sunnuntai 11. lokakuuta 2015

29. Uusia sukulaisia

-Hotelliin? sanoi rouva Wallace moittivasti. -Aivan kuin heillä ei olisi perhettä, jonka luokse tulla!

-Hotelli on paljon helpompi, Betty selitti kärsivällisesti. -Sekä Miriamin että lasten kannalta. Varmaankin he ovat jonkin aikaa Kuusikukkulalla, siellä on tarpeeksi tilaa, mutta muuten tämä on minusta järkevintä.

-Hmph, rouva Wallace äännähti. -Kai heidän kuitenkin kelpaa tulla tänne päivälliselle?

-Rouva Wallace, Betty ilmoitti ankarasti, -kyse ei ole siitä, etteikö jokin kelpaisi. Kyse on siitä, miten asiat järjestyvät helpoiten.

-Viimeksi rouvan sopi kyllä nukkua meidän vierashuoneessamme, jankutti rouva Wallace, josta oli iän myötä tullut entistä jääräpäisempi.

Betty huokasi syvään ja laski mielessään kymmeneen.

-”Viimeksi” oli toistakymmentä vuotta sitten, hän vastasi lempeästi. -Ennen lapsia.

-Lapsia tosiaan! Onko heillä todellakin lastenhoitaja mukana?

-Kyllä, Betty ilmoitti lyhyesti. -Pitäisihän teidän ymmärtää…

-Totta kai, rouva Wallace sanoi ja kohautti olkapäitään. -Jos majurilla on liikaa rahaa, niin täytyyhän se johonkin kuluttaa!

Grace, joka istui keittiön pöydän ääressä värittämässä edellisiltana tekemäänsä piirrosta, näki äidin puristavan kätensä nyrkkiin, sulkevan silmänsä ja vetävän syvään henkeä.

-Minä menen kirjoittamaan vielä hetkeksi, äiti sitten sanoi lyhyesti. -Jotta meilläkin olisi rahaa palkanmaksuun!

-Rouva kulta, en minä tarkoittanut… aloitti rouva Wallace, mutta äiti oli jo paiskannut työhuoneensa oven kiinni takanaan. Äiti, joka aina nuhteli heitä, jos he paiskoivat ovia!

Rehellisesti sanottuna Grace ei oikein ymmärtänyt rouva Wallacea. Eikö tämä käsittänyt, miten hienoa oli, että Davy-eno ja Miriam-täti ja serkut asuivat hotellissa, kuin rikkaat ihmiset. Ja lastenhoitaja! Grace oli aina luullut, että lastenhoitajia oli vain romaaneissa.

Vaikka tietysti olisi ollut hienoa, jos he olisivat asuneet Koivurannassa. Grace unohti värittämisen ja jäi pureskelemaan kynänpäätä. Majuri! Hän oli kysynyt isältä, mitä se tarkoitti, ja isä oli selittänyt, että se oli korkea sotilasarvo. Walter oli tiedustellut uteliaisuudesta hehkuen, saisiko Davy-eno komentaa isää vai isä Davy-enoa, jos tulisi sota, mutta isä oli ilmoittanut kuivasti, että hän oli liian vanha olemaan kenenkään komennettavana, vaikka kuinka tulisi sota, ja käskenyt Walterin mennä tekemään jotakin hyödyllistä.

Samassa Grace näki, että rouva Wallace otti kaapista aamulla leipomansa kakun.

-Saammeko me… hän aloitti toiveikkaana.

-Ette, sanoi rouva Wallace, -tämä on vierasvaraa.

Mutta samalla hän leikkasi kakusta paksun viipaleen lautaselle, kaatoi kuppiin hyvää väkevää teetä ja koputti äidin työhuoneen oveen.

-Rouva? hän sanoi ja työnsi oven auki. -Anteeksi nyt, mutta ajattelin, että teille ehkä maistuisi.

Grace tirskahti itsekseen. Kaikesta huolimatta rouva Wallace oli ihana.

Seuraavana iltapäivänä koulun jälkeen he eivät vaihtaneet kouluvaatteitaan arkisempiin, vaan pyhäpukuihinsa. Äiti ja rouva Wallace tarkistivat heidän kynnenalusensa ja korvantaustansa ja kampasivat pörröttyneet hiukset ja solmivat löystyneet palmikkonauhat. Äidillä oli yllään sievä vaaleanvihreä kävelypuku, ja isä sulki myymälän aiemmin, ja rouva Wallace sai mennä iltapäiväksi kotiinsa, kun he lähtivät hotellille tapaamaan Davy-enon perhettä, joka oli saapunut aamujunassa.

Grace punastui vähän astuessaan sisään hotellin pääovesta ja muistaessaan, miten oli syksyllä käynyt täällä kysymässä töitä. Kuinka hupsu ja lapsellinen hän olikaan ollut! Nyt, kun hän oli melkein neljäntoista — sillä eihän lokakuuhun ollut enää kuin puolisen vuotta — hän toki jo ymmärsi paremmin.

-Majurska on salongissa, hovimestari sanoi. -Majuri meni käymään huoneissa, mutta hän sanoi tulevansa aivan heti.

Samassa hotellin leveitä portaita laskeutui sotilas. Ja jos hovimestari ajattelikin jotakin siitä, että rouva Fleming oli muutamia viikkoja aiemmin tavannut hotellilla erään varakkaan herrasmiehen selvästikin varsin romanttisissa merkeissä ja pian sen jälkeen illastanut samassa paikassa oman puolisonsa kanssa selvästi vielä romanttisemmissa merkeissä ja nyt heittäytyi sekä perheensä että hotellivieraiden nähden täysin estoitta pitkän vaalean upseerin kaulaan keskellä portaikkoa, hän ei paljastanut asiaa ilmeelläkään.

-No, Bet, David sanoi nauraen, -siitä on aikaa.

-Aivan liikaa aikaa, senkin roisto! Betty parahti nauraen ja nyyhkyttäen. -En olisi päästänyt sinua lähtemään, jos olisin tiennyt, ettet aio tulla ollenkaan takaisin!

Davy-eno nauroi taas. Hän oli yhtä pitkä ja komea kuin Rob-eno ja Jamie-eno olivat, ja yhtä vaaleatukkainen kuin äiti ja tädit, mutta hänen kasvonsa olivat niin auringon paahtamat, että silmien sini näytti melkein pelottavalta. Hän liikkui määrätietoisesti, ja jokin hänen olemuksessaan kertoi, että hän oli tottunut käskemään. Hänen univormunsa oli komea, vielä komeampi kuin isällä sota-aikaisissa kuvissa, ja hänellä oli pienet viikset. Grace aivan kauhistui, kun äiti kysyi moittivasti, miksi eno oli unohtanut hammasharjan nenänsä alle, mutta eno vain nauroi uudestaan ja läimäytti äitiä hartioihin, ja Grace tajusi, että enohan oli äidin pikkuveli, ja että tuolla tavalla hänkin kai puhutteli Evania tai Walteria.

Isää tervehdittyään eno kääntyi heihin lapsiin päin.

-Komea katras, hän sanoi hymyillen, eikä maininnut mitään Stuartin ja Archien poissaolosta, vaan kätteli heidät kaikki kuin he olisivat olleet aikuisia. -Vai niin, tässä ovat Moira ja Walter. Teitä en ole aiemmin nähnyt kuin kuvissa. Ei sillä, että teitä muitakaan olisin tunnistanut. Kun viimeksi tapasin Evanin, hänellä oli vielä kolttu.

-Siitä on toistakymmentä vuotta, äiti sanoi lempeästi, sillä Evan parka oli punastunut häpeästä korviaan myöten. -Mutta ymmärtääkseni täällä on henkilöitä, joita me emme ole koskaan nähneet.

-Mirry on salongissa, eno sanoi. -Varasin sen kokonaan meille, sillä täällä taitaa olla vilskettä tänään.

Kaupunginhotellin salonki oli kaunein huone, jonka Grace oli koskaan nähnyt. Siellä oli mahonkisia pieniä pöytiä ja niiden ympärillä mukavia sohvaryhmiä, niin että hotellissa asuvat matkustajat saattoivat istua siellä lukemassa lehtiä tai kirjoittamassa kirjeitä tai tavata tuttaviaan.

Yhdessä lepotuoleista istui Miriam-täti. Ja vaikka Grace oli tietysti nähnyt hänetkin lukemattomissa valokuvissa, hän hengähti vähän. Täti oli niin kaunis, vielä kauniimpi kuin Faith! Hänellä oli tumman mahongin värinen tukka, joka oli painavalla nutturalla takaraivolla, ja tummanruskeat silmät ja valkea iho — miten se saattoi olla niin valkea, kun eno oli niin ruskea! — ja suu, jonka puna ei ollut varmastikaan huulipuikosta, kuten Eliza-tädillä. Hänen pukunsa oli aivan tavattoman tyylikäs, ja hänellä oli silkkisukat ja helminauha ja rannekoru ja korvissaan pienet helmet.

Mutta hänen silmänalusensa olivat tummat, ja hän näytti väsyneeltä, vaikka hymyilikin sydämellisesti ojentaessaan molemmat kätensä äitiä kohti.

-Betty!

-Voi Miriam!

Eikä äiti ollut enoakaan syleillyt niin kauan kuin hän syleili Miriam-tätiä, ja kun he lopulta erosivat, kumpikin pyyhki silmiään. Grace tiesi, että äiti oli ollut Miriam-tädin opettajatar, kun täti oli ollut heidän ikäisensä. Olikohan täti ollut silloin yhtä kaunis kuin nyt?

Täti otti isääkin kaulasta, ja Grace oli melkein varma, että isän silmät olivat kosteat, kun he erosivat. Ja sitten heidät marssitettiin taas esiin yksi kerrallaan. Mutta Miriam-täti ei muistellut mitään nolostuttavia yksityiskohtia heidän vauvaiästään, vaan piti heidän jokaisen kättä vuorollaan kapeiden, lämpimien käsiensä välissä, katsoi heitä silmiin ja sanoi heille kaikille jotakin ystävällistä.

-Mutta missä… Äiti katseli ympärilleen.

-Minä ajattelin, että on parempi, jos he odottavat sivuhuoneessa, täti sanoi. Hän nousi seisomaan, ja nyt Grace tajusi, että tädillä oli kävelykeppi, hiukan tukevampi kuin hän oli nähnyt Jerry-sedällä, ja että hänen liikkeensä olivat varovaisia ja hiukan kankeita, aivan toisenlaisia kuin enolla.

Mutta tädin ääni oli heleä, kun hän sanoi jotakin kielellä, jota he eivät ymmärtäneet. Ja sitten sivuovi avautui ja sisään astui nuorehko nainen. Hänellä oli vaaleanruskea iho ja tummat silmät ja kulmakarvat, ja hänen pukunsa oli kaapumainen, ja hän oli peittänyt päänsä ja kaulansa hunnulla, joka laskeutui alas hartioille. Hän näytti aivan siltä, millaiseksi Grace oli kuvitellut itämaiset prinsessat, paitsi että hänen pukunsa oli paljon yksinkertaisempi, eikä hänellä ollut kultaisia renkaita sormissaan eikä ranteissaan, kuten saduissa.

Naisen seurassa salonkiin tulivat Davy-enon ja Miriam-tädin lapset. Grace tunsi, miten Faith nykäisi hänen leninginhihaansa, ja ymmärsi hyvin syyn.

Tietysti he olivat tienneet, että enolla ja tädillä oli kahdet kaksoset. Kuusikukkulan Charley ja Ned olivat kaksoset, ja Rob-eno ja Rose-täti olivat kaksoset, ja Davy-eno ja Annie-täti olivat kaksoset, vaikka se tuntuikin aika omituiselta, sillä Annie-täti oli niin tiukka ja ankara, ja enon he olivat ehtineet jo havaita varsin nauravaiseksi. Mutta he eivät koskaan olleet nähneet tällaisia kaksosia! Edes valokuvista he eivät olleet käsittäneet, että...

-Tulkaahan sanomaan päivää Betty-tädille ja Duncan-sedälle ja serkuillenne, Miriam-täti sanoi ja ojensi kätensä. -Tässä ovat ensiksikin Glenn ja Clyde.

-Kumpi on kumpi? isä kysyi ja katsoi pojasta toiseen.

Sitä sopi kysyä. Grace tietysti tiesi, että sisarukset usein muistuttivat toisiaan, että hänessä oli samoja piirteitä kuin Faithissa ja Walter näytti vähän samalta kuin Archie ja niin edelleen. Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt eikä osannut edes kuvitella, että kaksi ihmistä voisi näyttää niin täsmälleen samanlaiselta.

-Minä olen Clyde, sir, sanoi pojista toinen.

-Ja minä olen Glenn, sir, sanoi toinen, aivan kuin se olisi jäänyt jotenkin epäselväksi.

-”Sir”? toisti äiti ja katsoi Davy-enoon. -Kasvatatko sinä heistä sotilaita jo kymmenvuotiaina?

-Me olemme vasta yhdeksän, rouva, sanoi Clyde — tai ehkä se oli Glenn, sillä Gracesta tuntui, ettei hän enää muistanut, kumpi nimi kuului kummalle.

Pojissa ei tuntunut olevan pienintäkään eroa, ei mitään, mistä olisi voinut päätellä, kumpi oli kumpi. He olivat yhtä pitkiä, heillä oli samalla tavalla leikatut ruskeat hiukset, samanlaiset ruskeat silmät ja samanlaiset kasvonpiirteet. Heidät oli puettu samanlaisiin ruskeisiin polvihousuihin ja harmaisiin villapaitoihin. Gracesta tuntui, että he jopa liikkuivat samaan aikaan ja samalla tavalla, niin että kun toinen katsoi vasemmalle tai oikealle, toinen teki yhtä aikaa samoin.

-He ovat kasvaneet sotilaallisessa ympäristössä, eno sanoi puolustellen. -Tervehtikää nyt tätiä ja setää ja serkkuja.

Pojat kättelivät heitä kaikkia, kumarsivat päitään täsmälleen samalla liikkeellä, kopsauttivat kantapäitään täsmälleen samalla tavoin. Yhden puistattavan hetken Grace mietti, olivatko serkut ihmisiä lainkaan. Jos nämä olivatkin mekaanisia nukkeja, sellaisia, joita äiti oli kertonut nähneensa tavaratalon ikkunassa Edinburghissa?

-Ja tässä ovat Matthew ja Alison, Miriam-täti jatkoi, kun Clyde ja Glenn olivat astuneet sivuun aivan kuin hyvin harjoitellussa tanssissa.

Tuntui helpottavalta, että vaikka toisetkin kaksoset muistuttivat suuresti toisiaan, heissä oli sentään jotakin eroa jo sen tähden, että Matthew’lla oli housut ja Alisonilla leninki. He olivat viisivuotiaita, ja vaikka hekin käyttäytyivät erittäin sievästi ja täsmällisesti, heidän silmissään oli pilkettä, joka vanhemmilta veljiltä puuttui.

-Entä kuka tämä on? äiti kysyi, kun lapsia oli tervehditty.

-Hän on Leila, sanoi Miriam-täti ja hymyili hunnutetulle naiselle. -Minun oikea käteni, jota ilman en tulisi toimeen.

Leila kumarsi vähän ja astui pari askelta taaksepäin, kuin olisi tahtonut osoittaa, ettei toivonut huomiota. Grace huokasi hiukan kateellisena. Tämä oli nyt se lastenhoitaja, josta rouva Wallace oli puhunut. Ajatella, jos olisi yksi ihminen vain heitä lapsia varten!

Vaikka toisaalta, hän sitten totesi itsekseen, ehkä heidänkin silloin pitäisi odottaa sivuhuoneessa kunnes kutsuttaisiin, ja heidän pitäisi osata liikkua ja tervehtiä yhtä hienosti kuin serkut, ja jotenkin Gracesta tuntui, ettei se olisi oikein mukavaa. Oli paljon hauskempi olla äidin ja isän seurassa ja nauraa ja puhella, vaikka isä kuuluikin kysyvän Davy-enolta, olisiko tällä jokin hyvä vinkki siihen, miten ”tämän meidän laumamme saisi samanlaiseen kuriin”.

Sitten aikuiset istuivat yhteen sohvaryhmään, ja heidän lasten käskettiin istua toiseen. Aikuiset alkoivat puhua keskenään, mutta lapset istuivat vaiti ja kiusaantuneina. Edes Moira, joka yleensä oli suuna päänä joka tilanteessa, ei puhunut mitään, vaan puristi Gracea kädestä ja tuijotti kengänkärkiään.

Donald, joka oli joukon vanhin, näki selvästi velvollisuudekseen koettaa kohteliaasti aloittaa keskustelun. Hän kysyi jotakin niin typerää kuin että oliko matka mennyt hyvin, ja Glenn — tai ehkä se oli Clyde — vastasi, että se oli mennyt oikein hyvin. Sitten istuttiin taas hiljaa, kunnes Faith kysyi yhtä typerästi, oliko Pariisissa ollut hyvä sää. Clyde — tai ehkä se oli Glenn — vastasi, että sää oli ollut hiukan sateinen.

-Osaatko sinä tehdä pajupillin? kysyi Matt yhtäkkiä Walterilta. -Isä sanoo, että Skotlannissa kaikki pojat osaavat tehdä pajupillin.

-Tietysti osaan, sanoi Walter ylpeänä, sillä Evan oli juuri sen kevään aikana opettanut hänelle tuota jaloa taitoa. -Minä voin näyttää, jos haluat. Ja minä pelaan krikettiä eri hyvin.

-Krikettiä nyt osaa kuka vain, huomautti Glenn (tai Clyde) niin alentuvasti, että Walter punastui harmista, vaikka Gracesta tuntui lohdulliselta nähdä serkussa ensimmäisen kerran jotakin inhimillistä, vaikka sitten ylpeilyä.

-Osaatko sinä tehdä pidäkesolmun? tiuskaisi Evan, sillä vaikka häntä ujostutti niin, että hänen äänensä värisi, hän ei voinut antaa tuon ulkomaanelävän tehdä pilaa pikkuveljestään.

-Mikä on pidäkesolmu? kysyi toinen vanhemmista kaksosista (Grace oli jo lakannut yrittämästä pysyä selvillä siitä, kumpi oli kumpi).

Evan tuhahti halveksuvasti.

-Jokainen skotlantilainen partiolainen tietää, mikä on pidäkesolmu! hän ilmoitti, aivan kuin kyse olisi ollut Kuningashymnin osaamisesta.

-Evan, sanoi Donald ankarasti. -Meidän pitää olla kohteliaita.

-Mitä varten? puolusti Walter vuorostaan isoaveljeään. -Eiväthän hekään ole. Enkö minä voi lähteä Gusin kanssa ongelle?

-Et, sanoi Donald.

Äkkiä Alison liukui alas istuimeltaan, tuli Gracen luo ja tarttui tämän palmikkoon.

-Mitä sinä teet, Al? kysyi toinen vanhemmista kaksosista.

-Minä vain katson, onko tämä oikea, pikkutyttö ilmoitti reippaasti. -En minä ole koskaan nähnyt mitään tämän väristä.

Grace parka lehahti yhtä punaiseksi kuin hämmästystä herättänyt palmikko ja hillitsi vaivoin halunsa läimäyttää serkkuaan.

-Minäkin tahtoisin tämän värisen tukan, Alison yhtäkkiä ilmoitti iloisesti ja katsoi Gracea kirkkailla silmillään. -Luuletko, että voin saada, kun me olemme sukua?

Tämä äkillinen kohteliaisuus hämmensi Gracen niin, ettei hän saanut sanotuksi yhtään mitään. Mutta samassa salongin ovi avautui, ja joku huusi ”voi Davy!” ja Eliza-täti juoksi huoneen halki enon kaulaan. Sean-setä oli tietysti mukana, ja Niall ja Catrina, ja taas käteltiin ja esittäydyttiin.

Ramsayn serkkujen tulo laukaisi lasten kesken syntynyttä kireää tunnelmaa, ja sitten ovi avautui uudestaan ja sisään tulivat ensiksi Rose-täti ja Charlie-setä ja Milly ja sen jälkeen isoäiti ja isoisä Rob-enon ja Anna-tädin ja Cameronin ja Leslien kanssa. Heidän jälkeensä tulivat Annie-täti ja Napier-setä ja sitten vielä Jennie-täti ja Keith-setä kaikkien Murrayn serkkujen kanssa. Nyt Grace totisesti ymmärsi, minkä tähden Davy-eno oli varannut salongin ja arvellut, että siellä olisi ”vilskettä”.

Aikuiset pahoittelivat puolin ja toisin sitä, etteivät Jamie-eno ja Flora-täti päässeet näin keskellä viikkoa, mutta että he tulisivat ehkä seuraavana tai sitä seuraavana viikonloppuna ja toisivat mukanaan Meggie-serkun ja tämän miehen Laurien ja pikku Ronin, ja ehkä Geordie- ja Joe-serkutkin ehtisivät mukaan, ja Alan ja Charley ja Ned ja Ellie ja Rod yrittäisivät päästä tulemaan niin pian kuin suinkin, ja Rozkin koetti saada sijaisen muutamaksi päiväksi. Mary-tädin ja Craig-sedän ja Ranaldin ja Islan vieraat olivat tavanneet jo Edinburghissa, mutta nämäkin saattaisivat vielä matkustaa pohjoiseen, jos se suinkin järjestyisi.

-Tai ehkä te viivytte niin kauan, että voimme odottaa kesälomaa? sanoi isoäiti toiveikkaasti pikku Alison polvellaan. -Sillä ettehän te voi heti palata takaisin, niin vaivalloinen matka, ja täytyyhän lasten tutustua sukuunsa!

-Katsotaan nyt, sanoi Davy-eno nopeasti. -Tilasitko sinä illallisen, Mirry?

-Kyllä tilasin, Miriam-täti sanoi lempeästi.

Samassa ovet aukenivat, ja tarjoilijat tulivat sisään työntäen kärryjä, joilla oli lautasia ja laseja ja metallisin kuvuin peitettyjä tarjoiluvateja. Illallinen syötäisiin salongin matalien pikkupöytien ääressä, ja äiti näytti vähän huolestuneelta. Hän varmaankin pelkäsi, että Grace pudottaisi rasvaisen kanankoiven matolle ja Walter kaataisi maitolasinsa mahonkipöydälle.

Mutta kaikki sujui paremmin kuin hyvin. Oli vain hauskaa syödä muualla kuin ruokapöydässä, ja Leila kulki lasten joukossa ja auttoi heitä aina kun huomasi, että jollakin oli vaikeuksia.

Grace istui Millyn ja Leslien välissä ja tunsi olonsa turvalliseksi. Glenn ja Clyde söivät toisessa pöydässä Donaldin ja Cameronin seurassa, eivätkä näyttäneet enää yhtä pöyhkeiltä kuin äsken. Matthew tuntui löytäneen jotakin yhteistä Chrisin ja Walterin kanssa — ehkä siellä puhuttiin pajupilleistä — ja Alison istui Maryrosen ja Catin vieressä ja oli selvästi hyvää vauhtia ystävystymässä.

Kello oli jo paljon yli pienimpien lasten nukkumaanmenoajan, kun kaikki alkoivat tehdä lähtöä. Miriam-tädin kulmakarvojen väliin oli ilmestynyt ryppy, ja Grace kuuli äidin hyvästellessään kysyvän matalasti, oliko tällä kipuja.

-Se helpottaa, kun pääsen pitkälleni ja otan lääkkeen, täti sanoi ja koetti hymyillä. -Pääasia, että Davy sai tavata teidät kaikki.

Onneksi äiti ja isä eivät käskeneet lasten kätellä muita kuin Davy-enoa ja Miriam-tätiä. Serkuille he vain vilkuttivat, mutta Alison juoksi heidän peräänsä ja halasi heitä kaikkia ja oli niin hullunkurinen, että jopa Glenn ja Clyde nauroivat hänelle.

Kadulla oli oudon hiljaista, kun oli monta tuntia ollut puheensorinan täyttämässä huoneessa. Keväinen hämy peitti kaupungin, sumu laskeutui vuorilta, ja Grace huomasi miettivänsä, millaista olisi muuttaa täältä pois. Ruth oli muuttanut, mutta hän oli sentään Euroopassa, ja hän saattoi tulla käymään. Mutta Davy-eno oli ollut vuosikaudet maailmalla. Oliko tällä ollut ikävä kotiin?

-No, kuuli Grace isän sanovan matalasti äidille.

-En tiedä, äiti vastasi yhtä matalasti. -Jokin on pielessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti