torstai 15. lokakuuta 2015

33. Grace apulaisena

-Sinäpä olet tavattoman näppärä tyttö, sanoi neiti Bruce. -Kuka sinut on opettanut keittämään näin hyvää teetä?

-Rouva Wallace, Grace sanoi imarreltuna.

-Minä arvasin sen. Neiti Bruce hymyili ja nyökkäsi.

He istuivat postitoimistossa palveluluukun takana, eikä asiakkaita juuri nyt ollut. Grace oli käynyt ylhäällä asunnossa laittamassa teen ja voileipiä, sillä neiti Bruce ei syönyt koskaan lämmintä lounasta. Hän sanoi kyllä selviävänsä illallisen laittamisesta sitten, kun Grace olisi mennyt.

Grace oli ollut postitoimiston juoksutyttönä nyt pari päivää, eikä olisi koskaan voinut kuvitellakaan, että se saattoi olla niin jännittävää. Neiti Bruce itse tietenkin huolehti postitoimitusten vastaanottamisesta ja maksuista ja postin luovutuksesta ja kaikesta sellaisesta, mutta Grace kantoi paketit vaakaan ja laittoi lähtevän postin oikeisiin säkkeihin ja tänä aamuna oli jopa saanut lajitella aamujunan tuoman postin, toki niin, että neiti Bruce valvoi häntä. Lisäksi hän huolehti ylipäätään kaikesta, mihin neiti Bruce ei jalka kipsattuna kyennyt, kuten nyt vaikkapa teen keittämisestä iltapäivän rauhallisena hetkenä.

Hän oli oppinut, että kaikkein kiireisintä oli aina ennen ja jälkeen postijunan tulon, ja että postinkantaja Chisholm oli kiukkuisimmillaan juuri ennen iltajunaa, koska hän ei pitänyt iltapostin kantamisesta edes suloisina kesäiltoina, ja että ihmiset saattoivat yrittää lähettää postiaan mitä kummallisimmilla osoitetiedoilla, ja että aina oli oltava silti kohtelias (”Olen kovin pahoillani, mutta kyllä teidän täytyy kirjoittaa osoite vähän täsmällisemmin, pelkkä ’Jane ja Bill, Lanarks’ ei riitä — niin, ymmärrän kyllä hyvin, että te tiedätte talon täsmälleen, mutta katsokaas, paikallisella postinkantajalla voi olla ongelmia”). Hän osasi jo ulkoa neiti Brucen lokerikon, jossa olivat postimerkit ja pakettikortit erilaisille postilähetyksille, ja hän oli saanut seurata sivusta, miten toimittiin postilähetyksen kirjaamisessa ja rahalähetyksissä, vaikka näihin asioihin neiti Bruce ei antanut hänen koskea.

Mutta ennen kaikkea Grace oli jo ehtinyt oppia, miten tavattoman miellyttävä ja herttainen nainen neiti Bruce oli. He olivat aluksi ujostelleet toisiaan, molemmat, mikä oli tuntunut vähän oudolta, sillä eiväthän aikuiset koskaan ujostelleet ketään. Mutta pian he olivat huomanneet, että heillä oli samanlainen huumorintaju ja samanlaisia kiinnostuksen kohteita.

Neiti Brucea tuntuivat huvittavan suuresti Gracen tarinat koulumaailmasta tai tanssitunneilta, ja hänellä puolestaan oli loppumattomiin kertomuksia kaupungin asukkaista, joista jokaisen hän tapasi ainakin silloin tällöin näiden tullessa postiin. Eniten Gracea viehätti tässä se, ettei noissa kertomuksissa ollut koskaan mitään ilkeää, ei edes piilotettua piikittelyä. Neiti Bruce tuntui ymmärtävän kaikkia ihmisiä, aivan kuin hän olisi osannut lukea lähimmäistensä syvimmät ajatukset ja salaisuudet ja siksi näki mahdottomaksi tuomita heitä.

Siemaillessaan teetä, jonka oli kantanut voileipien kanssa alakertaan laakeassa vasussa, Grace ajatteli, että äiti ja isä ja sisar Ruskin eivät sittenkään tienneet neiti Brucesta paljoakaan. Tällä ei ehkä ollut juuri omaa elämää — hän puhui itsestään niin vähän kuin mahdollista, ja oli ohittanut nopeasti Gracen kysymykset valokuvista, jotka olivat yläkerran pienen asunnon piirongin päällä — mutta tämä ymmärsi kaikkien muiden elämää. Vähän kuin Rose-täti! Mutta siinä, missä Rose-täti koetti aina ratkaista kaikkien ongelmat, neiti Bruce ei koettanut yhtään mitään. Hän vain ymmärsi.

Samassa ovi aukeni ja pastori Torran tuli sisälle postitoimistoon. Neiti Bruce ja Grace piilottivat nopeasti teekuppinsa ja voileipälautasen tiskin alla olevalle pienelle hyllylle.

-Kas vain, sanoi pastori hymyillen, -teillä on täällä näköjään oppityttö, neiti Bruce!

-Grace on minulle suureksi avuksi, neiti Bruce sanoi ystävällisesti. -Olisin hukassa ilman häntä.

Grace meni aivan hämilleen tällaisista kehuista ja oli kiitollinen, kun pastori ojensi pakettikorttinsa ja hän sai juosta hakemaan oikeaa kääröä hyllystä.

-Tämä onkin oikea Flemingien päivä, pastori sanoi ottaessaan pakettia vastaan. -Veljesi palveli minua äsken kirjakaupassa. Hän aikoo kuulemma opiskelemaan alaa.

-Niin, hän uskoo kyllä onnistuneensa pääsykokeessa, ja Donald myös, Grace sanoi ylpeänä viisaista veljistään.

-Se on hyvä. Pastori nyökkäsi. -Nykypäivänä pärjää se, joka hankkii tietoa itselleen.

-Mitä sinä haluaisit tehdä, kun koulusi loppuu? neiti Bruce tiedusteli pastorin mentyä ja heidän juotuaan hiukan jäähtyneen teensä loppuun.

-En minä tiedä, Grace sanoi vähän hämmentyneenä. -En ole oikein ajatellut.

-No, sinulla on vielä aikaa — käyt koulua vielä kaksi vuotta, eikö niin? Mutta olen kuullut, että olet oikein taitava piirtämään. Kai tiedät, että sitäkin alaa voi opiskella.

-En minä tiedä, olenko niin hyvä!

-Lapsi kulta, jos olisit valmiiksi hyvä, ethän silloin edes tarvitsisi mitään koulua! neiti Bruce huomautti. -Sinulla on lahjoja, ja se riittää. Jos tahdot, voit ottaa piirustusvälineesi mukaan tänne tällaisia hiljaisia hetkiä varten. Minä usein kudon silloin, kun ei ole asiakkaita.

Grace mietti, millaista neiti Brucella mahtoi olla täällä yksinään näinä ”hiljaisina hetkinä”. Millaisia muistoja hänen päässään liikkui, mitä hän ajatteli — mistä hän haaveili? Vai osasiko hän enää haaveilla?

Kun illan ruuhka oli selvitetty, postinkantaja vienyt lähtevän postin säkit asemalle ja palannut saapuvan postin säkkien kanssa ja ne oli lajiteltu ja herra Chisholm lähtenyt iltakierrokselleen, Grace lukitsi huolellisesti postin oven. Hän oli lakaissut lattian jo neiti Brucen lajitellessa postia ja otti nyt teevasun tuodakseen sen yläkertaan samalla kun auttoi neiti Brucen kotiinsa.

Heidän ohittaessaan takaoven matkalla portaisiin postineiti vilkaisi ulos ovessa olevasta ikkunasta hiukan haikeana. Kesäilta oli ihanista ihanin, kevyt autere lepäsi kaupungin yllä ja lämpö tuntui väreilevän pikkuisessa eteisessä.

-Kas vain, sinua taidetaan odottaa, neiti Bruce sanoi ja pysähtyi hetkeksi lepäämään sauvojensa kanssa.

-Se on Gordon, Grace sanoi iloisesti nähdessään mustatukkaisen pojan, joka istui postitalon aidalla ja huvitti itseään koettamalla osua maasta poimimillaan pikkukivillä nastaan, joka oli jäänyt läheiseen puhelinpylvääseen jonkin ilmoituksen jäljiltä. -Hän on minun paras ystäväni.

-Yksi tohtorin pojista, eikö niin? Neidin ääni oli tutkimaton. -Mutta hyvä tavaton, miksi hän istuu ulkona? Toki hän voi tulla tapaamaan sinua tänne, jos osaa olla koskematta mihinkään.

-Kyllä Gordon osaa, Grace sanoi melkein loukkaantuneena. -Hänestä tulee lääkäri ja hän tietää, ettei mihinkään sellaiseen pidä koskea, mistä ei ymmärrä mitään!

Neiti Bruce nauroi. Hänen naurunsa oli heleää, melkein tyttömäistä.

-Huuda hänelle, että tulet aivan kohta, hän sanoi hyväntuulisesti. -Kunhan tuot teeastiat ylös, minä selviän kyllä sitten yksin.

Vähän ajan kuluttua Grace pujahti ulos postin takaovesta ja työnsi sen lukkoon takanaan. Häntä säälitti neiti Bruce, joka oli jäänyt yksin yläkertaan ja jolla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä ulos nauttimaan suloisesta, lämpimästä illasta. Ja siltikin hän tunsi itsekästä haikeutta, kun ei ollut saanut osallistua päivän seikkailuihin Gordonin kanssa.

Gordon liukui alas aidalta ja tuli häntä vastaan punottu kassi kädessään.

-Äitisi käski minun tuoda sinulle uimapuvun ja pyyhkeen, hän sanoi. -Rannalla on vielä väkeä ja vesi on aika lämmintä, minä kävin koettamassa.

Ilahtuneena Grace otti kassin. Kultainen äiti, jonka ansiosta hän ehtisi tänään uimarannalle!

Oli jo myöhä, kun Grace heilautti kättään Gordonille Koivurannan portilla. Ketään ei istunut verannalla, vaikka yleensä äiti ja isä viihtyivät siinä kauniina kesäiltoina. Mutta kun Grace oli levittänyt märän uimapukunsa ja pyyhkeensä pyykkinarulle kuivumaan ja meni sisälle taloon, hän kuuli pianon. Tytön sydän hypähti toivosta, ennen kuin hän tajusi, ettei se voinut olla Stuart — silloin hänet olisi haettu kotiin uimarannaltakin.

Pianon ääressä istui isä, joka soitti silmät suljettuina, paidanhihat käärittyinä, sormet koskettimilla tanssien, vaikka oikean käden pikkusormi ei aina tahtonutkaan totella. Kappale oli raju ja intohimoinen, isän koko vartalo tuntui elävän siinä mukana, ja punainen hiustupsu oli valahtanut otsalle, aivan kuin hän olisi tosiaankin tehnyt ruumiillista työtä.

Grace tiesi, mistä oli kyse: isällä oli ”huono hetki”, kuten äiti tapasi sanoa heille lapsille. Hän ei selittänyt heille, mitä se tarkoitti, mutta he tiesivät, että silloin oli parempi pysytellä vähän syrjässä ja antaa isän olla. Vain äiti sai mennä hänen lähelleen, kun hän soitti tuolla tavoin — ja Lancelot, joka makasi isän jaloissa harmaantunut pää koholla, aivan kuin valmiina puolustamaan tätä jotakin näkymätöntä vihollista vastaan.

-Gracie. Äiti nousi sohvalta ja tuli hänen luokseen puhuen hiljaisella äänellä. -Sinäpä viivyit myöhään. Huulesi ovat siniset, lapsi kulta!

-Oli niin hauska uida! Grace kuiskasi vastaan koettaen estää ääntään värisemästä, sillä hän oli tosiaan viluinen. -Kiitos, kun lähetit Gordonin mukana uimavarusteet!

-Mennään katsomaan sinulle ruokaa, äiti sanoi ja työnsi Gracen edellään keittiöön, -annetaan isän olla nyt rauhassa.

-Mikä isällä on? Grace uskaltautui kysymään, kun äiti otti hänen lautasensa lieden lämpölevyltä. -Onko hän vihainen jostakin?

-Ei hän ole vihainen, kultaseni, äiti sanoi lempeästi, istuutui Gracea vastapäätä ja nosti Emma Woodin syliinsä. -Hänen pitää tänä iltana vain saada kätensä ja ajatuksensa kiinni johonkin. Annetaan hänen soittaa. Miten päivä meni?

Grace kertoili päivän kulusta. Oli ylellistä saada istua siinä kahden äidin kanssa, vaikka olohuoneesta kuuluva musiikki tuntuikin ahdistavalta. Yhtäkkiä se loppui, pianotuoli narahti ja isä tuli keittiöön. Hänen ohimoillaan oli hikipisaroita ja hän meni sanaa sanomatta vesihanalle juomaan. Sitten hän nojasi hetken käsiään tiskialtaan reunaan, ennen kuin kääntyi. Grace huokasi helpotuksesta. Se oli taas tuttu isä, ystävällinen ja vähän veitikkamainen. ”Huono hetki” oli mennyt ohi, ja parhaassa tapauksessa sellaista ei tulisi kuukausiin.

-No, Gracie, isä sanoi, -joko sinä osaat kaikki postinumerot ulkoa?

Grace nauroi.

-Ei minun tarvitse sellaisia opetella, hän sanoi, vaikka tiesi, että isä vain kiusoitteli. -Mutta minä sain tänään lyödä leimoja kirjeisiin, enkä edes sotkenut itseäni mustetyynyllä.

-Hyvä tietää, kun seuraavan kerran tarvitsen jonkun lyömään leimoja valokuvien koevedoksiin, isä totesi. -Mutta livistäpä nyt nukkumaan, jotta jaksat taas aamulla nousta.

Kun Grace astui tyttöjen huoneeseen, Moira makasi vatsallaan vuoteessa, heilutteli sääriään ja luki Pollyannaa. Heillä oli lupa lukea vuoteessa lomalla, vaikka Grace tiesikin, ettei se oikeastaan koskenut häntä niin kauan kuin hänen piti olla aamulla virkeänä postissa.

Faith ei ollut vuoteessa. Hän istui yöpuvussaan jalat ristissä pöydällä ja katseli ikkunasta ulos, vaikka rauhallisella rantakadun pätkällä ei ollut juuri nähtävää varsinkaan tähän aikaan vuorokaudesta. Vastapäinen talo, jossa Stevensonin neidit olivat eläneet koko ikänsä, oli jo useiden vuosien ajan kuulunut Carsoneille. Herra Carson oli pankin lakimies eikä hänellä ja rouva Carsonilla ollut lapsia, mikä oli Gracesta ollut aina suuri sääli. Olisi ollut hirveän hauskaa lähettää pimeinä talvi-iltoina kadun yli merkkejä taskulampulla, kuten Anna Shirley ja Diana Barry tekivät hänen lempikirjassaan!

-Eikö vesi ollut jo kylmää? kysyi Moira, kun Grace kiemurteli ulos hiukan nahkeaksi kostuneesta leningistään.

-Vähän, mutta ei se haitannut. Oli niin mukava uida. Grace pujahti sisään yöpaitaansa ja heitti sitten päiväpeittonsa sivuun. Vuode näytti lämpimältä ja kutsuvalta, sillä vesi oli todellakin ollut enemmän kuin vähän kylmää näin iltasella. -Mitä sinä katsot, Faith?

-Hän haluaa nähdä, kun Archie ja Fanny tulevat, tiedotti Moira. -Vaikka varmaan he tulevat rantaa pitkin, koska siinä on se suuri pensas tohtorilan portinpielessä, eikä kukaan voi nähdä, jos Archie suutelee siinä Fannya.

-Ole vaiti! Faith sanoi vihaisesti. -Eivät kaikki ole yhtä uteliaita kuin sinä! Minä vain katselen kaunista iltaa.

-Onko Archie ulkona? Grace kysyi tyhmästi. Hän ei ollut katsonut poikien huoneeseen, mutta oli kuvitellut, että he kaikki olivat kotosalla. -Ei äiti sanonut mitään.

-Arch lähti kävelemään Fannyn kanssa, Moira sanoi levollisesti ja jatkoi samalla lukemistaan, kuin olisi puhunut säästä. -Ja Faith on pahoillaan, kun ei Will ole moneen iltaan pyytänyt häntä mihinkään.

-Eivät kaikki jouda juosta iltaisin laiskoina, Faith huomautti. -Sinun olisi pitänyt kattaa illallispöytä, Moira, mutta ehdit vasta hädin tuskin syömään!

-Minua ei ainakaan kukaan suudellut, Moira ilmoitti, aivan kuin se olisi jotenkin oikeuttanut myöhästymisen.

Faith liukui alas pöydältä, pujahti vuoteeseen ja otti kirjan seinähyllystä. Mutta Grace tiesi, ettei hän lukenut. Kun äiti sitten oli käynyt sanomassa heille hyvää yötä, käskenyt laittaa kirjat pois ja ruveta nukkumaan, Grace odotti niin kauan, että arveli Moiran varmasti olevan unessa ja livahti Faithin vuoteeseen.

-Mistä sinä olet pahoillasi? hän kuiskasi ja kietoi kätensä sisarensa ympäri.

Faith oli kauan hiljaa, sitten hän huokasi.

-On niin ikävää, kun Fanny katoaa aina iltaisin Archin kanssa johonkin! Ja Moira on oikeassa, Will on päivät kiinni sahalla ja iltaisin hänen pitää auttaa isäänsä kirkolla eikä hänestä ole kuulunut koko viikolla.

-Entä Ferris tai Kyle? Grace ehdotti varovasti.

-En minä tahdo heitä. Kesäyön valossa Grace näki, että sisar nyrpisti sievää nenäänsä. -En minä tiedä, tahdonko Williäkään. Tahtoisin… tahtoisin vain jonkun.

Gracesta tuo kuulosti vähän epämääräiseltä.

-Tarkoitan, että… Faith nieleskeli. -En minä tahdo ketään koulupoikaa. Archie on kahdeksantoista ja hän piirittää Fannya, mutta minua ei piiritä kukaan oikea, vaikka minä sentään kuulen, mitä ihmiset puhuvat!

-Faith, tuo oli kauhean rumasti sanottu! Grace puuskahti.

-Minä tiedän, Faith mutisi katuvana. -Mutta minä alan ajatella rumia ajatuksia, kun istun täällä säälimässä itseäni.

-Kyllähän Fanny päivisin ehtii pitää hauskaa kanssasi, kun Arch on kaupassa, Grace muistutti. -Ja nyt olisit voinut tulla vaikka uimaan Gordien ja minun kanssa.

-Me olimme jo uimarannalla koko päivän. Älä nyt välitä minusta, minä olen eri haljulla tuulella. Millaista postissa oli? Miten sinä jaksat istua siellä neljän seinän sisällä näin kauniina päivänä?

-En minä oikeastaan ehdi paljon istua, Grace virnisti. Sitten hän kertoi kaikenlaista päivästään ja huomasi ilokseen, että Faith tirskahti muutaman kerran ja vaikutti muutenkin vähemmän kireältä.

-Oletko sinä saanut tietää, onko neiti Brucea koskaan kosittu? Faith sitten kuiskasi. Äidin kanssa käyty keskustelu selvästikin yhä vaivasi häntä.

-Enhän minä voi sellaista kysyä!

-Ei sitä tarvitse kysyä, tyhmä. Eikö hän koskaan vaivu haaveisiinsa? Onko hänellä valokuvia Raamatun välissä? Kirjeitä piironginlaatikossa?

-Et kai sinä kuvittele, että minä nuuskisin hänen Raamattuaan tai piironginlaatikoitaan!

-Niin mutta sinähän voisit olla etsivinäsi jotakin, mitä hän pyytää. Minä kurkistin kerran äidin Raamatun väliin, kun pyyhin pölyjä makuuhuoneesta.

-Faith! Grace oli aivan pöyristynyt. Sitten hän ei kuitenkaan malttanut olla kysymättä: -Mitä siellä oli?

-Minä ehdin vain nähdä, että siellä oli valokuvia ja pari kirjettä ja silkkinauhalla sidottu punainen hiuskihara, mutta sitten rouva Wallace tuli minun perässäni kysymään, olinko ottanut puhtaan pölyrievun, enkä voinut katsella enempää.

-Kihara? Kenen?

-En minä tiedä. Ehkä jonkun meistä. Isän tukka ei ole niin kihara, ja hius oli aivan hentoista.

Samassa he kuulivat, miten yläkertaan tuovien rappusten toiseksi ylin porras narahti pahasti. He kaikki osasivat välttää sille astumista, mutta Archie oli ehtinyt poissaollessaan unohtaa asian. Sitten kuului kevyt kolahdus, kun poikien huoneen ovi sulkeutui.

-Meneeköhän Archie naimisiin Fannyn kanssa? Gracelta lipsahti. Hän ei ollut aikonut sanoa sitä ääneen, mutta ajatus oli pulpahtanut ulos aivan kuin itsekseen.

Faith oli kauan hiljaa. Kesäyön hämyssä Grace näki sisarensa kauniin profiilin ja pitkien ripsien kehystämät suuret silmät, jotka katselivat jonnekin kattoon. Sitten Faith vihdoin avasi suunsa.

-Fanny ei puhu minulle näistä asioista mitään. Hän ei kai tahdo vertailla veljiäni minun kuulteni. Mutta minä luulen, että… hän kaipaa hirveästi Prinssiä.

-Miksi hän sitten on Archien kanssa? Grace kysyi moittien.

-Hän kai… Faith puri huultaan. -Hän pelkää.

-Pelkää?

-Hän pelkää jäävänsä ansaan. Faith käänsi päätään ja katsoi sisareensa. -Alice-täti ja Fergus-setä ovat kahden vaiheilla, laittavatko hänet jatko-opistoon koulun jälkeen vaiko eivät. He eivät tahdo, että Fanny koulutetaan johonkin — johonkin kuuroille sopivaan ammattiin. He pitävät hänet mieluummin kotona, koska heillä on varaa. Eikä Fanny tiedä, kumpi olisi pahempi. Ei hän tahdo olla vain kuuro, jolle tiettyjen asioiden katsotaan sopivan ja tiettyjen ei — eikä hän tahdo olla vain varakas tyttö, jonka ei katsota sopivaksi ansaita elantoaan. Hän on kuin äiti, hän tahtoisi tehdä elämällään jotakin! Mutta hän pelkää, ettei koskaan pääse siihen asti, jos hänen vanhempansa saavat päättää. 

Grace nyökkäsi vähän epävarmasti. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että Fanny olisi ”vain kuuro”. Sehän oli Fanny, joka oli hirveän taitava uimari ja hyvin lahjakas käsitöissä ja jolla oli mustat silmät ja joka ei kuullut mitään!

-Eikä hänen talvensa ole aina niin jännittävä ollut, Faith jatkoi luottamuksellisuuden puuskassa. -Hän on kaunis ja nuoret miehet ihastuvat häneen ja pyrkivät hänen tuttavuuteensa, mutta kun he kuulevat hänen puhuvan tai muuten tajuavat, ettei hän kuule, he kaikkoavat pelästyneinä. Archie ja Stuart ovat ainoat, jotka eivät ole koskaan kaikonneet. Ja nyt on jäljellä vain Archie. Fanny pelkää, että ellei hän pidä tästä kiinni… hänet suljetaan aivan yksin johonkin sellaiseen maailmaan, jossa hän ei tahdo olla!

Tämän vuodatuksen jälkeen Grace ja Faith olivat taas kauan hiljaa. Grace mietti, millaista olisi, jos itse tietäisi pärjäävänsä ruumiinvammastaan huolimatta tavallisessa elämässä, mutta muut eivät ymmärtäisi sitä. Tietysti Fanny ei voisi koskaan ryhtyä puhelinvaihteen hoitajaksi tai muuhun sellaiseen työhön, jossa oli pakko kuulla, mutta muutenhan hän selvisi erinomaisesti missä tahansa.

Ja olivatko nuoret miehet todellakin niin typeriä, että luulivat Fannyn kuurouden tekevän tästä jotenkin epämiellyttävän! Äkkiä hän tunsi huikaisevaa ylpeyttä Davy-enosta, jota ei ollut haitannut se, että Miriam-täti liikkui niin huonosti, ja ennen kaikkea molemmista veljistään, siitäkin huolimatta, mitä asemalla oli tapahtunut.

-Entä kun Stuart tulee takaisin? Grace kuiskasi, käyttäen tarkoituksella sanaa ”kun”.

Faith huokasi syvään.

-Meidän pitää ruveta nukkumaan, hän mutisi. -Äiti herättää sinut aamulla aikaisin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti