keskiviikko 14. lokakuuta 2015

32. Postissa

-Hyvää päivää, Grace, sanoi joku Gracen takaa.

-Hyvää päivää, sisar Ruskin! Grace pysähtyi niiaamaan postitoimiston ylimmällä portaalla ja avasi sitten kohteliaasti oven kätilölle, joka kompastui rappuseen, rysähti päin ovipieltä ja pelasti viime hetkessä silmälasinsa putoamasta alas katukiviin.

-Oh, kiitos, kultaseni! Kätilö asetti silmälasinsa paremmin nenälleen ja samalla pudotti laukkunsa, joka aukeni, mutta Grace oli nopeampi ja ehti nostaa sen pystyyn, ennen kuin mitään kieri ulos. -Mitä kotiin kuuluu?

-Hyvää vain, Grace sanoi ja ojensi laukun. -Archie ja Donald lähtivät aamulla Glasgow’hun.

-Pääsykokeisiinko? Toivotaan heille onnea. Hyvänen aika, miten aika kuluu nopeasti! Äiti parkasi kärsi kaksi täyttä vuorokautta, ennen kuin Archie tuli maailmaan — ja Donaldilla taas oli niin kiire, että tohtori hädin tuskin ehti paikalle, vaikka oli naapurissa valmistautumassa omiin vihkiäisiinsä! Sisar Ruskin puisti päätään hymyillen. Hän muisti käsittämättömällä tavalla jotakin merkityksellistä jokaisen kaupungin vauvan syntymästä. -Sinä taas, Grace, synnyit niin sievästi ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, että sitä oli aivan ilo seurata.

Grace tirskahti asettuessaan kätilön jäljessä jonoon, joka kiemurteli postitoimiston palveluluukkua kohti. Iltajunan tuloon oli enää vähän aikaa, ja monet halusivat saada kirjeensä ja pakettinsa lähtemään siinä.

-Onko tuossa äitisi uusi käsikirjoitus? sisar Ruskin kysyi hyväntuulisesti ja osoitti ruskeaan paperiin käärittyä pakettia, jota Grace puristi tiukasti kainalossaan.

Tyttö nyökkäsi iloisesti. Hän piti kauheasti neiti Ruskinista — ei pelkästään sen tähden, että koko kaupunki kunnioitti kätilöä huolimatta tämän kaikista kompastumisista ja tavaroiden pudotteluista ja ovipieliin törmäilyistä, vaan myös siksi, että tämä rupatteli lapsille niin luontevasti, kuin nämä olisivat olleet tasaveroisia puhekumppaneita aikuisten kanssa.

-Se on jatkokertomus erääseen lehteen, Grace selitti. -Kauhean jännittävä! Äiti on lukenut sitä iltaisin ääneen, ja me olemme saaneet sanoa mielipiteemme. Vaikka pojat eivät kyllä ole jaksaneet kuunnella, kun siinä on rakkautta.

Isabel Ruskin nauroi niin, että pudotti kädessään pitelemänsä kirjeen, ja kun hän kumartui nostamaan sitä, hattu kierähti hänen päästään lattialle.

-Kiitos, rakas lapsi, kiitos, hän sanoi, kun Grace oli poiminut hatun ylös. -Oletpa sinä huomaavainen. Niin, pojat tosiaankin tiettyyn ikään asti välttelevät rakkautta kaikin tavoin. Sen jälkeen he ovatkin useimmiten täysin sen pauloissa!

-Ei sisar Ruskinin pitäisi puhua tuollaisia lapsen kuullen, huomautti moittivalla äänellä rouva MacLean, joka oli tullut jonoon Gracen taakse.

-Miksi ei? Kyllä hän sen huomaa kohta itsekin, sisar Ruskin sanoi hilpeästi.

Grace punastui vähän ja koetti näyttää siltä kuin ei olisi kuullut. Samassa sisar Ruskinin edessä seisova rouva MacBride kääntyi ja aloitti keskustelun kätilön kanssa, ja Grace jäi omiin oloihinsa.

Hän piti kauheasti jonottamisesta, vaikka tänään oli lämmintä ja postitoimistossa tukahduttavan kuuma. Harva kiinnitti lapsiin huomiota, joten Grace sai aivan rauhassa tarkkailla ihmisiä, näiden ulkonäköä, olemusta ja esiintymistä. Hän ajatteli, että kotiin päästyään koettaisi piirtää sisar Ruskinin, niin että saisi vangituksi sekä tämän sekasortoisen olemuksen että sydämellisen herttaisuuden. Ja jospa hän saisi piirrettyä postinkantaja Chisholmin, joka tuli tärkeänä sisään univormussaan alkaakseen kantaa postisäkkejä ulos junalle vietäväksi! Tai koko tämän kiemurtelevan jonon kaikkine seisojineen, joilla oli paketteja ja kirjeitä lähdössä kauaksi maailmalle.

Kun ei enää jaksanut katsella ihmisiä, Grace alkoi haaveilla. Hän oli juuri päässyt päiväunissaan siihen asti, että uljas sankari hyökkäsi vanhaa sukulinnaa piirittävää vihollisjoukkoa vastaan yksinään pelastaakseen sankarittaren, jota rakasti enemmän kuin elämäänsä — ja joka oli sekä läpeensä hyvä että hurmaavan kaunis ja lisäksi erittäin punatukkainen — kun rouva MacLean tönäisi häntä.

-Nukutko sinä, tyttö? rouva kysyi, ja Grace tajusi, että sisar Ruskin oli jättänyt kirjeensä neiti Brucelle ja että hän oli vuorossa seuraavana.

-Anteeksi, hän mutisi nolona. -Äiti pyysi lähettämään tämän.

Kun Gracen piti myöhemmin selittää, mitä oikein tapahtui, se oli vaikeaa. Kaikki kävi niin nopeasti, että hän tuskin itsekään tajusi sitä. Neiti Bruce otti paketin ja nousi punnitakseen sen, kuten oli tehnyt varmasti tuhansia kertoja kaikkina niinä vuosina, jolloin oli hoitanut postia. Päivä oli ollut kiireinen, jono oli vielä pitkä ja junan tuloon enää vähän aikaa, joten hän koetti olla nopea, vaikka oli jo väsynyt. Niinpä hän ei huomannut, että postinkantaja Chisholm oli postisäkkejä ulos kärryihin kantaessaan nostanut puolityhjän säkin pois tieltään — suoraan neiti Brucen kulkureitille.

Tajutessaan kengänkärkensä takertuneen johonkin postineiti koetti epätoivoisesti saavuttaa tasapainonsa. Koska hän kuitenkin samalla yritti suojella haltuunsa uskottua pakettia viimeiseen asti, se ei onnistunut. Grace, joka seisoi etummaisena ja näki kaiken, kirkaisi, kun neiti Bruce kaatui koko painollaan vasemman nilkkansa päälle, niin että rusahdus kuului odotushuoneen puolelle asti.

Onneksi sisar Ruskin ei ollut ehtinyt vielä ovea pidemmälle jäätyään suustaan kiinni jonkun kaupungin rouvan kanssa. Kuullessaan Gracen huudon ja tämän takana seisovien ihmisten kohahduksen hän kääntyi vaistomaisesti ja lähti pujottelemaan takaisin luukulle. Sillä aivan kuten vastasyntyneiden lasten kanssa, ei sisar Ruskinissa ollut tietoakaan kömpelyydestä, kun häntä tarvittiin potilaan avuksi.

Sinä iltana jäivät postijunasta pois ne kirjeet ja paketit, jotka eivät olleet ehtineet päätyä postisäkkeihin ennen neiti Brucen kaatumista, mukaan lukien Bettyn käsikirjoitus. Tohtori MacDonald hälytettiin paikalle ja hän tutki neiti Brucen jalan siinä paikassa lattialla, ennen kuin käski soittaa sairasauton.

-Se on todennäköisesti poikki, tohtori sanoi. -Röntgenkuvat kertovat enemmän. Mutta joka tapauksessa teidän on nyt parasta viettää yö sairaalassa.

-Enhän minä voi — aamuposti ja… neiti Bruce änkytti kauhistuneena.

-Eikö kukaan muu voi hoitaa sitä, esimerkiksi herra Chisholm? Hänhän sen jakaakin.

-Se on lajiteltava ensiksi, neiti Bruce sanoi moittivasti, kun tohtori ei ottanut lainkaan vakavasti hänen toimenkuvaansa. -En minä voi yhtäkkiä vain sulkea postitoimistoa!

-Muutakaan vaihtoehtoa ei nyt tätä iltaa ajatellen ole, sanoi tohtori. -Grace, sinähän tekstaat niin tavattoman siististi. Kirjoita ovelle lappu, että postitoimisto on suljettu toistaiseksi.

-Ei toistaiseksi! parkaisi neiti Bruce. -Aamupäivän ajan!

Grace, joka oli Isabel Ruskinin käskystä juossut sinne tänne auttaakseen tätä antamaan ensiapua postineidille ennen tohtorin tuloa, tarttui epäröiden paperiin ja kynään.

-Aivan kuten hän tahtoo, Fergus-setä sanoi harmistuneesti. -Kunhan ovelle saadaan lappu.

Gracen käsi vapisi niin, että hän tuskin pystyi kirjoittamaan. Hän näki vieläkin silmissään neiti Brucen kaatuvan ja kuuli sen kauhean rusahduksen. Jalkaan varmasti sattui, neiti voihkaisi aina kun tohtori koski siihen laittaessaan väliaikaista lastaa tai hän itse liikautti sitä vahingossa. Ja kun sairasauto sitten tuli ja neiti Bruce nostettiin paareille, tämä parahti.

-Viettekö te Gracen kotiin, sisar? Fergus-setä kysyi Isabel Ruskinilta, joka vakuutti huolehtivansa tästä.

-Tulehan, tyttökulta, kätilö sanoi ja johdatti Gracen portaille. -Lukitaan ovi ja laitetaan tekemäsi lappu siihen — sinä tosiaan tekstaat sievästi. Olit äsken todella reipas, vaikka tämä kaikki on kovin ikävää. Anne Bruce parka. Mutta vahinko ei tule kello kaulassa! Onneksi sairaalaan saatiin röntgenlaitteisto. Tosin minua ne kuvat vähän pelottavat. Ajattelepa, että tohtori näkee niistä kaikki luusi! Se tuntuu vähän tungettelevalta, jos minulta kysytään.

Gracesta puolestaan tuntui turvalliselta kuunnella sisar Ruskinin levollista rupattelua tämän ottaessa polkupyöränsä ja taluttaessa sitä tytön vierellä. Kuin huomaamatta he olivat Koivurannassa, ja aivan luonnollisena asiana kätilö tuli sisään asti ja kertoi äidille ja isälle, mitä oli tapahtunut, niin ettei Gracen tarvinnut.

Rouva Wallace oli jo lähtenyt kotiin, mutta äiti alkoi keittää teetä sisar Ruskinille — ”olet niin kovin harvinainen vieras nykyään!” — ja tämä jäi keittiön pöydän ääreen istumaan ja puhelemaan. Evan, Walter ja Moira olivat vielä omilla teillään kauniissa kesäillassa, mutta Faith ja Grace istuivat aikuisten kanssa juomaan teetä.

-Anne Bruce parka, äitikin sanoi. -Ei hänen nyt tätä enää olisi tarvinnut joutua kärsimään. Hänellä on ollut kova elämä.

-Millä tavalla kova, äiti? kysyi Faith. -Minusta olisi kauhean hienoa olla postineiti!

Äiti hymähti.

-Se varmaan onkin hienoa. Ja hän on hyvin hieno nainen kaikkineen. Hän on varakkaasta perheestä, mutta hänen isänsä teki konkurssin, kun hän oli nuori tyttö, ja kuoli pian sen jälkeen. Anne jäi äitinsä kanssa puille paljaille, ja sitten äiti halvautui ja oli vuosikaudet vuoteenomana. Anne hoiti häntä samalla kuin postiakin.

-Eikä rouva Bruce totisesti ollut mikään romaanien sairas, jota kärsimys jalostaa, isä pisti väliin.

-Se on pakko myöntää, äiti sanoi. -Hän hyppyytti Annea minkä ehti ja moitti sitten kaikkea, mitä tämä teki. Aivan kuin Anne olisi kiusallaan vienyt hänet pois mukavasta suuresta talosta postin yläkerran pikkuriikkiseen asuntoon! 

-Eikö heillä ollut sukulaisia? sisar Ruskin tiedusteli.

-Ymmärtääkseni rouva Brucella oli veli, mutta jos olen oikein käsittänyt, tämä ei ollut erityisen innokas ottamaan sisartaan ja tämän tytärtä elättääkseen, vastasi äiti. -Oli onni, että Anne sai postineidin paikan. Mutta rouva Bruce sitoi Annen täysin, tämä saattoi tuskin lyhyesti piipahtaa missään, koska pelkäsi äidin sillä aikaa tarvitsevan häntä. Anne lähti kirkostakin aina ennen loppuvirttä. Rouva Morrison kävi joskus rouva Brucen seurana, jotta Anne sai edes hiukan hengähtää.

-Ja kun matroonasta vihdoin päästiin… isä aloitti.

-Duncan! äiti sanoi napakasti ja vilkaisi tyttöihin, mutta isä ei antanut häiritä itseään.

-…hän oli onnistunut säikyttelemään tyttärensä niin nöyräksi ja kuuliaiseksi, että tämä pelästyy varjoaankin, eikä tohdi vieläkään tehdä mitään, mitä ”äiti ei hyväksyisi”.

-Minä en muista rouva Brucea, sanoi sisar Ruskin. -Kuoliko hän ennen kuin tulin kaupunkiin?

-Niin sen täytyy olla, odotahan — aivan, siitä tuli keväällä kaksikymmentä vuotta, äiti sanoi. -Muistan sen, koska olisin tahtonut Annen tähden mennä hautajaisiin, mutta en päässyt, sillä Stuart oli vastasyntynyt. Duncan oli siunaustilaisuudessa.

-Enkä muista toisia hautajaisia, joissa olisi veisattu pelkästään kiitosvirsiä, isä huomautti. -Neiti Bruce tietysti sanoi olevansa niin kiitollinen siitä, että äiti on päässyt kärsimyksistään, mutta jos minun psykiatrikälyltäni kysyttäisiin, hän varmaankin arvelisi neidin alitajunnan kiittäneen jostakin muusta.

-Duncan! äiti sanoi taas ja rypisti kulmiaan.

Grace istui teekuppinsa ääressä ja kuunteli korva tarkkana. Hänestä ei mikään ollut niin jännittävää kuin se, että aikuiset vähän kuin unohtivat heidät ja alkoivat puhua oikeista asioista. Neiti Bruce parka todellakin! Minkälaista olisi, jos oma äiti olisi sellainen hirviö?

-Annella oli varmasti omat unelmansa elämän varalle, äiti jatkoi. -Mutta hän uhrasi kukkeimmat nuoruusvuotensa äitinsä hyväksi, eikä olisi tohtinut varmaan edes harkita, että olisi esitellyt kotona jonkun sulhasehdokkaan, jos nyt joku olisikin suostunut ottamaan hänen kaupanpäällisinään sellaisen anopin!

-Saati että rouva Bruce olisi hyväksynyt minkäänlaista vävyä, isä pisti taas väliin. -Hänellä oli kuulemma aivan käsittämätön lahja löytää moitittavaa kaikesta ja kaikista. Fergus sanoi joskus, että jos rouva Bruce näkisi Herran enkelin, hän varmaankin sanoisi tämän lentävän oudosti.

-Duncan! äiti sanoi niin tiukasti, että Grace harvoin muisti sellaista kuulleensa.

-Mutta onhan tässä ollut kaksikymmentä vuotta… sisar Ruskin sanoi hämmästyneenä. -Oh, mutta ”äiti ei hyväksyisi”?

-Aivan niin, isä sanoi ja hymähti. -Neiti Bruce tapaa päivittäin kymmeniä ihmisiä ja on hyvin ystävällinen ja herttainen, mutta säikky kuin kaniini. Ja sitä paitsi Fergus oli jo siinä vaiheessa hyvin sitoutunut Aliceen, kun vanha rouva kuoli.

-Duncan! äiti kivahti taas. -Lapset, pitäisikö teidän…

-Anna heidän kuunnella, isä sanoi. -Ei siinä ole mitään pahaa, jos he tietävät muutamia elämän tosiasioita.

Grace ja Faith vilkaisivat toisiinsa ja tunsivat itsensä tavattoman täysikasvuisiksi.

-Oh, sanoi sisar Ruskin taas. -Aivan, tohtori oli siihen aikaan poikamies.

-Ja kävi hyvin usein katsomassa rouva Bruce parkaa, vaikka tämän eteen ei mitään ollutkaan tehtävissä, isä sanoi. -Lähinnä kai hän varmisti, ettei Xantippa kiusaa tytärtään aivan kuoliaaksi.

-Oliko heidän välillään… sisar Ruskin kumartui pöydän yli ja oli kaataa teekuppinsa. Sairaalahenkilökuntaa kiinnostivat kaikki juorut, jotka liittyivät lääkäreihin.

-Minä uskon, että Anne säilytti järkensä pakenemalla unelmiin, äiti sanoi ja vilkaisi varoittavasti isään. -Ja Fergus koetti säälistä olla avuksi minkä voi. Mitään sen kummempaa siinä ei koskaan ollut.

-Lääkärin ehkä rouva äiti olisikin hyväksynyt, isä virnisti.

Grace hengähti. Ajatella, että joku toinenkin oli joskus pitänyt Fergus-sedästä kuin Alice-täti! Entä, jos setä olisikin mennyt naimisiin neiti Brucen kanssa? Silloin ei olisi Fannya eikä Gordonia eikä Gusia eikä Torquilia — tai ehkä olisi, mutta nämä eivät olisi heidän naapureitaan — olisiko Gordon hänen paras ystävänsä, jos tämän äiti olisikin neiti Bruce? Häntä aivan huimasi ajatus siitä, että asiat olisivat saattaneet olla toisella tavalla.

-Luuletko, että jalka todella katkesi? äiti sitten kysyi kuin johtaakseen keskustelun muualle.

-Olen varma. Isabel Ruskin nyökäytti päätään. -Se tietää ainakin kuutta viikkoa kainalosauvoin, ja sen jälkeen kovaa kuntoutusta.

-Kaipa postilaitos sitten lähettää sijaisen, sanoi isä. -Mutta se on pitkä sijaisuus. Ja kun taloustilanne on tällainen… Toivottavasti ne eivät saa päähänsä vaihtaa postinhoitajaa kertaheitolla nuorempaan.

-Minkä ikäinen neiti Bruce oikeastaan on? kysyi sisar Ruskin.

-Ymmärtääkseni hän on pari vuotta minua vanhempi, äiti sanoi. -Voi sentään. Vaikka sijainenkin tulisi, miten hän selviää kotonaan? Ylös asuntoon vievät muistaakseni hyvin jyrkät portaat.

-Minäpä menen kotiin sairaalan kautta, sisar Ruskin sanoi ja nousi, niin että tuoli kaatui ja Emma Wood loikkasi viime hetkessä sivuun. -Käyn katsomassa, mitä hänelle kuuluu.

-Mitä varten sisar Ruskin ei yhtään sääli itseään, vaikkei hänelläkään ole miestä? Faith kysyi, kun kätilö oli mennyt ja hän alkoi Gracen kanssa koota kuppeja tiskialtaaseen. Isä oli sanonut lähtevänsä käymään apteekilla, sillä hänellä ja herra Barclaylla oli tapana silloin tällöin istua iltaa toistensa luona ja puhua sodasta.

Äiti nauroi.

-Hyvä lapsi, eihän tässä siitä nyt ole kysymys!

-Onhan! Mutta ei kukaan sano ”sisar Ruskin parka”!

-Kuule nyt, Faith, äiti sanoi, -istu alas — ja sinä myös, Grace. Ettehän te vain käsittäneet asiaa niin, että me olisimme säälineet neiti Brucea hänen naimattomuutensa vuoksi?

-Mutta vanhanapiikana olisi kauheata olla, Faith sanoi vakavasti.

-Älä käytä tuollaisia sanoja, kultaseni. Me säälimme neiti Brucea, koska hän ei uskalla elää, tehdä asioita, joita ehkä tahtoisi tehdä. Siitä on kysymys. Sisar Ruskin on ammattinsa valitessaan valinnut myös naimattomuuden. Hän on tehnyt elämällään mitä tahtoo, ja sen tähden kukaan ei sääli häntä.

-Ei häntä kyllä kukaan huolisikaan, sillä hän on yhtä kömpelö kuin Grace, jatkoi Faith sinnikkäästi. Grace nipisti häntä, ja äiti rypisti heille kulmiaan.

-Ei naimisiinmeno ole itsessään mikään päämäärä, tytöt. Naisen elämä voi olla yhtä hyvää ja arvokasta, vaikka hän eläisi yksin. Ajatelkaa vaikkapa neiti MacGregoria. Onko hänessä teistä jotakin säälittävää?

Grace puisti vinhasti päätään, sillä hän ihaili opettajatartaan yli kaiken. Faithkin pyöritti päätään, mutta hiukan epävarmemmin.

-Teidän velvollisuutenne, äiti sanoi vakavasti, -on hankkia itsellenne oma elämä, sellainen elämä kuin itse tahdotte, merkitsi se sitten perhettä tai ammatinharjoitusta. Hyvin lämpimästi toivon, että valitsittepa miten tahansa, hankitte kuitenkin koulutuksen, joka tarvittaessa takaa teille toimeentulon. Vaikka menisitte naimisiinkin, ei teidän pidä heittäytyä sen uskomuksen varaan, että mies elättää teidät. Entäpä, jos jotakin tapahtuu? Ajatelkaa herra Brucea, joka teki konkurssin ja sitten kuoli. Jos rouva Bruce olisi voinut mennä työhön…

-Hän sairastui itse, pisti Faith väliin, sillä hän ei tahtonut millään hyväksyä äidin ajatuksia.

-Kyllä, hän sairastui, mutta minä puhun nyt periaatteellisesti. Hyvä avioliitto on Jumalan suuri lahja, mutta ei niistä ainoa. Vapaa, itsenäinen elämä, jonka käyttää omien lahjojensa kehittämiseen ja tavoitteisiinsa pyrkimiseen, on yhtä arvokas.

-Menithän sinäkin naimisiin, äiti! Faith jankutti.

-En aikonut alun perin mennä, äiti ilmoitti vakavana. -Ajattelin, että teen elämäntyöni opettajattarena ja kirjailijattarena, kasvatan uutta sukupolvea koululuokassa, vaikutan sekä heidän kauttaan että kirjoittamalla tulevaisuuteen. Olin onnellinen työssäni, kiitollinen lahjoistani, tyytyväinen elämääni.

-No miksi sinä sitten menit naimisiin? Faith tiukkasi.

Äidin silmät kimalsivat.

-Minä taisin vain huomata, että rakastin sittenkin isäänne enemmän kuin oppilaitani, hän vastasi hymyillen. -Sen tähden, Faith kulta. En siksi, että olisi ollut jotenkin säälittävää olla — mitä ikävää sanaa sinä käytitkään — vanhapiika. Päätin itse, mitä haluan elämältäni, ja minä halusin erään punatukkaisen kauppiaan.

-Etkö sinä halunnut meitä? Grace kysyi ujosti.

-Te tulitte vähän kuin kaupan päälle, äiti kiusoitteli ja silitti hänen poskeaan. -Kyllä, rakkaani, minä halusin teidät, jokaisen teistä. Jos olisin saanut päättää, teitä olisi vielä enemmänkin, mutta ehkä me tulemme jotenkuten toimeen kahdeksalla.

Grace tirskui, mutta Faith näytti yhä vielä vastahakoiselta.

-Isä kuitenkin kosi sinua, hän huomautti. -Mutta kukaan ei ole koskaan halunnutkaan naimisiin neiti Brucen tai sisar Ruskinin kanssa!

-Mistä sinä sen tiedät? äiti kysyi yhtäkkiä tiukasti. -Emme me kaikki tyrkytä itseämme ihastuksemme kohteelle niin, että koko kaupunki huomaa!

Faith lehahti hehkuvan punaiseksi ja puri huultaan.

-Etkö sinä todellakaan ymmärrä, Faith kulta, vai etkö sinä halua ymmärtää? äiti sanoi sitten lempeämmin ja vähän surullisena. -Sisar Ruskinin ja neiti Brucen ero on siinä, että toinen nauttii elämästään, toinen pelkää sitä.

-Minä… minä luulen, että minä ymmärrän, äiti, Grace sanoi ujosti. -Ja minä lupaan, että aivan varmasti teen elämälläni jotakin!

-Sinä sanot noin vain siksi, ettet pääse koskaan naimisiin, Faith sinkautti. -Sillä tuskin Gordonkaan roikkuu sinussa enää kovin kauan, kun hän tulee vähän isommaksi ja järkiinsä!

-Faith, äiti sanoi terävästi. -Mikä sinulla oikein on?

-Kaikki on vain niin… Faith käännähti äkkiä ikkunaan. -Kaikki on niin ikävää! Niin arkista! Vailla mitään jännitystä tai romantiikkaa!

Äidin suupielet värähtivät, mutta hän ei hymyillyt.

-Minä tiedän, rakkaani, hän sen sijaan sanoi lempeästi. -Mutta minä lupaan sinulle, että jännitys ja romantiikka odottavat ehkä jo kulman takana. Niitä ei vain saa hoputtaa.

-Fannylle kyllä on tapahtunut talven aikana vaikka mitä! Faith mutisi.

-Varmaankin, äiti sanoi edelleen yhtä lempeästi. -Tai varmaankin hän mielellään kertoo asiat sillä tavalla, että kuulostaa siltä, kuin hänelle olisi tapahtunut vaikka mitä. Ei, en tarkoita, että hän valehtelisi — mutta me kaikki teemme mieluusti itsestämme toisten silmissä hiukan tärkeämpiä kuin oikeasti olemmekaan. Tuskin sinä tosissasi voit ajatella Fannyn olevan sinua onnellisempi, kun hän on pienestä tytöstä alkaen joutunut olemaan talvet poissa kotoa, vieraassa kaupungissa.

-Faithia harmittaa, kun Fanny kulkee Archien kanssa iltaisin ja Will on työssä sahalla koko kesän eikä ehdi tavata Faithia, Grace tokaisi. Häntä hävetti sisaren maininta Gordonista.

-Noh, äiti sanoi terävästi. -Isä on oikeassa, te olette kaikki ylipäätään liian nuoria ”kulkemaan” yhtään kenenkään kanssa.

Seuraavan päivän Grace vietti Gordonin kanssa samoillen nummilla ja laaksoissa. He tutkivat ryöväriluolan niin syvältä kuin saattoivat ilman, että suorastaan rikkoivat kieltoa mennä sen onkaloihin, kiipeilivät vuorenrinteillä ja roikottivat jalkojaan jyrkänteiden reunoilla tavalla, joka olisi saanut kummankin äidin kauhistumaan, ja lojuivat tuulen huojuttaman heinän kätköissä katsellen sinisen taivaan yli matkaavia poutapilviä ja puhuen suurista ja tärkeistä asioista.

Heillä oli mukanaan voileipiä ja pullollinen mehua, mutta siitä huolimatta Gracella oli kiljuva nälkä, kun hän vihdoin illallisajan jo mentyä juoksi sisään kotipihan portista. Toivottavasti äiti ei olisi vihainen, kun hän oli viipynyt — mutta oli ollut niin kaunis ilma, ja huomenna hän ei kuitenkaan malttaisi lähteä mihinkään, sillä Arch ja Don olivat tulossa kotiin aamujunassa.

Naisten polkupyörä oli epäilemättä tarkoitettu nojaamaan verannan kaiteeseen, mutta se oli kaatunut nurmikolle. Grace nosti sen pystyyn ja tunnisti sen heti kätilö Ruskinin pyöräksi. Olikohan tämä tuomassa uutisia neiti Brucesta? Hän nousi kevyin askelin rappuset verannalle.

Mutta sisar Ruskinia ei näkynyt sen paremmin kuin äitiä tai isääkään.

-Missä sinä olet ollut! huusi Walter, kun hän meni keittiöön. -Minä olisin halunnut syödä sinun makkarasi.

-Minä en huomannut, että on niin myöhä, Grace sanoi. -Onko ruokaa?

-Et ole kyllä ansainnut sitä, huomautti Faith, joka tiskasi illallisastioita Evanin kuivatessa. -Oli sinun tiskivuorosi!

-Minä tiskaan huomenna, Grace lupasi auliisti, sillä Moira kiikutti ruokakomerosta hänen lautastaan makkaroineen, ja vesi kihosi hänen kielelleen. -Kenen pyörä ulkona on?

-Se on sisar Ruskinin, Moira ilmoitti. -Mutta hän meni äidin ja isän kanssa takahuoneeseen, enkä minä kuullut juurikaan heidän puhettaan, vaikka painoin korvan avaimenreikään.

-Moira! sanoi Faith ankarasti. -Niin ei saa tehdä.

-Minä kuulin vain, kun äiti sanoi, että ”eikö hän ole aivan liian nuori” ja että Faith on ”vanhempi ja vastuuntuntoisempi”. Ja sisar Ruskin sanoi, ettei tahdo arvostella, mutta että hän on saanut Gracesta edullisen kuvan, kun sinä eilen illalla postissa teit reippaasti kaiken mitä sisar Ruskin pyysi, kun vanhemmat naiset vain voihkivat ja siunailivat. Ja sitten isä kysyi, miten pitkään, kun hän ei tahdo, että sinä väsytät itsesi lomalla, sillä koulu on tärkein.

Moira lopetti aivan hengästyneenä ja silmät loistaen saatuaan tuoda julki näin paljon tärkeitä asioita, eikä huomannut lainkaan, miten kiukkuisesti Faith häneen katsoi.

-Minä en ymmärrä yhtään, mitä sinä sanot, Grace ilmoitti suu täynnä makkaraa. -Paitsi että ovella kuuntelu on hirveän rumaa.

Samassa väliovi avautui ja isä tuli keittiöön.

-Siinähän sinä vihdoin olet, Grace, hän sanoi. -Olimme jo huolissamme. Kun saat syödyksi, tule käymään takahuoneessa.

Hetken kuluttua Grace astui väliovesta. Sisar Ruskin istui isän kirjoituspöydän tuolilla, äiti kirjoituspöydällä kuin pikkutyttö ja isä hyllyjä vasten nojallaan olevien tikapuiden askelmalla.

-Sinun työnhakusi taisi tuottaa tulosta, isä sanoi hymyillen.

Grace ei ensiksi ymmärtänyt, mitä isä tarkoitti. Sitten hän punastui muistaessaan, miten oli viime syksynä kiertänyt ympäri kaupunkia.

-Neiti Bruce voi jo paremmin, sanoi sisar Ruskin ystävällisesti. -Tohtori saattaa päästää hänet pian kotiin.

-Kuka hoitaa postia siihen asti? Grace kysyi huolestuneena.

Isabel Ruskin katsoi äitiin ja kohotti kulmakarvojaan tietäväisesti, ja äiti naurahti.

-Toimisto on suljettuna jonkin aikaa, vaikka herra Chisholm koettaakin ehtiä lajitella ja jakaa osan postista, hän sanoi. -Mutta siihen liittyen sisar Ruskin tuli meille.

-Mitä sinä sanoisit pienestä kesätyöstä, Gracie? isä kysyi.

-Kesätyöstä? Grace toisti hämmentyneenä.

-Neiti Bruce haluaa saada postin auki niin nopeasti kuin mahdollista, jottei menetä työpaikkaansa, sanoi sisar Ruskin. -Ja tietysti hän pystyy hoitamaan kaiken sellaisen, missä saa istua. Mutta niin kauan, kuin hän joutuu kävelemään kainalosauvojen varassa, hän tarvitsee avukseen jonkun, jolla on terveet jalat.

Grace hengähti.

-Ei tietystikään koko kesäksi, äiti sanoi nopeasti. -Siihen me emme isän kanssa suostuisi. Mutta tahtoisitko hoitaa juoksutytön tehtäviä vaikkapa parin viikon ajan? Ehkä sitten löytyy joku toinen tilallesi. 

-Tietysti neiti Bruce tarvitsee vähän apua kotonakin, pisti väliin sisar Ruskin, joka oli selvästi suunnitellut tarkkaan potilaan kotiuttamisen. -Saisit käydä hänelle kaupassa ja auttaa siivouksessa ja ruuanlaitossa ja sellaisessa.

Grace ajatteli edessä olevia kirkkaita, lämpimiä kesäpäiviä, joiden varalle he olivat juuri tänään tehneet Gordonin kanssa innostuneita suunnitelmia. Hän ajatteli uimarantaa ja huviretkiä ja helteisiä iltapäiviä kotipihan koivujen varjossa, matkoja Glen Longiin ja sateen ropinan kuuntelemista Kuusikukkulan ullakolla, mukaan pääsyä isän kuvausmatkoille ja soutajaksi Donaldin ja Archien lähtiessä kalaan järvelle… Kaikkea sitä, mistä hän joutuisi luopumaan, jos suostuisi viettämään päivänsä postitoimistossa.

Mutta toisaalta — neiti Bruce raukka, joka oli aivan yksin maailmassa, joka pelkäsi työpaikkansa puolesta, jonka jalka oli varmasti kauhean kipeä ja josta ei kukaan muu tuntunut huolehtivan kuin sisar Ruskin! Ja pari viikkoa. Mitä pari viikkoa nyt tekisi, olisihan lomasta sittenkin vielä suurin osa jäljellä.

-Kyllä minä voin mennä, Grace sanoi reippaasti.

Äiti ja isä katsoivat toisiinsa ja hymyilivät.

-Neiti Brucen pitää tietysti pyytää vielä lupa postihallitukselta, mutta ei sen pitäisi olla ongelma, sillä hän on luvannut vastata itse kuluista — saat pienen palkkionkin työstäsi, isä sanoi nyt vasta. Grace oli iloinen, ettei ollut edes ajatellut sitä puolta asiassa ennen suostumistaan. -Ja jos se käy liian vaikeaksi ja raskaaksi, sano vain, niin saat heti lopettaa.

-En minä niin helposti väsy, Grace vakuutti.

Tullessaan ulos takahuoneesta tyttö oli aivan pyörällä päästään. Häntä oli pyydetty näin vastuulliseen tehtävään! Ei Faithia, ei Donaldia tai Archieta, vaan häntä!

Kello oli jo paljon, mutta Grace ei voinut odottaa aamuun. Hän pujahti ulos, kiipesi aidan yli tohtorilan puolelle ja heitti kourallisen soraa siihen ikkunaan, joka kuului Gordonin huoneeseen. Heitä oli ehdottomasti kielletty heittelemästä ikkunoihin yhtään mitään sen jälkeen, kun Torquil oli valinnut hiukan liian ison kiven ja rikkonut komeasti Koivurannan poikien huoneen ikkunan, mutta miten muuten hän olisi saanut Gordonin huomion!

Kasvot vilahtivat ikkunassa, ja Grace vetäytyi pensaiden suojaan odottamaan. Kohta ovi avautuikin ja Gordon juoksi ulos.

-Mitä nyt? hän kysyi uteliaana.

-Minulla on jotakin kauhean jännittävää kerrottavaa, Grace sanoi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti