maanantai 12. lokakuuta 2015

30. Sankari kotioloissa

-Minä luulen, että täällä olo tekee hyvää lapsille, Miriam Stewart sanoi ja laski käsityön syliinsä Koivurannan verannalla. -Heillä ei ole kotona kovin paljon ikäistään seuraa, paitsi toisensa, tietysti.

-Olen iloinen, että olet sitä mieltä, Betty nauroi. -Leila ei näyttänyt ilahtuneelta, kun Glenn putosi koivusta ja Matt kaatui jalkapallon perässä kasvoilleen kuraan.

-Leila huolehtii heistä kuin omistaan. Miriamin katse liukui pihan yli tavalla, jonka Betty oikein hyvin tunsi: tämä laski päitä. -En olisi tullut toimeen ilman häntä näinä vuosina. Mutta joskus mietin, kasvattaako hän lapsista kovin itsetietoisia. Alison ja Matt ovat vielä liian pieniä verratakseen kaikessa itseään muihin, mutta Glenn ja Clyde ovat joskus vähän ollakseen.

-Ettekö te ole ajatelleet laittaa heitä kouluun? Betty kysyi. -Siellä yleensä palautetaan lapsi kuin lapsi maan pinnalle.

-Davy on ollut tähän asti tyytyväinen kotiopettajaan, Miriam sanoi ja silitteli pöytäliinanalkua sylissään. -Mutta olemme kyllä puhuneet siitä, että lähettäisimme pojat piakkoin johonkin brittiläiseen sisäoppilaitokseen.

-Sisäoppilaitokseen? Brittiläiseen? Betty toisti ja toivoi hartaasti, ettei Miriam huomaisi hänen äänensävyään. -Heitä on tietysti kaksi, mutta… eivätkö he ole vielä pieniä?

-Jotkut lähettävät heti ensimmäiselle luokalle, Miriam huomautti levollisesti. -Siihen minä en suostuisi.

-Senkö tähden… Tarkoitan, että tulitteko te käymään nyt, jotta pojat saavat vähän tutustua kotimaahansa?

-Ei tämä ole heidän kotimaansa, Miriam sanoi yhtäkkiä. -Ymmärräthän sinä sen. He ovat syntyneet ja kasvaneet Bagdadissa. Fort William on heille yhtä ventovieras ja eksoottinen kuin basaari tai moskeija sinun lapsillesi!

-Mutta totta kai te olette kertoneet…

-Tietysti olemme. Mutta me kerromme siitä, miten asiat olivat ennen — emmehän mekään tiedä nykypäivästä.

Betty katsoi pihalle. Grace antoi vauhtia keinussa istuvalle Alisonille, Matthew harjoitteli hiukan huolestuttavan näköisesti puukon käyttöä pajunoksaan Walterin asiantuntevalla ohjauksella, ja vanhemmat kaksoset olivat kyykkysillään Evanin kanssa seuraamassa kanakopin eteläseinälle syntyneen muurahaispesän elämää.

-Kadutko sinä, että lähdit? Betty yhtäkkiä kysyi, ennen kuin tajusi itsekään.

Miriam purskahti nauruun.

-Oletko sinä hullu! Miten minä voisin katua sitä?

-Ajattelin vain, että siellä kaukana on varmaan kaikki hankalampaa kuin täällä kotona, Betty muotoili.

-Vierasta ja outoahan se oli aluksi, Miriam myönsi. -Ei ollut helppo mennä miehitysjoukkojen mukana maahan, jossa kukistetaan kapinaa! Mutta lämpö sopii selälleni paremmin kuin tämä repivä meri-ilma. Kieltä oppii vähitellen, ja Leila on auttanut minua ymmärtämään kulttuuria. Mutta…

Sana jäi väreilemään heidän välilleen, eikä Betty tohtinut tarttua siihen. Kohta Miriam jatkoikin:

-Mutta enhän minä voi väittää, etteikö vammani olisi tehnyt kaikkea vielä vähän vaikeammaksi. En pysty olemaan yhtä itsenäinen kuin terveet upseerinrouvat, ja minuun suhtaudutaan välillä — no, rykmentissä tunnutaan kuvittelevan, että vamma on minulla päässä eikä selässä, ja paikallisten mielestä Allahilla on jotakin minua vastaan. Ja kun lapset syntyivät…

-Voi Miriam parka! Betty puuskahti niin täydestä sydämestään, että Miriam naurahti.

-Eikö se ole typerää? Tiesin, että Davy on kaksonen. Tiesin, että teidän perheessänne on kahdet kaksoset. Ja siltikään mieleeni ei tullut… Miriam puisti päätään. -Kun rykmentin lääkäri ensimmäisellä kerralla sanoi, että vauvoja on kaksi, se oli tietysti shokki — mutta kun se tapahtui uudestaan, minun täytyy tunnustaa, että en tainnut olla kovin sankarillinen. Onneksi Davy oli silloin komennuksella, ja sain koottua itseni, ennen kuin hän palasi ja kerroin uutiset.

-Että sen piti sattua meistä kaikista juuri sinulle! Betty puisti päätään. -Kun odotin Moiraa, koko maailma tuntui olevan varma siitä, että saan vihdoinkin kaksoset. Olin siitä itsekin niin varma, etten uskonut, kun Fergus vakuutti, että vauvoja on vain yksi. En tahtonut uskoa vielä sittenkään, kun sisar Ruskin nosti Moiran syliini. Intin kuulemma sinnikkäästi, että häneltä oli jäänyt huomaamatta jotakin, mutta väittäisin kyllä sen johtuneen vain kipulääkityksestä.

Miriamin nauru oli yhtä helisevää kuin vuosikymmentä aikaisemmin.

-No, sinä varmaan kuitenkin ymmärrät, miksi Leila on minulle niin kullan arvoinen, hän sitten huomautti vähän syyllisyydentuntoisesti. -Yhden vauvan kanssa ehkä olisin pärjännyt kepistäni huolimatta, mutta kaksi kerralla kahdesti…

-Minä olen iloinen, että Davy on ymmärtänyt hankkia sinulle apua, Betty keskeytti. -Ja olisihan aivan naurettavaa, ellei herra majurin taloudessa olisi palveluskuntaa!

-Voi tavaton, Miriam nauroi, -sitä meillä on! Joskus pelkään, että en osaa enää solmia kengännauhojani kaiken sen passaamisen keskellä. Davy olisi ottanut heitä mukaan puoli junanvaunullista, ellen olisi ehdottomasti kieltänyt. Hän taisi vähän nokkaantua eikä ottanut sitten edes omaa sotilaspalvelijaansa. Tai ehkä hänkin salaa nauttii siitä, että saamme olla kuin ennen vanhaan.

-Davy taitaa edelleen pärjätä hyvin, Betty sanoi tunnustellen.

-Hän toivoo saavansa pian ylennyksen, Miriam vastasi hiljaa ja vilkaisi ovelle. -Mutta se ei ole vielä varmaa, eikä siitä saa puhua.

-Muistaakseni Jamie sodan aikana pohti, mitä armeijassa tehdään Davylle sitten, kun asteikko loppuu, Betty hymyili.

Mutta Miriamin tummat silmät olivat äkkiä kirkkaat kyynelistä.

-Hän aikoo jättää meidät, Betty.

-Mitä? Betty vavahti kuin hänen lävitseen olisi johdettu sähköisku. -Mitä sinä puhut?

Miriam nojasi päätään korituolin selkämykseen ja sulki petolliset silmänsä.

-Hän yrittää puhua minua ympäri… että jäisin lasten kanssa Skotlantiin.

-M-mutta… Bettyn henkeä ahdisti. -Entä hän?

-Hän palaisi takaisin. Ja saisi ehkä siirron jossakin vaiheessa. Irakin tilanne saattaa muuttua, ja ellei siellä tarvita enää joukkoja, hän päätyy todennäköisesti Intiaan.

Betty aukoi ja sulki suutaan.

-Te… jäisitte tänne… ja Davy… menisi Intiaan?

-Kuulemma se olisi minulle helpompi. Miriamin äänessä oli ivaa, jollaista Betty ei ollut koskaan kuullut. -Aivan kuin minä ajattelisin, mikä on helpompi, aivan kuin olisin ajatellut sitä tähänkään asti!

-Ehkä hän on oikeassa, Betty sopersi avuttomasti.

-Hänestä tässä on kysymys. Hän tahtoo seikkailla! Hän tahtoo mukaan operaatioihin, joihin ei oteta perheellisiä miehiä. Hän tahtoo olla taas sankari eikä kirjoituspöytäupseeri!

-Miriam kulta… Ei hän varmaankaan sitä tarkoita. Hän vain haluaisi, että sinun elämäsi olisi vähän mukavampaa.

-Betty, minä odotin häntä vuosia, ensin kaukaisena unelmana, jonka toteutumista en tohtinut oikeastaan edes toivoa, sitten vaimona, joka lähetti hänet vuosiksi rintamalle vain vuorokauden avioliiton jälkeen peläten, ettei hän koskaan palaa. Et kai sinä kuvittele, että minä nyt eroaisin hänestä vain, jotta elämäni olisi mukavampaa!

-Shh, sanoi Betty, sillä sisältä kuului Davidin ääni, ja kohta tämä ilmestyikin verannalle.

-Lähdetkö kävelemään, Bet? veli kysyi ja sytytti savukkeen.

Betty ja Miriam vilkaisivat toisiinsa, sitten ensinmainittu nousi ja sanoi hakevansa hattunsa.

Hetken kuluttua he kävelivät rantatiellä niitä näitä puhellen. Davidin perhe oli seuraavana päivänä lähdössä joksikin aikaa Kuusikukkulalle, ja he puhuivat Annan loputtomasta kärsivällisyydestä sukulaisvierailuja kohtaan ja Robin rauhoittuneesta olemuksesta ja vanhempiensa voinnista ja pappilan kuulumisista ja Murrayn tilan nykyään kovin vilkkaasta elämästä ja Rosen ja Charlien klinikasta Ballachulishissa ja Elizan iloisesta olemuksesta ja Maryn hyvästä elämästä ja serkuistaan ja kyläläisistä.

Kun kaikki sukulaiset ja tuttavat oli käyty läpi, he kävelivät hetken hiljaa, kunnes David astui tieltä sivuun ja johdatti Bettyn rantaan. He istuutuivat suurille, aaltojen silkkisiksi hiomille kiville, ja David sytytti uuden savukkeen.

Betty katseli veljeään. Tämän olemuksessa oli yhä vielä jotakin poikamaista, jotakin siitä nuorukaisesta, joka lähti maailmalle — vastoin isänsä tahtoa, kuten niin monet muutkin, hän ajatteli haikeana.

-Et ole sanonut, miten kauan te viivytte, Betty lopulta katkaisi hiljaisuuden. -Me kaikki koetamme paniikinomaisesti saada teistä osamme, kun pelkäämme, että ilmoitat milloin tahansa teidän palaavan itään.

David imaisi savukkeesta viimeisen henkäyksen ja sammutti sen sitten kiveä vasten.

-Katsotaan nyt, hän sanoi.

-”Katsotaan nyt”? Minä olen aina kuvitellut, että armeija on viimeinen paikka, missä ”katsotaan nyt”, koska lomilta palataan!

-Minulle on tarjottu esikuntatehtäviä Edinburghissa.

Ilmoitus oli niin yllättävä, että Betty räpytteli hetken silmiään kuin pöllö.

-Esikuntatehtäviä? Edinburghissa?

-Täytin syksyllä neljäkymmentä. Ne yrittävät hienotunteisesti vihjata, että minun olisi aika antaa tilaa nuoremmille.

-Älä nyt ole typerä, Betty puuskahti. -Mitä sinä aiot tehdä?

David veti esiin uuden savukkeen.

-En tiedä, hän sanoi.

Betty malttoi olla hiljaa, ja hetken kuluttua veli jatkoi:

-Miriamin ja lasten tähden minun pitäisi ottaa se vastaan.

-Minä käsitin, että Miriam viihtyy idässä, Betty sanoi varovasti. -Joskin täytyy myöntää, että kahdet kaksoset… Hän värisi.

David naurahti.

-Mirry parka, hän mutisi. -Minä olen koettanut hankkia hänelle kaiken maallisen hyvän mitä rahalla ja suhteilla Bagdadista saa korvatakseni perintötekijäni!

-Hän ei valita, Betty muistutti.

-Sehän siinä onkin! David heitti tupakantumpin laineille. -Hän ei koskaan valita. Hän on aina niin viheliäisen reipas. Vaikka näen, että hänellä on kipuja, että hän hermostuu kuumuuteen ja pölyyn ja rykmentin sääntöihin ja muiden upseerinrouvien ahdasmielisyyteen ja siihen, miten hankalaa kaikki on… Hän ei koskaan valita, ja joskus se tekee minut hulluksi!

-Oletko tullut ajatelleeksi, että hän ehkä rakastaa sinua? Betty kysyi viattomasti.

-Mistä hyvästä, sitä en voi käsittää! Minä tulen ja raahaan hänet turvallisesta, mukavasta kodista toiselle puolelle maailmaa kasvattaakseni lapseni muhamettilaisten keskuudessa ja vieroittaakseni heidät suvustaan ja perinteistään…

-Sanoo kuka? Betty tiedusteli. -Miriam ei tuollaisia koskaan puhuisi!

-No, hänen vanhempansa puhuvat sitäkin enemmän. Edinburghissa ollessamme molemmat ottivat minut puhutteluun yksityisesti, kumpikin vuorollaan. Jos kuvittelet, että Somervillet olisivat jotenkin hyväksyneet minut näiden vuosien aikana tai lastenlastensa tähden, olet väärässä.

-Roderick Somervillellä ei ole paljon varaa puhua, Betty sanoi pahastuneena. -Hän itse on ollut merillä puolet Miriamin elämästä!

-Meriltä pääsee kotiin useammin kuin siirtomaista. Varsinkin, jos… David haparoi uuden tupakan esiin, ja Betty rypisti kulmiaan. -Anteeksi, sisko. Tästä on tullut tapa.

-Mitä sinä olit sanomassa — varsinkin jos mitä? Betty ei antanut johtaa itseään harhaan.

David työnsi savukkeen takaisin rasiaan, risti kätensä kämmenet ylöspäin ja katseli elämänviivojaan, kuin olisi yrittänyt ennustaa niistä.

-Minulle on tarjottu myös… siirtoa Bengaliin. Samalla saisin ylennyksen everstiluutnantiksi.

-Bengaliin!

-Se on Intiassa.

-Kyllä minä tiedän, että se on Intiassa, Betty puuskahti. -Et kai sinä aio…

-Minä en tahtoisi viedä Miriamia ja lapsia niihin oloihin, David sanoi hiljaa. -Olen koettanut ehdottaa, että he jäisivät Skotlantiin — lapset saisivat käydä oikeaa koulua, ja Miriam olisi lähellä vanhempiaan ja tutussa ympäristössä. Mutta hän ei tahdo.

-Tietenkään hän ei tahdo, senkin idiootti! Betty pärskähti raivoissaan. -Oletko sinä hullu! Jättäisitkö sinä heidät? Miten moneksi vuodeksi — taas?

Rusketuksesta huolimatta näki, että David punastui.

-Älä nyt käännä sitä noin, hän sanoi kärsimättömästi. -En minä ole ketään ”jättämässä”!

-Kuinka usein sitten ajattelit piipahtaa kotimaassa, kun et Bagdadistakaan ole tullut käymään vuosikymmeneen? Bettyn silmät salamoivat. -Kuvitteletko sinä tosiaan, että kaiken kokemanne jälkeen Miriam suostuu?

-Miriam ei kestäisi Intiassa.

-Älä sitten mene sinne! Mikset sinä voi asettua Edinburghiin? Lapset saisivat käydä koulua ja Miriam olla lähellä vanhempiaan ja sinua!

David nojasi päätä käsiinsä ja oli kauan hiljaa, kuin olisi miettinyt, mitä tai miten paljon sanoa. Sitten hän melkein kuiskasi, niin että Bettyn oli kumarruttava lähemmäksi kuullakseen:

-Minä tahtoisin… koettaa vielä siipiäni. Tiedän, miten itsekkäältä se kuulostaa, mutta… Ei siihen niin pitkä ole, kun minua todellakin aletaan siirtää askel askeleelta helpompiin tehtäviin. Minä en ole vielä valmis siihen. Minä tukehdun, jos joudun virastopalvelukseen tietäen, ettei muuta enää koskaan tule. Minä tahtoisin vielä kerran koetella voimiani, nähdä mihin pystyn.

-David Stewart, Betty sanoi tiukasti, -ellet satu muistamaan, sinulla on vaimo ja neljä lasta. Silloin ei enää ”koetella voimiaan” — ja mielestäni sinä ehdit tehdä sitä aivan kylliksi nuorempana.

-Mutta tahdon tehdä sitä yhä! Emme me kaikki asetu niin helposti ja mukavasti levolliseen siviilielämään pitämään juhlapuheita, kuten muuan Flanderin sankari.

-Että sinä viitsit! puuskahti Betty kyyneleet silmissä. -Kuvitteletko sinä todella, että se on käynyt Duncanilta ”helposti ja mukavasti”! Kuvitteletko sinä, ettei hän ole joutunut opettelemaan alusta asti tätä ”levollista siviilielämää”! Kuvitteletko sinä, ettei hän vieläkin joka päivä taistele sitä petollista apua vastaan, jonka pullo toisi hänen tuskiinsa ja kipeisiin muistoihinsa! Ettet sinä häpeä!

David katsoi sisareensa sekä hämmästyneenä että nolona.

-Anteeksi, Bet. En minä tarkoittanut sitä noin. Ajattelin vain…

-Älä ajattele! Betty otti maasta kiven ja viskasi sen kauas järveen.

Hiljaisuutta kesti niin kauan, että se kävi jo kiusalliseksi. Lopulta David ojensi kätensä ja tarttui vähän kömpelösti Bettyn käteen.

-Onhan kaikki kuitenkin hyvin?

-On, vastasi Betty ja puristi veljensä kättä, sillä hän oli ehtinyt rauhoittua. -Meillä on kaikki hyvin.

Hän katsoi Davidia silmiin, ja veli naurahti.

-Ehei, hän sanoi. -Ei aviokriisiä. Ei tässä ole siitä kysymys.

-Ei vielä, Betty sanoi vakavasti.

-Meninkin puhumaan sinulle asioistani, David mutisi. Sitten hän äkkiä nosti päätään ja kysyi terävästi: -Mitä Mirry on sanonut sinulle?

-Tietääkö Miriam näistä sinun vaihtoehdoistasi? Betty kysyi vastaan.

-Sanoinhan, että olen koettanut saada hänet jäämään lasten kanssa tänne.

-Mutta oletko sanonut, että te voisitte kaikki jäädä kotiin?

-Minä… ajattelin, että on turha hämmentää häntä.

Betty ei uskonut korviaan.

-Oletko sinä puhunut vain siitä vaihtoehdosta, joka olisi sinulle mieluisin? Häpeä!

Davidin kunniaksi on sanottava, että selvästikin hän nyt häpesi.

-Se vain tuntui niin… Tarkoitan, että tiedänhän minä, mitä Miriam tahtoisi!

-Oletko sinä siitä niin varma? Betty kysyi. -Tajuatko sinä käyttäytyväsi nyt täsmälleen samoin kuin hänen vanhempansa — ajattelet hänen puolestaan, aivan kuin hän olisi jotenkin syyntakeeton! Muistatko, miten sinä kesänä, jolloin olitte salaa järjestäneet tapaamisenne täällä, sinä moitit minua, kun pidin Miriamia ansarissa kasvaneena? Nyt teet sen itse! Siinä on vain se ero, että Somervillet sentään todella yrittävät ajatella Miriamin parasta eivätkä omia mielitekojaan!

-Ottaen huomioon, ettemme ole nähneet kymmeneen vuoteen, olisin sentään odottanut ennemmin ymmärrystä kuin saarnaa! David tiuskaisi ja nousi. -Jos sinä olet samanlainen Duncanillekin, en ihmettele, että…

Hän nielaisi lauseen lopun, mutta Betty puri huulensa yhteen.

-Varmaan sinä olet oikeassa, hän sanoi sitten pehmeästi. -Vaimossahan vika on, jos miehen on paha olla, eikö niin? Minkä tähden sinä menit naimisiin, jos kerran et halua sitoutua!

David katseli kauan järvelle. Aurinko kimalteli hänen vaaleilla hiuslaineillaan ja sinisissä silmissään, ja ylämaalaispuvussaan hän toi pitkänä ja solakkana Bettyn mieleen tarinat klaanin sankareista satojen vuosien takaa. 

Minkähän tähden tarinoissa ei koskaan kerrottu siitä, millaisia nuo sankarit olivat kotioloissa?

-Ei siitä ole kysymys, käsitäthän sinä sen, David sanoi yhtäkkiä melkein rukoilevasti. -Rakastan Mirryä enemmän kuin mitään tai ketään muuta tässä maailmassa. Lapset ovat jotakin niin ihmeellistä, etten olisi tohtinut aikoinaan sellaista edes toivoa. Mutta…

-…mutta tiettyyn ikään tullessaan herrat alkavat saada kaikenlaisia ajatuksia, kuten rouva Wallace minulle taannoin julisti, Betty sanoi ja hymyili vähän. Davidilla oli häneen aina sellainen vaikutus — tälle ei voinut olla vihainen pitkään.

David nauroi.

-Rouva Wallace on taidokas muussakin kuin munuaispiirakan teossa!

-No, hän on saanut oman avioliittonsa korjatuksi, Betty muotoili.

-Minä en mielelläni näkisi itseäni vielä keski-ikäisenä raukkana, joka epätoivoisesti tarrautuu pakenevaan nuoruuteen, David sanoi vähän surullisesti, -mutta niin se vain taitaa olla.

-Sinähän olet vielä nuori, Betty sanoi moittien. -Neljäkymmentä! Mitä se nyt on, edes armeijassa. Lähde Bengaliin, ota Miriam ja lapset mukaan ja koe heidän kanssaan elämäsi seikkailu. ”Hulluksi Stewartiksihan” ne sinua rykmentissä tapasivat aikoinaan sanoa. Ole nyt nimesi veroinen.

-Minä luulin, että tahdot meidät lähemmäksi.

-Tietysti tahdon! Mutta sinä et kestäisi virastossa, ja Miriam kärsisi nähdessään, miten sinä kärsit.

-Mutta Miriam…

-…pärjää Intiassa kuten on pärjännyt Irakissa. David, älä holhoa häntä! Hänen selkänsä on ehkä vahingoittunut, mutta ei se tarkoita, ettei hän selviäisi elämästä kuten me muutkin. Jos hän tekee asioita toisin kuin me, jotka emme tarvitse kipulääkettä ja kävelykeppiä, ei sillä ole mitään merkitystä. Merkitystä on vain sillä, että hän elää tämän elämän rohkeana ja pystypäin. Kuvittelin, että sinä ymmärrät sen, vaikkeivät hänen vanhempansa ymmärräkään!

-Luuletko sinä… David risti kätensä rinnalleen. -Tarkoitan, voisinko minä… Saattaisinko todella… Pyytää häntä mukaan?

-Ei kai sinun todella tarvitse kysyä tuollaista? Betty huudahti. -Minä olen itse ollut Duncanin kanssa todistajana, kun hän lupasi rakastaa sinua myötä- ja vastoinkäymisissä. Seuraavana aamuna sinä lähdit sotaan. Mitä joku Intia on siihen verrattuna!

David huokasi syvään, kuin olisi saanut vapautuksen kuolemantuomion sijasta. Sitten hän ojensi kätensä ja auttoi Bettyn ylös.

-Mennäänkö takaisin?

He kävelivät vaieten Koivurantaan, jossa Duncan yritti lasten huviksi saada Lancelotin tekemään temppuja, vaikka koira oli liian vanha ja viisas ruvetakseen mihinkään typeryyksiin muuten kuin sen verran, ettei isäntä pahoittaisi mieltään. Faith oli istuutunut verannan toiseen korituoliin ja puheli Miriamin kanssa selvästikin sellaisella luottamuksella, jonka nuori tyttö saattaa saada sopivan vierasta ja sopivan ikäistä sukulaistätiä kohtaan. Leila istui puutarhapöydän ääressä valmiina palvelemaan heti, jos häntä tarvittaisiin.

-Äiti! huusi Walter. -Sinun olisi pitänyt nähdä, kun isä koetti saada Lancelotin hyppäämään kepin yli, ja Lance tassutteli sen alta!

-Sehän oli hyvin järkevää, Betty sanoi nauraen. -Miksi hyppiä, jos voi hoitaa asian helpommin!

-Sinäkin, Brutukseni, Duncan sanoi muka masentuneena. -Tämän koiran koulutus on laiminlyöty surkeasti.

-Turha siihen nyt enää on puuttua — kai sinä tiedät, mitä vanhoista koirista ja tempuista sanotaan! Sitä paitsi Lance hoitaa tehtävänsä erinomaisesti, vaikka ei osaakaan hypätä kepin yli. Betty laski kätensä koiran päälaelle, ja se katsoi häneen uskollisilla silmillään kuin sanoen, että emäntä saattoi aina luottaa siihen.

-Isä, saammeko mekin koiran? Alison kärtti ja roikkui isänsä asetakin helmassa.

Davy katsoi pikkutytön vilkkuviin ruskeisiin silmiin ja irrotti hymyillen tämän sormet.

-Ehkäpä, hän sanoi. -Jos äiti antaa luvan. Intiassa on varmaan vähän erilaisia koiria kuin täällä.

-Intiassa? toisti Alison hämmästyneenä.

Verannalla Miriamin käsityön yli kumartunut pää nousi kuin narusta vedettynä.

-Niin, sanoi David. -Jos me lähdemme sinne. Minun pitää puhua siitä äidin kanssa.

-Saanko minä asua viidakossa susien kanssa kuten Mowgli? Matthew kysyi ihastuneena.

-Ei, David sanoi, -sitä sinä et saa tehdä. Äiti tuskin pitäisi siitä.

-Mowgli on vain satua, toinen vanhemmista kaksosista huomautti kärkkäästi. -Sinun ei pitäisi ottaa kaikkea niin todesta, Matt!

-Mitäpä jos te lähtisitte Leilan kanssa hotellille, David sanoi. -Olette riehuneet täällä jo kylliksi ja kohta on illallisaika.

-Saammeko me kävellä? Alison kysyi ihastuneena. Hänestä oli tavattoman jännittävää kävellä vapaasti Fort Williamin kaduilla, sillä sitä huvia ei siirtomaajoukkojen jälkikasvulle ollut paljonkaan Bagdadissa tarjolla.

-Kyllä, te saatte kävellä. Me tulemme äidin kanssa perästä, mutta meillä on vähän keskusteltavaa.

Kun Leila oli vienyt molemmat kaksoset mukanaan, Betty komensi Koivurannan lapset lukemaan läksyjä ja houkutteli Duncanin sisälle jollakin tekosyyllä. David puolestaan istuutui Faithilta vapautuneeseen korituoliin, kumartui eteenpäin ja tarttui Miriamin käteen.

Siitä, mitä verannalla puhuttiin, ei saanut selvää edes rouva Wallace, joka näki hyväksi juuri tuolloin avata keittiön ikkunan tuulettaakseen hiukan. Mutta kun David myöhemmin tuli sisään soittaakseen vuokra-auton viemään heitä hotellille, hän näytti tavattoman tyytyväiseltä, ja ulkona käsityötään pois kokoava Miriam hymyili itsekseen.

4 kommenttia:

  1. Aaaaaaaaaaaaaaaaargh! Onneksi asia sentään selvisi luvun loppuun mennessä! :D

    Glenn ja Clyde kuulostavat kyllä sietämättömiltä tenavilta! Mutta kahdet kaksoset ehkä saattavat saada sellaistakin aikaan... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy sanoa, että ensimmäinen assosiaatio kommentistasi oli Madeleine... :D :D Itse asiassa itsekseni aamulla harmittelin, kun en tavalla tai toisella jakanut tätä lukua, niin että olisitte saaneet jännittää vielä vähän... Mutta joskus minäkin olen kiltti. :)

      Ehkä elämä vielä vähän koulii kaksosiakin. Saa nähdä. :D

      Poista
    2. Mulla on ehkä tällä hetkellä erityisen lyhyt pinna puhumattomuuden takia. Ihan oman elämän tilanteiden takia. :D

      Poista
    3. Eivät nämä kirjat sitten ihan höttöä ole, kun useampikin on viitannut oman elämän kokemuksiin.

      Poista