tiistai 6. lokakuuta 2015

24. Uutisten päivä

 
Kevätaurinko paistoi Koivurannan verannalle, koivuihin oli ilmestynyt unelmanohut vihreä seitti ja linnut sirkuttivat pesänrakennuspuuhissaan. Kasvimaasta, jonka Donald oli edellisenä iltana kääntänyt, ja jota varten rouva Wallacella oli suurisuuntaisia suunnitelmia, uhosi väkevä märän mullan ja elämän tuoksu.

Betty istui verannalla olevassa korituolissa, mutta ei nähnyt heräävän luonnon kauneutta eikä tuntenut auringon lämpöä. Hän painoi nenäliinaa suutaan vasten ja tuijotti jonnekin koivujen lomasta kimmeltävän Loch Linnhen laineille hillitäkseen kyyneleensä.

Kynnys narahti ja Duncan tuli ulos. Hän katsoi hetken Bettyä ja istuutui sitten verannan kaiteelle.

-Sappho, hän sanoi lempeästi ja tarttui tämän vapaaseen käteen.

Bettyn huulilta purkautui vapiseva nyyhkytys, ja kyynelkarpalot, joita hän oli niin urhoollisesti koettanut pidättää, valuivat poskia pitkin.

-Älähän nyt, Sappho. Duncan puristi hänen kättään omien käsiensä välissä. -Älä ota sitä noin.

-Mitenkä sitten! Betty sopersi ja niisti nenänsä.

-Etkö sinä voi ajatella asian valoisaa puolta? Hän on elossa, hän on terve…

-Voi Duncan! Betty nyyhkytti.

Duncan huokasi.

-Kyllä minä tiedän, hän sanoi hiljaa.

He istuivat hetken vaieten. Tuulenpyörre nostatti rantatiellä ilmaan pienen pölytornadon.

-Miksei hän tule kotiin? Betty kuiskasi. -Miksei hän pyydä rahaa päästäkseen kotiin? Entä jos hän on pyytänyt? Jos kirje ei ole tullut perille? Jos sähke on jäänyt lennättimessä lähettämättä? Jos…

-Sappho, Duncan sanoi lujasti, ja Betty vaikeni ja nyyhkytti taas. -Kyllä hän tulee. Meidän pitää vain uskoa siihen.

-Entä — entä ellei se ollutkaan hän? Betty yhtäkkiä sopersi ja katsoi Duncaniin kauhusta laajennein silmin. -Jos ne tunsivat väärin? Jos se oli joku muu, ja hänelle on tapahtunut jotakin, hän on sairastunut tai loukkaantunut…

-Sappho, Duncan toisti tiukasti, ja Betty huokasi raskaasti. -Sinä olet nyt tolaltasi. Jos minä pyydän Fergusin käymään? Hän voi antaa jotakin…

-Ei. Betty puisti tarmokkaasti päätään. -Ei. Minä selviän kyllä. Anteeksi. Sinun pitää mennä myymälään. Älä jätä kauppaa minun takiani.

-En minä mene mihinkään, ennen kuin näen, että sinä olet kunnossa.

-Eihän minulla ole hätää. Ja rouva Wallace huolehtii minusta. Betty puristi Duncanin kättä ja yritti hymyillä vapisevin huulin. -Mene nyt vain. Minä olen typerä. Sinä olet oikeassa, kaikkihan on hyvin. Nyt me ainakin tiedämme, missä hän on… ollut.

Duncan katsoi Bettyä vielä pitkään, sitten hän nousi epäröiden.

-Jos soittaisin Alicen tänne? Tai Elizan? Tai ehkä Rose ehtisi?

-Ei. Betty puisti tarmokkaasti päätään. -Ei soiteta ketään. Mene nyt vain.

Kun Duncan lopulta vastahakoisesti palasi sisälle, Betty huokasi itsekseen helpotuksesta, sulki silmänsä ja nojasi päätään korituolin selkätyynyyn. Hänen piti koota itsensä, ennen kuin lapset tulisivat koulusta. Hänen piti pysyä pystyssä Duncanin tähden. Hänen piti ajatella, kuten Duncan oli kehottanut, kaikkia asian hyviä puolia.

-Nukutko sinä?

-Oh! Betty hypähti tuolissaan. -Allie! En yhtään kuullut sinun tulevan.

-Anteeksi jos herätin. Alice MacDonald seisoi portaiden juurella, ja syvälle päähän vedetty hattu varjosti hänen kasvojaan.

-Ei, ei toki. Kunhan… lepuutin silmiäni. Betty pyyhkäisi ohimennen silmäkulmaansa.

Mutta hänen oli turha koettaa huiputtaa ystävätärtään.

-Mikä on, Bet? Alice nousi verannalle ja istuutui toiseen korituoliin. -Minkä tähden sinä itket?

-En minä itke. Betty myttysi nenäliinan nyrkkiinsä.

-Tietysti sinä itket, en minä ole sokea!

-Sinä kuulostat rouva Wallacelta.

-Rouva Wallace alkaa tulla vanhaksi. Normaalitilassa hän pumppaisi sinuun kannukaupalla teetä, kun näytät tuolta.

Betty päästi äännähdyksen, joka oli puoleksi nyyhkytys, puoleksi tirskahdus.

-Kas niin, Alice sanoi ja laski kätensä hänen kädelleen. -Mikä on?

-Me… me kuulimme Stuartista.

-Hyvänen aika! Mitä? Kirjoittiko hän? Onko hänet löydetty?

-On… ja hukattu. Betty tuijotti nenäliinamyttyä kädessään.

-Hukattu? Mitä sinä tarkoitat?

Betty veti henkeä kuin olisi aikonut sukeltaa.

-Sinä kai tiedät, että… Amerikassa on sellaisia… kieltolakia rikkovia… salakapakoita.

-Bet Fleming, minä luen lehtiä ja katson elokuvissa uutisfilmejä kuten sinäkin.

-Konstaapeli Paton kävi. Hän oli saanut tiedon… Olivat ilmoittaneet Scotland Yardin kautta… Betty vaikeni hämmentyneenä, aivan kuin hänen olisi ollut vaikeata muodostaa yhtenäistä lausetta.

-Onko Stuart jäänyt kiinni trokauksesta?

-Alice MacDonald!

-Mitä sinä sitten yrität sanoa?

Betty nielaisi.

-Poliisi oli ratsannut jonkun epäilyttävän paikan Atlantassa. Siellä oli ollut… salakapakka. Betty nielaisi taas. -Osa väestä oli saatu vangituksi, mutta… pianisti oli päässyt pakoon.

Hän vaikeni, ja verannalle laskeutui pitkä hiljaisuus. Sitten Alice puristi Bettyn kättä.

-Ovatko he varmoja, että se oli Stuart?

-Poika oli kuulemma ollut ”harvinaisen punatukkainen” ja todistajien mukaan puhunut skottilaisittain.

-Amerikka on puolillaan punapäisiä skotteja, Alice koetti lohduttaa.

-Poliisi oli ollut aivan varma. Eräs konstaapeli oli nähnyt etsintäkuulutuksen juuri vähän ennen ratsiaa ja kiinnittänyt siihen erityistä huomiota, sillä hänellä on samanikäinen poika. Kapakkapianisti! Betty kuiskasi vapisevalla äänellä. -Minun esikoiseni! Minun Prinssini! Joka on niin älykäs, niin hauska, niin iloinen — joka tahtoi tehdä meidät ylpeiksi! Kapakkapianistina salakapakassa!

-Betty kulta, Alice sanoi.

-Sitäkö varten me olemme hänet kasvattaneet, koettaneet opettaa hänelle oikean ja väärän, koettaneet auttaa häntä kaikin tavoin…

Betty purskahti itkuun, ja Alice nousi, kumartui hänen ylitseen ja antoi hänen itkeä olkapäätään vasten.

-Kas niin, kas niin, hän rauhoitteli ja silitti Bettyn selkää. -Kas niin, kultaseni. Minä tiedän, että se tuntuu pahalta, mutta hän on sentään elossa, ja te tiedätte, missä hän on!

-Emme tiedä! Hän pääsi pakoon! Ja nyt hänet on etsintäkuulutettu paitsi kadonneena, myös rikollisena. Jos ne saavat hänet kiinni — hän voi joutua vankilaan!

-Älä ole typerä, Alice sanoi moittivasti. -Tietystikään hän ei joudu vankilaan. Hän on alaikäinen ja karannut kotoaan, eikä pianonsoitossa ole mitään rikollista.

-Mutta konstaapeli Paton sanoi niin! Hän sanoi, että kun Stuart on ”edesauttanut kieltolakia rikkovaa toimintaa…”

-Alastair Paton voisi joskus opetella pitämään suunsa kiinni, Alice sanoi vihaisesti. -Hän tahtoi vain tehdä itsensä tärkeäksi! Ei kai Ison-Britannian kansalaista voida tuomita Amerikassa. Atlantassa, sinä sanoit? Eikö hän ollut viimeksi jossakin muualla?

-Charlestonissa, mutta se oli joulun aikaan, Betty mutisi ja niisti nenänsä. -Anteeksi, Allie. Minä en tarkoittanut olla hysteerinen. Tiedän, että tämä on typerää, että minun pitäisi olla iloinen kun hänestä tiedetään edes jotakin, mutta…

-Yhtiöllä on kumppaneita Atlantassa, minä voisin kysyä…

Yhtäkkiä Alice puri huultaan ja vaikeni. Eikä Betty edes kaiken järkytyksensä keskellä voinut olla vihdoin huomaamatta, että ystävätär oli kalpea ja tämän silmänaluset tummat.

-Mitä nyt, Allie? hän kysyi pelästyneenä.

-Ei mitään, kultaseni. Alice taputti hänen olkapäätään. -Ei yhtään mitään.

Mutta Betty, joka kipeästi tarvitsi muuta ajateltavaa kuin oman häpeänsä ja huolensa, tarttui Alicen käteen.

-Mikä on hätänä? Sinä tulit kertomaan minulle jotakin, eikö niin?

Alice huokasi syvään.

-Tulin hakemaan sinua kävelylle, hän sanoi hiljaa. -Mutta tietenkään sinä et…

-Sanon rouva Wallacelle, että lähden vähän ulos, Betty ilmoitti päättäväisesti ja nousi.

Vähän ajan kuluttua he kävelivät rantatietä. Järvi kimmelsi auringossa ja laineet liplattivat rantakiviin. Betty piti hattua kädessään, sillä hän tunsi lapsellista tarvetta antaa tuulen puhaltaa hiuksiinsa, aivan kuin olisi sillä tavalla voinut saada ajatuksiaankin tuuletetuksi.

-Mikä sinua huolestuttaa? hän kysyi Alicelta, joka oli ollut vaiti siitä pitäen, kun he olivat lähteneet Koivurannasta. -Onhan lapsilla kaikki hyvin?

-Oh, on toki. Fanny pärjää aivan erinomaisesti koulussa. Olemme Fergusin kanssa miettineet, tahtoisiko hän ensi vuoden jälkeen jatko-opistoon.

-Mitä hän aikoo tehdä aikuisena?

-Ei hän tarvitse tehdä mitään. Onneksi meillä on varoja! Sillä mitäpä kuuro tyttö voisi tehdä?

-Kaikkea mitä kuka tahansa muukin, tietysti! Kunhan vain kuuloaisti ei ole välttämätön.

-Höpsis, Alice tuhahti. -Hän ei ole mikään työläistyttö.

-Ainahan hän voi mennä naimisiin, Betty sanoi puoleksi itsekseen.

-Kuka nyt suunnittelee tulevaisuutta! Muistathan, miten nuhtelit minua, kun puhuin Gordonista ja…

-En minä sanonut mitään siitä, kenen kanssa Fanny menisi naimisiin, Betty huomautti. -Mutta et kai sinä Fannysta puhuaksesi pyytänyt minua kävelemään?

Alice pysähtyi ja kiersi käsivarret ympärilleen kuin häntä olisi palellut.

-Bet, muistatko kun… minä kävin syksyllä Edinburghissa?

-Tietysti, Betty sanoi ja vavahti vähän muistaessaan, että juuri samaan aikaan he olivat saaneet tiedon Stuartin katoamisesta.

-Sanoin sinulle sen jälkeen, ettei yhtiöllä ole vaaraa, eikä sinun sijoituksillasi.

-Älä nyt minun rahojani murehdi, Betty sanoi kepeyttä tavoitellen. -Johnnie ei aikoinaan laittanut kaikkia munia samaan koriin, eikä minulla ole hätää.

-Hyvä niin, Alice sanoi, ja hänen äänensä värähti. -Sillä… minulla on hätä. Tai yhtiöllä, oikeammin sanottuna.

Betty tuijotti häntä.

-Mitä sinä tarkoitat?

-Tilanne on muuttunut syksystä. Kauppavaihto on romahtanut. Ja useammalla osakkaalla on itsellään suuria taloudellisia vaikeuksia. He haluavat myydä osakkeensa.  

-Eikö kukaan sitten tahdo…

-Sinä et ymmärrä, Bet. Alice kääntyi ja katsoi Bettyä suoraan silmiin. -Tähän asti minulla on ollut osake-enemmistö. Mutta jos nämä kaikki yksittäiset sijoittajat myyvät osuutensa yhdelle ostajalle…

-Yhdelle ostajalle?

-Muita ei ole, Bet. Ei kenelläkään ole varaa eikä rohkeutta tehdä uusia sijoituksia tällaisena aikana. On ihme, että edes… Alice puri huultaan. -Hän saa yhtiössä määräysvallan.

-Kuka se on? Betty kysyi kauhuissaan.

-Hän on niitä harvoja, jotka tällä hetkellä ostavat. Minäkin ostaisin, tietenkin, mutta tarvitsisin vähän aikaa…

Tällaista Betty ei ollut ymmärtänyt edes pelätä. Miten Alice selviäisi siitä, jos hänen ensimmäiseltä mieheltään perimänsä yhtiö siirtyisi vieraalle? Sillä niinhän tässä kävisi, mikäli osake-enemmistö liukuisi toisiin käsiin.

-Ehkä minä voisin… hän aloitti epäröiden.

Alice naurahti hiukan kitkerästi.

-Kiitos, kultaseni, mutta sinä et ansaitsisi vuodessakaan sellaista summaa, mistä nyt puhutaan, vaikka julkaisisit päivittäin ja käyttäisit kaiken perintörahojesi tuoton. Kuten sanottu, jos saisin aikaa — kun saisin vähän järjestellä, pystyisin irrottamaan pääomaa.

-Mutta onhan sinulla aikaa — tarkoitan, että ei kai sinun tarvitse nyt heti…

-Tarvitsee. Osakkaat hermoilevat ja haluavat myydä välittömästi, ja hän vielä kiristää heitä. Kuulemma on kiinnostunut ostamaan vain, jos kaupat lyödään lukkoon viikon sisällä. Eikä se riitä minulle.

-Viikon! Minkälainen mies se oikein on? Joku amerikkalainen keinottelijako?

-En tiedä, onko hänellä vain tavallista enemmän liikemiesälyä vai onko hän tosiaankin keinottelija — asiamieheni ovat koettaneet selvittää sitä, mutta eivät ole onnistuneet. Alice huokasi pitkään. -Ei, ei hän ole amerikkalainen. En tiedä, olisiko niin helpompaa. Mutta hän on skotlantilainen.

-Skotlantilainen!

-Joku tiesi, että hän olisi syntyjään ylämaalainen. Alice värisi kuin häntä olisi taas palellut. -En ole tavannut häntä, enkä tiedä tahdonkokaan, mutta ilmeisesti hän tahtoo. Hän on kuulemma tulossa parin päivän sisällä Fort Williamiin, koska haluaa keskustella kanssani yhtiön tulevaisuudesta.

-No mutta eikö se kuulosta hyvältä? Betty kysyi varovasti.

Alice puisti päätään.

-Hän on vallannut jo useampia yhtiöitä. Hän aloittaa asiallisesti ja hienosti, mutta ei lopeta, ennen kuin on saanut kaiken mahdollisen voiton, puristanut yhtiön tyhjiin ja sitten heittänyt sen käsistään! Ehkä sinä olet lukenut hänestä lehdestä.

-En minä lue talousuutisia, en varsinkaan nykyään, Betty tunnusti nolona. -Mikä hänen nimensä on?

-Melville. Alice sylkäisi nimen suustaan kuin se olisi ollut ruma sana. -Robert Melville.

Betty rypisti kulmiaan, sillä hänen alitajunnassaan tuntui soivan pieni kello.

-Robert Melville? hän toisti. -Mistä hän on kotoisin?

-Luuletko, että olen kiinnostunut hänen sukujuuristaan! Tiedän vain, että hän on käyttänyt tätä nykyistä taloustilannetta hyväkseen ja hankkinut omistukseensa lukuisia yhtiöitä pilkkahintaan. Miksi kysyt?

-Minä tunsin kerran erään Robert Melvillen, Betty sanoi hitaasti. -Mutta siitä on kauan. Hän oli kartanon poika Claymuirin läheltä, tiedäthän, missä olin ensimmäisessä opettajanpaikassani, siellä missä tutustuin Ruthiin. En tietystikään ollut erityisen paljon tekemisissä kartanon väen kanssa, enkä ole kuullut kenestäkään heistä sen koommin.

-Jos sinä tuntisit hänet… Alice puri huultaan. -Anteeksi, kultaseni. Se oli typerä ajatus.

-Tietysti minä autan, jos voin! Minun Robert Melvilleni isä oli Sir Donald Melville.

-Hänen isänsä on kuulemma aikoinaan saanut ritarinarvon — Ferguskin on koettanut penkoa hänestä tietoja. Ja hänen itsensä sanotaan olevan kovapintainen liikemies, joskin kovin naisiinmenevä.

Betty kohotti kulmakarvojaan.

-Kuulostaa tutulta, hän sanoi ja naurahti äkkiä.

-Mitä? Alice katsoi häneen toiveikkaasti.

-Muistelin vain kohtaamisiani hänen kanssaan, jos nyt siis puhumme samasta miehestä. Vuokraemäntäni nimenomaan varoitti minua päästämästä häntä ”liian lähelle”, koska hän pitää ”tuommoisista nättisilmäisistä kuin te”.

-Missä Duncan oli siihen aikaan? Alice kysyi moittien.

-Oh, hän oli Amerikassa eikä aikonutkaan tulla kotiin! Betty puisti päätään muistoilleen ja vavahti sitten tajutessaan, kuka oli tällä hetkellä Amerikassa eikä aikonut tulla kotiin. -Mutta Robert Melvillen kunniaksi on sanottava, että hän oli niitä harvoja, jotka pyysivät anteeksi sen jälkeen, kun Rob kävi luonani viikonloppuvierailulla ja minut tuomittiin Claymuirissa huonoksi naiseksi, kun en ymmärtänyt esitellä häntä koko kylälle veljekseni.

-Sinulla on selvästi pimeä menneisyys, josta minä en ole kuullut, Alice sanoi kiitollisena pienestä kevennyksestä huoliensa keskellä.

-No, mutta siitä on melkein neljännesvuosisata, Betty muistutti. -Ei se auta nyt.

-Voi Bet… Alice puri huultaan. -Ei, unohda se.

-Alice, minä yritän hankkia sinulle rahaa niin paljon kuin voin, mutta et kai ole pyytämässä mitään muuta?

-En minä pyydä mitään. Halusin vain puhua jonkun kanssa. Toivottavasti Melville ei saa kuulla tästä ja haasta minua käräjiin sisäpiiritiedon levittämisestä! Sillä mieluiten kehottaisin sinua vetämään omat sijoituksesi pois meiltä välittömästi. Saisit rahasi etkä sitoutuisi Gordon-yhtiöön — vai onko kohta sanottava Melville-yhtiöön — kun emme tiedä, mihin suuntaan se kääntyy.

Betty huokasi ja sulki silmänsä. Yhtäkkiä hän toivoi hartaasti, ettei olisi ollut niin uskollinen ystävilleen. Mutta toisaalta: tämän asian eteen hän ehkä pystyisi tekemään jotakin. Tämän asian kanssa hänen ei tarvitsisi vain tyytyä odottamaan.

-Sinä sanoit, että Melville on tulossa tänne?

-Niin. Hän tahtoo puhua kanssani — mistä, sitä en käsitä, sillä jos ja kun hän saa kauppansa läpi, joudun joka tapauksessa tapaamaan häntä yhtiön kokouksissa. Alice puisteli päätään. -En halua tavata häntä, eikä Fergus halua, että tapaan häntä — ja kaikkein vähiten tohdin antaa Fergusin tavata häntä, sillä Fergus hankkii vain ikävyyksiä kun kiivastuu. Mutta kuulemma Melville tulee kaupunkiin huomenna.

-Itse asiassa minun pitää käydä huomenna viemässä postitoimistoon eräs käsikirjoitus, Betty sanoi miettivästi.

Alice puristi hänen kättään.

-Bet kulta…

-Minä en lupaa mitään, Betty sanoi. -Emmehän edes tiedä, puhummeko samasta ihmisestä. Mutta varmuuden vuoksi — lupaa minulle, ettet suostu tapaamaan Melvilleä, vaikka mikä olisi. Minä katson, mitä voin tehdä.

Seuraavana iltapäivänä Betty pysähtyi kaupunginhotellin eteen matkallaan kotiin postista. Hän oli pukeutunut sievään keväänvihreään kävelypukuun, jonka oli ostanut Edinburghista vuotta aiemmin käydessään siellä tapaamassa sekä kustantajaansa että Stuartia ja Duncanin perhettä.

Puku oli ”hiukan liian tyttömäinen sinun ikäisellesi, kultaseni”, kuten hänen anoppinsa oli sanonut hänen palattuaan kaupungilta paketteineen, mutta ”saa meidät kuolevaiset kadehtimaan sitä, ettet sinä tunnu vanhentuvan lainkaan”, kuten Madeleine Oag oli sanonut toimiessaan vaatekaupassa makutuomarina.

Bettyn oli myönnettävä, että suurkaupungin kirkkaissa reklaamivaloissa puvun nykyaikainen malli ja vaalea sävy olivat tuntuneet paljon käyttökelpoisemmilta kuin kotiin palattua, eikä hän ollut käyttänyt asua montakaan kertaa. Mutta tänään hän oli nähnyt sen sopivaksi yhdistettynä kellomalliseen olkihattuun, jossa oli vihreä nauha. Rouva Wallace oli kohottanut kulmakarvojaan nähdessään hänen asunsa ja kuullessaan, että hän aikoi ”vain piipahtaa postissa”, mutta Betty oli livahtanut ulos, ennen kuin häneltä ehdittiin kysellä mitään.

Nyt hän koetti epätoivoisesti miettiä, millä tekosyyllä menisi sisälle hotelliin. Hänet valitettavasti tunnettiin siellä, kuten kaikkialla muuallakin kaupungissa. Ehkä hän voisi väittää erehtyneensä päivästä ja luulleensa, että oli sopinut lounaasta kirkkoherra Morrisonin rouvan kanssa? Mutta miten hän saisi selville, oliko Robert Melville kirjautunut sisään, ja jos saisikin, miten pääsisi näkemään, oliko kyseessä hänen tuntemansa Robert Melville?

Bettyn ei lopulta tarvinnut koettaa väittää tai selvittää yhtään mitään, sillä yhtäkkiä hotellin ovi avautui ja portaita laskeutui hiukan alle viisikymmenvuotias mies. Hän liikkui niin reippaasti ja oli niin keskittynyt vetämään hansikkaita käteensä, ettei huomannut Bettyä, joka puolestaan ei ehtinyt väistää, ennen kuin mies oli töytäissyt häntä kipeästi olkapäähän.

-Oh! Suokaa anteeksi, rouva. Mies kohotti hattuaan kohteliaasti, mutta tapa, jolla hän silmäsi nopeasti Bettyä päästä jalkoihin kertoi hänen mielellään kartoittavan kohtaamansa naispuoliset henkilöt. Sitten hänen katseensa pysähtyi Bettyn silmiin. -Älkää nyt pitäkö minua röyhkeänä, mutta… olemmeko me tavanneet?

Se oli Robert Melville. Ehkä hyvinkin lähes viidenkolmatta vuotta vanhempana kuin viimeksi Claymuirissa, mutta siltikin tunnistettavana. Hänen päällystakkinsa oli taitavan räätälin tekemä, hänen tukkansa kiilsi briljantiinista, hänen hansikkaansa olivat pehmeintä vuohennahkaa ja hänen kenkiensä suojaksi oli vedetty valkoiset damaskit. Ja hänen käytöksensä oli varmaa ja sulavaa kuin ainakin miehellä, joka on tottunut saamaan kaiken haluamansa.

-Minä en nyt oikein… Betty oli epäröivinään ja rukoili mielessään, että vaikuttaisi luontevalta. Jospa hän olisi osannut näytellä kuten Ruth!

-Minä en koskaan unohtaisi noin kauniita silmiä, Melville sanoi merkitsevästi. -Odottakaahan… Nyt tiedän! Oletteko te ollut taannoin opettajattarena Claymuirissa? Beatrice Stewart, eikö niin?

”Taannoin”! Betty hymyili aidosti. Melville osasi todella asettaa sanansa, ja hänellä täytyi olla ilmiömäinen muisti.

-Beatrice Fleming nykyään, hän sanoi ja ojensi kätensä. -Hyvänen aika, nythän minä muistan. Te olette Robert Melville! Siitä on aikaa.

-Mutta aika on ollut teille lempeämpi kuin minulle, mies sanoi ja kättelemisen sijasta suuteli hänen kättään. -Fleming? Se mies mahtaa olla onnellinen.

Betty ohitti kevyesti tämän maininnan.

-Oletteko lomamatkalla? hän tiedusteli.

-Liikeasioissa. Melvillen katse liukui taas hänen ylitseen tavalla, joka sai Bettyn hämmentymään, vaikka hän koetti muistuttaa itselleen keskustelevansa roiston ja ryövärin kanssa. Ei ollut niin tavallista, että kukaan katsoi hänen ikäistään naista tuolla tavalla. -Entä te?

-Asun täällä. Olin hiukan kaupungilla. Betty vilkaisi kelloaan kuin hänellä olisi ollut kiire.

-Mutta meidänhän täytyy tavata ja puhella vanhoista hyvistä ajoista, Melville sanoi sujuvasti, aivan kuin olisi ollut joitakin yhteisiä hyviä aikoja, joista puhella. -Viivyn täällä pari päivää. Mitä teette tänä iltana? Saisinko tarjota teille illallisen? Sen ääressä voisimme rauhassa laittaa kuulumiset ajan tasalle.

Miten hienotunteinen tapa vihjata, ettei kutsu koskenut puolisoa! Betty hymyili herttaisesti.

-Kiitos, minä tulen oikein mielelläni, hän sanoi.

-Miten ilahduttavaa. Minua on aina jäänyt hiukan harmittamaan se, ettemme aikoinaan ehtineet tutustua paremmin. Melville hymyili tavalla, joka sai Bettyn kiittämään nykyistä syvää hattumuotia — hän ei halunnut miehen näkevän, miten hän todellakin nyt punastui.

-Tämä oli hauska sattuma, hän sanoi hilpeästi. -Mutta nyt minun on mentävä.

Kääntyessään rantakadulle Bettyn oli pysähdyttävä vähäksi aikaa kulmaukseen, sillä hänen sydämensä löi haljetakseen. Mitä hän oli tekemässä? Hänen olisi pitänyt puhua tästä Duncanille. Mutta Duncan olisi kieltänyt häntä olemasta missään tekemisissä Melvillen kanssa, ja Betty tiesi, että hänen oli pakko tehdä jotakin. Hänen oli pakko auttaa Alicea, sillä Melvillen tuntien hän ehkä pystyisi johonkin sellaiseen, mihin ystävättären viralliset asiamiehet eivät.

Duncan olisi illalla kaupunginvaltuuston kokouksessa, ja siellä meni aina myöhään. Se ei olisi ongelma. Mutta kaikki muu olikin. Hänen piti pyytää apua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti