sunnuntai 4. lokakuuta 2015

22. Jälkipyykkiä

Faith istui olohuoneen toisessa lepotuolissa kynittyine päineen. Hän oli ristinyt kädet syliinsä, puristanut huulensa yhteen ja tuijotti yhtä matossa olevaa kuviota kuin olisi päättänyt opetella sen muodon ulkoa, vaikka henki menisi. Donald istui sohvalla, yhtä lailla kädet ristissä ja maahan tuijottaen, mutta hän näytti melkein yhtä vihaiselta kuin isä, joka seisoi takan luona.

Grace ei ollut koskaan nähnyt isää sellaisena. Hän tiesi, että monet hänen tovereistaan pelkäsivät isäänsä syystä tai toisesta, ainakin, jos olivat tehneet jotakin pahaa. Grace ei ollut koskaan ymmärtänyt sitä. Sillä vaikka isä saattoi olla hyvin ankara ja ”mahdoton”, kuten Prinssillä oli tapana sanoa, ei hänessä silti ollut yleensä mitään pelottavaa.

Toisin oli nyt. Isän punainen tukka seisoi pystyssä, aivan kuin hän olisi repinyt sitä, hänen silmänsä paloivat melkein mustina, ja hänen kätensä olivat lanteilla nyrkissä, kuin hän olisi koettanut epätoivoisesti hillitä halunsa lyödä jotakuta. Ei kai isä koskaan löisi heitä?

-Tule tänne, Grace, isä sanoi kireällä äänellä.

Äiti työnsi häntä lempeästi eteenpäin, ja Gracen oli pakko astua isän eteen. Hän oli yhtäkkiä hyvin kiitollinen pitkästä, väljästä yöpaidastaan, koska se peitti hänen jalkojensa vapinan. Hän painoi päänsä ja toivoi hartaasti, etteivät silmiin tulvivat kyyneleet alkaisi valua poskille.

-Katso minuun, Grace.

Grace pakotti itsensä tottelemaan ajatellen, että ehkä näkisi sittenkin isän silmissä pienen pilkahduksen, ehkä tämä koettaisi pidättää hymyään, ehkä tämä puistaisi päätään ja huokaisisi, kuten joskus, kun olisi oikeastaan halunnut nauraa heidän tempauksilleen, mutta ei halunnut tehdä sitä heidän nähtensä.

Mutta ainoaakaan näistä toiveikkaista merkeistä ei ollut nähtävissä. Isä katsoi häneen synkkänä ja totisena.

-Mitä sinä tiedät tästä kaikesta?

-M-mistä? Grace kuiskasi.

-Älä leiki typerää, isä ärähti niin, että Grace hypähti säikähdyksestä.

-Duncan, äiti sanoi sohvan luota. -Sinä pelotat lasta.

-Ole vaiti! isä kivahti. Grace ei ollut koskaan kuullut hänen puhuvan äidille noin tylysti. -Jos sinä olisit laittanut tytön kuriin heti syksyllä…

-Oh, minunko syytäni tämä nyt onkin? Äidin ääni oli tyyni ja rauhallinen.

Äidin levollisuus tuntui hämmentävän isää, joka kääntyi taas Graceen ja toisti vähän vähemmän tiukasti:

-Mitä sinä tiedät tästä kaikesta?

-Faith puhui yhtenä iltana siitä, että leikkaa tukkansa, Grace kuiskasi niin hiljaa, että isän oli kumarruttava kuullakseen. -Mutta minä ajattelin, ettei hän ole tosissaan!

Jo puhuessaan hän yhtäkkiä tajusi, ettei nyt ollut kyse pelkästään siitä, että Faith oli leikannut tukkansa. Ei isä sen tähden olisi näyttänyt tuolta. Ei häntä sen tähden olisi komennettu ylös vuoteesta. Kyse oli jostakin paljon vakavammasta.

Ilmeisesti Gracen viaton vastaus kuitenkin pehmitti isää, joka kyykistyi äkkiä Gracen eteen ja otti tämän vapisevat kädet omiinsa. Hän ei näyttänyt enää yhtä hurjalta kuin äsken, ja hänen äänensä oli ystävällisempi, kun hän sanoi:

-Gracie, oli paha asia, että Faith meni leikkaamaan pois kauniin tukkansa, vaikka äiti ja minä kielsimme. Mutta ikävä kyllä hän on tehnyt jotakin vielä paljon tyhmempää. Ymmärrätkö sinä, mitä minä tarkoitan?

Pastori Torranin tummat, ystävälliset silmät tulivat yhtäkkiä Gracen mieleen, eikä hän ehtinyt pidättää nyyhkäystä.

-Kas niin. Isä veti hänet lähelleen, mutta Grace oli yhä kauhusta jäykkä kuin seiväs. -Älä pelkää, Gracie. En tarkoittanut säikäyttää sinua. Kerro minulle nyt kaikki, mitä tiedät Faithista ja pastori Torranista.

Grace nyyhkytti taas vähän ja vilkaisi Faithiin, joka oli nostanut katseensa matosta.

-Kielikello! sisar sähähti murhaavasti.

-Ole vaiti, äiti komensi, ja nyt hänenkin äänensä oli ankara. -Grace kulta, älä pelkää. Kukaan ei syytä sinua mistään. Kukaan ei ole sinulle vihainen. Kerro nyt vain kaikki.

Yhtäkkiä Gracen täytti niin valtava helpotus luvasta kertoa Faithin oudosta ja pelottavasta käytöksestä äidille ja isälle, että hän alkoi itkeä ääneen, eikä saanut hetkeen sanaa suustaan.

-Kas niin, kas niin. Isä taputteli hänen selkäänsä. -Nyt sinä vuorostasi vähän pelotat meitä, Gracie. Koetahan rauhoittua.

Nikotellen, nyyhkyttäen ja soperrellen Grace kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut loppiaisaatosta alkaen, kaikki Faithin puheet naimisiinmenosta ja tämän sinnikkään pyrkimisen pastorin seuraan niin tanssitunneilla kuin iltakävelyilläkin, värjöttelemiset seurakuntasalin ulkopuolella ja halveksunnan koulupoikien huomionosoituksia kohtaan.

Kun hän lopetti, olohuoneessa oli hetken aivan hiljaista. Sitten isä huoahti ja nousi pystyyn.

-Kiitos, Gracie, hän sanoi äänellä, joka oli taas vanha tuttu isän ääni, ei tosin iloinen, mutta silti rauhallinen ja ystävällinen. -Sinä taisit pelastaa sisaresi.

Grace nosti katseensa. Hän ei ymmärtänyt enää yhtään mitään. Kanteleminen oli kauhean pahasti tehty, ja silti isä nyt sanoi, että hän oli pelastanut Faithin!

-Me isän kanssa pelkäsimme jotakin paljon pahempaa, äiti sanoi. Hän oli istuutunut sohvaan Donaldin viereen, joka ei enää tuijottanut lattiaan, vaan katsoi Graceen ja nyökkäsi rohkaisevasti. -Don tiesi kertoa meille jotakin, mutta ei kaikkea, ja me huolestuimme kovasti.

-Faith on käyttäytynyt hyvin tyhmästi ja nolannut itsensä aika tavalla, isä jatkoi. -Mutta ilmeisesti pastori Torran on tässä nähtävä pikemminkin viattomana uhrina kuin tarinan roistona.

-Pastori Torran on reilu, Donald huomautti. -Ja minä luulen, että hän pitää Isobel Cairnista. Minun palatessani äsken seurakuntasalille hän näytti aika kärsivältä, kun Faye roikkui heidän seurassaan eikä ymmärtänyt lähteä pois.

-Porsas! sähähti Faith äänellä, jossa oli kyyneleitä.

-Hillitsepä kielesi, nuori nainen, isä sanoi terävästi. -Sinä et nyt ole siinä asemassa, että voisit vähääkään arvostella muita. Mutta ehkäpä kuukauden kotiarestin aikana ehdit vähän miettiä omia tekemisiäsi.

-Isä! huusi Faith. Hän avasi siniset silmänsä suuriksi, kallisti päätään ja vavisutti alahuultaan. -Isä, ethän sinä voi...

Mutta ensimmäisen kerran isä ei osoittanut vähääkään pehmenemistä Faithin edessä.

-Kiitä onneasi, että pääset näin vähällä, sanoi isä. -Remmiä sinä ansaitsisit ja sitä saisitkin, ellet olisi jo melkein viidentoista.

Grace räpäytti kauhistuneena silmiään. Isä ei ollut koskaan antanut kenellekään heistä remmiä, paitsi Stuartille joskus tämän ollessa aivan pieni, kuten he olivat rouva Wallacelta kuulleet. Hän tiesi, että Cora MacRob sai remmiä pienimmästäkin rikkeestä tai sellaiseksi ajatellusta, ja ettei piiskaaminen ollut niinkään vierasta muissakaan perheissä. Rouva Wallace tapasikin joskus tuhista, että ”kauppias on lasten suhteen aivan liian hentomielinen, ja vielä se kostautuu”. Se, että isä nyt uhkasi Faithia remmillä, viimeistään paljasti, miten vihainen tämä oli.

-Te olette inhottavia! Faith parahti. -Inhottavia, kaikki! Odottakaapa vain, kun... 

-Sitä odottaessa voit hakea yöpukusi, Faith, keskeytti äiti päättäväisesti ja nousi. -Sinä nukut tämän yön työhuoneeni vuodesohvassa ja mietit käytöstäsi. Don, mene iltatoimiisi. Ja Grace, sinun on aika palata vuoteeseen.

Grace oli jo ehtinyt kauhistua ajatusta siitä, että joutuisi nukkumaan samassa huoneessa Faithin kanssa kaiken tämän jälkeen. Nyt hän vetäytyi äidin turviin siksi ajaksi, että Faith palasi hakemasta yöpaitaansa ja marssi keittiön takaiseen kamariin ovet paukkuen. Sen jälkeen äiti saattoi Gracen takaisin vuoteeseen, peitteli hänet kuin pienen tytön, sanoi häntä oikein reippaaksi ja rohkeaksi ja käski hänen nukkua aivan rauhassa.

Seuraavana aamuna Faith istui aamiaispöydässä punasilmäisenä ja ruokahaluttomana, eivätkä hänen oloaan näkyneet parantavan ne uteliaat kysymykset, joita Evan ja Walter ja Moira esittivät hänen tukastaan.

-Jos sinä haluat lyhyet hiukset, miksei niitä voi leikata sievästi? tiedusteli Evan. -Eliza-tädin tukka on leikattu aika hyvin. Ehkä sinä voisit pyytää neiti Reddiä leikkaamaan omasikin?

-Ole nyt vaiti, Evan, äiti sanoi.

-Kun minä olin nuori, tytöillä oli lyhyt tukka vain, jos he olivat sairastaneet vakavasti tai myyneet hiuksensa rahapulassa, mutisi rouva Wallace ja lätki puuroa heidän lautasilleen.

-Minusta tuntuu, että Faith on tosiaan sairastanut vakavasti, isä myönsi. -Mutta ehkä hän on nyt parantumassa, vai mitä?

Faith puristi huulensa yhteen eikä vastannut.

-Minä tulen hakemaan sinua koulun jälkeen, Faith, äiti sanoi. -Menemme kampaamoon katsomaan, saako todella edes neiti Redd sinun päästäsi minkään näköistä. Ja ei, se ei tarkoita ondulointia.

-Minäkin tahdon kampaajalle! huusi Moira ihastuneena.

-Yritäpäs, isä napautti. -Syö puurosi, ettet myöhästy koulusta. Minä yritän olla nopea, Sappho.

-Kyllä minä olen kaupassa niin kauan kuin on tarve, äiti vastasi levollisesti.

-Mihin sinä menet, isä? Walter halusi tietää.

-Käyn pappilassa keskustelemassa erään nuoren naisen käytöksestä. Isä vilkaisi Faithiin. -Oikeastaan sinun sopisi kyllä tulla mukaan ja pyytää anteeksi oltuasi pastori Torranille melkoinen riesa, mutta olet tainnut nolata itseäsi jo tarpeeksi.

Faith lehahti hehkuvan punaiseksi ja sekoitti puuroaan aikomattakaan syödä sitä. Gracen tuli yhtäkkiä häntä hirveän sääli. Minkä sisar sille voi, että oli rakastunut! Mahtoi olla hirvittävää tajuta, ettei saisi vastarakkautta, ja että äiti ja isä olivat vihaisia, ja että isä oli jo monta kertaa sanonut Faithin nolanneen itsensä. Nolanneen! Oliko mitään pahempaa? Ja miten Faith voisi koskaan enää tavata pastori Torrania kasvotusten? Ja kauniin tukkansakin Faith oli uhrannut aivan turhaan!

Kun äiti tuli iltapäivällä kotiin Faithin kanssa, neiti Redd oli tehnyt parhaansa. Faithin tukka oli yhä paksu ja taipuisa ja kultainen, ja nyt se oli myös samanmittainen joka puolelta. Mutta verrattuna entisiin pitkiin palmikoihin polkka näytti kovin vaatimattomalta, aivan kuin puolet Faithin kauneudesta olisi leikattu pois kiharoiden mukana.

-Toivottavasti hänen järkensä kasvaa samaa tahtia kuin tukka, Donald sanoi, kun Grace oli käpertynyt Walterin sängylle lukemaan läksyjään. Ilmapiiri tyttöjen huoneessa oli niin hyytävä, että hän oli Moiran kanssa siirtynyt vapaaehtoiseen maanpakoon ylähallin toiselle puolelle. -Minä en ainakaan voisi kuin halveksia tyttöä, joka roikkuisi minussa kuin mikäkin takiainen.

-Etkö sinä tahtoisi Millynkään roikkuvan? Moira tiedusteli ja katsoi veljeensä suunnattomin sinisin silmin raamatunhistorian reunan yli.

-Ole vaiti, Donald mutisi ja kumartui laskuvihkonsa pariin.

Grace huokasi ja työnsi sormet korviin voidakseen keskittyä lukukirjaansa, sillä Walterilla oli ärsyttävä tapa lukea lapsellisia ensiluokan läksyjään puoliääneen ja häiritä heitä kaikkia.

Mutta hän ei kyennyt keskittymään, vaan ajatteli Faithia, joka varmaan nytkin itki, ja pastori Torrania, joka ehkä piti Isobel Cairnista niin paljon, että menisi tämän kanssa joskus naimisiin. Hän mietti, mitä isä oli mahtanut puhua pastorin kanssa aamulla, ja miten kauan Faith saisi kuulla koulussa naljailuja hiuksistaan, sillä toki Rona ja Claire ja muut olivat tajunneet, ettei tämän alkuperäinen kampaus ollut suinkaan neiti Reddin saksien jäljiltä. 

Ja vaikka hyväsydäminen Grace sääli sisarparkaansa, hän tunsi yhtäkkiä aivan sopimatonta vahingoniloa siitä, että täydellinen ja kaikkien ihailema Faith oli sortunut typeryyksiin edes kerran elämässään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti