä ehtiäkseen ajoissa käyttämään elokuvakonetta, sillä herra Irvine näytti sinä iltana ylimääräisen filmin. Faith oli hiljainen ja söi nopeasti mutisten sitten jotakin pitkästä läksystä, kun hävisi takaisin yläkertaan.

-Sinä et tainnut tulla suoraan koulusta kotiin, Gracie, isä sanoi ja antoi rouva Wallacen kaataa kolmannen kupin teetä. -Ja jos oikein näin, et tullut yksin. Tiesikö äiti tästä?

-Nyt on Valentinen päivä, äiti huomautti, aivan kuin se olisi ollut vastaus kysymykseen. -Juoksepa lukemaan läksysi, Grace, jotta ehdit hoitaa kotityöt.

-Kiitos ruoasta, Grace sanoi nopeasti ja livahti tiehensä. Noustessaan portaita hän kuuli isän sanovan jotakin matalalla äänellä ja äidin vastaavan, ja sitten rouva Wallace puuttui puheeseen, mutta mitä hän sanoi, sitä ei Grace enää edes tahtonut kuulla.

Avatessaan tyttöjen huoneen oven Grace oletti löytävänsä Faithin koulukirjoihin uppoutuneena. Mutta sen sijaan tämä istui jalat ristissä vuoteellaan pienen käsipeilin kanssa. Faith oli avannut palmikkonsa ja kammannut tukkansa auki ja tuijotti nyt peilikuvaansa kulmat rypyssä.

-Mitä sinä teet? Grace kysyi ja laski omat kirjansa pöydälle. Hän mietti, miten saisi molemmat vaaleanpunaiset kirjekuoret siirrettyä lukittavaan arkkuun niin, ettei sisar huomaisi ja alkaisi kiusoitella häntä.

-Mitä sinä sanot, sopisiko minulle paremmin shinglaus vai onduleeraus?

Grace tuijotti Faithia mykistyneenä.

-M-mutta… Isä ja äiti kielsivät! hän lopulta änkytti.

Faith ei ollut kuulevinaan.

-Eliza-tädillä on shinglattu, vaikka hänelläkin on luonnonkiharat, eikä se näytä pahalta. Mutta ehkä minä pitäisin laineista enemmän.

-Mikä sinua oikein vaivaa? Grace kysyi epätoivoisena. -Miksi sinä olet tuollainen! Eikö kukaan pyytänyt sinua mihinkään Valentinen päivän kunniaksi?

-Oh, tietysti, monikin. Faith laittoi peilin nojalleen säärtään vasten ja nosti hiuksensa ylös. Hänellä oli tosiaankin kaunis tukka, pitkä ja paksu ja kihara. -Miltä minä näytän?

-Idioottimaiselta, Grace tokaisi. Sitten hän huomasi korttipinon pöydän nurkalla. -Saitko sinä näin paljon?

-Ne ovat enimmäkseen aika kauheita, Faith ilmoitti julmasti. -Rumia kuvia ja typeriä värssyjä. Aikuiset eivät harrasta mitään tuollaista.

Grace katsoi korttipinoa, sitten sisartaan, joka edelleen peilaili kasvojaan eri kulmista pidellen hiuksiaan siten, että ne näyttivät lyhyiksi leikatuilta.

-Et kai sinä odottanut, että… että pastori Torran muistaisi sinua? hän puuskahti.

Faith punastui, antoi hiustensa pudota ja keskittyi selvittelemään niitä. Grace huokasi epätoivoisena ja istui pöydän ääreen läksyjensä ääreen välittämättä siitä, että huitaisi samalla Faithin korttipinon lattialle. Kootkoon ne itse, kun kerran oli noin ikävä!

Huoneessa oli hetken aivan hiljaista, ja Grace uppoutui historianläksyynsä unohtaen kaiken muun. Yhtäkkiä hän kuitenkin havahtui siihen, että komeron ovi kolahti.

-Mihin sinä menet? hän kysyi toiveikkaana nähdessään, että Faith oli palmikoinut tukkansa ja vaihtanut ylleen pyhäpukunsa. Voi, jospa sisar sanoisi sittenkin lähtevänsä Valentinen päivän kunniaksi elokuviin tai jäätelölle Willin tai Ferrisin tai kenen tahansa koulupojan kanssa!

-Ulos, Faith sanoi napakasti. -Ja katsokin, ettet kieli.

-Mistä minä... Grace räpäytti silmiään. -Mihin sinä menet?

Mutta Faith ei enää vastannut, vaan livahti ulos ovesta. Grace tiesi, että sisar osasi laskeutua portaat välttäen tarkasti jokaista narahtavaa lautaa. Jos äiti ja isä kuuntelivat radiota olohuoneessa, nämä eivät huomaisi, kun tämä lähti.

Ehkä kaikki oli sittenkin hyvin, Grace koetti vakuutella itselleen. Varmastikin Faith oli tullut järkiinsä, eikä tekisi tyhmyyksiä. Ja sitäpaitsi, minkä hän sille voisi, vaikka tekisikin! Ja sitäpaitsi, ehkä pastori Torran todella piti Faithista enemmän kuin kenestäkään muusta, sillä kaikkihan pitivät Faithista!

Mutta sittenkin hänen olonsa oli surkea, eikä hän kyennyt enää keskittymään kunnolla läksyyn. Hänen olisi pitänyt mennä ruokkimaan kanat, mutta hän ei tohtinut mennä alakertaan, jotteivät vanhemmat kysyisi mitään. Niinpä Grace paran ilta oli pitkä, ja hän oli sanoinkuvaamattoman helpottunut, kun kuuli alhaalta Moiran kimakan äänen, joka selitti tohkeissaan sen illan kirjallisuuskerhon tapahtumia. Luottaen siihen, että Moiran eläväisyys estäisi äitiä ja isää huomaamasta minkään olevan vialla, Grace vihdoin livahti kanakopille hoitamaan velvollisuuksiaan. 

He istuivat jo illallispöydässä, kun Faith tupsahti eteiseen.

-Oletko sinä ollut ulkona? äiti kysyi hämmästyneenä.

-Minun päätäni särkee, Faith mutisi kehenkään katsomatta. -Minä en tahdo ruokaa.

Hän juoksi yläkertaan ja he kuulivat tyttöjen huoneen oven läimähtävän kiinni.

Isä katsoi äitiin.

-Jos tämä päänsärkyepidemia jatkuu vielä pidempään, minä en oikein tiedä, pitäisikö meidän kutsua tänne Fergus vai Rose, hän sanoi ja rypisti kulmiaan. -Tiedätkö sinä, mikä häntä vaivaa, Gracie?

-Minä menen kysymään, Grace henkäisi. Hän ei suurin surminkaan halunnut mennä Faithin puheille, mutta yhtä vähän tahtoi joutua vastaamaan isän kysymyksiin.

Tyttöjen huoneessa Faith makasi vuoteellaan kädet niskan takana, kuten nykyään niin usein, mutta tällä kerralla hän katseli kattoon kirkkain silmin ja hymyili kuin itsekseen. 

-Missä sinä olet ollut? Grace kysyi ja sulki oven takanaan.

-Pappilassa.

-Pappilassa? Gracen silmät laajentuivat. -Pappilassa?

-Niin. Mitä ihmeellistä siinä on?

-Mutta ethän sinä voi... tarkoitan...

-Oh, sinä olet niin lapsellinen! Faith hypähti istumaan. -Minä tapasin hänet.

-Kenet?

-Alecin tietysti — pastori Torranin. 

Grace haukkoi henkeään.

-Menitkö sinä pappilaan tapaamaan häntä? 

-Täytyihän minun. Arvasin, että hän oli vain estynyt muistamasta minua tänä päivänä.

-Saitko sinä häneltä kortin? sopersi Grace parka, jonka polvet tuntuivat olevan pettämäisillään. Oliko Faith sittenkin ollut koko ajan oikeassa!

-Oh, en tietystikään. Sellainen kuuluu vain pikkulapsille, eivät aikuiset sellaista harrasta. 

-Faith Fleming, Grace ilmoitti tiukasti ja putosi istumaan vuoteelle tämän viereen, -ellet sinä heti kerro, niin minä... minä... minä en vastaa seurauksista!

Faith naurahti heleästi.

-Minä menin pappilaan ja kysyin häntä. Älä nyt katso minuun noin! Tottahan kenellä tahansa voi olla papille asiaa. Hän oli juuri lähdössä seurakuntasalille pitämään kirjallisuuskerhoa, mutta minä kävelin sinne hänen kanssaan ja odotin kunnes se loppui ja kävelin hänen kanssaan takaisin pappilaan.

-Sinä teit mitä? Grace työnsi äkkiä villatakkinsa hihaa ylemmäksi ja nipisti itseään käsivarresta niin lujasti, että mustelma näkyi siinä viikon. Ja se oli kovin valitettavaa. Hän nimittäin toivoi hartaasti, että tämä kaikki olisi vain jotakin mielipuolista unta, josta hän kohta heräisi, ja Faith olisi oma järkevä itsensä.

-Kyllä sinä kuulit. Faith hymyili taas, kuin olisi tiennyt suuren salaisuuden.

-Tarkoitatko sinä, että roikuit hänen seurassaan pappilasta seurakuntasalille ja sitten odotit häntä ja roikuit vielä takaisinkin?

-En minä roikkunut! Hän sanoi, että kanssani oli oikein mukava keskustella. Ja hän toivotti minulle hyvää Valentinen päivää. Faith nosti nenäänsä. -Siinä näet. Hän muisti.

-Niin mutta... Grace nielaisi lauseen lopun. Vaikka hänellä ei ollut paljonkaan kokemuksia siitä, miten huonosti rakastunut ihminen ja terve järki sopivat yhteen, hän jotenkin aavisti, ettei Faith tahtonut kuulla myös neiti MacGregorin toivottaneen tänään koko luokalle hyvää Valentinen päivää. -Voi Faye, et kai... et kai sinä nyt ota asioita vähän liian vakavasti?

-Mitä sinä tarkoitat? Faith rypisti kulmiaan. 

-No, kaikkea. Tarkoitan, että ainahan ihmiset sanovat, että oli mukava keskustella. Minä olen kuullut äidin sanovan niin jopa rouva Saundersille, vaikka hänen kanssaan ei taatusti kenenkään ihmisen ole mukava keskustella!

-Sinä et ymmärrä, Faith sanoi kylmästi. -Sinä olet kateellinen!

-Et kai... Grace nieleskeli. -Et kai sinä aio... Toistekin... saatella pastori Torrania?

-Jos se ilahduttaa häntä, sisar ilmoitti ylhäisesti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti