keskiviikko 7. lokakuuta 2015

25. Illallisella

 
-Minun on pakko sanoa, että 43-vuotiaaksi kahdeksan lapsen äidiksi sinusta saatiin kyllä hämmästyttävän hyvännäköinen, Eliza Ramsay täräytti ja astui askeleen taaksepäin poskipunasivellin kädessään.

Betty katsoi peiliin ja häntä puistatti vähän.

-En tiedä, kuka tuo on, mutta minä en ainakaan, hän sanoi värähtävällä äänellä.

Eliza nauroi.

-Jos minä oikein käsitin, tänä iltana sinä et olekaan sinä, hän virnisti. -Usko minua, näytät oikein herkulliselta.

-Sinähän puhut kuin heittäisit minut leijonien syötäväksi!

-Jos sinua yhtään tunnen, pikemminkin se Melville tulee syödyksi. Eliza sujautti siveltimen pieneen satiinilaukkuun. -Ja syömisestä puheenollen…

-Kyllä, minä koetan varoa pukuasi joka suhteessa. Kiitos, Eliza kulta. En olisi selvinnyt tästä ilman sinua.

Betty oli kotiin tultuaan käynyt läpi sekä vaatekaappinsa että peilipöytänsä laatikot ja todennut, että tarvitsi todellakin apua. Hänen pukunsa olivat sieviä ja tyylikkäitä, mutta ne olivat kunniallisen rouvashenkilön ja perheenäidin säädyllisiä asuja, eikä hän omistanut mitään ehostustarpeita hajuvettä ja puuteria lukuunottamatta. Nyt oli kuitenkin se tilanne, että hänen piti näyttää — no, herkulliselta, vaikka tuo Elizan sana kuvottikin häntä.

Niinpä hän oli lähtenyt uudelleen kaupungille ja piipahtanut Ramsaylla, koska ei voinut soittaa Elizalle ilman, että Duncan kuulisi. Sisar, jossa oli vielä aimo annos lapsekkuutta, oli ollut heti valmis leikkiin.

Leikkiä se tuntui tälle olleenkin. Betty ajatteli, että Eliza oli vielä kerran päässyt pukemaan ja laittamaan itselleen nukkea. Sisar oli ilmaantunut Koivurantaan heti Duncanin lähdettyä kokoukseensa, ja hänellä oli ollut mukanaan matkalaukullinen pukuja ja ehostustarpeita.

Leningit toki olivat sopivampia Elizan solakalle varrelle, mutta vanhanaikaisen kureliivin ankaralla avulla kävivät myös Bettylle. Eliza oli valinnut asuista lopulta lyhyen vaaleanpunaisen cocktailpuvun, jonka helmassa oli hapsuja, mutta jossa ei ollut lainkaan hihoja. Sen kanssa hän oli pukenut Bettylle parin shampanjanvärisiä korkokenkiä ja samansävyiset satiinihansikkaat. Vuoteella odotti vaalea höyhenpuuhka.

Eliza oli laittanut Bettyn hiuksiin laineet ja hyväksynyt käyttöön sen strutsinsulista ja kiiltävistä kivistä tehdyn hiuskoristeen, jonka Betty oli kauan sitten Johnin häissä saanut Duncanilta. Samoin armon oli saanut pitkä helminauha. Sen sijaan Bettyn vaatimaton puuterirasia ja raikas kielohajuvesi oli sysätty syrjään, ja Eliza oli keskittynyt puoleksi tunniksi ehostamaan sisartaan suihkauttaakseen lopuksi tämän päälle pilven makeaa, raskasta tuoksua.

Kun Betty nyt katsoi peiliin, hän näytti todellakin joltakin muulta kuin fortwilliamilaiselta perheenäidiltä. Hiusten säännölliset laineet kiilsivät lampunvalossa, iho oli puuteroitu valkeaksi, kulmakarvat nypitty ja värjätty, silmät ehostettu syviksi ja salaperäisiksi, huulet maalattu siten, että hänellä näytti olevan nuken suppusuu.

-Muista, että taputtelet suupielesi lautasliinaan, et pyyhi, Eliza luennoi. -Äläkä hiero silmiäsi, sinulla on se tapa! Äläkä tee noin!

-Tämä on niin lyhyt, Betty mutisi, sillä hän oli seisomaan noustessaan vaistomaisesti nykäissyt hameenhelmaansa.

-Eikä ole, se on pisimpiä pukujani. Ja sinulla on kauniit sääret, käytä niitä hyväksesi.

-Sinä et taida muistaa sitä aikaa, jolloin minä kärtin äidiltä lupaa käyttää täyspitkää pukua ja nutturaa, vaikka en ollut vielä kahdeksantoista, Betty naurahti hermostuneena. -Onneksi et sentään halunnut leikata minun tukkaani!

-Ajattelin, että haluat säilyttää kasvosi Faithin silmissä. Eliza virnisti, sitten hän vakavoitui. -Tietääkö Duncan, mitä sinä olet tekemässä?

-Ei. Betty katsoi sisareensa ankarasti. -Ja katsokin, että pidät suusi.

-Oletko sinä koskaan aiemmin tehnyt mitään hänen selkänsä takana?

-Tietysti olen, Betty puuskahti.

-Minä tarkoitan… mitään tällaista? Elizan kädet olivat pysähtyneet kesken kaiken, kun hän oli laskostamassa takaisin laukkuun niitä asuja, joita ei ollut lopulta kelpuuttanutkaan Bettylle.

-Tarkoitatko, että pyrkinyt näyttämään mahdollisimman — miten sinä sen sanoit — herkulliselta lähteäkseni salaa ulos vieraan miehen kanssa? Toivottavasti et kysy tosissasi!

-Sinä saat sen kuulostamaan kovin pahalta!

-Se näyttääkin pahalta, jos Duncan saa tietää.

-Muista, että kuka tahansa voi nähdä teidät hotellissa.

-Minä selitän kaiken kyllä Duncanille jälkikäteen, jos se on välttämätöntä, mutta hän kieltäisi minua menemästä, ja minun on pakko tehdä jotakin auttaakseni Alicea. Enkä voi tehdä muuta kuin koettaa hyödyntää sitä heikkoutta, jonka Melvillessä tiedän.

-No, Eliza sanoi yhtäkkiä hyvin reippaasti ja ryhtyi kokoamaan ehostustarpeita, -sinä teet mitä naisen on tehtävä, ja teekin se hyvin! Muista ryhti — selkä ja polvet suoraan, vaikka hame tuntuisi lyhyeltä ja kengät liian korkeilta. Ja muista, että näytät hyvältä ja tiedät sen itsekin. Ole varma itsestäsi ja osoita se. En tunne tätä sinun Melvilleäsi, mutta yleensä tuon tyypin miehet eivät pidä liian ujoista naisista. Älä kuitenkaan osoita liikaa älyä! Älä anna hänen huomata, että olet häntä viisaampi. Silloin hän alkaa kukkoilla ja lentää lankaan.

Betty naurahti vähän hermostuneena.

-Sinä kuulostat Josie MacGregorilta, kun tämä ohjaa koulunäytelmää, hän totesi ja jätti kysymättä, mistä Eliza tiesi mitään ”tuon tyypin miehistä”.

-Juuri niin! Sinä sanoit äsken, ettet ole tuo kuva peilissä. Et sinä olekaan! Sinä näyttelet! Eliza kumartui innokkaasti häntä kohti. -Sinä näyttelet — hyväntekeväisyysnäytelmässä, aivan kuten Ruth aikoinaan! Älä ujostele äläkä pelkää, sillä ei Robert Melvillen kanssa syö illallista Beatrice Fleming, vaan näytelmän roolihahmo, joka on aivan toisenlainen!

-Mistä sinä olet oppinut tuollaista viisautta, kuopus? Betty kysyi puoleksi huolestuneena, puoleksi liikuttuneena.

Eliza hymyili, mutta hänen silmissään oli jotakin surumielistä.

-Kaipa minäkin toisinaan näyttelen, hän sanoi hiljaa.

Betty tarttui sisarensa käsiin.

-Onko kaikki hyvin? hän kysyi vakavasti.

-Niallilla ja Catrinalla on kaikki hyvin ja Sean on tyytyväinen, Eliza vastasi ja katsoi toisaalle. -Muulla ei ole väliä. Haenko takkisi? Arvaan, ettet halua mennä alakertaan ilman sen suojaa, lapset alkavat kysellä.

-Ole niin ystävällinen. Betty vilkaisi taas levottomana peiliin ja tajusi melkein punastuvansa omaa kuvajaistaan. Hän ei ollut koskaan esiintynyt näin vähissä vaatteissa ja näin maalattuna.

Ei, hän ajatteli, kun Eliza oli kiiruhtanut hakemaan takkia, tämä ei käy. Melville näkisi heti hänen lävitseen, arvaisi hänellä olevan taka-ajatuksia. Hänen piti nyt koettaa koota ne vähät näyttelijänlahjat, joita omasi. Hänen piti koettaa esittää tämä rooli niin, ettei Andrew Gordonin elämäntyö joutuisi ahneen keinottelijan käsiin.

-Tiedätkö nyt, mihin pyrit? Eliza kysyi pujahtaessaan taas makuuhuoneeseen Bettyn päällysvaatteet mukanaan. -Tarkoitan, mitä haluat Melvillen tekevän? Sinun pitää tietää se tarkasti, muuten et selviä.

-Minun pitää saada tavalla tai toisella hänet lykkäämään osakekauppoja niin kauaksi, että Alice ehtii irrottaa käteistä, Betty lateli kuin ulkoläksynsä hyvin opetellut koululainen.

-Melkoinen tavoite yhdelle illalle, Eliza sanoi kunnioittavasti ja auttoi Bettyä pukemaan takin ja hatun niin, etteivät puku ja kampaus kärsineet.

-Illuusio, Betty sanoi napittaessaan takkiaan. -Minun pitää luoda illuusio. Minun pitää saada hänet kuvittelemaan, että olen valmis viettämään hänen kanssaan useampiakin iltoja, kunhan hän on mielikseni. Ja jotta hän haluaisi viettää kanssani useampia iltoja, minun on oltava…

-…herkullinen, Eliza täydensi.

Betty vilkaisi taas sisartaan, mutta tämä kumartui pakkaamaan loput tavaransa matkalaukkuun eikä katsonut häneen.

-Minä otan lapset meille illaksi, Eliza sitten jatkoi. -Sanon, että sinun piti lähteä asioille. Hoidan heidät kyllä ajoissa kotiin. Mutta myös sinun pitää olla kotona, ennen kuin Duncan tulee, Tuhkimo, ja silloin omana itsenäsi!

-Minulla on hyvin aikaa, Betty hymähti. -Viimeistään pykälän viisi tai kuusi kohdalla Ranald Saunders ja Mike Cameron ajautuvat aina hirvittävään riitaan sillan korjauksesta tai teiden aurauksesta tai mistä siinä pykälässä nyt milloinkin on kysymys, ja asian selvittelyyn kuluu joka kerta useampi tunti. Duncan ei ole tullut kotiin ainoastakaan valtuuston kokouksesta koko talvena ennen puoltayötä.

Eliza vei mukanaan lapset, ja Betty pujahti ulos myymälän kautta. Hän tunsi olonsa oudon likaiseksi ja syylliseksi, vaikka oli pyrkimässä pelkkään hyvään. Mitäpä, jos joku tuttu tosiaankin näkisi heidät — hän ei tohtinut edes ajatella Shona Saundersia. Tai mitä ajattelisi hotellin henkilökunta, joka oli tottunut näkemään hänet siellä perhejuhlissa tai lounaalla naisyhdistyksen rouvien kanssa?

Betty oli hiukan myöhässä, mutta se oli vain hyvä, eikä hän kiiruhtanut askeleitaan — sikäli kuin olisi voinutkaan, sillä Elizan kengät olivat kapeat ja puristivat hirvittävästi hänen varpaitaan. Ilta oli pilvinen, eikä ulkona ollut kovin paljon kulkijoita, ja sekin oli hyvä.

Miten Ruth aina sanoikaan tekevänsä ennen esitystä tai filmausta? Keskittyvänsä. Ruth keskittyi, ei ajatellut enää vuorosanojaan, vaan sitä hahmoa, jonka nahkoihin hänen pitäisi kohta näyttämöllä tai filmikameran edessa pujahtaa. Betty koetti tehdä nyt samoin. Eliza oli oikeassa, hän näytteli, hän ei ollut tänä iltana oma itsensä, ja se tuntui helpotukselta.

Noustessaan hotellin portaita Betty vaistomaisesti suoristi selkäänsä, nosti päänsä pystympään, alkoi katsella ympärilleen itsevarmemmin. Päästyään hotellin aulaan hän jätti kaikessa rauhassa päällysvaatteensa naulakonhoitajalle, asetteli hetken hiuksiaan peilin edessä ja sanoi sitten hovimestarille, että häntä odotettiin, vaikka näki itsekin Robert Melvillen jo istuvan puolityhjän salin sivupöydässä, joka jäi sopivasti suurten palmujen varjoon. Ja jos hovimestari mielessään hämmästeli rouva Flemingin uudenlaista ulkomuotoa ja seuraa, hänen ilmeensäkään ei värähtänyt, kun hän johdatti Bettyn pöytään.

-Pelkäsin jo, että olette tullut katumapäälle, Melville sanoi noustessaan tervehtimään Bettyä. Jostakin syystä Betty uskoi, että mies oli tosissaan — että tämä oli todellakin pelännyt Bettyn jättävän tulematta.

-Oh, en toki! Betty naurahti. -Mieheni lähti kokoukseen.

Lause ei oikeastaan liittynyt mihinkään, eikä Betty edes ymmärtänyt miksi sen sanoi, mutta Melville hymyili vähän toisella suupielellään ja viittasi sitten tarjoilijaa tilatakseen heille shampanjaa.

Betty puri huultaan, ennen kuin muisti, että sekin oli kiellettyjen tekojen listalla, jottei huulipuna tahriintuisi. Hän ei ollut ottanut huomioon väkijuomia, joiden käytössä oli kovin tottumaton, erityisesti näiden sodanjälkeisten vuosien jälkeen, jolloin ei Koivurannassa ollut pidetty pulloa edes ”järkyttävien tilanteiden varalta”. Hänen oli oltava nyt varovainen.

-Saako olla? Robert Melville ojensi pöydän yli hopeista savukerasiaa.

-Kiitos ei, Betty sanoi pehmeästi ja ajatteli harmissaan, että hänen olisi tietysti pitänyt osata tupakoida, jos kerran näytteli maailmannaista.

-Erinomaista. Naiset polttavat nykyään liikaa. Melville kiinnitti savukkeen imukkeeseen ja sytytti sen.

-Minä en pidä tupakan hajusta, Betty jatkoi pehmeällä äänensävyllä.

Jostakin kaukaa hänen mieleensä tuli muisto Edinburghin rautatieasemasta, opiskelijatytöstä, joka oli juuri palaamassa joululomaltaan kaupunkiin, ja häntä vastaan tulleesta nuoresta miehestä, joka oli sytyttänyt savukkeen, mutta heittänyt sen heti pois tytön sanottua, ettei tämä pitänyt tupakan hajusta. Kaikkein viimeiseksi Betty tahtoi tällä hetkellä ajatella Duncania, mutta tajusi tehneensä saman testin kuin tuolloin ja yhtä tiedostamattomasti. Ja samoin kuin Duncan silloin, Robert Melville vilkaisi häneen, hymähti vähän ja sammutti savukkeensa tuhkakuppiin.

-Tämän illan minä toivon olevan teille kaikella tavalla miellyttävä, hän sanoi matalasti.

Samassa tarjoilija tuli kaatamaan heille shampanjaa, ja Melville kohotti lasiaan.

-Ihastuttaville jälleennäkemisille, hän sanoi.

Betty hymyili hiukan, juuri sen verran, ettei vaikuttanut liian innokkaalta, ja kostutti huuliaan kirpeässä juomassa. Samalla hän vilkaisi mieheen raukeasti lasin reunan yli — temppu, jonka Eliza oli hänelle äsken neuvonut. Betty ei ollut tohtinut kysyä sisareltaan, mistä tämä oli sen oppinut, mutta huomasi nyt, että Melville siristi hiukan silmiään kuin peto, joka vaistoaa saaliin.

Sitten oli aika tilata ruokaa. Betty heittäytyi keskusteluun alkupaloista toivoakseen sopivalla päättäväisyyden ja typeryyden sekoituksella antaakseen itsevarman mutta ei liian älykkään kuvan. Tarjoilija, joka oli palvellut Bettyä useita kertoja aiemmin, ei osoittanut millään tavalla ihmetystään vastaillessaan kysymyksiin ruokalistasta, joka oli pysynyt samana pari viimeisintä vuotta.

-Kas niin, nyt meitä ei häiritä vähään aikaan, Melville sanoi ja kumartui pöydän yli. -Toivottavasti kokki on hidas.

Bettyn oli tunnustettava, että ellei Robert Melville olisi uhannut Alicen mielenrauhaa ja omaisuutta, tämä olisi ollut hyvinkin miellyttävä keskustelukumppani. He kertoivat toisilleen kuulumisensa kuluneiden vuosien ajalta, vaikka Bettyn olikin muutaman kerran nielaistava sanottavansa, jotta hän ei olisi puhunut liikaa Duncanista ja lapsista. Eliza oli aivan erikoisesti varoittanut asiasta, ja Betty toivoi antavansa sopivalla tavalla sen kuvan, ettei perhe ollut hänelle kovin merkityksellinen. Sen sijaan he löysivät monia yhteisiä kiinnostuksen kohteita kirjallisuudesta, musiikista ja elokuvista.

Pääruokaan tultaessa Betty alkoi johdattaa keskustelua kavaljeerinsa liiketoimintaan. Hän oli antanut kaataa itselleen lasillisen viiniä ja kostutti usein huuliaan, eikä Melville näyttänyt huomaavan, ettei juoman pinta silti juuri alentunut. Mies selvästi uskoi Bettyn olevan kohta hilpeällä mielellä ja turvallinen kuulija, joka ei seuraavana aamuna muistaisi paljoakaan siitä, mitä hänelle olisi kerrottu, tai kykenisi sen enempää älynlahjojensa rajoittuneisuuden kuin nauttimansa juomankaan vuoksi tekemään kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä seuralaisensa liiketoimien laillisuudesta.

-Mutta entä Fort William? Betty kysyi ja pyöritteli viinilasia sormiensa välissä. -Sanoitte, että teillä on täällä liiketoimia, ja se kuulostaa hiukan epäuskottavalta!

Mies naurahti.

-Olen tekemässä suurehkoa kauppaa, hän sanoi. -Kyse on yhtiöstä, jonka osake-enemmistön on tähän asti omistanut eräs täkäläinen naisihminen, mutta muutaman päivän sisällä se asema on minulla. Tulin tänne koettaakseni tavata hänet, mutta en ole vielä onnistunut siinä.

-Miksi te hänet tahtoisitte tavata? Betty tiedusteli hiukan moittivasti ja ojensi kuin ajatuksissaan käsiään pöytäliinalla esitelläkseen valkeiksi puuteroituja käsivarsiaan. Hänen mieleensä alkoivat palautua ne eleet ja asennot, joita Ruth käytti näytellessään lapsilta kielletyissä filmeissä kohtalokasta naista. -Se on tietysti minun onneni, mutta en voi olla vähän ihmettelemättä…

Melvillen silmät siristyivät taas. Hänen katseensa kulki Bettyn yli tavalla, joka ei jättänyt juuri arvailun varaa, ja hänen jalkansa painautui pöydän alla vasten Bettyn ohuen silkkisukan verhoamaa nilkkaa. 

-Hän ei ymmärtääkseni käsitä paljoakaan liikeasioista, Melville sanoi. -En usko tarvittavan suurtakaan taivuttelua — tai sanokaamme pelottelua — kun hän on valmis myymään omankin osakepääomansa minulle.

-Tarkoitatteko, että ostaisitte koko yhtiön? Betty puuskahti ja vetäytyi taaksepäin tuolissaan, ennen kuin ehti ajatella.

-Ehkä te tunnettekin toisenne? Melville sanoi äkkiä terävästi, ja Betty olisi halunnut lyödä itseään, kun oli hetkeksi herpaantunut roolistaan. Olisipa kaunista nyt paljastua! -Hänen nimensä on Alice MacDonald.

-MacDonald? Oh, hän on tohtorin rouva, Betty sanoi palaten aiempaan pehmeään äänensävyynsä. -Olemme naapureita, mutta emme kovin hyviä tuttavia.

Hän oli päättänyt noudattaa vanhaa huijarin ohjetta ja pysyä totuudessa mahdollisimman pitkälle. Jos Melville pyrkisi Alicen puheille tämän kotiovella, olisi suuri mahdollisuus, että hän havaitsisi ja osaisi yhdistää naapurin kirjakaupan nimikyltin Bettyyn. Nyt oli vain toivottava, ettei mies ollut tarkistanut Bettyn taustoja ja ihmissuhteita sen tarkemmin. Mutta ilmeisesti Melville oli liiaksi maailmankansalainen käsittääkseen, millaisia kullanarvoisia tiedonmurusia olisi voinut saada ylämaalaiskaupungin asukkaista pelkästään heittäytymällä keskusteluun kenen tahansa paikallisen naisihmisen kanssa.

-Vahinko, Melville sanoi ja katsoi Bettyä syvälle silmiin. -Olisitte ehkä voinut sanoa hyvän sanan puolestani.

-Oi, sen olisin tehnyt ilman muuta. Betty hymyili ja torjui vaikeasti hillittävän halun kumota shampanjajäähdytin nurin miehen päähän. Hän tajusi, että Melvilleä oli turha yrittää taivutella lykkäämään osakekauppojaan ilman hyvää liiketaloudellista syytä. Niinpä tälle oli annettava sellainen.

Kun jälkiruoka oli tarjoiltu, Betty kumartui pöydän yli, katsoi mieheen ripsiensä lomasta, jotka tuntuivat oudon raskailta paksun värikerroksen tähden, ja sanoi aivan kuin arastellen:

-Tohdinkohan… Tarkoitan, että minullakin… Oh, mutta ei teitä varmaan kiinnosta!

-Kaikki, mikä koskee teitä, kiinnostaa minua, Melville sanoi matalasti ja kumartui hänkin, niin että heidän kasvonsa olivat hyvin lähellä toisiaan.

Betty painoi katseensa ja sitten nosti sen taas, kuten oli nähnyt Ruthin tekevän elokuvissa, ja kallisti päätään veikeästi.

-Minullakin on hiukan rahaa, hän kuiskasi. -Perintö.

-Niinkö? Melville sanoi ennemmin kohteliaasti kuin kiinnostuneesti, mutta siirsi kätensä Bettyn käden päälle.

Betty nyökkäsi lapsellisen innostuneesti ja pakottautui pitämään kätensä alallaan. Sitten hän kumartui vielä lähemmäs ja kuiskasi summan, joka ei ollut suinkaan hänen alkuperäinen perintönsä Isoäidiltä, vaan perinnön koko tuotto kaikkien näiden vuosien ajalta. Jos Melville alkaisi tarkistaa asiaa, hän voisi viattomasti sanoa erehtyneensä luvuista. Sillä tärkeintä oli, että juuri nyt miehen viinin pehmittämä katse terävöityi.

-Minä tahtoisin sijoittaa, ymmärrättehän, Betty selitti tohkeissaan. -Oikeasti, niin että rikastuisin. Nyt raha on vain ripoteltuna sinne tänne.

-Eikö miehenne ole huolehtinut sijoittamisesta? Melville kysyi ja siveli Bettyn satiinikäsineen selkämystä sormillaan.

-Oh, ei hän ymmärrä tällaisesta! Betty kohautti olkapäitään ja oli nyt vetävinään kätensä ujosti irti, mutta Melville puristikin sitä lujasti.

-Ehkä minä voin siinä tapauksessa auttaa, mies sanoi. -Tarkoitatteko, että teitä kiinnostaisi osuus rouva MacDonaldin yhtiössä?

Betty nyökytti taas innokkaana. Melville saisi parilla puhelinsoitolla selville hänen jo olevan sijoittajana Gordon-yhtiössä, mutta oli toivottava, ettei tämän tulisi mieleen asiaa tarkistaa. Betty oli lörpötellyt koko illan niin avomielisen tuntuisesti, että mies varmaankin uskoisi hänen puhuvan totta nytkin. Ja jos Melville sittenkin selvittäisi asian, Betty voisi taas heittäytyä tyhmäksi ja väittää, ettei tarkkaan tiennyt, mihin hänen rahojaan oli ”ripoteltu”.

-Minulle olisi hyvin mieluisaa saada teidät liikekumppaniksi, Melville sanoi ja kohotti Bettyn käden huulilleen. Betty kallisti taas päätään ja toivoi näyttävänsä ilahtuneelta, vaikka tosiasiassa hänen sisällään kiehui. Tuo roisto aikoi tuhota Alicen elämän, ja epäilemättä jo ennen sitä valmistautui tavalla tai toisella hyväksikäyttämään Bettyä ja tämän rahoja. Ja kuinka monen muun? Miten moni nainen oli tosissaan haksahtanut shampanjaan ja romanttisiin illallisiin? 

-Mitä minun pitää tehdä? Betty kysyi yhä melkein kuiskaten.

-Sanoitte, että rahanne on ”ripoteltu”, Melville kuiskasi vastaan. -Miten pian saatte ne irrotettua?

-Irrotettua? Betty toisti tyhmästi ja pyöristi silmänsä suuriksi.

Mies kätki hienotunteisesti hymynsä.

-Te tarvitsette koko summan käyttöönne, hän selitti. -Miten pian se onnistuu?

-Oh! Niin tietysti, olinpa hupsu. Minun pitää selvittää asiaa. Mutta varmaankin siihen menee jonkin aikaa. Maltatteko te odottaa?

-Aina teitä, Melville vakuutti ja katsoi Bettyä kiinteästi.

Betty mietti nopeasti. Alice tarvitsi aikaa, mutta hän ei voinut antaa Melvillen viipyä kaupungissa kovin pitkään, sillä jokainen hetki lisäsi riskiä rouva Flemingin todellisen elämän ja ystävyyssuhteiden paljastumisesta. Mies piti saada pois Fort Williamista, mutta yhtä lailla myös Gordon-yhtiön osakkaiden kimpusta.

-Pari viikkoa, hän sanoi. -Voitteko te odottaa niin kauan?

Melville rypisti kulmiaan.

-Minä hoitaisin sen asian mieluusti nopeammin, hän sanoi. -Mutta kun saan rouva MacDonaldin myymään…

-Voi, Betty huokasi pettyneenä. -Olisin niin mieluusti ollut rinnallanne alusta asti. No, minä koetan olla nopea… Missä sanoittekaan, että toimistonne on, Edinburghissa? Minä voisin…

Hän vaikeni äkkiä, tempasi nyt kätensä irti ja oli hämmentyvinään.

-Mitä niin? Melville kysyi rohkaisevasti.

-Voisin… tulla sinne viikonlopuksi. Neuvottelemaan kanssanne.

Betty painoi päänsä, sillä tosiasiassakin häntä alkoi hävettää sekä roolinsa että siihen eläytymisensä niin, ettei hän voinut katsoa Melvilleä. Sitten hän kuitenkin nosti hiukan katsettaan ja tunsi sydämensä hypähtävän helpotuksesta.

Mies oli koukussa. Melvillen ilme kertoi, että hän piti Bettyä turhautuneena ja vähän yksinkertaisena kotirouvana, joka haki elämäänsä jännitystä, seikkailua ja romantiikkaa. Selvästikin mies uskoi, että Betty oli tyhmyyksissään valmis uhraamaan niin rahansa kuin kunniansa ja putoaisi kohta hänen syliinsä joka suhteessa kuin kypsä hedelmä. Eikä Melvillellä selvästikään ollut mitään asiaa vastaan.

-Se kuulostaa oikein hyvältä, Robert Melville sanoi ja tarttui shampanjapulloon, jonka jäähdytysastiassa jäät olivat jo sulaneet vedeksi. -Emmeköhän me juo maljan tulevalle liikekumppanuudellemme. Sen jälkeen voisimme ehkä vetäytyä keskustelemaan tästä tarkemmin yläkertaan.

Ehdotus oli niin suorasukainen, että Betty hillitsi vaivoin ilmeensä. Hän tarttui shampanjalasiin ja kohotti sitä kätkeäkseen kauhunsa. Millä tekosyyllä hän pääsisi luontevasti poistumaan Melvillen seurasta, niin että mies kuvittelisi hänen itse asiassa halunneen jäädä?

Yhtäkkiä Bettystä tuntui, kuin hän olisi saanut sähköiskun. Hän oli unohtanut! Hänenhän oli pitänyt pyytää Elizaa soittamaan hotelliin tietyllä kellonlyömällä, jotta saisi sanoa kotona kaivattavan! Miten hän oli saattanut unohtaa? Miten Eliza, joka oli niin yksityiskohtaisesti kouluttanut häntä tähän rooliin, ei ollut huomannut varmistaa poistumistietä?

-Tarjoilija! Melville viittasi tämän heidän pöytänsä luo. -Lähettäkää pullo viiniä huoneeseeni — tai sanotaan kaksi pulloa.

Bettyn niskakiharoita kutitti niin, että hän sai tuskin olluksi. Hyvä Jumala, miten hän selviäisi tästä? Miten pitkälle hänen pitäisi viedä roolinsa? Hänen mieleensäkään ei ollut tullut, että Melville olisi näin häpeämätön! Entä jos hän yhtäkkiä sanoisi, että hänen piti olla kotona näihin aikoihin? Uskoisiko Melville, vai alkaisiko epäillä? Entä jos hän vain heittäytyisi ujoksi? Pilaisiko hän kaiken, minkä oli tänä iltana saavuttanut? Mihin hän oikeastaan oli Alicen tähden valmis?

Samassa hovimestari ilmestyi pöydän ääreen, hätisti tarjoilijan kauemmaksi ja kumartui Bettyn puoleen.

-Anteeksi, rouva, hän sanoi matalasti, -puhelu teille.

-Oh, olen pahoillani. Betty laski lasinsa pöydälle, sieppasi pienen helmikoristeisen käsilaukkunsa ja seurasi edeskäypää aulan puhelinkopille voimatta uskoa onneaan. Oliko Eliza sittenkin huomannut...

Mutta kuuloke oli paikallaan — mitään puhelua ei ollut.

-Anteeksi, rouva Fleming, sanoi hovimestari, joka oli palvellut Bettyä lukemattomilla naisyhdistyksen lounailla. -Minun ei pitäisi sekaantua teidän asioihinne, sillä minulle ei kuulu se, mitä on tekeillä. Mutta ehkä tahdotte kotiin ennen kauppiasta. Kaupunginvaltuuston kokous on jo päättynyt.

-Päättynyt? Betty käännähti katsomaan seinäkelloa, joka näytti yhtätoista. -Nyt jo? Mistä te sen tiedätte?

-Herra Albany kuuluu valtuustoon — hotellin omistaja. Hän palasi juuri äsken.

-Mutta tavallisestihan…

-Kuulemani mukaan herra Saunders oli vilustumisen vuoksi poissa kokouksesta, hovimestari muotoili hienotunteisesti. -Asioista päätettiin nopeasti.

-Kiitos, Betty mutisi ja puristi käsilaukkuaan kuin olisi hakenut siitä turvaa. Sitten hän veti syvään henkeä kootakseen itsensä ja kiiruhti takaisin Robert Melvillen luo. -Voi, olen pahoillani.

-Älkää vain sanoko, että teidän pitää lähteä, Melville huudahti moittivasti.

-Kotona kaivataan minua, Betty selitti. -Olen kovin pahoillani, olisin… olisin mieluusti jatkanut iltaa kanssanne.

-Tapaammeko huomenna? Melville kysyi innokkaasti ja tarttui Bettyn käsipuoleen. -Pääsettekö lähtemään?

-Minä… en uskalla luvata. Minä soitan teille. Mutta pidättehän lupauksenne? Ellei ennemmin, me tapaamme Edinburghissa, heti kun saan rahat kootuksi. Eikö niin?

-Maltan tuskin odottaa, Melville mutisi ja suuteli taas Bettyn kättä.

Kiiruhtaessaan hiukan myöhemmin katua pitkin Betty harkitsi vakavasti sitä, että riisuisi jalastaan Elizan kapeat kengät ja juoksisi kotiin, vaikka sitten silkkisukkansa uhraten. Mutta kengänremmien avaamiseen olisi siihenkin kulunut kullanarvoisia sekunteja, eikä hän tohtinut pysähtyä hetkeksikään.

Koivurannan ovi oli lukossa ja talo pimeä, ja Betty huokasi helpotuksesta avatessaan lukon ja pujahtaessaan sisään takkia päältään repien. Lapset olivat nukkumassa eikä Duncan ollut vielä ehtinyt tulla — jos hän vain saisi pestyä pois ihomaalinsa, sekin riittäisi. Puvun ja kampauksen voisi selittää jotenkin, hän sanoisi lainanneensa leningin Elizalta ollakseen sievä kun Duncan tulisi (vaikka tiesi tämän inhoavan näitä nykyaikaisia jazz-leninkejä), tai että se oli pilaa…

-Missä sinä olet ollut?

Betty oli vähällä saada sydänkohtauksen, kun pimeydestä kuului Duncanin ääni. Sitten syttyi lamppu olohuoneen pienellä pöydällä, ja Duncan nousi seisomaan nojatuolista, jossa oli istunut.

8 kommenttia:

  1. Kamala Betty! Ush, en olisi tätäkään uskonut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Betty on aina uskollinen ystävilleen.

      Poista
  2. Mutta mikään ei pakota olemaan uskollinen kertomatta miehelleen, että aikoo mennä lirkuttelemaan jollekin puolituntemattomalle miehelle. En tykkää yhtään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä nyt ei ole ensimmäinen kerta, kun Betty toimii ensin ja ajattelee vasta sitten. Ja kysehän on vanhoista tuttavista...

      Poista
  3. Nimenomaan ystävän puolesta! Ja tuskinpa vain Betty haluaisi luopua perheestään tai miehentään tai muuttaa menneisyyttä, mutta ehkäpä Bettylle oli vapauttavaa puhua nuoruuden tuttavan kanssa, varsinkin kun tällä ei ole mitään tekemistä raskaan sota-ajan ja sen muistojen kanssa, vaan muistaa hänet nuorena ja viehkeänä neitona. Bettyn suunnitelma oli kovin hetkessä syntynyt ja liiketoimintaan keskittynyt, että tuskinpa Betty etukäteen tätä osasi ajatella. Ja kyllähän myös suurperheen äidin sisällä voi itää pieni turhamaisuuden siemen, jota kohteliaisuudet ja poikkeava ympäristö ruokkivat ilman, että tarkoituksena on suuri huikentelevaisuus. Mutta saa nähdä aiheuttaako tämä aviokriisinpoikasen ja millainen juorovyöry mahdollisesti seuraa.

    Vaikka kirja onkin enemmän Gracen, on kiva, että tässä vielä sukelletaan Bettynkin elämään. Ja olen aina tykännyt niistä juonenkäänteistä, joissa Betty ei ole ihan täydellinen tekemisissään :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos katsoit keväällisen Betty-tapaamisen videoita, kuulit minun kertovan, miten lempikohtani sarjassa on se, kun Duncan palaa Amerikasta yllättäen ja Betty pyörtyä kupsahtaa - ensimmäisen kerran se varma ja osaava tyttö ei olekaan niin varma ja osaava! :)

      Toivottavasti tosiaankaan luvusta ei tule sellainen kuva, että Betty olisi edes harkinnut mitään huikentelevaista! Hänhän keksi idean silmänräpäyksessä eikä pysähtynyt liikoja ajattelemaan, kun alkoi sitä toteuttaa. Jos siihen tarvitaan cocktail-puku ja ihomaalia ja lapsilta kielletyistä elokuvista opittua keimailua, jotta Melville pehmenisi ja lykkäisi osakekauppoja ja Alice ehtisi vetää välistä, niin sille ei voi mitään...

      Mutta toisaalta: vaikka kuinka olisi onnellisessa liitossa, ei kukaan nainen ole aivan immuuni sille, jos vielä tässä alkavassa keski-iässä (ja tuohon aikaan nelikymppinen oli vielä aivan muuta kuin nykyään) saisi vieraalta mieheltä tuollaista huomiota!

      Poista
    2. Just niin! Eihän Betty mikään nunna ole, kuten ehkä lapsiluvustakin voi päätellä... ;)

      Poista
    3. Noh, lapsiluku nyt ei mitään sinällään todista, siihen asiaan ei tuohon aikaan ollut vaimolla paljon sanomista. :)

      Poista