lauantai 3. lokakuuta 2015

21. Ei ole kauhean helppoa olla tyttö

 
Seuraavina iltoina Faith livahti ulos säännöllisesti. Hän ei enää voinut tehdä sitä yhtä huomaamattomasti kuin Valentinen päivänä, mutta selitti äidille lukevansa läksyjä Edina MacMahonin tai Ethel MacLeanin luona. Hän viipyi aina myöhään ja palasi toisinaan säteilevin silmin, toisinaan taas oli koko illan niin hapan ja kiukkuinen, että häntä tuskin kärsi puhutella.

Grace oppi pian, että sisaren mieliala oli täysin riippuvainen siitä, oliko tämä onnistunut tapaamaan pastori Torranin tämän lähtiessä iltakerhoihin, vai oliko pastori jo ehtinyt mennä. Äkäisimmillään Faith oli silloin, mikäli hän ei ollut yhyttänyt pastoria menomatkalla, ja tytön odotettua koko pitkän kerhoillan seurakuntasalin ulkopuolella pastorin kanssa lähtikin samaan suuntaan yksi tai useampi kerholainen, niin ettei Faith voinut olla kahdestaan tämän seurassa.

-Etkö sinä palellu häntä odotellessasi? Grace kysyi eräänä iltana, kun Faith niisti tarmokkaasti nenäänsä kotiin palattuaan. -Miksi sinä et mene sisään seurakuntasalille, vaan värjöttelet ulkona?

-Minä en tahdo, että ihmiset alkavat puhua, Faith ilmoitti. -Eikä Aleckaan tahdo sitä. Hän sanoi tänään, että ehkä minun pitäisi jatkossa olla tekemättä iltakävelyäni pappilan kautta, ja että hän oikeastaan mielellään kävelee asioilleen yksin. Hän tarkoitti tietysti sitä, ettei meistä juoruttaisi. Hän tahtoo suojella minua.

Gracen oli myönnettävä, että oli suoranainen ihme, kun Moira ja sitä myöten koko kaupunki eivät vielä tienneet Faithin jokailtaisesta seuranpidosta pastorin kanssa. Hän epäröi, mutta rohkaisi mielensä.

-Beth sanoi, että pastori Torran on jo monta kertaa hakenut Isobelia elokuviin ja kahvilaan, hän sanoi ujosti. 

-Isobel Cairnia? Faith tuhautti nenäänsä halveksivasti. -Alec tietysti koettaa olla mieliksi kaikille seurakuntalaisille.

-Niin mutta Isobel on kauhean sievä, ja hän on aikuinen, Grace jatkoi urhoollisesti.

-Pyh! Isobelissa ei ole muuta näkemistä kuin tukka, se on aika hyvin leikattu. Faith rypisti kulmiaan. -Ehkä Alec sitten pitää enemmän lyhyistä hiuksista.

-Niin mutta ei kai hän kiinnitä kovin paljon huomiota kenenkään ulkonäköön. Hänhän on pappi, muistutti Grace. -Ja ehkä...

-Mitä? Faith kysyi äkäisesti.

-No, Grace hengähti, -ehkä sinun kannattaisi odottaa, pyytääkö hän sinua koskaan mihinkään. Tarkoitan, että nythän sinä olet vain... hakenut hänen seuraansa.

-Älä ole naurettava, tokaisi Faith. -Hän pitää minusta. Minä tiedän sen!

Grace vaikeni nujerrettuna. Tottahan se oli, että kaikki pitivät Faithista.
  
Seuraavana tiistaina Grace odotti tanssituntia sekavin ajatuksin. Hän oli harjoitellut parina iltana Donaldin kanssa askeleita, ja he kumpikin totesivat hämmästyksekseen osaavansa ne jo paremmin. Sitä paitsi tänä iltana vaihdeltaisiin pareja, ja se tarkoittaisi sitä, ettei Gordonin ja Axelin tarvitsisi ruveta mihinkään typerään riitaan. Mutta toisaalta häntä hirvitti ajatus siitä, miten näyttävästi Faith pyörisi pastori Torranin ympärillä.

-Ehkä tanssimisessa on jotakin järkeä, Donald sanoi hyväntuulisesti vetäessään pusakkaa niskaansa. -Pastori Torran sanoi urheilukerhossa, että meidän pitää harrastaa liikuntaa monipuolisesti, jotta kehittäisimme sekä kestävyyttä että liikkuvuutta.

-Milly pitää kauheasti tanssimisesta, Grace huomautti viattomasti ja hihitti, kun veli muksaisi häntä käsivarteen.

-Toivottavasti pastori Torran vierailee sairaiden ja vanhusten luona yhtä innokkaasti kuin houkuttelee nuoria kaiken maailman hullutuksiin, mutisi rouva Wallace keittiön ovelta. -Kun minä olin nuori, me opimme tanssimaan ilman mitään tunteja! Ja niin oppi Ruthkin. Muistatteko, rakas rouva Fleming, kun Ruth sai kutsun Bobby Cameronin syntymäpäivätanssiaisiin, ja te koetitte opettaa häntä?

Äiti nauroi.

-Muistanko! Itsetuntoni opettajana sai silloin ikuisen kolauksen. Onneksi opetus kävi Duncanilta paremmin. Hänen äänensä värähti, kun hän ajatteli tuota kaukaista aikaa, jolloin Ruth oli ollut vielä koulutyttö, eikä kenenkään mieleen tullut, että maailma suistuisi joskus täysin raiteiltaan. -Mutta minun on kyllä puolustettava pastori Torrania. Rouva Morrisonin mukaan hän on hyvin ahkera ja tunnollinen ja on ottanut hoitaakseen kaikki vaikeimpien taipaleiden takana olevat tai muuten hankalimmat sairaskäynnit.

-Niin, päiväsaikaan epäilemättä — iltaisinhan hän asuu seurakuntasalilla! mutisi rouva Wallace.

-Älkää tuomitko asiaa tuntematta, äiti nuhteli. -Rouva Morrison sanoi, että pastori Torran on jo useamman kerran lähtenyt yönselkään, jotta ei kirkkoherra Morrisonin ole tarvinnut sitä tehdä.

-Hmph, sanoi rouva Wallace. -No, hän on vielä nuori, joten hänen sietääkin säästää vanhaa miestä. Mutta eikö lasten pidä jo lähteä, jos ette aio myöhästyä?

-Missä Faith taas viivyttelee? Donald kysyi harmissaan. -Gracie, mene hakemaan hänet!

Grace ei ehtinyt vielä liikahtaa, kun Faith jo kiiruhti alas portaita. Tällä oli taas paras pukunsa, ja äiti puisti päätään, mutta ei sanonut mitään. Puvun päälle Faith oli pukenut villatakin, jonka kauluksen oli nostanut pystyyn, niin että hänen päänsä melkein hukkui sen sisään.

-Eihän sinun kurkkuusi koske, lapsi? rouva Wallace kysyi heti huolestuneena. -Kipeänä ei pidä lähteä tanssimaan, saat kuolemantaudin! Se siitä tulee, kun juoksentelee kaikki illat pakkasessa. Jos minä olisin teidän tilallanne, rakas rouva Fleming, minä kyllä kysyisin tytöltä...

-Ei minua mikään vaivaa, Faith sanoi kärsimättömästi, kietoi huivin kaulaansa, veti takin ylleen ja veti myssyn syvälle päähänsä. -Ulkona vain käy viima. Mennään nyt!

He pujahtivat ulos ovesta jättäen äidin antamaan ohjeita siitä, miten Faithin piti heti tulla kotiin, jos tämä tuntisi vointinsa huonoksi, ja että Donaldin piti katsoa sisarensa perään.

-Kauheaa hössötystä, Donald mutisi.

Tällä kertaa he saapuivat seurakuntasalille ajoissa. Faith erkani heti sisään päästyään sisarustensa seurasta ja meni viemään päällysvaatteitaan eteisen perimmäiseen nurkkaan.

-No kas! Grace kuuli Rona Munron kimakan äänen yleisen puheensorinan yli. -Enpä olisi uskonut, että sinä saat tuohon isältäsi luvan, Faith Fleming!

-Ai, sinunko pitää kysyä kaikkeen isältäsi lupa? Faith vastasi ylpeästi. -Meillä kaikilla on ongelmamme!

-Voi Faith! huudahti Lily MacBride, -miten sinä maltoit! Sinun tukkasi oli niin kaunis!

Grace ja Donald katsoivat toisiinsa, sitten he kääntyivät ja näkivät, miten kauhistunut ja ihaileva joukko jakautui Faithin edestä kuin Punainen meri. Ja Faith asteli eteisen läpi saliin ryhdikkäänä ja pystypäisenä — mutta ilman palmikoitaan. Hänen tukkansa oli katkaistu korvien alapuolelta epämääräiseksi polkaksi.

-Onko tuo nyt sitten muka kaunista? mutisi Gordon, joka oli ilmaantunut Gracen vierelle. -Te tytöt olette aivan hulluja, kun haluatte näyttää pojilta.

Gracen oli myönnettävä, ettei Faithin tukka ollut järin viehättävä. Tämä oli varmasti yrittänyt tehdä tarkkaa työtä, mutta hiukset oli silti leikattu epätasaisesti, niin että takana oli syviä lovia ja vasemmalla puolen latvat ottivat melkein olkapäähän ja oikealla peittivät tuskin korvat. Mutta se oli tällä hetkellä huolista pienin.

-Tiesitkö sinä tästä? Donald kuiskasi Gracen korvaan.

-En, tai tiesin että Faith tahtoisi leikata — hän kysyi isältä lupaa!

-Eikä näköjään saanut sitä, Donald mutisi.

Asialle oli myöhäistä tehdä enää mitään. He ajelehtivat ihmisjoukon mukana saliin, kuuntelivat pastori Torranin ohjeita, hakivat parit, aloittivat edellisviikon oppien kertauksen neiti Lyonin soiton tahdissa. Mutta Gracesta tuntui, kuin koko hänen ruumiinsa olisi ollut aivan puuduksissa kauhusta. Hän tanssi kyllä paremmin kuin koskaan, mutta se ei nyt paljonkaan lohduttanut.

-Et kai sinä aio tehdä tuota? Gordon kysyi epäluuloisesti. Milloin tahansa muulloin Grace olisi ajatellut, että Gordon oli oikeastaan aika hyvä tanssimaan ja että se helpotti huomattavasti myös hänen liikkumistaan, mutta nyt tuskin tajusi, kuka hänen kavaljeerinsa ole.

-Mitä niin? Grace mutisi ja tuijotti Faithin vaaleita epätasaisia suortuvia, jotka vilahtivat silloin tällöin näkyviin. Sisar tanssi Will MacLeanin kanssa, mutta Gracella ei ollut enää mitään harhaluuloja siitä, etteikö tämän aikomuksena olisi päästä illan aikana taas pastori Torranin pariksi.

-Leikata tukkaasi. Gordon mulkaisi häntä. -Jos sinä sen teet, minä löylytän sinut.

-Miksi minä leikkaisin tukkani!

-Mistä sen tietää, mitä sinä keksit.

-Älä ole typerä, Grace sanoi vihaisesti. -En minä viitsi nyt tuollaista!

Gordonin ilme muuttui.

-Etkö sinä tiennyt, että Faith…

-En tietenkään! Luuletko sinä, että äiti ja isä olisivat antaneet hänelle luvan leikata — ja jos olisivatkin, luuletko sinä, että he olisivat antaneet hänen lähteä ulos tuon näköisenä! Gracen silmissä oli yhtäkkiä kyyneliä. -Hän on tullut hulluksi! Voi, minä toivon… Minä toivon, ettei pastori Torran olisi koskaan tullut tänne!

-A-haa, sanoi Gordon.

Koska hän oli järkevä nuori mies, hän ei sanonut mitään muuta. Mutta hän keskittyi entistä tiukemmin tanssiaskeliin, niin että Gracen olisi helppo seurata mukana, ja huolehti siitä, ettei kukaan töninyt ja tuuppinut tätä tungoksessa.

Ensimmäisen tanssin jälkeen he jakaantuivat taas tyttöjen ja poikien ryhmiin opettelemaan uusia askeleita, minkä jälkeen pidettiin lyhyt tauko. Sen aikana Faith irrottautui häntä ympäröivästä, ihastuneita ja kauhistuneita huudahduksia päästelevästä ystäväjoukosta ja onnistui hivuttautumaan pastori Torranin seuraan. Grace puolestaan vetäytyi näyttämön suojaan ja istuutui rappusille. Yhtäkkiä hän tajusi, että toisen kolmen neljännestunnin jälkeen heidän piti mennä kotiin. Mitä äiti ja isä sanoisivat!

-Täällähän sinä olet. Axel Barclay istui hänen viereensä. -Etsin sinua. Saanko seuraavan tanssin?

-Mmh, murahti Grace.

Axel seurasi hänen katsettaan ja näki, miten Faith keikisteli hupsun näköistä päätään pianon luona, sillä pastori Torran oli järjestämässä nuotteja.

-Ei taida olla kauhean helppoa olla tyttö, vai mitä? Axel yhtäkkiä kysyi. -Tarkoitan, että meiltä pojilta ei kukaan odota paljoakaan, me saamme tehdä typeryyksiä ja kaikki vain sanovat, että pojat ovat poikia ja kyllä ne siitä miehistyvät. Mutta teihin tyttöihin kaikki suhtautuvat toisella tavalla.

Grace katsoi häneen hämmästyneenä.

-Mistä sinä tuon keksit? hän kysyi.

-Minä olen ajatellut sitä monta kertaa. Isä on kauhean reilu, mutta hän on monissa asioissa paljon ankarampi Ionalle kuin minulle. Ja jos Iona valittaa asiasta, hän vain sanoo, että tytön pitää oppia huolehtimaan maineestaan.

-Kyllä pojankin pitää huolehtia maineestaan, Grace huomautti. -Stuart…

Hän vaikeni äkkiä. Axelin ei ollut tarpeen tietää niistä rumista puheista, joita Stuartista liikkui.

Onneksi samassa tunti jatkui. Grace totesi, että jos Gordon oli ollut hyvä tanssimaan, Axel oli vielä parempi. Poika pyörähteli yhtä kevyen tuntuisesti kuin isä silloin, kun tämä oli tanssittanut äitiä, eikä katsonut koko aikaa jalkoihinsa, vaikka askeleet olivat uudet.

Kun tuli aika lähteä kotiin, Grace tajusi vapisevansa ja näki, että Donaldin kulmien välissä oli syvä ryppy.

-Ovatkohan äiti ja isä kauhean vihaisia? Grace kuiskasi napittaessaan takkiaan.

-Eiväthän he sinulle voi olla vihaisia, veli lohdutti. -Ethän sinä ole tehnyt mitään väärää! Mutta Faith saa taatusti huutia.

Grace huokasi. Hän tunsi itsensä osasyylliseksi, kun ei ollut puhunut äidille Faithin ikävästä käytöksestä. Mutta toisaalta äiti ja isä olivat aina ”reiluja”, kuten Axel oli sanonut omasta isästään.

-Tule, Donald sanoi ja otti Gracea kädestä. -Mennään.

-Mutta… Grace vilkaisi Faithiin, joka oli taas jäänyt salin puolelle puhelemaan pastorin kanssa.

-Tulkoon perästä. Hän on aivan mahdoton, enkä minä jaksa hänen kanssaan.

Tuntui niin turvalliselta, kun Donaldin suuri kämmen peitti hänen pienen kätensä, että Grace antoi vetää itsensä ovesta ulos. Gordon ja muutamia muita samalla suunnalla asuvia tuli heidän mukanaan, ja kotimatka sujui vähän liiankin joutuisasti.

-Jäämmekö me odottamaan? Grace kysyi surkeana, kun he olivat Koivurannan portilla.

Donald katsoi katua pitkin.

-Minä kuvittelin, että hän saa meidät kiinni. Minun pitää palata hakemaan häntä. Mene sinä sisään.

-Enhän minä voi…

-Sano äidille, että tulit Gordonin kanssa edeltä. Ei se ole suorastaan valhe. Donald taputti häntä vähän kömpelösti olkapäälle. -Äläkä näytä noin pelästyneeltä. Et sinä ole tehnyt mitään väärää.

Gracen ei auttanut muu kuin laahustaa polkua pitkin ulko-ovelle ja mennä yksin sisään. Hän mutisi jotakin epämääräistä äidin kysymykseen ja istuutui syömään illallista, vaikka saattoi tuskin niellä palaakaan.

-Tallattiinko sinua entistä pahemmin varpaille tänään, kun olet noin hiljainen? isä kysyi.

-Ei, tunnilla oli mukavaa. Grace pakotti itsensä hymyilemään. -Ja minä osasin jo vähän paremmin kuin viimeksi.

Äiti kurkisti ulos keittiön ikkunasta.

-Miten kauas jälkeen Faye ja Don oikein jäivät? hän kysyi huolestuneena. -Eihän vain ole sattunut mitään?

-Mitä heille voisi sattua, isä sanoi. -He ovat isoja ihmisiä.

-Mutta joskus autoilijat ajavat kuin hullut…

Isä huomautti, ettei kaupungilla tungokseen asti ollut autoilijoita tähän aikaan illasta. Grace käytti puheenaiheen vaihdosta hyväkseen, kiitti ruuasta ja sanoi menevänsä nukkumaan.

Poikien huoneesta kuului vielä Walterin ja Evanin puhetta, mutta Moira nukkui jo peitteeseensä kietoutuneena, kun Grace pujahti tyttöjen huoneeseen. Hän riisuutui niin nopeasti kuin kykeni, pujahti yöpaitaansa ja sukelsi vuoteeseen. Jumala varmasti ymmärtäisi, jos hän tänään ei lukisi iltarukousta, sillä hän vain tahtoi epätoivoisesti nukahtaa, ennen kuin…

-Grace.

Grace ei tiennyt, oliko hän todella nukahtanut, mutta nyt hän totisesti oli hereillä. Äiti oli kumartunut vuoteen yli, eikä hänen kasvojaan voinut nähdä pimeässä, mutta jokin äänensävyssä sai Gracen nielemään kyyneleitä.

-Tuletko käymään alakerrassa. Älä herätä Moiraa.

Grace sujautti tohvelit jalkaansa ja seurasi äitiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti