torstai 8. lokakuuta 2015

26. Kohdevaloissa

Robert Melvillen katse oli sinä iltana hyväillyt Bettyä hämmentävällä tavalla. Mutta nyt Duncanin katse kulki hänen ylitseen tyrmistyneenä ja loukkaantuneena.

-Kun minä tulen kotiin iltamyöhällä, lapset ovat nukkumassa eikä sinua näy missään. Herätin Donaldin ja hän arveli sinun lähteneen asioille. Asioille! Siltä se totisesti näyttää!

-Tämä nyt nimenomaan ei ole sitä, miltä se näyttää, Betty sanoi tiukasti. Hän oli koko illan esittänyt hiukan yksinkertaista, eikä mitään niin kaivannut kuin saada puhua selkeästi ja järkevästi. -Minä olin todellakin asioilla.

-Huomaan sen. Duncanin ääni oli viiltävän ivallinen. -Epäilemättä postitoimistossa, tai ehkä pankissa?

-Minä voin selittää kaiken, Betty sanoi ja heitti päällysvaatteensa sohvalle. -Istu alas ja kuuntele.

Mutta Duncan ei istunut. Sen sijaan hän astui lähemmäs ja nuuhkaisi, ja hänen ilmeensä muuttui epäuskoiseksi.

-Oletko sinä juonut?

-Maistoin vain vähän shampanjaa ja viiniä.

-Sinä ”maistoit vain vähän shampanjaa ja viiniä”? Duncanin äänessä oli sävy, joka sai Bettyn vapisemaan. -Vai niin. Ja missähän tämä tapahtui?

-Minä olin kaupunginhotellilla. Jos sinä nyt istut alas ja kuuntelet…

-Kaupunginhotellilla! Niinpä tietysti. Naisyhdistyksen kokouksessa, epäilemättä! Duncan astui valokatkaisijan luo ja käänsi sitä, niin että koko olohuone kylpi valossa. Hän katsoi taas Bettyä päästä jalkoihin. -Näköjään olette uudistamassa toimintaanne, kun teetarjoilu on vaihdettu viiniin ja sinä näet hyväksi esiintyä koko maailman edessä puolialastomana!

-Lopeta, Duncan, Betty sanoi napakasti. 

-Tai ehkä tämä onkin arkipäivää sinulle? jatkoi Duncan häntä kuulematta. -Mistäpä minä tiedän, mitä sinä puuhaat selkäni takana. Tyhmyyksissäni olen luullut, että poissaollessani odotat minua kotona. Harmillinen takaisku, että kotiuduin tänään tavallista aiemmin. Mitä sinä yleensä teet, ennen kuin palaan? Peset tietysti sotamaalin kasvoistasi ja piilotat tuon... kaipa sinä kutsut tuota leningiksi! Missä sinä sitä säilytät, kun ei rouva Wallace ole sitä löytänyt?

Duncan ei ollut koskaan puhunut Bettylle tuolla tavalla, ja vaikka Betty tunsi loukkaantuvansa, hänen oli myönnettävä itselleen, ettei miehen järkytystä oikeastaan sopinut ihmetellä.

-Kuuntele nyt, hän sanoi sovitellen. -Lainasin Elizan pukua, koska…

-Elizan, niin tietysti! Loppujen lopuksiko sinä olet sittenkin samanlainen kuin… sisaresi.

Betty lehahti hehkuvan punaiseksi, sillä hän arvasi, mitä sanaa Duncan oli aikonut käyttää.

-Kirjakauppiaana ja valokuvaajana luulisi sinun olevan hiukan paremmin selvillä nykymuodista, hän kivahti. -Minä en näytä vähääkään pahemmalta kuin kuka tahansa nainen sanomalehtikuvissa tai suurempien kaupunkien kaduilla!

-He eivät olekaan minun vaimojani, Duncan ilmoitti.

-Se on lohdullista tietää, Betty sanoi lapsellisesti. Hän tajusi, miten hermostunut oli ollut koko illan tarkkaillessaan käytöstään ja pyrkiessään kuljettamaan Melvilleä haluamaansa suuntaan. Jännitys uhkasi purkautua nyt päänsärkynä ja luomien takana polttavina kyyneleinä. -Jos sinä kerran aiot olla tuollainen, minun lienee kai paras palata sinne mistä tulinkin.

Hän käännähti mennäkseen yläkertaan toivoen, että Duncan olisi tullut aamuun mennessä järkiinsä, kun miehen ääni pysäytti hänet.

-Sappho, tule takaisin.

-Minkä tähden? Betty kysyi ja vilkaisi vaistomaisesti ylös portaisiin. Kaikkein viimeiseksi hän kaipasi lapsia todistamaan tätä kohtausta sen enempää kuin hänen ulkoasuaankaan.

-Minä kuuntelen. Tule takaisin. Duncan veti syvään henkeä ja palasi lepotuoliin. -Minä koetan uskoa, että sinulla on pätevä syy… kaikkeen tämäniltaiseen.

Betty kääntyi ja istuutui sohvalle. Hän nosti toisen silkkisukan verhoaman polvensa toisen yli ja huomasi kaiken tämän kauhean ja naurettavan keskellä miettivänsä, oliko hänellä todellakin ”sievät sääret”, kuten Eliza oli sanonut. Ja jos oli, pitäisikö hänen kenties lyhennyttää hiukan omienkin hameidensa helmoja?

-Minä olin kaupunginhotellilla, hän aloitti. -Ja minä olin herraseurassa. Ja minä tahdon, ettet sinä keskeytä, ennen kuin olen selittänyt kaiken.

Sitten hän kertoi Alicesta ja Gordon-yhtiöstä, Claymuirista ja Melvillejen kartanosta, Robert Melvillen naistenmiehen maineesta ja suunnitelmista yhtiön valtaamiseksi.

-Alice tarvitsee vain jonkin verran armonaikaa, jotta saa irrotettua kylliksi pääomaa ja voi ostaa myynnissä olevat osakkeet, hän lopetti. -Minun pitää saada Melville harhautetuksi niin, että hän odottaa tarpeeksi kauan.

-Ja niin sinä sitten annoit Elizan laittaa itsesi kunnon flapperiksi?

-Duncan Fleming! Betty tiuskaisi. -Millaista kieltä sinä käytät!

-Minä en muista edes amerikkalaisissa lehdissä nähneeni yhtä puhdaspiirteistä flapperia kuin sinä nyt, Duncan huomautti. Hän nojasi kyynärpäitä polviinsa ja katsoi Bettyyn silmiään siristäen, kuten Robert Melville aiemmin illalla, mutta jollakin tavalla tuo harmaiden silmien katse sai Bettyn hämmentyneemmäksi. -No, miten siinä kävi?

-Melville uskoo, että minä aion kaapia kasaan joka pennin, jonka irti saan, ja tarjota niitä Gordon-yhtiön valtaamiseen — ja että siinä sivussa olen valmis viettämään hänen kanssaan romanttisen viikonlopun Edinburghissa, kenties useammankin, Betty selitti avoimesti. -Tosin jouduin poistumaan hotellilta pikaisesti, koska yritin ehtiä kotiin ennen sinua — mikä toisaalta oli hyväkin, koska en tiedä, miten olisin muuten päässyt hänestä luontevasti eroon — mutta hän odottaa minun ottavan yhteyttä. 

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Betty leikitteli leninkinsä helman hapsuilla eikä uskaltanut katsoa Duncaniin. Entä jos tämä ei uskoisi, että hän oli ajatellut vain Alicea? Entä jos tämä kuvittelisi Bettyn olleen Melvillen seurassa mielellään?

Kun hiljaisuus yhä vain jatkui, Betty pakottautui nostamaan päätään ja vilkaisemaan huoneen yli. 

-Duncan, mitä sinä teet?

Duncan oli peittänyt kasvot käsiinsä, ja hänen hartiansa tärisivät.

-Duncan?

-Minä… Duncan koetti aloittaa lauseen, mutta ei saanut sitä jatketuksi, sillä hän nauroi tukehtuakseen.

-Duncan Archibald Fleming, Betty sanoi moittien, -sinusta tässä pitäisi olla huolissaan!

-Hyvä tavaton, Sappho. Duncan pyyhki silmiään nenäliinaan ja puisti päätään. -Hyvä tavaton sinun kanssasi! Hän alkoi yskiä ja joutui hetken selvittämään kurkkuaan. -Minä istun täällä odottamassa sinua koettaen hillitä mielikuvitukseni laukkaamista — tietämättä, tarvitaanko tässä sairasautoa vai poliisia vai onko kyse jostakin vielä pahemmasta, johon kumpikaan ei auta — kuulen sinun hiipivän sisään kuin murtovaras — ja kun sytytän valot, sinä seisot siinä näyttäen — no, sellaiselta, mihin edes mielikuvitukseni ei pystynyt. Ja tämän jälkeen sinä aivan viattomana kerrot olleesi vamppaamassa jonkun keinottelijan, jotta Alice ei joutuisi puille paljaille!

-Minä en ole sanonut mitään tuollaista, Betty huudahti suuttuneena. -Ei Alice jäisi puille paljaille, mutta enhän voi sallia, että hän menettää vääryydellä Andrew Gordonin elämäntyön! Enkä minä todellakaan… tehnyt mitään sellaista, mitä sanaa sinä käytit!

Duncan puisti taas päätään ja hymyili. Ja hänen hymynsä tuntui yhtäkkiä nostavan hirvittävän taakan Bettyn sydämeltä. Miten hän oli saattanut kuvitellakaan, ettei Duncan uskoisi ja ymmärtäisi!

-Sinä olet eri reipas friidu, kuten joku jälkikasvustamme asian ilmaisisi, hän sanoi. -En tarkoita sitä, ettetkö olisi ansainnut useamman kuukauden kotiarestia tästä tempusta monestakin syystä, mutta olet sinä eri reipas. Ja eri söötti, kun sinua noin tarkemmin katsoo.

-Duncan, jos et sinä lakkaa puhumasta kuin katupoika… Betty aloitti uhkaavasti, vaikka yhtäkkiä häntäkin hymyilytti. -Minä olen pahoillani tästä kaikesta, mutta käsitäthän, etten voinut puhua sinulle etukäteen. Et olisi päästänyt minua.

-Näin olisi mahdollisesti saattanut käydä, Duncan myönsi. -Ja oletan sinun aavistavan, että mikäli minusta riippuu, Mata Harin urasi päättyy tähän. Olen ehkä ahdasmielinen, mutta minulla ei ole pienintäkään aikomusta laskea sinua viettämään mitään romanttisia viikonloppuja huikentelevaisten liikemiesten kanssa.

-Minun täytyy hoitaa asia loppuun, Betty sanoi vakavasti. -Ei, älä nyt näytä tuolta! Lupasin soittaa hänelle huomenna, mutta sanon tietysti, etten pääse tapaamaan häntä. En voi kuitenkaan noin vain kadota, hän alkaisi epäillä ja koko tämän illan työni menisi hukkaan. Ja miten saattaisin katsoa sivusta, kun Alicen elämä romahtaa!

Duncan nousi yhtäkkiä ja ojensi kätensä.

-Tule, hän sanoi.

-Mitä? Mihin? Betty näytti pettyneeltä, sillä hän oli toivonut saavansa Duncanilta sittenkin hiukan ymmärrystä ja hyviä neuvoja.

-Tule nyt vain. Ja ota tuo boakäärme mukaasi. Duncanin sormet kiertyivät Bettyn satiinihansikkaan verhoaman ranteen ympärille, ja hän viittasi höyhenpuuhkaan, jonka tämä oli heittänyt sohvalle.

Bettyllä, joka ei tällä kertaa tahtonut riuhtaista itseään irti, kuten kerran nuoruudessaan, ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin seurata. Duncan veti hänet mukaansa pimeän takahuoneen läpi myymälän puolelle ja valokuvaamoon.

-Mitä ihmettä… Betty puuskahti, kun Duncan istutti hänet maisemataustan edustalla olevalle koristeelliselle sohvalle ja alkoi sytytellä valoja suuriin lamppuihin, joita käytti ottaessaan potrettikuvia. -Et kai sinä aio ryhtyä kuvaamaan? Nyt on yli puolenyön!

-Minun kelloni on kyllä hyvin ajassa, Duncan sanoi rauhallisesti. -Tahdotko sinä peilin? Huulipunasi on hitusen levinnyt. Et varmaan halua, että Elizan pitää hävetä kuvat nähdessään.

-Sinä olet hullu, Betty mutisi ottaessaan vastaan käsipeilin ja korjatessaan ehostustaan. -Ensin sinä haukut minut pataluhaksi ja sitten tahdot ikuistaa.

-Kuten sanottu, olet eri söötti, kun sinua tarkemmin katsoo, Duncan virnisti ja meni kameran taakse. -Istu sivuttain ja käännä päätäsi oikeaan — ei noin paljon — leuka vähän alas. Nosta olkapäätä. Katso tänne. Hyvä. Nyt nojaa leukaa vasempaan käteen — ei noin, vaan rystysiin, kevyesti — siirrä vähän oikeaa jalkaa. Pysy siinä.

Betty oli tottunut olemaan Duncanin mallina, kuten koko perhe, mutta yleensä heitä kuvattiin enemmän tai vähemmän vapaissa olosuhteissa kodin puolella tai ulkona. Poseeraaminen kuvaamossa oli outoa ja raskasta, varsinkin, kun aika kului ja Betty kuuli kellon lyövän ensiksi yksi ja sitten puoli kaksi.

Mutta jollakin hullulla tavalla hän huomasi silti alkavansa nauttia tästä pukuleikistä, joka toi etäisesti mieleen sen, miten he olivat Rosen kanssa lapsina pukeutuneet Kuusikukkulan ullakolta löytämiinsä vanhoihin leninkeihin ja sipsutelleet ympäriinsä helmojaan pidellen ja nimittäen toisiaan hyvin monimutkaisilla aatelisnimillä.

Ja kuluneen illan jälkeen, jolloin oli joutunut esittämään Robert Melvillelle olevansa tästä kiinnostunut ja sallimaan tämän lähentelyt, Betty tunsi outoa helpotusta. Oli jotenkin puhdistavaa keimailla kameralle, jonka takaa häntä katsoi Duncan, ainoa mies koko maailmassa, jota hän todellakin tahtoi kaikin tavoin viehättää. Se oli yhtä aikaa turvallista ja jännittävää, aivan kuin Duncan olisi katsellut häntä ensimmäisen kerran.

-Mitä sinä teet noilla? Betty kysyi, kun Duncan lopulta irrotti filmin kamerasta ja peitti koneen paksulla samettihupulla. -Toivoakseni et aio laittaa niitä mainoskuviksi ikkunaan. Pelkään, että minua ei valittaisi uudelle kaudelle naisyhdistyksen johtokuntaan tai seurakunnan naistoimikuntaan sen jälkeen. Rouva Buchanan piti viimeksi jälkimmäisessä pitkän puheen silkkisukkien synnillisyydestä, joten en uskalla edes arvata hänen mielipidettään polvet paljastavista jazz-leningeistä.

-En tiedä vielä, Duncan sanoi levollisesti ja alkoi sammutella lamppuja. -Mutta kaikesta on hyötyä ajan mittaan. Ainakin voin verrata näitä siihen tyttöaikaiseen valokuvaasi, niin etten koskaan unohda, mihin kaikkeen sinä pystyt. Te naiset olette totisesti valtaamassa paikkaanne maailmassa.

-Minä en oikein tiedä, olisiko Madeleine Oag vanhana suffragettina aivan tyytyväinen, jos tietäisi ne keinot, joilla minä esimerkiksi tänään… Betty haukotteli. -Anteeksi. Minä taidan mennä nukkumaan.

-Et sinä mene yhtään mihinkään, Duncan ilmoitti ja istuutui Bettyn viereen. Valokuvaamossa oli melkein pimeää, vain sivutasolla paloi lamppu. -Nyt sinä kuuntelet minua.

Ja Betty, joka ei ollut toivonut mitään niin hartaasti, kuin että pääsisi pesemään pois kaiken ehostuksen, harjaamaan auki tukkansa ja kömpimään lämpimän peitteen alle, todellakin kuunteli.

Duncan selitti hänelle yksinkertaisesti mutta perusteellisesti muutamia perusasioita liiketaloudesta ja eri rahoitusmuodoista yleensä ja osakeyhtiömuotoisesta liiketoiminnasta erityisesti. Betty, joka oli paperilla ollut sijoittaja toistakymmentä vuotta, mutta joka tunnetusti pelkäsi numeroita kuollakseen, alkoi vasta nyt vähitellen tajuta, mistä siinä kaikessa oli kysymys.

Sen jälkeen Duncan alkoi kysellä Robert Melvillestä. Ja kun kello myymälässä löi neljä kertaa, he olivat täysin yksimielisiä siitä, miten asiat etenisivät.

-Kiitos, Betty sopersi. -Kiitos, Duncan. Minun olisi pitänyt luottaa sinuun.

-Ja minun sinuun, Duncan sanoi lempeästi, veti hänet syliinsä ja suuteli häntä. -Sinä maistut kirsikalta.

-Se on Elizan typerä kestohuulipuna, Betty tuhahti puoleksi harmissaan, puoleksi huvittuneena. Sitten hän kysyi vähän huolestuneena: -Pidätkö sinä minusta enemmän tällaisena — flapperina, kuten sanot — kuin omana itsenäni?

-Minä pidän sinusta aina ja kaikenlaisena, Duncan kuiskasi ja suuteli häntä uudelleen.

7 kommenttia:

  1. Onneksi tässä perheessä edes yhdellä kerrallaan on järkeä... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvasin, että osaat arvostaa tätä lukua. ;) <3 Duncan on yleensä huomattavasti järkevämpi kuin mitä Betty on parin vuosikymmenen aikana oppinut tajuamaan.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Katsotaan nyt, miten kauan näitä sydämiä satelee, kun teille selviää mitä Duncan laittaa Bettyn vielä tekemään. :)

      Poista