tiistai 13. lokakuuta 2015

31. Tuli kesä

Toukokuun 31. päivänä
”Faith täyttää tänään 15 vuotta. Olen aivan vähän kateellinen, sillä 15-vuotiashan on melkein aikuinen jo. Mutta olenhan minäkin toisaalta jo melkein neljäntoista! Ja Faith oli taas niin kiltti ja antoi meidän tutkia lahjojaan ja tarjosi saamastaan suklaarasiasta kaikille.

Tanssiaisia hän ei saanut, kuten äiti oli varoittanut. Mutta Alice-täti sanoi, että kun Faith ja Fanny molemmat vuoden kuluttua lopettavat koulun ja ovat kuudentoista, heille voidaan pitää yhteiset tanssiaiset tohtorilan suuressa salissa.

Mutta vaikkei tanssiaisia olekaan, meille tulee vieraita. Olen iloinen, että Davy-eno ja Miriam-täti ja serkut palaavat Glen Longista. Vaikka Glenn ja Clyde osaavat olla hirveän ollakseen, eivät he ole ollenkaan hullumpia, kun heihin vähän paremmin tutustuu.”

Kesäkuun 8. päivänä
”Tänään me menimme asemalle saattamaan Davy-enoa ja Miriam-tätiä ja serkkuja. He matkustavat Edinburghiin joksikin aikaa ja lähtevät sieltä sitten takaisin siirtomaihin. Äiti sanoo, että he menevät ensiksi takaisin Bagdadiin, mutta että siirtyvät talven mittaan Intiaan, jos asiat järjestyvät kuten he toivovat.

Kun Evan kuuli tämän, hän meni aivan valkoiseksi.

-Eikö se ole kauhean vaarallista? hän kysyi vavisten.

Isä sanoi, että toki se saattaa hiukan olla, koska ilmasto on kuuma ja viidakoissa on kaikenlaisia eläimiä, mutta että ei enolla ja tädillä ja serkuilla ole mitään hätää. Evan ei kuitenkaan rauhoittunut, ja lopulta meille selvisi, että hän on lukenut viimeksi Jules Vernen Maailman ympäri 80 päivässä ja yhdisti Intian polttorovioihin ja pelottaviin uhrimenoihin.

Isä koetti puhua hänelle järkeä, mutta meitä muita mietitytti ennemmin se, minkälaista serkkujen olisi muuttaa uuteen maahan, ja mitä tapahtuisi Leilalle ja kaikille muille palvelijoille, joista he olivat kertoneet. Äiti sanoi, että Leila varmaan lähtisi heidän mukaansa, mutta että Intiasta saisi kyllä uutta palveluskuntaa.

-Miksei meillä ole palveluskuntaa? kysyi Moira haikeasti.

-Onhan meillä rouva Wallace, huomautti Donald.

-Ei hän ole mitään palveluskuntaa! Moira nuhteli. -Hänhän on rouva Wallace!

Lapset ovat eri hassuja.

Joka tapauksessa tänään siis vilkutimme asemalla, kun juna lähti. Äiti itki, ja Faith myös. Hän on puhellut paljon Miriam-tädin kanssa ja minua oikein harmitti välillä, kun heillä tuntui olevan paljon yhteisiä asioita. Mutta äiti sanoi minulle, että Faithille tekee hyvää puhua asioistaan jonkun vähän vieraamman kanssa, ja että minunkin vuoroni tulisi. Mutta en kyllä tiedä koska se tulee, sillä mikäli enon perhe tulee käymään taas kymmenen vuoden kuluttua, minä olen jo ikivanha, eikä minulla ole mitään puhuttavaa kenellekään!

Kotiin tultuamme Faith kysyi isältä surkeana, minkä tähden ihmisten pitää mennä kauas vieraisiin maihin komentelemaan muita kansoja, kun he voisivat yhtä hyvin olla kotona oman perheensä luona. Isä sanoi, että sitä hänkin on aina ihmetellyt.”

Kesäkuun 17. päivänä
”Archielta tuli tänään kirje, jossa hän varmistaa tulevansa kotiin heinäkuun alussa. Niin oli alun perinkin puhe, joten en oikein ymmärrä, miksi äiti on asiasta niin kauhean tohkeissaan. Ehkä se johtuu siitä, että Stuart on kateissa.

Tosin Arch ei tule kauaksi. Hän kirjoitti tehneensä päätöksen ja aikovansa pyrkiä kauppakouluun. Isä on tästä kauhean ylpeä. Hän sanoi, että pojalla on enemmän järkeä kuin hänellä tuossa iässä, mutta äiti tahtoi heti soittaa Flora-tädille neuvotellakseen siitä, voisivatko Archie ja Donald molemmat asua heillä, sillä hän ei tahdo näiden menevän asuntolaan, kuten Kuusikukkulan kaksoset. (Rouva Wallace ihmettelee ääneen, minkä tähden Charley ja Ned eivät kouluaikana asu ’tuomarin luona, vaikka koko suku näkee kyllä hyväksi majoittua Anna-rouvan vaivoiksi’. Minä luulen, että kaksoset eivät halua. Kyllä minäkin tiedän täsmälleen, miten Flora-täti pitäisi heitä silmällä.)

Jos siis Archie ja Donald selviävät pääsykokeistaan, he ovat syksyn koittaessa molemmat Glasgow’ssa, ja meitä on entistäkin vähemmän. Äiti sanoi nyt vasta ymmärtävänsä isoäitiä, kun tämä aikoinaan murehti äidin ja hänen sisarustensa lähtiessä kotoa.

Minäkin ymmärrän isoäitiä. Miksi kaikkien täytyy vain lähteä pois? Minä toivon, että saan olla oikein kauan kotona.”

Kesäkuun 21. päivänä
”Voi, miten katkerasti nyt kadun kaikkia niitä iltoja, jolloin en talven kuluessa keskittynyt läksyihin! Yritinhän minä toki, ja varmaan enemmän kuin aiemmin, mutta on ollut niin paljon muuta — tanssitunnit ja enon vierailu ja kaikki sellainen — ja nyt tutkinnon lähestyessä huomaan, miten vähän tosiasiassa osaan.

Ajatella, jos jäisin luokalle! Se olisi kauheaa, vaikka toisaalta sitten olisin samalla luokalla Gordonin kanssa. En ole ollut paljonkaan hänen seurassaan kevään mittaan, mutta vieraiden lähdettyä olemme taas tavanneet enemmän, ja toivon, että kaikki se kummallinen, mitä luolassa tapahtui, unohtuu vähitellen.

Tosin en ole viitsinyt pyytää Gordonilta apua kokeisiin lukiessa, kun hän on alemmalla luokalla. Sen sijaan Axel osaa laskea päässä kuin kone ja ymmärtää kaiken matematiikasta ja auttaa minua välituntisin, kun olemme Coran ja muiden tyttöjen kanssa vetäytyneet johonkin pihan rauhalliseen nurkkaan kirjoinemme. Auttaa hän tietysti Coraa ja Maisieta ja Janeakin, jos nämä pyytävät, mutta he ymmärtävät laskentoa paremmin, eivätkä tarvitse niin paljon apua.

-Miten sinun pääsi oikein toimii, kun sinä käsität kaiken niin hyvin ja osaat selittää niin, että minäkin käsitän, kysyin tänään Axelilta.

-Miten sinun pääsi toimii, kun et ymmärrä päivänselviä asioita, Axel kysyi vastaan. -Minä olen kai tullut isään. Hänen pitää osata laskea hyvin, kun hän tekee lääkkeitä.

Huomautin hänelle, sillä kyllä minunkin isäni osaa laskea valtavan hyvin eikä anna koskaan väärin takaisin rahasta, mutta sitten minun oli kyllä tunnustettava, että äiti ei osaa laskea yhtään. Axel väitti, että kaiken voi oppia jos tahtoo, mutta en minä oikein tiedä tahdonkokaan — enempää kuin sen verran, että pääsen läpi kokeista. Numerot ovat niin ikäviä.

Tänään kotimatkalla Gordon huomautti, että kyllä hänkin voisi auttaa minua laskennossa, vaikka onkin alemmalla luokalla. Minä nauroin vähän hänelle, mutta teen jälkeen hän tuli laskemaan kanssani, ja aivan tosissaan hän kykeni olemaan minulle avuksi. Mutta hänestä tulee isona lääkäri, niin että kai se johtuu siitä.”

Kesäkuun 24. päivänä
”Tänään oli kevään viimeinen tanssitunti. Tuntuu vähän haikealta, että ne loppuvat, vaikka pastori Torran sanookin, että jatkamme taas syksyllä.

Faith on ollut melkein koko kevään poissa tunneilta, mutta Donald on opettanut häntä kotona, ja nyt hän on taas muutaman kerran lähtenyt mukaamme. Tosin hän pysyttelee niin kaukana pastori Torranista kuin saattaa. Minun tulee häntä sääli — siis Faithia. Ja vähän Will MacLeaniakin, joka ei ole tainnut raukka laisinkaan ymmärtää, minkä tähden Faith ei ole kiinnittänyt häneen huomiota koko keväänä. Ja hiukan säälin jopa Ferris Buchanania, joka ei ymmärrä, miksi Faith ei kiinnitä häneen huomiota, jos kerran ei kulje Willin kanssa.

Mutta eihän minun nyt Faithista pitänyt kirjoittaa! Vaan siitä, että pastori Torran lupasi meidän kaikkien tanssikurssilaisten pääsevän ilmaiseksi lauantain tanssiaisiin, vähän niin kuin kevätjuhlana. Kysyimme heti kotiin tultuamme, saammeko mennä, ja äiti antoi luvan. 

Olen iloinen, että Faith sai syntymäpäivälahjaksi uuden kesäpuvun, sillä se tarkoittaa, että minä saan käyttööni hänen entisenä! Faith pitää vaatteensa aina niin hyvin, että minulle tullessaan ne ovat melkein kuin uusia. Tosin täytyy tunnustaa, että Moira parka perii ne minulta huomattavasti kuluneempina.

Voi, miten jännittävää tämä on!”

Kesäkuun 25. päivänä
”Tämän aamun koulumatkalla Gordon kysyi minulta, lähdenkö hänen kanssaan lauantain tanssiaisiin. Minusta se oli vähän hupsua, sillä en ole ajatellut sinne mentävän mitenkään erityisesti pareina. Mutta koska Gordon on paras ystäväni, minä tietenkin suostuin.

Kun sitten menimme parijonossa juhlasaliin rukouksiin, Axel nykäisi minua palmikosta ja kuiskasi korvaani, lähdenkö hänen kanssaan tanssiaisiin. Minusta se oli aika sopimaton paikka kysyä tuollaista, ja sitä paitsi olin jo luvannut Gordonille, joten puistin päätäni.

-Mikset? Axel kysyi.

Puistin päätäni uudestaan, koska enhän minä siinä voinut ruveta hänelle mitään selittämään, ja hänen olisi pitänyt ymmärtää se.

-Älä ole niin ollaksesi, Grace Fleming, Axel kuiskasi korvaani.

En ollut kuulevinani, sillä olimme jo asettuneet paikoillemme ja neiti Lyon istuutui harmoonin ääreen.

Ja sitten, kesken sen lyhyen, täydellisen hiljaisuuden, kun kaikki oppilaat seisovat riveissä eikä virren ensimmäinen säe ole vielä kajahtanut — minä kirkaisin kuin syötävä, sillä joku nipisti minua ja pelästyin aivan kuollakseni.

Kaikkien päät kääntyivät, niin opettajien kuin oppilaiden, ja neiti Lyon, joka oli juuri aloittamassa soittoa, sekosi koskettimissa. Minä olisin tahtonut vajota maan alle, ja epäilen, että Faithkin toivoi sitä, niin nololta hän näytti. Mutta sitten neiti Lyon alkoi soittaa, ja minä toivoin, että välikohtaus unohtuisi.

Mutta kun meidän sitten olisi pitänyt palata luokkiin, neiti MacGregor tuli sanomaan, että rehtori tahtoi puhua kanssani.

Olisin voinut kuristaa Axel Livingstone Carmichael Barclayn! Juuri pari päivää sitten äiti huomautti, etten ole tuonut koko vuonna yhtään muistutusta kotiin enkä ollut rehtorin kansliassa sitä yhtä kertaa lukuunottamatta, jolloin Axel ja Gordon alkoivat tapella lumilinnassa ja joka ei itse asiassa ollut lainkaan omaa syytäni, ja että se oli hienoa edistystä ja että minusta on tulossa iso tyttö. Ja nyt kaikki oli pilalla tuon typerän pojan takia!

Kyyneleet silmissä astuin sivuun rivistöstä ja jäin odottamaan Sean-setää. Mutta samassa tajusin, että Axel teki samoin.

-Mitä sinä tahdot? kysyin raivoissani.

-Sehän oli minun vikani, Axel sanoi. -En minä ajatellut, että sinä alkaisit huutaa kuin palosireeni. Tahdoin vain, että vastaisit minulle.

-Minähän vastasin! tiuskaisin. -En minä lähde kanssasi tanssiaisiin.

-Niin mutta miksi et?

-Lupasin jo Gordonille.

-Niinpä tietysti. Axel näytti happamalta. -Mitä varten hän ehtii aina ensin?

-Hän on minun paras ystäväni, ilmoitin. -Eikä hän nipistele ihmisiä rukouksissa!

Ennen kuin Axel ehti sanoa mitään, Sean-setä tuli meidän luoksemme.

-No, Grace, hän sanoi, -mitä sinä pelästyit?

Hämmennyin niin, etten osannut sanoa mitään. Olin odottanut, että minulta kysyttäisiin, miksi huusin tai miksi en osannut olla hiljaa paikallani kuten muut. Enhän minä voinut kannella Axelista!

Eikä minun tarvinnut.

-Se oli minun syyni, Axel sanoi. -Minä nipistin Gracea.

-Vai niin, nuori mies, sanoi Sean-setä. -Ja minkä tähden sinä sen teit?

-Minä… minä tahdoin kiinnittää hänen huomionsa, Axel selitti vähän nolona.

Sean-sedän leukaperät kiristyivät tavalla, jonka kyllä tunnen: silloin häntä naurattaa kovasti, mutta hän ei katso voivansa nauraa, koska se olisi meille huonoa esimerkkiä.

-Niinkö? hän sitten sanoi aivan vakavana. -Toivottavasti olet tietoinen siitä, että on hienotunteisempiakin keinoja herättää nuoren naisen huomio.

-Minä olen pahoillani, Axel sanoi ja katsoi kengänkärkiinsä.

-Sietääkin olla. Toivottavasti tämä oli viimeinen kerta, kun ehdoin tahdoin nolaat toverisi. Setä rypisti kulmiaan. -Alkakaahan sitten mennä, ettette myöhästy tunnilta.

Minä niiasin ja käännyin menemään vilkaisemattakaan taakseni. Heti päästyämme käytävään Axel harppasi vierelleni ja aloitti vuolaan pahoittelun, mutta en ollut kuulevinani häntä enkä katsonut häneen päinkään.

Ei mikään ole niin noloa kuin mennä luokkaan myöhässä, siis ei myöhässä sen tähden, että olisi ollut hammaslääkärissä tai jollakin muulla oikealla asialla, vaan sen tähden, että on jäänyt rehtorin puhuteltavaksi — sillä enhän minä voinut kynnyksellä ilmoittaa, ettei minua ollutkaan puhuteltu. Kaikki tuijottivat meitä, kun kävelimme paikoillemme, mutta Cora on kultainen ja puristi kättäni pulpetin suojassa.

Olin niin vihainen Axelille, etten tahtonut puhua hänelle sanaakaan koko päivänä, käännyin toisaalle, kun hän tarjoutui auttamaan laskennossa, enkä ollut näkevinäni häntä kotiin lähtiessä. Gordon odotti minua, ja koska hän tietysti oli nähnyt kaiken aamulla juhlasalissa, hän mulkaisi Axelia tavalla, joka sai tämän lopulta käsittämään, ettei ollut tervetullut seuraamme.

Kotona Faith tiukkasi minulta, mitä oikein oli tapahtunut, ja tietysti minun piti kertoa. Se etu hänen omista talvellisista tyhmyyksistään on, ettei hän enää niin helposti tuomitse minua ja asioitani lapsellisiksi. Niinpä hän nytkin oli oikein myötätuntoinen, käski Moiran huolehtia omista asioistaan, kun tämä koetti kysyä minulta mitä oli tapahtunut, ja hätisti pois Walterin, joka tuli silmät opinhalua kiiluen kysymään, mikä oli saanut minut kirkaisemaan niin kovaa.”

Kesäkuun 28. päivänä
”Tulin juuri kotiin tanssiaisista. Oikeastaan nämä olivat minun ensimmäiset tanssiaiseni, vaikka eivät olleetkaan kutsut, ja se tuntuu kauhean täysikasvuiselta!

Isä kysyi aamulla äidiltä, tahtoisiko tämäkin lähteä illalla tanssimaan, mutta äiti vain nauroi ja sanoi, että kyllä heidän on parasta pysytellä kotona, etteivät lapset joudu häpeämään.

Emmehän me tietysti koskaan häpeäisi äitiä ja isää, mutta täytyy kyllä tunnustaa, että oli paljon mukavampi lähteä ilman heitä. Will tuli hakemaan Faithia ja Gordon minua kotoa asti, ja näin kyllä, että isää hymyilytti, ja että äiti puisti hänelle moittivasti päätään.

Donald on monta päivää uhonnut, ettei vilkaise mihinkään tanssipaikkaan päinkään, mutta jossakin vaiheessa hän katosi puku yllään ja punaiset kiharat hiusrasvalla siloiteltuna. Ja kun pääsimme seurakuntasalille, olimme lentää selällemme, sillä Donald oli siellä Millyn kanssa!

-Mitä sinä täällä teet? minulta lipsahti, mikä oli tietysti aika epäkohteliasta, sillä tietystikään minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että Milly oli paikalla. Mutta Milly vain nauroi ja sanoi, että Donald oli pyytänyt häntä tulemaan, sillä hänkin on käynyt Ballachulishissa tanssitunneilla.

Tanssiaiset olivat aivan toisenlainen tilaisuus kuin tanssitunnit. Jonotimme ovella sisäänpääsyä, ja kaikki muut joutuivat maksamaan paitsi me, joiden nimet pastori Torran oli antanut lipunmyyjälle. Don maksoi Millyn lipun. Ja kun pääsimme saliin, seinillä oli kreppipaperiköynnöksiä ja sivuhuoneessa puffetti, josta sai ostaa limonadia ja leivonnaisia.

Minulla oli ensimmäistä kertaa ylläni Faithin sininen puku. Toivoisin sen olevan jonkin muun värinen, sillä vaikka sininen sopii kyllä Faithin kultaisiin kiharoihin, se ei istu niinkään minun punaisiin palmikoihini, mutta tietystikään en voinut valittaa. Ja muuten puku on kyllä kauhean sievä, ja lisäksi minulla oli ne silkkisukat, jotka sain syntymäpäivälahjaksi, ja leveät rusettinauhat palmikoissani.

Itse asiassa minä salaa haaveilen samanlaisesta lyhyestä tukasta kuin Faithilla. Se on nyt kasvanut sen verran, että on aika sievä, ja minä vähän epäilen, ettei hän koskaan enää kasvatakaan pitkää tukkaa. Mutta muistan kyllä, että Gordon lupasi löylyttää minut, jos leikkaan oman tukkani, niin että kai minun täytyy sitten vain kärsiä.

Axel tuli Maisien kanssa eikä ollut minua huomaavinaankaan, enkä minä häntä, sillä en tosiaan ole vielä unohtanut, miten hän nolasi minut. Mutta Gordon vaikutti tyytyväiseltä ja oli oikein kiltti, hän osti minulle limonadia ja meni pyytämään monta kertaa soitettavaksi sellaisia levyjä, joita tietää minun osaavan parhaiten tanssia.

Äiti oli käskenyt meidän olla kotona viimeistään kymmeneltä, ja koska Millyn piti ehtiä samaan aikaan lähtevään linja-autoon, me lähdimme kaikki yhtä aikaa pois. Ulkona Faith loi minuun paljonpuhuvan katseen, ja me Gordonin kanssa ilmeilimme toisillemme, mutta olimme kilttejä ja kävelimme kotiin eri reittiä kuin Faith ja Will.

Donald saavutti meidät rantakadun kulmassa Millyn autolle saatettuaan, hänellä oli kädet syvällä taskuissa ja hän oli työntänyt lakkinsa takaraivolle ja vihelteli tyytyväisenä kuin mikäkin katupoika. En viitsinyt kysyä, aikoiko hän kertoa äidille Millystä, sillä ellei aikonut, Rose-täti joka tapauksessa kertoo.

Nyt minun pitää lopettaa, sillä kello on jo kauhean paljon. Mutta ajattelin kirjoittaa tämän kaiken ylös, kun joka tapauksessa on jo melkein kesäloma eikä haittaa, vaikka valvonkin.”

 Heinäkuun 1. päivänä
”En ehtinyt kirjoittaa eilen, sillä päivä oli niin touhukas, mutta päätin etten tänään lähde mihinkään, ennen kuin kerron kaikesta.

Pääsin luokaltani, se on tärkein uutinen! Numeroni eivät todistuksessa ole aivan niin hyviä kuin toivoisin, mutta yritän ensi vuonna ahkeroida enemmän. Pääasia on se, että kaikki on läpi, ja etten nolannut tutkinnossa sen enempää itseäni kuin äitiäkään. Äiti on aina vähän huolissaan meidän arvosanoistamme, sillä hänen mielestään niiden pitää olla hyviä, kun hän on opettaja. Minä en oikein ymmärrä sitä, sillä eihän hän meitä opeta.

Faith tietysti loisti joka aineessa, ja Donaldin päästötodistuksessa on laskennosta kiitettävä, mutta niin kai sen pitääkin olla, jos hän aikoo teknilliseen opistoon. Se minua lohduttaa, että Evan on laskennossa täsmälleen yhtä huono kuin minäkin! Moiran arvosana englannissa oli noussut viime vuodesta, ja äiti huomautti merkitsevästi rouva Wallacelle, että tuskin kirjallisuuskerho on ainakaan haitaksi tälle asialle ollut. Walter on kauhean tohkeissaan siitä, että on nyt toisluokkalainen, ja viis veisaa arvosanoistaan. Ja oikeastaan niin veisaan minäkin, sillä nythän on loma!

Äiti ei järjestänyt nyt mitään kutsuja, vaan me ainoastaan joimme ulkona puutarhassa mehua ja söimme kakkua tohtorilan väen ja Ramsayden kanssa. Archie tulee kotiin muutaman päivän sisällä ja sitten meille varmaan kutsutaan vieraita.

Fanny tulee kuulemma myös kotiin tänään. Mielessäni on ollut viime kesä ja se, miten kuvittelimme kaiken olevan hyvin. Missähän Stuart nyt on?”

Heinäkuun 4. päivänä
”Archie tuli tänään takaisin. Hän tuntuu kasvaneen kauheasti ’joka suuntaan’, niin kuin Moira sanoi. Mutta ei hän lihonut ole, vaan ’tullut mieheksi’, niin kuin rouva Wallace sanoi. Hän on nyt kahdeksantoista ja hänessä on jotakin uutta vakautta ja rauhallisuutta. Ehkä muuttuu sellaiseksi, kun näkee maailmaa. Onkohan Stuartistakin tullut vakaa ja rauhallinen? Ja milloin hän tulee kotiin?

Archiella oli meille paljon terveisiä ja pitkä kirje Ruthilta ja Felixiltä ja lapsilta ja kaikille tuliaisia ja hirveästi kerrottavaa. Mutta kun tee oli juotu, hän sanoi menevänsä ’vähän ulos’, vaikka äiti tuli pahoilleen, sillä hän olisi halunnut kysellä vielä kaikenlaista Berliinistä. Eikä Faith lähtenyt junille, vaikka oli vielä aamulla sanonut aikovansa asemalle Fannyn kanssa.

Emme siis olisi oikeastaan tarvinneet tietotoimisto Moiraa julistamaan, että ’Fanny oli ulkona puutarhassa ja Archie meni puhelemaan hänen kanssaan ja sitten he lähtivät kävelemään ja Archie käski minun painua tieheni’.

Äiti ja isä katsoivat toisiinsa, enkä osaa oikein sanoa, mitä se katse tarkoitti. Mutta isä sanoi Moiralle, että Archie oli aivan oikeassa ja että neljäsluokkalaiset yleensä huolehtivat vain omista asioistaan, ja se sulki kerrankin Moiran suun.

Minä lähdin junille Gordonin kanssa, joka uteli kauheasti Archien kuulumisia eikä näyttänyt olevan moksiskaan siitä, että Fanny oli tämän kanssa kävelemässä. Minä tietysti toivon, että Fanny pitäisi Archiesta, jos Archie pitää Fannysta, mutta — Stuartkin pitää Fannysta. Toivoisin niin kauheasti, että Fannykin pitäisi Stuartista, vaikka sellaista on kai väärin toivoa, sillä sehän merkitsisi että Archie tulisi onnettomaksi, enkä minä sitäkään tahdo. Mutta en minä tahdo, että Stuartkaan tulee onnettomaksi. En tiedä mitä minä tahdon!”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti