perjantai 16. lokakuuta 2015

34. Sateisena päivänä

Sinä päivänä satoi. Se oli pehmeää, hiljaista, sinnikästä sadetta, jonka ropina puiden lehvistöihin oli kuin kaunista musiikkia, mutta joka kasteli vääjäämättä tiet ja nurmikot ja ulos joutuvat ihmiset sisuksiaan myöten.

Grace oli luutunnut postin lattian jo kahdesti kaikesta siitä kurasta, jonka asiakkaat toivat sisään, ja tiesi joutuvansa tekemään sen vielä useasti, mutta ei valittanut. Sisällä oli mukavaa ja kodikasta, eikä hän keksinyt mitään paikkaa, missä olisi juuri nyt ollut mieluummin.

Gordon istui työpöydällä lajittelulokerikon luona ja keri pakettinaruja siistimmille kerille. Hän oli nyt muutamana päivänä tullut aina joksikin tunniksi mukaan postiin ja ehtinyt auttaa monenlaisessa. Yhdessä Gracen kanssa he olivat yläkerrassa siirrelleet hiukan neiti Brucen huonekaluja, niin että tämän oli väljempi liikkua kainalosauvoineen keittiössä ja kamarissa, ja Gordon oli myös kantanut ostoskassin kaupasta ja nostellut painavimmat lähtevät ja saapuvat paketit, niin ettei Gracen tarvinnut ponnistella niiden kanssa. Hän oli jopa auttanut Gracea siivoamaan neiti Brucen asunnon.

Neiti Bruce oli tapansa mukaan työn ohessa kertoillut heille monenlaisia tarinoita. Tänään hän oli puhunut paljon sotavuosista, siitä, millainen kiire postissa oli, kun tuhannet ja taas tuhannet kirjeet kulkivat kotoa rintamalle ja toisinpäin. Ja lopulta hän oli kertonut siitä päivästä, jolloin Gracen äiti oli tullut tuomaan rintamakirjettä ja neiti Bruce oli joutunut antamaan hänelle nipun isälle osoitettuja kirjeitä, joissa oli leima: ”Palautetaan lähettäjälle”.

-Hyvä Jumala, neiti Bruce sanoi vieläkin kyyneleet silmissä, -minä en koskaan unohda äitisi kasvoja, lapsi! Minusta tuntui, kuin olisin omakätisesti työntänyt veitsen hänen sydämeensä. Hän kiitti — kiitti! — ja lähti, aivan kuin kaikki elämä olisi kadonnut hänestä ja jäljelle jäänyt vain pelkkä tyhjä kuori.

-Mutta ei isä ollut kaatunut, Grace sanoi kiireesti, sillä hänestä tuntui kaamealta ajatella äidin tuskaa.

-Ei. Neiti Bruce hymyili kyyneltensä läpi. -Häneltä tuli sähke — lennättimestä oli yritetty soittaa kirjakauppaan, mutta se oli tuo ilta, jolloin isäsi nimi piti lukea kirkossa, eikä kukaan ollut kotona — ja kun vastausta ei saatu, sähke soitettiin tänne. Minä muistan, miten seisoin tässä tiskin luona, tiesin että koko kaupunki oli kirkossa, että äitisi oli siellä teidän lasten kanssa odottamassa viimeistä kuoliniskua onnelleen, että tieto piti saada hänelle hinnalla millä hyvänsä. Mutta kuka sen veisi, sillä iltajuna kulki silloin myöhemmin, enkä minä saanut poistua täältä ennen sitä!

Grace värisi ihastuksesta ja kauhusta. Ajatella, että neiti Bruce oli ensimmäisenä saanut tietää isän elävän! Ajatella, ellei hän olisi saanut äidille tietoa kirkkoon!

-Rukoilin, että Jumala lähettäisi jonkun, kenet tahansa, neiti Bruce jatkoi, -ja silloin minä näin, että Callum Macaulay käveli tästä ohi. Te ette muista Callumia, mutta hän oli sellainen — no, yksi meidän Herramme vähäisistä. Minä juoksin ulos ja annoin sähkeen hänelle ja vannotin häntä viemään sen rouva Flemingille, vaikka sitten kirkkoon. Ja hän meni. Jumalan kiitos, hän todella meni, eikä unohtunut matkalle.

Grace huokasi pitkään ja onnellisena. Hän oli kuullut tämän tarinan monta kertaa, mutta ei koskaan väsynyt siihen. Miten Callum Macaulay oli tullut kirkkoon, ja miten Will MacLeanin isä oli vihdoin ymmärtänyt, että tällä oli asiaa äidille, ja miten äiti oli luullut sähkettä surunvalitteluksi ja aikonut lukea sen vasta kotona, mutta avannut sen sittenkin siinä kirkon penkissä. Hän oli ollut vauva ja äidin sylissä, ja rouva Wallace oli saanut hänestä viime hetkessä kiinni, kun äiti oli pyörtynyt.

Tämä kohta kertomuksesta oli aina viehättänyt Gracea erityisesti — että juuri hän oli ollut äidin sylissä, kun äiti sai tietää, että isä eli sittenkin!

-Äiti sanoo, ettei hän ole koskaan muulloin nähnyt isän itkevän niin kuin silloin, kun kaikki luulivat Duncan-sedän kaatuneen, sanoi Gordon, joka ei tahtonut jäädä sivuun tarinasta.

-Me itkimme kaikki, sanoi neiti Bruce lempeästi. -Kauppias Fleming on hyvä mies, ja hän teki rintamalla suuria asioita, ja kun me luulimme, ettei hän tulisi enää takaisin, se tuntui niin väärältä.

-Mitä asioita? Grace kysyi yhtäkkiä toiveikkaasti. -Äiti ei halua kertoa, miksi isä on saanut Viktorian ristin!

-Niinkö? sanoi neiti Bruce. -No, hän kertoo kyllä aikanaan. Annapa minulle kipulääke, Grace kultaseni, jalkaani koskee.

Pettyneenä Grace nousi hakemaan pulveria. Miten tyhmä hän olikaan! Miksi hän oli mennyt sanomaan, ettei äiti ollut kertonut — olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei aina niin hienotunteinen neiti Bruce myöskään silloin kertoisi! Mutta hän olisi mielellään tahtonut tietää, sillä asiasta ei puhuttu ja tädit ja enot vaihtoivat puheenaihetta, jos hän yritti kysellä. Tuskin isä mitään pahaa kuitenkaan oli tehnyt, jos hänet oli kerran palkittu?

-Tämä on viimeinen, Grace sanoi ojentaessaan pulveripussin ja vesilasin neiti Brucelle.

-Viimeinen? Hyvä tavaton, luulin, että niitä on vielä.

-Ei, Grace puisti päätään, -te otitte eilen kolme ja tämä on tänään jo toinen.

Neiti Bruce heitti pulverin kurkkuunsa ja joi veden.

-Totta kyllä, hän myönsi. -Jalkaa on särkenyt aika viheliäisesti. En tiedä, mitä minä teen sen kanssa.

-Koska isä tulee katsomaan sitä? Gordon tiedusteli heti asiallisesti. -Minä voin sanoa hänelle.

-Älä, lapsikulta, neiti Bruce kielsi nopeasti. -Mitäpä hän sille voi. Pelkään, että hän tahtoo minut sairaalaan, ja siihen en rupea.

-Sairaalassa saisitte levätä, Grace sanoi arasti.

-Tyttökulta, ellen minä pysty hoitamaan työtäni, postilaitos lähettää tänne jonkun toisen, ja mitä minä sitten teen? Ei minulla ole varaa maksaa korkeita lääkärinlaskuja nytkään, saati jos jään työttömäksi.

-Isä antaa alennusta, jos tietää ettei… Gordon aloitti, mutta vaikeni nopeasti nähdessään neiti Brucen ilmeen. Vaikka hän oli vasta kolmetoistavuotias poika, hänkin tunnisti loukatun ylpeyden, kun sellaista näki. -Tarkoitan, että hän tahtoo pitää hyvää huolta potilaista.

-Sen hän kyllä tekee, sanoi neiti Bruce. -Ja siksi hän kirjoitti minulle suuren reseptin kipulääkkeestä. Grace, oletko niin hyvä, että soitat apteekkiin ja pyydät, että laittavat minulle uuden pakkauksen. Resepti jätettiin sinne ja siinä pitäisi olla vielä jäljellä. Jos jompikumpi teistä viitsisi juosta sitten hakemaan lääkkeen, minulla on sateenvarjo yläkerrassa.

Gracea hiukan ujostutti soittaa noin tärkeää asiaa, varsinkin kun kuuntelemassa oli Gordon, josta tulisi lääkäri ja joka ymmärsi kaikesta tällaisesta paljon enemmän. Mutta puhelin oli seinällä ja neiti Brucen olisi ollut kainalosauvoineen hankala seistä siinä puhumassa. Niinpä hänen ei auttanut kuin totella.

Puhelimeen vastasi herra Barclay. Grace tajusi punastuvansa. Hän ei ollut koko kesänä ollut Axelin kanssa tekemisissä, sillä häntä harmitti vieläkin tämän aiheuttama hälinä juhlasalissa. He olivat nähneet joskus elokuvateatterissa tai uimarannalla, mutta Grace oli kääntynyt selin eikä ollut poikaa huomaavinaankaan. Nyt häntä jotenkin nolotti puhua tämän isän kanssa.

-Vai niin, se on Grace, sanoi herra Barclay ystävällisesti langan toisessa päässä. -Isäsi kertoikin, että olet neiti Brucen apuna postissa. Se on hienoa. Odotahan, kun katson — kyllä, resepti on meillä ja siinä on annoksia jäljellä. Laitan pakkauksen valmiiksi ja pyydän tohtoria varmuudeksi uusimaan määräyksen. Hakemaan? Kuulehan, minä käyn tuomassa sen, kun lähden töistä. Sinun on turha kastella itseäsi sen tähden, jos neiti Bruce vain pärjää siihen asti. Kyllä, se menee tiliin. Asia on kunnossa.

-Hyvänen aika, neiti Bruce sanoi hämmentyneenä puhelun loputtua, -tuoko hän sen? En minä ajatellut, että kukaan näkisi sellaisen vaivan. Kovin ystävällistä häneltä.

Seuraavat tunnit olivat taas kiireisiä sekä lähtevän että saapuvan postin parissa. Vaikka Gracesta hiljaiset hetket tarinoineen olivat lumoavia, hän nautti myös siitä, että sai juosta ja touhuta, varsinkin nyt, kun hän alkoi jo hiukan tietää mitä teki ja saattoi jopa neuvoa Gordonia. Tietysti neiti Bruce oli se, joka kantoi suurimman vastuun, mutta hänen ei enää tarvinnut joka asiassa opastaa Gracea, kun tämä kantoi kirjeitä ja paketteja suuntaan ja toiseen.

-Hyvä tavaton, sanoi neiti Bruce, kun herra Chisholm oli itsekseen mutisten lähtenyt päiväkierrokselleen sateeseen, -en olisi uskonut, että tässä säässä riittää näin paljon asiakkaita!

-Jos kaikilla on aikaa kirjoittaa, kun sataa? ehdotti Grace.

Neiti Bruce nauroi. Hän nauroi nykyään usein.

-Se on kyllä totta, hän myönsi. -Kuulehan, Grace, viitsitkö juosta ylös laittamaan teetä. Keitä niin paljon, että siitä riittää herra Barclayllekin. Se on vähintä, millä voin häntä kiittää, jos hän lähtee varta vasten tuomaan lääkettäni kotiin asti tässä säässä.

Grace juoksi portaat ylös neiti Brucen pieneen asuntoon ja laittoi vesikattilan tulelle. Sen kiehuessa hän nosti vasuun kupit ja lautaset, teki voileipiä ja otti esiin skonssit ja pienen hillopurkin, jotka rouva Wallace oli aamulla laittanut hänen mukaansa, koska ”eihän se naisparka saa edes leivotuksi itselleen mitään tuoretta”. Oli hauskaa puuhailla tässä pikkuriikkisessä asunnossa — aivan kuin olisi päässyt astumaan sisään nukkekaappiin, jollainen tohtorilan Fannylla oli ja jolla he saivat Moiran kanssa joskus leikkiä!

Mitatessaan teetä kannuun Grace ajatteli, että hänellä olisi nyt ollut mitä loistavin mahdollisuus tutustua neiti Brucen Raamattuun ja piironginlaatikoihin. Mutta tuon Faithin neuvon seuraaminen tuntui aivan mahdottomalta. Neiti Bruce luotti häneen ja oli niin hyvä ja ystävällinen. Hän ei koskaan voisi pettää tämän luottamusta, ei sittenkään, vaikkei tämä saisi koskaan tietää!

Mutta sehän ei voinut olla väärin, että hän hiukan vilkaisi piirongin päällä olevia valokuvia. Perhekuva viehättävän talon edustalla, hääkuva, jossa olivat varmaankin neiti Brucen vanhemmat, kuva nuoresta tytöstä kissan kanssa — se oli tietysti neiti itse, vain hiukan vanhempana kuin Grace nyt. Kaikki näyttivät niin tyytyväisiltä ja onnellisilta, he eivät tienneet, mitä elämä heidän eteensä heittäisi. Gracea värisytti. Hän ajatteli tarinaa isän palautetuista kirjeistä ja mietti, millaista heidän elämänsä olisi nyt, jos tieto isän kaatumisesta olisi ollut totta. Millaista olisi, ellei olisi toista vanhempaa, kuten Axelilla ja Ionalla ei ollut äitiä?

Samassa hän tajusi veden kiehuneen jo hyvän aikaa ja kiiruhti kaatamaan sen kannuun. Viime hetkessä hän sieppasi vielä keittiön pöydältä hapsureunaisen liinan mukaansa.

-Hyvä tavaton, sanoi neiti Bruce hämmästyneenä, kun Grace alakerrassa levitti työpöydälle liinan ja kattoi sen päälle kupit ja voileivät ja skonssit ja hillon, -en minä tiennyt, että me juhlimme jotakin!

-Minusta on vain mukavaa kun on sievää, sanoi Grace iloisesti. -Hillo on meidän omista omenoistamme, ja skonssit rouva Wallace leipoi tänä aamuna.

-Rouva Wallace on tavattoman ystävällinen, neiti Bruce sanoi liikuttuneena. -Kerro hänelle ja äidillesi paljon terveisiä.

-Tytöt haluavat aina järjestää niin kauheasti, sanoi Gordon, jonka mielestä oli ollut hauskaa juoda teetä nimenomaan ilman mitään liinoja ja muita kahlitsevia sivistyksen merkkejä, joista hän sai kotona kyllikseen.

Samassa ovi kävi ja herra Barclay astui sisään. Hän kääntyi ja puisteli sateenvarjonsa kuivaksi portaille, pyyhki jalkansa huolellisesti kynnysmattoon ja pahoitteli, että sittenkin toi sisään märkyyttä ja rapaa.

-Kas tässä, hän sitten sanoi ja kaivoi takkinsa taskusta lääkepussin, -nämä riittävät vähäksi aikaa, ja tohtori uusii reseptin, niin että saatte lisää kun tarvitsette.

-Suurkiitos, neiti Bruce sanoi ja otti paketin vastaan palveluluukusta. -En tiedä, miksi sitä niin kovin särkee — eihän minun tarvitse edes rasittaa sitä, kun minulla on näitä näppäriä apulaisia.

-Teidän pitää puhua tohtorille, sanoi herra Barclay. -Hän voisi ottaa uudet röntgenkuvat.

-Ei toki, se on kallista puuhaa, neiti Bruce sanoi nopeasti. -Mutta tulkaa tälle puolelle — Grace on kattanut meille oikein herkullisen teepöydän, ja te tarvitsette kuumaa juotavaa tuon koiranilman jälkeen.

-Vai niin, sanoi herra Barclay ja kurkisti sisään, -minä luulin, että taiteilijat ovat epäkäytännöllisiä, mutta Gracellahan on lahjoja myös taloudenhoidossa. Sinusta tulee vielä aivan erinomainen vaimo jollekin onnelliselle nuorelle miehelle.

Grace punastui sekä taiteilija- että vaimo-nimitysten tähden, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, kun Gordon yhtäkkiä tiuskaisi:

-Ei Grace hoida mitään taloutta! Minä kyllä pidän hänestä huolta, niin ettei hänen tarvitse olla mikään piika!

Ilmoitus tuli niin äkäisesti ja äkkinäisesti, että kaikki kääntyivät tuijottamaan poikaa. Grace punastui kahta pahemmin. Hyvä tavaton, oliko Gordon seonnut — mitä tämä oikein tarkoitti…

-Taloustöiden osaamisesta ei ole koskaan haittaa, neiti Bruce katkaisi ystävällisesti kiusallisen hiljaisuuden. -Mutta tulkaa nyt sisään. Väliovi on auki.

Herra Barclay totteli, sitten hän pysähtyi katsomaan neiti Brucen kipsattua jalkaa, jota tämä piti matalalla jakkaralla.

-Sallitteko… Ellette halua vaivata tohtoria, voisinko minä vilkaista? Tarkoitan, että joskus kipsi on liian löysä tai kireä, ja se aiheuttaa kipua. En minä mikään lääkäri ole, mutta olen törmännyt työssäni kaikenlaiseen.

-En minä voi vaivata… neiti Bruce sanoi arasti.

-Joisin teetä sitten paremmalla omallatunnolla, herra Barclay sanoi, ja hänen hymynsä lämpö ylsi ruskeisiin silmiin asti.

-Hyvänen aika, en minä ollenkaan tarkoittanut, neiti Bruce mutisi, mutta herra Barclay muitta mutkitta tarttui varovasti kipsattuun nilkkaan, kohotti sitä, istuutui jakkaralle ja laski jalan syliinsä.

Grace tunsi yhä vielä poskiensa kuumottavan Gordonin tokaisun vuoksi ja oli vetäytynyt hiukan syrjään. Sieltä hän katsoi neiti Brucea yhtäkkiä aivan kuin uusin silmin. Hän ei ollut vielä piirtänyt tästä kuvaa, vaikka oli sellaista suunnitellut, ja huomasi äkkiä ajattelevansa, millaisen siitä tekisi.

Postineidillä oli yllään tummanharmaasta, pienikuvioisesta painokankaasta ommeltu pitkähihainen ja korkeakauluksinen leninki — sama leninki, jonka Grace muisti nähneensä hänellä iänkaiken. Sen malli ja mitta oli vanhahtava ja siitä näki, että se oli pesty lukemattomia kertoja, hellästi ja huolellisesti, kulumia ja värjäytymiä varoen, mutta siltikin niin monta kertaa, että neiti Brucella ei ollut varmaankaan varaa uusiin vaatteisiin — tai sitten pukujen hankkiminen oli asia, joita ”äiti ei hyväksynyt”. Vain kalvosimet olivat uudehkot, sillä niitähän oli pakko uusia.

Terveessä jalassaan neiti Brucella oli paksu puuvillasukka ja tukevatekoinen kenkä, vaikka oli kesä. Grace tunsi yhtäkkiä hirvittävää kiusausta seuraavan kerran yläkerrassa käydessään kurkistaa neidin vaatekomeroon nähdäkseen, olikokaan tällä toisia kenkiä, sellaisia kevyempiä remmikenkiä, jollaisia jopa rouva Wallace käytti kesäaikaan. Neiti Brucen tummat hiukset oli kammattu keskeltä jakaukselle ja vedetty sileästi taakse nutturaan niin, että korvat peittyivät. Hänellä ei ollut mitään koruja, ei edes rintaneulaa tai muistosormusta. Oliko kaikki menetetty aikanaan konkurssissa, vai eikö ”äiti hyväksynyt” korujen käyttöä arkipäivänä?

Ja sittenkin Grace tajusi, että kömpelöstä ja ankeasta ulkoasustaan huolimatta neiti Brucessa oli jotakin tavattoman viehättävää. Silmät olivat lempeät, suu kaunismuotoinen, kasvoissa jotakin nuorekasta, melkein tyttömäistä, kuten hänen naurussaan. Ja yhtäkkiä Grace tajusi myös, että herra Barclay oli huomannut saman. Tämä istui matalalla jakkaralla kuin pikkupoika kipsattu jalka sylissään, mutta hänen kasvojensa yli kulki häivähdys, aivan kuin hän olisi herännyt pitkästä unesta aurinkoiseen aamuun ja hiukan hätkähtänyt sen kirkkautta.

-Kipsi näyttää olevan aivan sopiva, hän sanoi kuitenkin hyvin asiallisesti, ja Grace ajatteli, että oli varmasti nähnyt omiaan. -En sitä epäillytkään, tohtori ei yleensä kipsaa huolimattomasti. Mutta huomaan, että jalka on hiukan turvoksissa. Pidättekö te sitä aina tässä jakkaralla, kun olette työssä?

-Pidän kyllä, sanoi neiti Bruce ja vaikutti helpottuneelta, kun herra Barclay nousi ja laski irti hänen jalastaan. -Tohtori sanoi, että sen on hyvä olla koholla.

-Tohtori on aivan oikeassa, mutta minä pelkään, että tämä jakkara ei riitä. Työtuolinne on niin korkea, että tarvitsisitte myös jalan alle jotakin korkeampaa. Onko teillä mitään?

-Keittiöjakkara, neiti Bruce sanoi epäröiden. -Mutta tarvitsen sitä ylhäällä asunnossa — istun sillä, kun laitan ruokaa tai tiskaan.

-Kuulehan, nuori mies, sanoi herra Barclay Gordonille, -juokse hakemaan se tuoli tänne — ja tuo mukanasi myös jokin tyyny, jos löydät.

Gordon näytti siltä, kuin ei olisi ollut erityisen halukas ottamaan vastaan määräyksiä Axel Barclayn isältä, mutta saatuaan Gracelta ankaran katseen katosi takaportaisiin. Vähän ajan kuluttua hän palasi mukanaan jakkara ja kirjo-ompelein somistettu tyyny, yksi niistä harvoista onnellisempien vuosien muistoista, jotka neiti Bruce oli äitinsä kanssa saanut mukaansa pakkohuutokaupasta kauan sitten.

-Kas näin. Herra Barclay vaihtoi korkeamman jakkaran tyynyineen neiti Brucen jalan alle. -Nyt se on tarpeeksi koholla, ja tyynyn ansiosta teidän ei tarvitse jännittää jalkaa, jotta se pysyisi paikallaan, vaan saatte pitää sitä aivan rentona.

-Mutta…

-Tehdäänpä nyt niin, sanoi herra Barclay reippaasti, -että työpäivän päättyessä nämä teidän mainiot apulaisenne juoksuttavat tämän tuolin takaisin ylös, jotta voitte käyttää sitä taloustöissä. Ja huomisaamuna minä lähetän Axelin tuomaan meidän keittiöjakkaramme teille lainaksi. Meillä ei sitä käytä kuin tyttäreni, kun hänen pitää yltää ottamaan jotakin ylähyllyltä, ja Iona selviää kyllä muutaman viikon ilman.

-Mutta enhän minä voi…

-Miksi ette? Herra Barclay hymyili. -Minä luulen, että teidän jalkasärkynne helpottaa piankin.

Neiti Bruce näytti kauhistuneelta, aivan kuin hänelle olisi ollut täysin mahdoton ajatus, että joku tahtoi tehdä pyytämättä hänen hyväkseen jotakin niin suurta kuin lainata keittiöjakkaraansa. Gracen tuli äkkiä neitiä tavattoman sääli, ja hän sieppasi pannunmyssyn pois teekannun päältä.

-Juodaan nyt, ennen kuin se jäähtyy! hän sanoi hilpeästi.

Niin he joivat teetä, asettuen hienotunteisesti sen verran sivummalle, etteivät sisään tulevat asiakkaat huomaisi neiti Brucen pitävän teekutsuja postitoimistossa. Herra Barclay kyseli ja kertoi kaikenlaista niin hauskaa, että lopulta Gordonkin innostui osallistumaan keskusteluun. Millään tavalla herra Barclay ei osoittanut, että olisi edes tiennyt Gracen murjottavan Axelille.

-Nyt minun pitää mennä, hän sitten sanoi ja laski kuppinsa työpöydän reunalle. -Sinun nuorempi sisaresi ja muutamia muita pikkutyttöjä on meillä Ionan seurana, Grace, ja minä vähän pelkään, mitä he ovat saaneet siellä aikaan… Suurkiitos teestä ja erinomaisista tarjoiluista. Tällainen kelpaisi minulle toistekin.

Vihjaus oli niin ilmiselvä, että neiti Bruce naurahti hiukan ujosti.

-Tervetuloa vain, hän sanoi ystävällisesti. -Tarkoitan, että jos lainaatte jakkaraanne — pitäähän siitä maksaa vuokraa.

-Minun puolestani voisitte sitten vuokrata sen vaikka eliniäksi, sanoi herra Barclay, -tarkoitan, että olen harvoin saanut näin erinomaisia voileipiä.

Hänen selityksestään huolimatta neiti Bruce yhtäkkiä punastui, ja sitten hän tuntui häkeltyvän punastumistaan niin, että punastui yhä syvemmin. Mutta herra Barclay ei ollut huomaavinaan, vaan otti hattunsa ja sateenvarjonsa, vannotti lapsia muistamaan, että neiti Bruce tarvitsisi illalla keittiöjakkaraa yläkerrassa, hyvästeli ja meni.

Hänen lähtiessään samassa ovenavauksessa sisään tuli muutamia asiakkaita, ja sen jälkeen neiti Brucella ja Gracella riitti puuhaa. Gordonin piti mennä kotiin, ja hän vaikutti vähän pahantuuliselta. Hän oli saanut isältään harvinaisen luvan lähteä seuraavana päivänä tämän mukana potilaskäynneille, eikä ankaran sisäisen taistelun jälkeen lopultakaan malttanut luopua tuosta onnesta, vaikka se merkitsikin poissaoloa postista juuri silloin, kun Axel Barclay oli sinne tulossa.

Grace huomasi, että neiti Brucen kädet vapisivat vähän, kun tämä laski vaihtorahoja, ja että neiti oli pari kertaa vähällä antaa vääränlaisen postimerkin asiakkaalle. Mutta neiti Bruce ei pyytänyt koko illan aikana kipulääkettä, ja kun postin sulkeuduttua Grace otti keittiöjakkaran viedäkseen sen takaisin yläkertaan, hän huomasi, että neidin kipeä jalka ei ollut enää yhtä turvoksissa.

-Joskus pienillä asioilla saa aikaan suurta, neiti Bruce sanoi ja otti kainalosauvansa.

-Se on aivan totta, Grace myönsi, vaikka hän ei ollut aivan varma, puhuiko neiti Bruce nilkastaan.

4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Niin, eikö olekin hienoa, kuinka taitavasti Grace kattoi teetarjoilun!

      Poista
  2. Kaisa, olen Tuazophian kanssa samaa mieltä, en sinun!!!!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt Grace kyllä pahastuu, joa olette sitä mieltä, ettei hän osaa kattaa... :D

      Poista