perjantai 9. lokakuuta 2015

27. ”Minä takaan”

Seuraavana aamuna Duncan piipahti naapuriin. Betty olisi tahtonut lähteä mukaan, mutta hänen oli hoidettava myymälää, ja toisaalta hän totesi, että oli paras antaa Duncanin puhua asioista, joista Betty ei näköjään paljonkaan ymmärtänyt.

-Kas niin, sanoi Duncan palatessaan. -Alice ja Fergus hyväksyvät suunnitelman — vaikka tietysti ovatkin vähän järkyttyneitä. Ilmeisesti Alicen mieleen ei tullut, että aikoisit tehdä jotakin noin rohkeaa hänen auttaaksesi.

-Kerroitko sinä… Betty aloitti arastellen.

-Lupasin näyttää valokuviakin, kunhan ehdin kehittää ne, Duncan ilmoitti virnistäen. -Nyt minä soitan muutaman puhelun.

-Minä katson, ettei sinua häiritä, Betty sanoi värähten kunnioituksesta ”muutamia puheluita” kohtaan.

Ovi takahuoneeseen oli melkein kiinni, mutta Betty kuuli silti kauppaan pätkiä puheluista, joissa Duncan yhä uudelleen selitti tilanteen. ”Vaimoni parhaita ystävättäriä”, ”Punaisen Ristin puheenjohtaja — hyvin aktiivinen osasto sodan aikana”, ”ei, hänen miehensä ei ollut rintamapalveluksessa, pyrki kyllä useaan otteeseen, mutta eivät ottaneet, hän oli näet silloin ainoa lääkäri kaupungissa”.

Ja sitten yksi, jatkuvasti toistuva lause: ”Minä takaan heidät.”

Minä takaan.

Kerta toisensa jälkeen Duncan meni henkilökohtaiseen takuuseen siitä, että Alice MacDonald oli ansainnut rykmentin avun. Ja Betty tiesi, että se takuu ei ollut sanahelinää, vaan sitovampi kuin yksikään pankinjohtajan huoneessa allekirjoitettu rahalainaan liittyvä takuupaperi. Kun joku rykmentistä takasi jonkin asian, se piti. Tajusiko Alice, miten suuri luottamus häneen asetettiin?

-Kas niin, Duncan sanoi hilpeästi tullessaan myymälään, -pyörät pyörivät.

-Miten suuret pyörät? Betty kysyi vähän huolestuneena.

-Kylliksi suuret, jotta Robert Melville ei pääse Gordon-yhtiöiden kimppuun — eikä toivottavasti muidenkaan. Duncan tarttui Bettyä leuasta. -Nyt on sitten sinun vuorosi.

-Oletko sinä varma, että tahdot…

-En tahdo, en missään nimessä! Mieluiten laittaisin sinut lukkojen taakse siihen asti, kunnes se mies on poistunut kaupungista. Mutta ei ole vaihtoehtoja, kun olet leikkiin ryhtynyt. Jos vain Fergus olisi kertonut tilanteesta minulle, ennen kuin sinä ja Alice ryhdyitte juonittelemaan…

-…niin sinä olisit saanut olla sankari alusta pitäen, Betty mutisi vähän happamasti.

-…niin minä en koskaan olisi tullut tietämään, miten vetävän näköinen sinä voit olla tuollaisessa typerässä jazz-leningissä, Duncan sanoi hymyillen. -Menepä nyt soittamaan.

-Et kai… sinä kuuntele? Betty kysyi nolona.

-Aviomies ei yleensä seiso kuuntelemassa, kun vaimo soittaa rakastajalleen, Duncan ilmoitti rauhallisesti.

Huokaisten Betty vetäytyi takahuoneeseen, nosti puhelintorven ja pyysi keskusta yhdistämään kaupunginhotelliin. Hän pelkäsi koko ajan, että Robert Melville koettaisi tavoittaa Alicen kotoa ja ilmaantuisi pahimmassa tapauksessa heidän kynnykselleen, mutta portieeri ilmoitti herra Melvillen olevan huoneessaan.

-Minä tapaan hänet tunnin kuluttua, Betty sanoi ilmaantuessaan takaisin myymälään. -Oletko sinä varma, että se on viisasta?

-Se rauhoittaa hänet. Muistatko nyt, mitä sinun pitää sanoa?

-Että saankin rahani irrotettua aiemmin kuin oletin, niin että voin matkustaa jo ensi viikolla Edinburghiin hoitamaan asioita hänen kanssaan. Mutta Duncan, Alice tarvitsee pidemmän…

-Alice ei nyt tarvitse yhtään mitään, Duncan keskeytti. -Kun nopeutat tällä tavalla asioita etkä ala viivytellä, Melville tuskin osaa epäillä mitään. Ja nämä muutamat päivät riittävät siihen, että pyörät pyörähtävät. Menepä nyt laittautumaan. Et varmaankaan tahdo näyttäytyä ihailijallesi esiliina edessä ja hiukset laineittamatta.

-Älä viitsi olla ilkeä, Betty mutisi. -Miten minä pääsen hänestä tällä kerralla eroon?

-Sano, ettet voi viipyä — että sinulla on hyvin mustasukkainen aviomies, jolla on sotamuistona täysin toimiva ukko-Mauseri, Duncan ehdotti, eikä Betty ollut aivan varma siitä, pilailiko tämä vai ei.

Kun Betty myöhemmin laskeutui portaita vihreässä kävelypuvussaan, hiukset huolellisesti laineilla, kasvot puuteroituina ja huulissaan tuskin havaittava sipaisu haltuunsa jääneestä Elizan huulipuikosta, rouva Wallace seisoi eteisessä kädet lanteilla.

-Kuulkaahan nyt, rakas rouva Fleming, hän sanoi tiukasti. -Mitä täällä on tekeillä?

-Miten niin? Betty kysyi viattomana. Hän oli aikonut siepata päällysvaatteensa ja juosta kaupan puolelle pukeutumaan, mutta alkoi nyt asetella hattua päähänsä eteisen peilin edessä vaikuttaakseen siltä, ettei ollut mistään hermostunut.

-Minä olen kyllä kuullut, että tiettyyn ikään tullessaan herrat alkavat saada kaikenlaisia ajatuksia, ilmoitti rouva Wallace, aivan kuin minkäänlaisten ajatusten saanti olisi ylipäätään ollut täysin sopimatonta, varsinkin herroille. -Ja minä olen kuullut, että nykypäivänä jopa rouvatkin saattavat heittäytyä käyttäytymään tavalla, josta minun nuoruudessani ei kukaan olisi edes uneksinut. Mutta en olisi saattanut koskaan edes aavistaa, että te

-Minä lähden käymään kaupungilla asioilla, Betty sanoi ja veti takin ylleen.

-Asioilla, toisti rouva Wallace moittivasti. -Tuon näköisenä?

-Onko sukassa silmäpako? Betty vilkaisi jalkoihinsa. -Repsottaako hameen vuori? Vai mikä minun ulkonäössäni on vikana?

-Rouva Fleming, tiuskaisi rouva Wallace, -te näytätte kevytmieliseltä naiselta!

Betty puri huultaan silläkin uhalla, että huulipuna tahriintuisi. Kevytmieliseltä naiselta, tässä asussa! Mitä rouva Wallace olisi sanonut, jos olisi nähnyt hänet edellisiltana?

-Nyt on kevät, hän kuitenkin vastasi hilpeästi. -Silloin pitää pukeutua kevyemmin. Minä tulen pian takaisin.

Hän livahti takahuoneen kautta kauppaan, ennen kuin rouva Wallace ehti jatkaa saarnaansa. Duncan palveli asiakasta ja vain nyökkäsi rohkaisevasti.

Noustessaan edellisenä iltana hotellin portaita Betty oli saanut rohkeutta siitä ajatuksesta, että ei mennyt paikalle omana itsenään, vaan roolihahmona. Nyt tuo ajatus sai hänet kuitenkin tuntemaan epämääräistä syyllisyyttä. Edellisellä kerralla hänen tarkoituksensa oli ollut vain saada Robert Melville lykkäämään osakkeidenostoaikeitaan, mutta nyt hän tunsi olevansa keskellä täysimittaista huijausta — vaikka Duncan olikin kieltäytynyt tarkemmin selvittämästä, millaiset ”suuret pyörät” olivat pyörimässä.

-Rouva Fleming. Hovimestari tuli häntä vastaan. -Herra Melville odottaa teitä salongissa.

Robert Melville istui pienessä sohvaryhmässä salongin ikkunan luona ja tupakoi. Bettyn nähdessään hän sammutti savukkeensa välittömästi ja nousi tervehtimään.

-On ihastuttavaa, että tulitte, hän sanoi, -mutta samalla pelkään tämän tarkoittavan sitä, ettemme voi tavata illalla.

-Sitä se juuri tarkoittaa, Betty sanoi toivoen kuulostavansa sopivan pelästyneeltä. -Mieheni on kotona, ja hän… hän on kauhean mustasukkainen. Jos hän alkaa epäillä jotakin… Betty värisi todellisesta kauhusta, vaikka sen syy oli toinen kuin mitä Melville todennäköisesti oletti.

-Nauttikaamme siis tästä yhteisestä hetkestä, joka meillä on, sanoi Melville, joka ei selvästikään ollut kiinnostunut keskustelemaan yhtään pidempään Bettyn puolisosta. Hän kumartui pöydän yli ja hymyili taas toisella suupielellään. -Oletteko pystynyt selvittämään… yhteisiä asioitamme?

Betty nyökkäsi innokkaana.

-Säikyttelin teitä turhaan, hän sanoi iloisesti. -Saan rahat käyttööni pikaisemmin kuin kuvittelinkaan, varmasti jo ensi viikon puoliväliin mennessä.

-Todellako? Melville sanoi ilahtuneena, ja Betty tajusi, miten viisas Duncan oli ollut käskiessään hänen tulla. Robert Melville oli selvästi varautunut siihen, että edellisillan lumosta selvittyään Betty olisi tullut katumapäälle, ja oli nyt iloisesti yllättynyt.

-Olette varmaankin kovin kiireinen, Betty jatkoi kuiskaten ja vilkaisi ympärilleen tyhjässä salongissa, -mutta mitä sanotte, jos… tulisin Edinburghiin keskiviikkona… hoitamaan näitä asioita. Voisin… viipyä useamman päivän.

-Mikään ei olisi minulle mieluisampaa, Melville vastasi yhtä hiljaa ja siristi silmiään. -Järjestän kalenteriini tilaa, niin että minulla on aikaa… hoitaa asioita kanssanne kaikessa rauhassa. Mutta entä miehenne?

-Oh, ei hän ymmärrä epäillä sitä. Käyn toisinaan pääkaupungissa ostoksilla, enkä ole ollut siellä vähään aikaan. Betty kallisti päätään keimaillen. -Mihin voin soittaa teille?

-Odottakaahan. Melville veti povitaskustaan hopeisen käyntikorttikotelon ja täytekynän. -Kortissa on sihteerini numero, mutta kirjoitan siihen suoran ohivalintanumeroni ja asuntoni numeron. Ellen pysty vastaamaan, jättäkää soittopyyntö, palaan asiaan välittömästi.

Ottaessaan korttia vastaan Betty katsoi Melvillen silmiin, ja yhtäkkiä hän tunsi taas omantunnon pistoksen. Epäilemättä mies oli ennen kaikkea hänen suureksi mainitsemansa perinnön perään — mutta jokin tämän katseessa paljasti, ettei se ollut ainoa syy tuohon intoon uutta tapaamista kohtaan.

-Oletteko te päässyt puhuttelemaan rouva MacDonaldia, Betty kysyi viattomasti sujauttaessaan kortin laukkuunsa.

Melville puisti päätään.

-En, enkä nyt enää niin välitäkään, kun asiat järjestyvät meidän kesken näin hyvin. Olen varannut lipun huomiseen aamujunaan. Minulla on tekemistä Edinburghissa, varsinkin nyt, kun haluan varata teille aikaani myöhemmin.

-Voi! Betty huudahti mukamas pettyneenä. -Jospa olisin sittenkin voinut illalla… Mutta ei, ei se onnistu. Ja nyt minun pitää mennä, en uskalla viipyä yhtään enempää. Te… kuulette minusta.

Hänen noustessaan Melville nousi myös, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä pitkään.

-Kuluisivatpa hetket ilman teitä edes puoleksi niin nopeasti kuin teidän kanssanne, hän sanoi.

Betty mumisi jotakin samantapaista ja kiiruhti pois. Hän tunsi itsensä viheliäiseksi roistoksi, vaikka koetti vakuuttaa itselleen, että Melville oli ansainnut saada nenilleen.

Duncan oli yksin myymälässä, kun Betty palasi kotiin ja selitti tilanteen.

-Mitä sinä haluat minun seuraavaksi tekevän? hän kysyi surkeana.

-Menevän kotiin, vaihtavan kotipukuusi, olevan siellä tavalliseen tapaan kun lapset tulevat koulusta, Duncan sanoi lempeästi. -Rauhoittuvan ja luottavan siihen, että kaikki järjestyy.

-Duncan, minä tunnen itseni kurjaksi! Tarkoitan, että… Betty huokasi. -Minä pelkään, että hän ihastui minuun tosissaan.

-Jokaisessa miehessä, joka ei ihastu sinuun tosissaan, on jotakin vikaa, Duncan huomautti. -Toivon mukaan tunne ei ole molemminpuolinen?

-Duncan!

-Ajattelin vain, että minä harvemmin pystyn tarjoamaan sinulle shampanjaillallisia ja romanttisia Edinburghin-lomia.

-Sinä tarjoat niin paljon muuta, Betty melkein kuiskasi. -Kunpa kaikki menisi nyt hyvin!

Hänen toiveensa toteutui. Toisin kuin Stuartin kadottua, tällä kertaa Duncanin verkosto pystyi todellakin auttamaan, kun ”suuret pyörät” pyörivät. Ne Gordon-yhtiön osakkaat, jotka tahtoivat eroon osakkeistaan, saivat yllättäviä mutta erittäin asiallisia ostotarjouksia eri tahoilta hintaan, joka ylitti Robert Melvillen tarjouksen sopivasti, mutta ei liikaa, jotta kukaan olisi pitänyt sitä epäilyttävänä. Ainoana ehtona ostajilla oli, että kaupat solmittaisiin nopeasti, mikä ei suinkaan ollut rahapulassa oleville myyjille vastenmielistä.

Kun siis Robert Melville otti myyjiin yhteyttä kiiruhtaakseen omia kauppojaan, hän sai ällistyksekseen kuulla, että osakkeet olivat jo vaihtaneet omistajaa. Koska uusia ostajia oli useita, eivätkä nämä olleet millään tavalla kiinnostuneita myymään osuuksiaan Melvillelle, osake-enemmistö säilyi Alice MacDonaldin hallussa, kuten tähänkin asti.

Vaikka Melvillen epäilykset heräsivät, ei hän voinut löytää muutaman kunniallisen pankinjohtajan tai ministeriön virkamiehen tai korkeakouluopettajan tai tilanomistajan väliltä mitään yhteistä. Mikäli hän olisikin ymmärtänyt tutkia näiden taustat tarpeeksi kauas ja havainnut heidän kaikkien palvelleen sotavuosina upseereina samassa ylämaalaisessa jalkaväkirykmentissä, ei hän sittenkään olisi voinut käsittää, mitä tekemistä heillä oli Alice MacDonaldin kanssa, jonka mies ei ollut edes ollut rintamalla.

Eikä hän yhtä lailla saanut milloinkaan varmuutta siitä, mistä lähtivät liikkeelle ne epämääräiset huhut, joita hänen elämäntavoistaan ja liiketoimistaan levisi niin liikemies- kuin seurapiireihin. Ne torpedoivat tehokkaasti muutaman lupaavan suhteen eräisiin varakkaisiin naisiin ja näiden rahoihin.

Mutta vaikka Robert Melville ei koskaan voinut todistaa mitään, ei hän ollut tyhmä. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun Betty oli tavannut miehen viimeisen kerran hotellilla luvaten varmasti soittaa muutaman päivän sisällä, Koivurantaan toimitettiin valtaisa ruusukori ja sen sisällä viesti.

-”Kiitos ikimuistoisista yhteisistä hetkistämme”, Betty luki kortista. -”Ellen olisi ollut niin sinisten silmienne lumoissa, olisin ehkä ymmärtänyt ihmetellä, miten napakasta opettajattaresta olikin vuosien mittaan tullut niin helposti johdateltava. Olen menettänyt rahaa oman erehdykseni vuoksi ennenkin, mutta minun on tunnustettava, että tällä kerralla olen enemmän pahoillani jostakin arvokkaammasta, jota ehdin jo itselleni toivoa. Kunnioittaen teidän Robert Melville.”

-Aiotko sinä pitää nuo? Duncan kysyi ja katsoi ruusuja inhoten.

Betty nauroi.

-Niistä riittää iloa monen potilaan yöpöydälle, kun Fergus vie ne sairaalaan ja apusisaret laitetaan purkamaan ne maljakoihin, hän sanoi hilpeästi. -Robert Melville saa tehdä ensimmäisen kerran elämässään jotakin muiden ihmisten hyväksi.

-Minä olen miettinyt erästä asiaa, Duncan sanoi ja tuijotti yhä ruusuja. -Ellen olisi saanut sinua kiinni sinä iltana, jolloin tulit hotellilta… olisitko koskaan kertonut minulle, mitä puuhasit?

Betty taittoi korista yhden ruusun ja nuuhkaisi sen voimakasta tuoksua.

-En, hän sitten tunnusti. -En ainakaan ennen kuin jälkikäteen.

Duncan huokasi raskaasti.

-Minä en enää ota kaikkea syytä niskaani Stuartin perintötekijöistä, hän huomautti. -Ja sinä pidit sellaiset valitusvirret, kun selvisi, että hän oli ollut jäädä kiinni salakapakasta!

-Ehkä... ehkä hänelläkin oli jokin tarkoitus, joka pyhitti keinot, Betty mutisi. Hän oli Melville-jupakan aikana onnistunut unohtamaan Stuartin asian, mutta nyt kipu pisti taas niin, että hän olisi tahtonut valittaa ääneen. 

-Me olemme olleet naimisissa yli kaksi vuosikymmentä, Sappho, Duncan sanoi surullisesti. -Ja sinä et luota minuun vieläkään. Et luottanut minuun silloin sota-aikaan, kun Ruth auttoi Felixin pakoon, etkä luottanut minuun nyt.

-Sinä olet aina niin kauhean järkevä ja harkitseva, Betty sanoi anteeksipyytäen. -Ja minä… No, minä mieluiten toimin ensin ja ajattelen sitten. Tiedän, että se on typerää. Tiedän, että noilla molemmilla kerroilla olisin voinut polttaa siipeni pahasti. Mutta minä tarkoitin vain hyvää.

-Ainahan sinä tarkoitat hyvää, Duncan hymähti. -Mutta seuraavalla kerralla… Hän puisti päätään. -Toivon totisesti, ettei tule mitään ”seuraavaa kertaa”!

-Sinä kielsit minua sekaantumasta herra Barclayn yksityiselämään, Betty huomautti viattomana. -Täytyyhän tällaisen yksinkertaisen kotirouvan jotakin tehdä aikansa kuluksi.

-Sinä nenäkäs tyttö! Duncan virnisti. -Kipaisepa nyt soittamaan Elizalle.

-Elizalle? Minkä tähden?

-Kysy, lainaako hän sinulle jotakin sievää päällepantavaa illaksi. Olen varannut meille pöydän kaupunginhotellista. Älä murehdi, Lancelot ja Donald kyllä huolehtivat lapsista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti