lauantai 10. lokakuuta 2015

28. Ikävästä illasta tulee jännittävä

Grace istui ikkunassa ja tuijotti happamana ulos. Vielä aamulla huhtikuun aurinko oli paistanut täydeltä terältä, mutta nyt satoi ja tuuli niin, että pisarat lensivät kadulla vaakasuoraan, eikä ulkona näkynyt yhtään ihmistä. Tyttöjen huoneen savupiipussa vinkui hirvittävästi, ja rouva Wallace oli käynyt tarkistamassa kaksi kertaa ja isä kerran, että kipinäsuojus oli varmasti tukevasti paikallaan, sillä tuli lepatti levottomasti.

Oli hyvin harvinaista, että Grace oli huonolla tuulella. Yleensä hänellä oli aina niin paljon puuhaa, ettei hän ehtinyt pitkästyä tai kyllästyä. Ellei ollut kotitöitä tai läksyjä, saattoi aina keksiä jotakin hauskaa sisarusten kanssa, tai juosta naapuriin, tai lähteä Maisien luo. Monesti hän myös suorastaan tahtoi olla yksin, jotta sai rauhassa kuvitella romanttisia seikkailuja, joiden sankarittarena loisti, ja piirtää niistä kuvia. Mutta nyt edes kuvittelu tai piirtäminen ei huvittanut häntä.

Syy Gracen pahaan tuuleen oli yksinkertaisesti siinä, että äiti oli matkustanut edellisaamuna Alice-tädin kanssa Edinburghiin. Alice-tädin piti mennä sinne yhtiönsä kokouksen tähden, ja hän oli ilmoittanut tahtovansa äidin mukaan ”tarjotakseen muutaman yön kaupungin parhaassa hotellissa ja pari kierrosta Jennersillä, eikä sekään ole vielä kylliksi”.

Grace ei ymmärtänyt yhtään, mitä täti oli tarkoittanut, ja vielä vähemmän sitä, mitä isä tarkoitti todetessaan, että ”sen hän on kyllä ansainnut, hän on ollut eri reipas friidu”, sillä heitä oli aina kielletty käyttämästä katukieltä. Ja sitten isä oli huomauttanut toivovansa, että Alice-täti pitäisi äidin ”erossa liikeasioista niiden kaikissa muodoissa”, ja Alice-täti oli sanonut, että se oli mahdotonta ”niiden kaikissa muodoissa, sillä aion juoksuttaa häntä ostoksilla ja teatterissa ja konserteissa ja lounailla, mutta teen sen niin tiiviisti, ettei hän ehdi edes ajatella mitään salaisia kohtaamisia”.

Oli jo kyllin ärsyttävää, kun aikuiset puhuivat niin, ettei heistä saanut selvää, eivätkä he suostuneet selittämään mitään. Mutta vielä ärsyttävämpää oli se, että äiti lähti tuolla tavalla, keskellä arkiviikkoa, edes yrittämättä järjestää niin, että kukaan heistä olisi päässyt mukaan. Miksi he eivät kaikki olleet lähteneet matkalle pääsiäisenä? Tai miksi äiti ei ottanut heitä mukaan nyt? Olisivathan he voineet lukea läksynsä Edinburghissakin, kuten Grace oli tehnyt ollessaan poissa koulusta ennen joulua.

He olivat mankuneet äidiltä pääsyä mukaan, mutta äiti oli sanonut, että opettajat eivät ilahtuisi, jos hän ottaisi heidät kaikki pois koulusta moneksi päiväksi, sillä eihän näille jäisi silloin ketään opetettavaa. Se oli tietysti mahdotonta liioittelua eikä lohduttanut heitä yhtään.

Gracekin olisi halunnut matkustaa, hän olisi tahtonut nähdä Edinburghia ja tavata pitkästä aikaa isoisän ja isoäidin ja Chrissy-tädin ja Alan-sedän ja Mary-tädin ja Craig-sedän ja kaikki serkut.

Ja äiti näkisi varmasti myös Mally-tädin, joka oli hirveän jännittävä, sillä hän käytti miesten housuja, kuten filmitähti Greta Garbo, jonka kuvan Grace oli nähnyt lehdessä, ja puhui aatteista ja suurista asioista, ja Jerry-sedän, joka oli rehtorina poikakoulussa, vaikka ontui niin, että joutui käyttämään kävelykeppiä, sillä hän oli haavoittunut pahasti sodassa, ja joka kyseli aina isän kuulumisia ja lähetti tälle terveisiä, ja Catherinen, jolla ei ollut yhtään sisaruksia, sillä Mally-täti oli edellistalvena heillä käydessään selittänyt opettavaisesti äidille, miten nykypäivänä naisen piti saada päättää ”tällaisista asioista” eikä olla ”mikään orja”, ja äiti oli vastannut, että niinhän hän oli päättänytkin, ja Mally-täti oli sanonut, että äiti oli aivan toivoton.

Grace ei ymmärtänyt, mitä täti sillä tarkoitti, mutta hän suhtautui Catherineen kateuden ja säälin sekaisella kunnioituksella. Hän ei tuntenut ketään muita ainoita lapsia kun Catherinen ja Millyn, sillä jopa hemmoteltu Maisie Armstrong joutui jakamaan vanhempiensa huomion pienten kaksosten kanssa. Grace olikin joskus koettanut kysellä Millyltä, millaista oli, kun ei tarvinnut koskaan käyttää vanhempien sisarusten pieneksi jääneitä vaatteita ja sai yksin käyttöönsä kaikki lelut, mutta Milly oli huomauttanut, että hän olisi mielellään ottanut monta sisarta ja veljeä, joiden kanssa leikkiä. Mitähän mieltä Catherine asiasta oli? Grace olisi halunnut kysyä sitä joskus häneltäkin.

Joka tapauksessa äiti oli lähtenyt matkaan ilman heitä. Ja vaikka hän oli luvannut tuoda paljon tuliaisia, ei se nyt Gracea lohduttanut. Ei häntä lohduttanut sekään, että äidin ollessa poissa isä soi heille kaikenlaisia vapauksia salaa rouva Wallacelta. He saivat lukea vuoteessa, vaikka seuraavana aamuna piti kouluun, ja tänään isä oli luvannut heille illalliseksi jäätelöä, ja sanonut vievänsä heidät kaikki huomenna elokuviin katsomaan Viidakon tytärtä, ja eilen hän oli kertonut heille sodasta, kun Donald oli alkanut kysellä, vaikka hän ei yleensä puhunut siitä paljonkaan, ja se oli ollut niin jännittävää, että yöllä Grace ja Moira olivat ryömineet Faithin viereen nukkumaan, koska näkivät pahoja unia, mutta sitä he eivät tietenkään isälle koskaan paljastaisi.

Itse asiassa elämän siis olisi pitänyt tällä hetkellä olla kohtuullisen mukavaa, mutta Grace huokasi tympääntyneenä. Jos sää olisi ollut yhtä kaunis kuin aamulla, hän olisi voinut lähteä jonkun ystävän luo. Mutta sade ja tuuli oli niin hirvittävä, että isä oli jo ehtinyt kieltää Evania lähtemästä partiokokoukseen, ennen kuin Fergus-setä oli tullut sisään öljykangastakissaan ja sanonut vievänsä pojat autolla, kun joka tapauksessa ajaisi seurakuntasalin ohi. Miten mahtaisi jäätelökestien käydä, sillä kuka nyt lähtisi tuohon säähän sitä ostamaan, eikä heillä ollut kotona kermaa!

Huonosta säästä huolimatta hän olisi voinut kiivetä aidan yli Wallaceille, jossa oli aina hirveän hauskaa ja jännittävää, tai mennä tohtorilaan tapaamaan Gordonia. Mutta rouva Wallace oli koko päivän ollut hirmuisen äkäinen, koska lähestyvä matalapaine teki hänen reumatisminsa pahemmaksi, aivan kuin isän kädenkin. Isä oli kieltänyt heitä kiusaamasta rouva Wallacea ja hieronut omaa käsivarttaan joka välissä.

Ja tohtorilassa taas…

Gracen oli myönnettävä, että sen kummallisen ja pelottavan hetken jälkeen, jonka hän oli muutamaa viikkoa aiemmin ryöväriluolassa kokenut, hän ei ollut osannut suhtautua Gordoniin kuten ennen. Tuolloin tekemänsä piirustuksen hän oli kätkenyt päiväkirjansa väliin lukittavaan arkkuunsa, eikä ollut tohtinut vilkaista sitä sen jälkeen, vaikka jollakin tavalla käsittikin sen olevan parasta, mitä hän oli koskaan luonut. Mutta se oli tuonut hänen ja Gordonin ystävyyteen jotakin vierasta ja pelottavaa, johon he kumpikaan eivät oikein osanneet suhtautua, aivan kuin Grace olisi lyijykynärasiansa myötä avannut Pandoran lippaan, jota ei enää saanut suljetuksi.

-Mitä sinä huokailet siellä? Faith kysyi ja nosti polkkatukkaista päätään. Jotenkin asiat olivat lipsahtaneet siihen malliin, ettei Faith selvästikään enää aikonut kasvattaa tukkaansa, eivätkä äiti ja isä sanoneet asiaan mitään. ”Jos me pääsemme näin vähällä, olen kiitollinen”, Grace oli kuullut äidin sanovan rouva Wallacelle, kun Faith oli tullut neiti Reddin kampaamosta.

Nyt Faith makasi sängyllä lukemassa uusinta elokuvalehteä, jonka oli kerjännyt isältä myymälästä. Moira oli poikien huoneessa pelaamassa jotakin lautapeliä Walterin kanssa, ja Donald oli purkanut yläaulan lattialle sanomalehtien päälle isän toisen kameran, joka ei täysin toiminut.

-On vain niin ikävää, Grace sanoi haikeasti. -Emmekä me kai saa jäätelöäkään, kun sää on tällainen.

-Isä sanoi, että jos sää ei parane, me saamme paahtaa leipää olohuoneen takassa ja soittaa gramofonilevyjä, ja se on melkein yhtä hauskaa, Faith huomautti.

Grace huokasi uudestaan. Hän oli tietysti iloinen siitä, että Faith alkoi olla melkein entisensä, vaikka yhä vielä välttelikin pastori Torrania aina kun pystyi, mutta olisi nyt kaivannut ennemmin myötätuntoa tympääntyneisyydessään kuin piristysyrityksiä.

Alakerrassa soi puhelin, ja Faith nosti uudestaan päätään. He kuulivat vastapäisen huoneen oven lentävän auki ja rappusten tömisevän, kun Walter ja Moira juoksivat alakertaan huutaen ”Äiti! Onko se äiti?”

-Tuskin se äiti on, Faith sanoi. -Hänhän sanoi, että soittaa myöhemmin illalla, sitten kun Evankin on kotona. Ehkä se on minulle.

-Ei isä laske sinua ulos tuolla säällä, vaikka kuka pyytäisi, Grace sanoi hiukan vahingoniloisesti. -Tai sitten hän sanoo, kuten viime viikolla Ferrisille…

-Anna olla jo, Faith mutisi. Hän ei ollut vielä aivan toipunut siitä, että isä oli ilmoittanut puhelimessa Faithia kysyneelle Ferris Buchananille, ettei Faith ollut tavattavissa ja että poika voisi palata asiaan myöhemmin, ”kuten esimerkiksi parinkymmenen vuoden kuluttua”.

-Ehkä se on Donaldille, Grace jatkoi. -Minä kuulin, kun Ada Lynsey yritti saada hänet lupaamaan, että hän päästää Adan lauantaina konehuoneeseen katsomaan River Streetin kuolemanansaa, mutta Rona Munro sanoi Clairelle, että aikoo pyytää Donaldia kavaljeerikseen lauantain tanssi-iltaan, ja…

-Älä pälpätä niin mahdottomasti, Faith sanoi hiukan tympääntyneenä. Hän koetti turhaan peittää harmiaan siitä, että yläluokan tytöt olivat alkaneet pyöriä Donaldin ympärillä, vaikka tämä ”viis veisaa muusta kuin noista kauheista hammasrattaista”. -Se voi olla Lily, hän oli poissa koulusta ja kysyy varmaan läksyjä.

Samassa he kuulivat, miten Walter ja Moira tömistivät rappuja takaisin ylös. Grace, jonka mielestä elämä oli yhä kohtuullisen ikävää, niin että oli aivan sama kysyikö vai ei, pisti päänsä ovesta kuullakseen kuka soitti.

-Emme me saaneet jäädä kuuntelemaan, Moira sanoi pettyneenä. Perheen tietotoimistona hän piti hyvin mielellään seuraa, jos joku puhui puhelimessa.

-Se oli ulkomailta, mutta ei se ollut äiti, julisti Walter.

-Eihän äiti ole ulkomailla, tyhmä! Moira sanoi halveksuvasti. -Mikä on seralji, Don?

-Mitä sinä sillä tiedolla teet? Donald sanoi hiukan epäselvästi, sillä hänellä oli muutamia ruuveja huuliensa välissä.

-Isä sanoi puhelimessa, että ”oletko sinä malttanut lähteä seraljien varjosta”. Onko se joku puu?

-Oh! Faith hypähti pystyyn vuoteeltaan. -Senhän täytyy olla Davy-eno! Onko hän tullut kotiin idästä?

-Eihän se olisi ollut ulkomaanpuhelu, jos hän olisi kotona, Grace huomautti vuorostaan.

He kerääntyivät Donaldin ympärille, kuin tämän kokoamisvaiheessa oleva kamera olisi ollut mikäkin leirinuotio, ja kyselivät Davy-enosta, sillä Donald oli ainoa, jolla oli tästä kunnollisia muistikuvia.

Tietysti he olivat kaikki nähneet Davy-enon ja Miriam-tädin vihkikuvan perhekuvien joukossa, ja tietysti äiti luki toisinaan ääneen kaukaa idästä tulleita kirjeitä ja näytti uusia valokuvia. Mutta Faith oli ollut neljän ja Grace kolmen, kun eno ja täti olivat sodan jälkeen lähteneet siirtomaihin, joten heillä ei ollut mitään käsitystä siitä, millaisia nämä todella olivat. Heidän harmikseen Donald tunnusti, ettei hänelläkään ollut enosta paljon muistikuvia, sillä hän oli ollut kuuden sinä keväänä, jolloin isä tuli sodasta ja Kuusikukkulalla juhlittiin Mary-tädin ja Craig-sedän häitä, joissa eno ja Miriam-täti olivat olleet mukana.

Evanin palattua partiosta isä kutsui heitä muitakin alakertaan. Leiriydyttyään takan edustalle paahtamaan leipää he saivat kuulla, että puhelu oli todellakin tullut Davy-enolta Pariisista.

-Pariisista! huokasi Faith, ja hänen siniset silmänsä laajenivat suunnattomiksi.

-He ovat tulossa käymään kotona, isä selitti. -Junanvaihto on Pariisissa, sieltä he jatkavat rannikolle ja laivaan. Skotlannissa he ovat varmasti jo ensi viikolla, riippuen siitä, miten pitkään Miriamin pitää levätä Ranskassa junamatkan jälkeen.

He nyökkäsivät kaikki kunnioittavasti. Äiti oli kertonut, että Miriam-tädin selkä oli kipeä ja että tämän piti levätä paljon, ja se oli heistä hirvittävän jännittävää ja romanttista.

-Davy sanoi jo pelänneensä, että koko suvulle on tapahtunut jotakin, isä jatkoi hyväntuulisesti ja auttoi Walteria kiinnittämään leipäpalan tukevasti paistohaarukkaan. -Hän oli yrittänyt ensiksi soittaa Mary-tädillenne Edinburghiin, mutta kukaan ei vastannut — he ovat tietysti äitiä tapaamassa, ja kotiapulaisella on vapaa ilta. Sitten hän oli yrittänyt soittaa Rose-tädillenne Ballachulishiin, mutta kukaan ei vastannut — eihän Davy voinut tietää, että näin torstaisin heillä on iltavastaanotto klinikalla. Sitten hän oli yrittänyt soittaa Kuusikukkulalle, mutta sielläkään ei ollut kukaan vastannut. Ellei meiltäkään olisi vastattu, hän olisi kuulemma hälyttänyt kodinturvajoukot.

-Miksei hän soittanut isoäidille? Moira kysyi. -He ovat aina kotona!

-Ei teidän enonne soita koskaan ensimmäiseksi äidilleen, hymähti isä. -Hän tietää, että siitä seuraisi aivan liikaa hälinää ja kyyneleitä, jotta hän saisi järjestetyksi mitään käytännön asioita.

-Ehkä sen takia Stuart… Gracelta lipsahti, ennen kuin hän ehti ajatella.

Isän käsi pysähtyi kesken liikkeen, kun hän oli irrottamassa Moiran rapeaksi paahtunutta leipäpalaa lautaselle.

-Mitä Stuartista? hän sitten kysyi. -Varovasti, Moira, se on kuuma. Odota hetki, ennen kuin levität voin.

Grace kyyhötti sohvannurkassa surkeana tohtimatta vilkaistakaan Donaldiin ja Faithiin, joiden tiesi katsovan häneen moittivasti. He olivat yhdessä sopineet, ettei Prinssistä puhuttaisi äidin ja isän kuullen, jottei näille tulisi paha mieli.

-Minä vain ajattelin, että… että ehkä… sen tähden Stuart ei soita eikä kirjoita, ettei äitiä itkettäisi.

Se kuulosti tavattoman typerältä ääneen sanottuna, ja Grace vetäytyi yhä syvemmälle sohvannurkkaan. Isä istui hetken nojaten kyynärpäitään polviinsa ja katsellen tuleen, sitten hän kääntyi Gracea kohti ja hymyili vähän surumielisesti.

-Kauniisti ajateltu, Gracie, hän sanoi ystävällisesti. -Toivotaan, että se on niin.

Samassa puhelin soi taas.

-Äiti! huusi Evan ja hyppäsi pystyyn niin, että hänen pieni lautasensa singahti nurinniskoin lattialle ja kaikki paahtuneen leivän muruset levisivät matolle. Ennen kuin he muut ehtivät edes nousta, poika oli jo takahuoneessa ja otti tohkeissaan kaukopuhelua vastaan.

Soittaja oli todellakin äiti, ja he kokoontuivat kaikki puhelimen ympärille kuullakseen tämän äänen ja kertoakseen kuulumisiaan. Isä koetti hiukan toppuutella heidän lavertelujaan, sillä äiti soitti hotellihuoneesta ja se oli kauhean kallista, mutta vuorokauden eron jälkeen heillä kaikilla oli niin hirvittävä ikävä äitiä, että he puhuivat toistensa päälle, ja Moira roikkui isän käsipuolessa, jotta tämä nostaisi hänet syliin ja hän kuulisi paremmin äidin äänen.

Äiti kertoi isoäidin ja isoisän kuulumisia, ja sitten hän kertoi palanneensa juuri illalliselta Chrissy-tädin ja Alan-sedän ja Mary-tädin ja Craig-sedän kanssa, ja että huomenna he menisivät Alice-tädin kanssa ostoksille ja hän ostaisi paljon tuliaisia heille kaikille. Hän hämmästyi ja ilahtui tavattomasti kuullessaan Davy-enon puhelusta, ja moitti isää, kun tämä ei ollut antanut enolle hänen hotellinsa puhelinnumeroa.

-Milloin he ovat kotona? Ja miten pitkään? hän kysyi innokkaana.

Isä sanoi samoin kuin äsken, että varmaankin eno perheineen olisi Skotlannissa ensi viikolla, mutta milloin Ylämaalla, se riippui tietysti siitä, kauanko he tahtoivat olla Edinburghissa Miriamin vanhempien luona, ja miten pitkään he viipyisivät, sitä hän ei tiennyt.

-Milloin sinä tulet kotiin, äiti? pisti Evan väliin haikeasti. -Ethän sinä ole enää monta päivää poissa?

Äiti vastasi tulevansa heti, kun Alice-täti olisi saanut yhtiönsä asiat järjestykseen, mutta että lapset olivat jo isoja ja selviäisivät kyllä hyvin isän kanssa, kunhan vain olisivat reippaita ja kilttejä.

Samassa Faithin sievä nenä nyrpistyi ja hän alkoi nuuskuttaa. Jostakin tuli kitkerä palaneen käry.

-Minun leipäni! parkaisi Walter ja säntäsi tiehensä.

-Mitä siellä tapahtuu? kysyi äidin särisevä ääni kuulokkeesta vähän huolestuneesti.

-Ei mitään, mistä sinun pitäisi välittää, isä sanoi nopeasti ja viittoi Faithille, joka juoksi Walterin perään auttaakseen tätä sammuttamaan kirkkaalla liekillä palavan leivän ja nostamaan hehkuvaksi kuumentuneen paistohaarukan hiilihangon ja patalapun avulla jäähtymään. -Mitä sinä sanoitkaan isän voinnista?

Grace ja Evan ja Moira tirskuivat ja Donald ilmeili heille ankarasti, jotta he olisivat hiljaa. Äidin tuntien tämä saattaisi vaikka hypätä yöjunaan, jos epäilisi, etteivät he selvinneet kotona ilman häntä, eivätkä he tietenkään tahtoneet äidin pilaavan lomaansa, vaikka häntä ikävöivätkin.

Sitten isä käski heidän kaikkien sanoa äidille hyvää yötä ja laputtaa tiehensä ja sulkea oven perässään, sillä hän halusi puhua äidin kanssa kahden. Evanin alahuuli vapisi, sillä hän ei olisi tahtonut vielä hyvästellä äitiä, mutta Grace otti häntä kädestä ja alkoi olohuoneeseen palatessa kysellä partiokokouksesta. Hän tiesi, ettei isä pitänyt mammanpojista, mutta minkä Evan sille mahtoi, että oli vähän arka ja säikky.

Isää odottaessaan he paahtoivat loput leivät ja puhuivat innoissaan kaikesta siitä, mitä äiti toisi tuliaisiksi, ja miten jännittävää olisi nähdä Davy-eno ja Miriam-täti ja serkut.

-Eikö olisi aivan hirvittävää joutua niin kauas kotoa, ettei olisi nähnyt ketään ihmistä kymmeneen vuoteen! Grace huudahti kauhistuneena.

Donald pärskähti niin, että leivänmuruja lensi ympäriinsä.

-Ketään ihmistä? Sinä et taida aivan tajuta, miten iso kaupunki Bagdad on!

-Niin mutta ketään oikeaa ihmistä, Grace koetti selittää, ja sai veljensä nauramaan hervottomasti. -Sinä olet eri ikävä, Don! Tiedät oikein hyvin, mitä minä tarkoitan.

-Grace tarkoittaa sukulaisia, Evan riensi puolustamaan sisartaan, joka oli ollut hänelle niin kiltti.

-Te olette pahempia kuin isoisä, Donald yski, sillä hän oli saanut murusen kurkkuunsa. -Hänhän muistaa aina sanoa, mitä sukua joku on meille!

-Minusta on kauhean jännittävää nähdä serkkuja, joita en ole koskaan tavannut! Moira huomautti silmät loistaen. -Ja ajatelkaa, että he tulevat sieltä, missä Tuhannen ja yhden yön tarinat tapahtuvat!

-Tunteekohan eno Aladdinin ja Ali Baban? Walter kysyi silmät ymmyrkäisinä.

-Minä alan ymmärtää, minkä tähden Stuart ja Archie tahtoivat ulkomaille, Donald virnisti. -Eihän teitä kestä kuunnella, kakarat!

Isä tuli takahuoneesta juuri parahiksi kuullakseen Walterin kysymyksen ja Donaldin ivallisen vastauksen. Hän käski Donaldin pitää suunsa kiinni ja antoi Walterin valita ensimmäisen levyn gramofoniin. Se oli jokin Stuartin Edinburghista tuoma quickstep-kiekko, ja isän leukaperät kiristyivät vähän, mutta sitten hän hymyili ja kysyi, osasiko joku heistä tanssia tällaista.

-Minä osaan! Faith huudahti ja hypähti pystyyn. -Tule, Donald!

Donald vastusteli, mutta enemmän periaatteesta kuin todellisesta vastenmielisyydestä, sillä salaa hän piti nopeista nykyaikaisista tansseista, jotka kävivät urheiluharjoituksesta. Grace ja Evan käärivät pois olohuoneen maton, ja Donald ja Faith tanssivat quickstepiä, kunnes isä puisti päätään ja sanoi, että hänen nuoruudessaan kilpajuoksu hoidettiin urheilukentällä eikä tanssilattialla. Mutta sen jälkeen Faith sai valita levyn, ja sitten Evan ja Grace ja Donald.

Kun olisi ollut Moiran vuoro — sillä isä tiesi, että toisin kuin monet lapset, Moira tunsi itsensä tärkeäksi nimenomaan silloin, kun sai olla viimeinen — tyttö haukotteli makeasti, kiersi kätensä isän kaulaan ja kysyi, eikö isä voisi soittaa jotakin, ”kun se on niin paljon kauniimpaa sillä tavalla, eikä meillä kukaan soita nyt, kun Stu on poissa”.

-Moira, Grace sanoi ankarasti, sillä lapsellinen pikkusisko oli toistanut hänen virheensä ja maininnut Prinssin.

Mutta isä vain hymyili vähän, meni pianon luo ja avasi kannen. Kuutamosonaatin sävelten alkaessa hiipiä esiin Grace nousi aivan hiljaa ja käänsi katkaisijasta kattovalon sammuksiin. Isä ei yleensä tarvinnut nuotteja, ei nytkään, sillä hänen sormensa liikkuivat koskettimilla kuin tutulla tiellä ainakin. Ketään ei siis haitannut, vaikka vain takan hiillos valaisi huoneen.

Walter kiersi kätensä Lancelotin ympärille, Faith käpertyi toiseen lepotuoliin niin, ettei hänen kasvojaan näkynyt, Evan istui jalat ristissä, leukaa käteen nojaten, Moira oli mennyt seisomaan isän viereen ja seurasi tämän käsien liikkeitä, ja Donald nojautui takanreunukseen ja katsoi hiillokseen aivan kuin unelmoiden, vaikka ajatus tuntui mahdottomalta hänen kohdallaan.

Grace oli nostanut syliinsä Emma Woodin ja vetäytynyt istumaan matalalle jakkaralle, jolla äiti tapasi pitää jalkojaan, kun teki korjauslukua käsikirjoituksiinsa.

Hän kuunteli musiikkia ja oli jälleen kerran hiukan pahoillaan siitä, ettei ollut jaksanut opetella kunnolla soittamaan. Isä oli laittanut kaikki heidät lapset istumaan pianon ääressä sen verran, että he jotakuinkin ymmärsivät nuotteja ja hätätilassa kykenivät säestämään — ”ellen minä muuta perintöä teille voi jättää, haluan, että saatte edes musiikin ilon” — mutta ainoastaan Stuart osasi isän lisäksi perheessä soittaa niin, että siitä todella oli iloa muillekin.

Jospa hän olisikin lahjakkaampi piirtäjänä! Grace katseli ympärilleen. Jospa hän joskus osaisi piirtää niin hyvin, että kykenisi tekemään kuvan, jossa kaikki olisi juuri kuin nyt!

Isän turvallisen hahmon pianon ääressä, valon ja varjon leikit sisarusten kasvoilla, Lancelotin kaulan kaaren sen nuuhkiessa Walterin voilta tuoksuvia käsiä, Emma Woodin turkin silkkisen läikehdinnän, olohuoneen tutut, vähän nuhjaantuneet huonekalut ja äidin viherkasvit, kirjahyllyn aarteineen ja seinällä olevat kuvat, Charlie-prinssin muotokuvan ja piirroksen äidistä nuorena alppiniityllä ja äidin ja isän vihkikuvan ja...

Jospa hän olisi osannut piirtää — täydellisen onnen!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti