maanantai 5. lokakuuta 2015

23. Talven taittuessa

 
Helmikuun 26. päivänä
”Donald ja minä olimme eilen kahdestaan tanssikurssilla. Faith on todellakin kotiarestissa, tai tietysti hän saa mennä kouluun, mutta ei edes kirkkoon sen lisäksi. Tosin minä arvelen, ettei hän ole nyt niin kauheasti välittänytkään nähdä pastori Torrania. 

Olen kaikessa tässä hälinässä aivan unohtanut sen, että minunkin kohdallani on tapahtunut jotakin jännittävää. Molemmat Valentinen päivänä saamani kortit vaaleanpunaisissa kuorissaan ovat piilossa lukittavassa arkussani. Voi, miten mieluusti tahtoisin puhua Faithin kanssa niistä, mutta enhän minä voi! Sillä häntä tuskin kiinnostavat sellaiset lapsellisuudet kuin Valentinen kortit, ja sitäpaitsi — no, en oikein tiedä, voinko enää luottaa hänen neuvoihinsa tällaisissa asioissa. 

Sitäpaitsi hänen kanssaan on muutenkin hankala puhua mistään, sillä hän pitää mykkäkoulua koko perhettä kohtaan. Se on hirveän ikävää, mutta äiti sanoo, ettei meidän pidä olla huomaavinammekaan, ja että Faith kyllä vähitellen ’pehmenee ja aikuistuu’. Mutta kun olen tottunut puhelemaan Faithin kanssa kaikesta, minäkin olen vähän kuin arestissa nyt.

Koulussa osa nauraa Faithin tempauksille, osa pitää hänen kohtaloaan kauhean traagisena. Tietystikään me emme ole kertoneet, mitä ja miksi hän on tehnyt, mutta jostakin Claire Buchanan oli saanut tietää.

Tänään Maisie kysyi minulta, mitä minä tekisin, jos olisin epätoivoisesti rakastunut. Minusta se oli vähän typerä kysymys, sillä enhän minä ole koskaan rakastunut sen paremmin toivorikkaasti kuin epätoivoisestikaan, ja sanoinkin sen hänelle. Hänen mielestään minä olen kovasydäminen raakalainen.”
 
Maaliskuun 7. päivänä
”Pakkaset ovat alkaneet hiipua vähitellen. Äiti sanoo, että talvi lähtee tällä tavalla parhaina vuosina, jolloin kevät on valmis jakamaan kylmän näännyttämille ihmisille parastaan. Minusta se on kauniisti sanottu, vaikka en minä kyllä ole nääntynyt yhtään, sillä pidän talvesta. On eri mukavaa, kun pakkanen nipistelee poskia, ja pääsee luistelemaan, ja koko maailma on täynnä sinisen eri sävyjä.

Luistinrata on muutamassa päivässä pehmentynyt ja sulanut rapakoksi. Muutamat innokkaimmat, kuten eräs Donald Fleming, ovat jo yrittäneet aloitella siellä jalkapallonpeluuta.

Don on tullut parina iltana kotiin niin mudan kuorruttamana, ettei rouva Wallace omien sanojensa mukaan ole nähnyt ’moista sotkua sitten Flanderin päivien’. Kun kysyin, mitä hän tarkoitti, hän sanoi, että isä oli ollut aina sodasta lomalle tullessaan ’kaulaansa myöten savessa’. 

Se kuulostaa vähän oudolta, sillä ne valokuvat, joita minä olen isästä sodan ajalta nähnyt, on otettu meidän omassa kuvaamossamme, ja isä on niissä hyvin siisti ja komea. Sanoinkin tämän, jolloin rouva Wallace sanoi äidille, että ehkä minun olisi aika nähdä ’ne muutkin’. Mutta äiti puisti päätään ja sanoi, ettei minun ole tarpeen nähdä ’niitä’.

Olisin halunnut kysyä, mitä he tarkoittivat, mutta en viitsinyt, kun ei minulle olisi kuitenkaan mitään kerrottu.”

Maaliskuun 16. päivänä
”Eilen aamiaispöydässä isä kysyi äidiltä, tahtoisiko tämä lähteä illalla tanssimaan. Äiti ällistyi niin, että katsoi isää suu auki, vaikka hän aina nuhtelee meitä, jos me teemme samoin. Hän näytti niin hupaisalta, että me aloimme kaikki nauraa, jopa rouva Wallace.

-Oletko sinä tullut hulluksi, Duncan? äiti kysyi sitten niin huolestuneena, että me nauroimme aina vain kovemmin, Faithkin, joka on yhä aika hiljainen.

Isä vakuutti, ettei hän ollut tullut hulluksi, vaan että hän oli kuullut muutaman ’aivan täysijärkisen’ pariskunnan olleen viime lauantaina tanssimassa, ja että tilaisuus oli kuulemma ollut oikein siisti ja miellyttävä ja hyvin järjestetty. Lisäksi sinne oli pääsymaksu, joka menee lyhentämättömänä seurakunnan vähävaraisten avustamiseen, niin että osallistuminen on oikeastaan moraalinen velvollisuus.

-Itse asiassa, rouva kulta, sanoi rouva Wallace ja näytti vähän hämilliseltä, -Lachlan ehdotti minulle, että mekin kävisimme katsomassa, millaista siellä on.

-Osaatteko te aivan oikeasti tanssia? kysyi Moira hämmästyneenä. 

-Tietysti minä osaan, sanoi rouva Wallace moittivasti.

-Mutta minä luulin, että teidän nuoruudessanne tanssia ei ollut edes keksitty! nenäkäs pikkusisareni jatkoi kaikessa viattomuudessa. Ilmeisesti hän ei ole ottanut aivan todesta rouva Wallacen puheita siitä, miten tämän nuoruudessa opittiin tanssimaan ilman mitään tunteja.

Isä käski Moiran olla hiljaa asioista, joista tämä ei mitään ymmärrä, ja kysyi äidiltä uudestaan, eikö tämä tahtoisi lähteä. Äiti näytti yhä häkeltyneeltä, mutta sanoi sitten, että se voisi olla mukavaa.

Voi, mitä kaikkea hauskaa siitä seurasi! Kun me tulimme koulusta ja olimme juoneet teen, saimme auttaa äitiä laittautumaan valmiiksi. Jopa Faith oli mukana, ja siitä minun tuli hyvä mieli, sillä hänellä on täytynyt olla kauhean ikävää murjottaessaan.

Faith ja Moira ja minä lojuimme poikittain äidin ja isän sängyn päällä ja kommentoimme jokaista leninkiä, jonka äiti otti esiin. Hänellä on kauhean sieviä vaatteita, vaikka yleensä vanhat ihmiset pukeutuvat ikävästi. Faithille ja minulle tuli melkein riita, kun Faithin mielestä äidin olisi pitänyt laittaa se luonnonvalkoinen raakasilkkipuku, jonka hän hankki isoisän 70-vuotispäiville, ja minusta taas kaikkein sopivin oli vaaleansininen sifonkipuku, jonka rouva Wallace ompeli äidille Meg-serkun häihin.

Lopulta Faithkin myöntyi siihen ajatukseen, että silkkipuku olisi liian hieno, ja että sifonkipuku kävi tähän tarkoitukseen parhaiten. Ja sitten äiti kertoi meille, miten hänellä oli nuorena tyttönä ollut sininen sifonkipuku, joka oli ollut kauhean tyylikäs.

-Oliko sinulla silloin paljon ihailijoita? Faith kysyi niin unelmoivasti, että äiti katsoi häneen vähän pitkään. Sitten hän vain totesi, että olisi ’tullut toimeen vähemmälläkin’, eikä suostunut kertomaan enempää.

Sen sijaan hän pukeutui, ja Moira sai napittaa leningin, ja sitten äiti istui peilin ääreen ja Faith sai kammata hänen tukkaansa. Minulle äiti antoi korurasiansa ja pyysi minua etsimään sen pitkän helminauhan, jonka hän sai isältä viime jouluna.

Minä kysyin, saanko katsella hänen korujaan, ja äiti lupasi, eikä edes varoittanut, etten saisi hukata mitään. Äiti pitää korujaan pienissä, sametista ommelluissa pusseissa, etteivät ne raavi toisiaan, ja minä tyhjensin aina yhden pussin kerrallaan vuodepeitteelle ja ihailimme sen sisältöä, ja sitten Moira laittoi korut takaisin pussiin näyttäen hirveän hupaisalta tiukassa keskittyneisyydessään.

Useimmat äidin korut minä olen tietysti nähnyt hänen yllään, mutta en ole aiemmin saanut koskea niihin. Paitsi että ne ovat kauhean sieviä, moniin niistä liittyy tarina. Hauskin on tietysti kullattu rintaneula, jossa on sydämenmuotoinen sininen kivi. Äidin Alex-serkku antoi sen hänelle kauan sitten, kun äiti oli jollakin tavalla järjestänyt hänen ja Una-tädin välit. Ja vavisuttavin on se hopeasydän, johon on kiinnitetty kahdeksan kristallipisaraa ja yksi kristallinen lintu. Pisarat olemme me lapset, mutta lintu on vauva, joka ei koskaan saanut syntyä. Se itkettää minua aina vähän, ja pohdin, minkälaista olisi, jos meitä olisikin yksi enemmän.

Mutta tänään minä löysin korurasian pohjalta pussin, josta putosi peitolle medaljonki. Sen kantta kehysti hopeaan kaiverrettu laakerinlehväseppel, jonka keskellä olivat koristeelliset kirjaimet B.S. Vaikka koru oli vanhanaikainen ja vähän tummunut, se oli niin kaunis, että me kaikki kolme sanoimme ’oi!’

Äiti, joka oli saanut nutturansa tehdyksi ja ottanut esiin kauniin puuterirasiansa, jossa on sisällä peili ja aivan ihastuttava huisku, kääntyi katsomaan.

-Voi hyvä tavaton, sielläkö se on! hän naurahti, ja hänen silmänsä muuttuivat vielä kirkkaammiksi kuin tavallisesti.

Samassa Faith painoi pientä jousta medaljongin sivussa, ja kansi ponnahti auki.

-Miksi sinulla on Stuartin kuva täällä, äiti? Moira kysyi heti, sillä hän on joskus vähän kateellinen.

Ensin me tosiaan luulimme kaikki, että se oli Stuartin kuva. Se oli tietysti hirveän pieni ja vähän epätarkka, mutta siinä oli nuori mies, joka muistutti hirveästi Stuartia ja hymyili suoraan kameraan, ja hänen hattunsa oli vinossa, kuten Prinssillä on tapana hattuaan pitää.

Äiti nousi peilin äärestä ja tuli istumaan vuoteen laidalle.

-Ei se ole Stuart, hän sanoi. -Sehän on teidän isänne.

Isä! Nyt me kopsautimme päämme yhteen, kun kumarruimme katsomaan kuvaa uudestaan.

-Isä? toisti Faith epäuskoisesti.

-Mekin olimme joskus nuoria, äiti sanoi vähän nuhdellen. -Isänne antoi tuon korun minulle, kun lähti Amerikkaan. Minä täytin sinä kesänä yhdeksäntoista ja hän kaksikymmentäneljä vuotta.

-Olitteko te kihloissa? Faith kysyi heti toivorikkaana. (On kauhean mukavaa, että hän taas puhuu ihmisille. Mutta toivoisin silti, ettei hän olisi aina vain niin kauhean kiinnostunut pelkästään ihailijoista ja kihloihin menosta ja sellaisesta.)

-Emme. Äiti katsoi medaljongia, ja hänen ilmeensä oli sellainen, ettemme osanneet arvata, mitä hän ajatteli.

-Eikö isä ollut kosinut? Faith jatkoi kuulusteluaan.

Äiti alkoi nauraa.

-Teidän isänne on aina ollut hyvin päättäväinen kaikessa, mihin ryhtyy, hän sanoi salaperäisesti, laittoi medaljongin takaisin samettipussiin ja pussin korurasiaan ja kieltäytyi kertomasta enempää.

Samassa meidän piti lähteäkin huoneesta, sillä isä törmäsi sisään repien toisella kädellään irti kaulustaan ja napittaen toisella auki liiviään ja mutisten jotakin typeristä ihmisistä, jotka päättävät haluta valokuvauksen lauantai-iltapäivänä kaksi minuuttia ennen sulkemisaikaa.

Mutta lopulta äiti ja isä ehtivät matkaan aivan ajoissa, vaikka äidin piti tietysti murehtia meidän selviämistämme. Jostakin syystä hän olettaa automaattisesti talon syttyvän tuleen ja murtovarkaiden tunkeutuvan sisään juuri silloin, kun he ovat isän kanssa molemmat poissa. Ja nyt olisivat Wallacetkin poissa kotoa, ja entäpä jos Alice-täti ja Fergus-setäkin…

Mutta kuten aina, isä sai hänet vakuutetuksi siitä, että Lancelot ja Donald pitäisivät meistä huolta — tässä järjestyksessä — ja sitten hän työnsi äidin ovesta, ennen kuin tämä ehti murehtia enää yhtään enempää. Ja meillä oli tietysti kauhean hauska ilta. Minä sain auttaa Faithia lämmittämään illallista, ja sitten Donald kertoi meille elokuvan, ja sitten me vielä luimme vuoteessa, kunnes uni tuli.

Minäkin jo melkein nukuin, kun ovi raottui. Kurkistin luomieni raosta, ja näin äidin ja isän hahmot kynnyksellä. Äiti tuli sisään, kävi peittelemässä meidät kaikki ja suutelemassa meitä. Hän tuoksui kielolta, ja hänen kätensä oli lämmin, kun se silitti poskeani.

-Eivätkö he ole suloisia, kuulin hänen kuiskaavan isälle, joka odotti ovella lampun kanssa, jotta valo ei herättäisi meitä. Kurkistelin heitä varovasti luomieni raosta toivoen, etteivät he huomaisi minun olevan hereillä.

-Tytöt ovat yhtä kauniita kuin sinä, isä kuiskasi vastaan, -ja pojilla on punainen tukka.

Minusta se oli vähän oudosti sanottu, sillä onhan minullakin punainen tukka. Mutta äiti nauraa hyrähti matalasti, ja sitten isä kiersi toisen kätensä hänen vyötäisilleen ja suuteli häntä. Minun tuli yhtäkkiä kauhean hyvä ja lämmin olla ja leijuin uneen.

Tänään äiti on kertonut meille, millaista tanssiaisissa oli ja keitä oli läsnä. Eliza-tädillä oli ollut uusi puku, ja Bobby-täti oli väliajalla kertonut äidille kaiken, mitä Ruth oli kirjoittanut hänelle osoittamassaan viime kirjeessä, ja rouva MacBride oli sanonut äidille, että tällä on tavattoman hyvinkasvatettuja lapsia, sillä Donald oli viime sunnuntai-iltana elokuvateatterissa ojentanut hänelle hänen pudottamansa huivin.

Mutta kaikista jännittävintä oli se, että rouva ja herra Wallace olivat todellakin olleet paikalla. Minun tekisi mieli sanoa kuten Moira, että kuvittelin tanssin keksityksi vasta rouva Wallacen nuoruuden jälkeen! Ilmeisesti näin ei sitten olekaan. Kuulemma väkeä oli ollut paljon ja tunnelma oikein mukava ja äiti sanoi, ettei pitäisi kummallisena, vaikka he menisivät toistekin.”

Maaliskuun 22. päivänä
”Päivät ovat olleet jo niin lämpimiä, että tiet ja pihat alkavat vähitellen kuivua. Tietysti vieläkin joudumme harjaamaan kenkämme joka ilta, mutta välitunneilla pikkutytöt ovat jo ottaneet esiin hyppynarunsa ja etsineet sievimmät kivet ruutuhyppelyä varten. Walter ja Evan ja muut pojat taas puuhaavat iltakaudet erilaisten potkulautojen ja muiden vempeleiden rakentamisessa. Walterin pitää aina saada rakentaa jotakin!

Meillä ei ole koskaan ollut polkupyörää. Tai ehkä joskus, sillä albumissa on Ruthista vanhoja kuvia, joissa hänellä on sairaalaunivormu ja hän nojaa polkupyörään meidän portillamme. Mutta en tiedä, missä se pyörä nyt on, sillä nykyään meillä on vain isän moottoripyörä, ja kun Stu tai Arch ovat pyytäneet polkupyörää, isä on vain sanonut, että heillä on terveet jalat ja he joutavat kävellä.

Mutta tänään isä sulki kirjakaupan hiukan aiemmin ja lähti Donaldin kanssa kaupungille. Don on säästänyt suurimman osan niistä rahoista, jotka on ansainnut koko viime kesän ja pitkän talven aikana elokuvateatterilla, ja nyt hän osti itselleen polkupyörän.

Me kaikki osaamme vähän ajaa, sillä Kuusikukkulalla on polkupyörä ja olemme tietysti olleet kesäisin sen kimpussa heti, kun olemme kävelemään oppineet, kuten äiti sanoo. Mutta pyörä on vanha ja kömpelö — John-eno sai sen joskus poikana, ja hänhän kaatui sodassa jo ennen kuin minä synnyin.

Toista on tämä pyörä, jonka Don toi kotiin! Se on kevyt ja siro ja maalattu valkeaksi ja siniseksi. Tangossa on pieni laukku paikkatarpeille, ja sarvissa soittokello, jolla voi ilmoittaa edellä käveleville olevansa tulossa, ja dynamo, joka valaisee tietä. Pyörä oli ollut niin kallis, että Donaldin rahat eivät olisi riittäneet, ellei isä olisi vähän auttanut. Toivottavasti Stuart ja Archie eivät pahastu siitä, sillä hekin olisivat tahtoneet pyörät!

Olemme viettäneet koko iltapäivän pihalla, sillä Donald on niin reilu, että antaa meidänkin harjoitella ajamista. Tohtorilan pojat kiipesivät aidan yli nähdessään, mitä meiltä löytyi, sillä edes heillä ei ole polkupyöriä. Fergus-setä sanoo nähneensä liikaa katkenneita jalkoja ja haljenneita kalloja, jotta antaisi Gordien tai Gusin tai Torqin hankkia pyörää, ’ennen kuin heidän järkensä on vähän kasvanut’. Fanny ei kuulemma saa pyörää sittenkään!

Onneksi isä ei ole yhtä ankara. Teen jälkeen he tulivat äidin kanssa verannalle katsomaan meidän ajoharjoituksiamme, vaikka välillä äidiltä pääsikin pieni parahdus, kun Walter ajoi suoraan ruusupensaaseen — hän ei osaa yhtään ohjata, polkee vain niin kauan että törmää johonkin! Onneksi hänellä oli tarpeksi vaatetta suojaamassa, niin että ruusunpiikit jäivät takinhihoihin.

Minusta ei varmaan tule koskaan hyvää pyöräilijää, mutta oli hauska kokeilla. Äiti tosin sanoi, että ajaminen olisi helpompaa naistenpyörällä, jossa ei tarvitse polkea tangon välistä. Päätin heti, että alan säästää kuukausirahastani ja syntymäpäivärahoistani, niin että voin joskus ostaa itselleni oman pyörän.”

Maaliskuun 27. päivänä
”Archielta tuli tänään kirje. Hän kirjoittaa säännöllisesti ja kauhean hauskasti. Meistä kaikista tuntuu, että kirjeen myötä pääsemme hänen luokseen suureen Berliiniin, jossa on niin paljon ihmeellisiä asioita.

Hän kuvaa tapaamiaan ihmisiä niin elävästi, että me aivan kuvittelemme näkevämme heidät, ja laittaa meidät nauramaan tarinoimalla, millaisia hölmöyksiä on tehnyt vajavaisen saksantaitonsa vuoksi, tai kun ei vain ole osannut käyttäytyä maan tavalla, sillä Saksassa moni asia tapahtuu toisin kuin meillä. Kirjeissään Archie on niin hauska, paljon hauskempi kuin luonnossa, vaikka näin onkin vähän ikävä sanoa.

Mutta kirjoittaa hän vakavastikin. Monilla on Saksassa pula rahasta ja jopa ruoasta, ja siksi kuulemma kaikenlaiset kummalliset poliittiset joukkiot koettavat puhua ihmisiä puolelleen. Archie koettaa pysyä perillä ajankohtaisista asioista, ja siksi joku hänen uusi tuttavansa oli suositellut hänelle erästä poliittista kirjaa, jonka kirjoittaja on ollut vankilassakin vallankaappausyrityksen tähden.

Kirja oli kuitenkin hirveän sekava ja omituinen, ja sitten Felix oli sanonut, että jos Arch tahtoo lukea saksaksi, hän saa omakseen koko Thomas Mannin tuotannon nahkakansissa, kunhan unohtaa ’tuollaisen roskan’. Niin että nyt Archie lukee sanakirjan kanssa Buddenbrookeja ja opettaa Maryä ja Beniä ja Annelieseä taittelemaan sen poliittisen kirjan sivuista veneitä ja joutsenia ja kukkaroita. Minusta se tuntui ikävältä, sillä isä on aina sanonut, että kirjoja pitää kunnioittaa, enkä minä koskaan repisi ikävistäkään kirjoista sivuja askarteluun!

Mutta kaikkein hauskinta on, kun Archie kertoo elokuvanteosta. Hän on saanut olla mukana jo niin paljossa, seurata ohjaajan ja kuvaajan ja valomiehen työskentelyä, ja joskus häntä käytetään avustajana, kun tarvitaan joku kävelemään kadulla tai esittämään lähettiä tai sellaista. Blumenthalin studioilla suunnitellaan seuraavaksi äänielokuvaa väreissä, ja se kuulostaa niin kauhean jännittävältä! Minkälaista mahtaa olla nähdä Ruth ja Felix valkokankaalla niin, että heidän kuulee puhuvan ja näkee heidät sellaisina kuin he oikeasti ovat, eikä mustavalkoisina!

Äiti ja isä pohtivat kovasti, miten saksankielistä äänielokuvaa voidaan näyttää täällä — tähän astihan on tarvinnut kääntää vain välitekstit — mutta äiti lupasi, että me kaikki pääsemme heti näkemään tuon uuden ihmeellisen filmin, kun se tulee ensi-iltaan. Se on kai jokin seikkailutarina, joka ei tule olemaan lapsilta kielletty.

Mutta sitä en tiedä, milloin se voidaan kuvata, sillä Archien mukaan pitää tämän nytkin tekeillä olevan filmin kuvat ottaa niin, että Ruth näkyy vain hartioista ylöspäin tai sitten seisoo pöydän tai tuolin takana. Sillä vain muutaman kuukauden päästä Mary ja Ben ja Anneliese saavat pienen siskon tai veljen! Äiti ja isä ovat tietysti tienneet tästä jo kauan, mutta me kuulimme vasta nyt. Voi, miten hauskaa se on! Vaikka se onkin ikävää, että nyt Ruth tuskin tulee vähään aikaan käymään, ennen kuin vauva on vähän isompi.

Archie on ostanut Berliinistä taskukameran ja lähetti muutamia valokuvia kirjeen mukana. Siinä hän on täsmälleen kuin isä, että hän ei ota vain potrettikuvia, vaan muistoja aivan arkisesta elämästä. On niin kauhean hauskaa nähdä, millaista Blumenthaleilla on (rouva Wallace on aivan järkyttynyt siitä, että keittiössä on sekä jääkaappi että astianpesukone, ja äiti sanoi kyllä tienneensä ainakin jälkimmäisestä liikaakin — mitä hän sillä tarkoitti, minä en ymmärrä), ja millaista on suuressa Berliinissä.

Yksi kuva on otettu Eläintarhassa, tai ei se ole mikään oikea eläintarha, vaan sen niminen puisto. Oikea eläintarha on toisessa paikassa, sillä Saksassa monet asiat ovat hassusti. Archie on kirjoittanut kuvan taakse, että hän käytti ajastuslaukaisinta. He seisovat puiden alla, Felixin toinen käsivarsi on Ruthin ja toinen Archien hartioilla, ja lapset seisovat heidän edessään, ja kaikki nauravat.

Se on niin iloinen kuva, että minun tuli aivan kauhea ikävä Archieta, ja äiti pyyhki silmiään, mutta Moira kysyi isältä, voisiko tämä tehdä siitä kopion, jotta hän voisi näyttää luokkatovereilleen, miten tuttavallisesti Felix Blumenthal pitää kättään hänen veljensä harteilla. Se hävytön tyttö!

Nyt minun pitääkin ruveta kirjoittamaan vastausta, sillä äiti laittaa kirjekuoreen meidän kaikkien viestit Archielle. Emme saa kirjoittaa enempää kuin yhden lentopostilehtiön ohuen sivun kukin, mutta me käytämmekin sen tarkasti hyväksi ja kirjoitamme ensin rivit täyteen ja sitten käännämme paperin ja kirjoitamme vielä rivien väleihin. Ja isä valitsee muutaman parhaan uusista valokuvistamme ja liittää ne mukaan.

Mutta voi, miten minä silti toivoisin, että Archie tulisi kotiin, ja Stuart, ja kaikki olisi kuin ennenkin!”

Huhtikuun 5. päivänä
”Tänään oli niin lämmintä, että koulun jälkeen me Gordien kanssa karkasimme nummelle ryöväriluolalle. Sen uumenissa näkyi vielä vähän lunta, niin kuin usein vielä kesälläkin, mutta suuaukolle paistoi aurinko suloisesti.

Olin käväissyt kotona ja ottanut mukaan luonnoslehtiöni ja lyijykynärasiani, ja koetin luonnostella maiseman sellaisena kuin sen näin. Voi, kunpa oppisin piirtämään pilvien varjot kanervikossa ja piikkihernepensaiden oksien kiemurat ja vuorien sinipunaiset kupeet! Välillä olen aivan epätoivoinen, kun en vain saa kuvaa paperille sellaisena kuin se on minun päässäni.

Gordon istui ajatuksissaan suuaukon toisella reunalla. Me emme ole puhuneet mitään hänen antamastaan Valentinen päivän kortista; minä en ole kysynyt, miksi hän sellaisen antoi, eikä hän ole kysynyt, missä minä olin silloin koulun jälkeen. Mutta joskus olen huomannut hänen katsovan minua pitkään.

Nyt hän kuitenkin katseli alas laaksoon. Gordon on yhtä tumma ja villin näköinen kuin Fergus-setä, josta äiti aina sanoo, että tämä olisi satoja vuosia sitten ollut Laakson taitavin karjanvaras ja punatakkien kauhu. Siitä on tullut jo aivan vitsi, mutta kun minä nyt katselin Gordonia, ajattelin, että ehkä siinä on jotakin totta. Äiti on kertonut meille paljon tarinoita entisaikain ylämaalaisista ja klaanien taisteluista keskenään ja yhteisiä vihollisia vastaan, ja äkkiä ne tarinat alkoivat elää mielessäni.

Käänsin luonnoslehtiöstä esiin puhtaan sivun ja aloin piirtää. Piirsin Gordonin, hänen mustat kiharat hiuksensa ja yhtä mustat kirkkaat silmänsä ja mustat tuimat kulmakarvansa, ja suoran nenänsä ja päättäväisen leukansa ja herkän suunsa.

Mutta en piirtänyt hänelle koulupojan polvihousuja ja villapaitaa, vaan ylämaalaispuvun — entisaikain ylämaalaispuvun, en tällaista nykyaikaista puvuntakkeineen, vaan sellaisen, joka koostuu vain paidasta ja pitkästä tartanikankaasta. Piirsin hänelle vanhanaikaiset nahkatöppöset ja ruudulliset polvisukat, jollaiset olen nähnyt historiankirjassa, ja hänen käteensä piirsin aseen ja hänen päähänsä glengarry-lakin.

Piirsin piirtämistäni, käteni vain liikkui paperilla, en edes juuri ajatellut enkä suunnitellut mitä tein. Olin niin syvällä, niin kaukana jossakin, että unohdin ryöväriluolan ja kevätauringon ja itse asiassa Gordoninkin, vaikka aina välillä vilkaisin häneen, jotta piirteet tulisivat oikein.

Sitten minä aivan kuin heräsin ja jäin katsomaan, mitä paperille oli tullut. Ja melkein pelästyin, sillä en ole koskaan piirtänyt mitään niin hyvin.

-Gracie?

Se oli Gordon, ja minä katsoin häneen aivan kuin en olisi tosiaankaan muistanut, että hän oli läsnä.

-Gracie, mikä sinun on? Sinä olit poissa. Gordon näytti vähän huolestuneelta. -Sinä et edes kuullut, kun minä puhuin sinulle.

-Minä piirsin, sain sanotuksi.

-Sen minä kyllä huomasin, Gordon sanoi. -Sen täytyy olla aikamoinen piirustus, kun upposit siihen tuolla tavoin. Näytä!

-Enkä näytä, sanoin ja suljin lehtiön. Mutta en ymmärtänyt pitää siitä tarpeeksi lujasti kiinni, ja yhtäkkiä Gordon ojensi kätensä ja sieppasi lehtiön kädestäni.

Hän tuijotti kuvaa, jonka olin hänestä piirtänyt — tai kenestä nyt sitten ikinä piirsinkin, mutta hänen kasvonsa siinä ovat. Sitten hän nosti päänsä ja katsoi minuun mustilla silmillään.

En käsitä, mikä minuun meni. Mutta en vain voinut jäädä siihen, hänen seuraansa, enää hetkeksikään. Sieppasin lyijykynäni maasta ja lehtiön hänen kädestään ja lähdin juoksemaan. Juoksin juoksemistani, kunnes pääsin kotipihaan, ja kiipesin saman tien koivuun, johon aina kiipeän kun haluan olla yksin — vaikka se nyt olikin typerää, kun puissa ei ole vielä lehtiä ja minun täytyi loistaa kadun toiseen päähän asti kuin olisin ollut mikäkin tuulenpesä.

Mutta minun piti saada olla yksin, aivan yksin. Sillä en vieläkään tiedä, mitä oikein tapahtui. Aikojen päästä näin Gordonin tulevan rantatietä pitkin, mutta hän ei katsonut ylös koivuun, ja siitä minä olen iloinen.”

2 kommenttia:

  1. Onkohan Gracie heräämässä huomaamaan uudenlaisia tunteita Gordonia kohtaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämä voi olla ihmeellistä, kun on kolmentoista. :)

      Poista