lauantai 17. lokakuuta 2015

35. Postitoimiston hovi

-Voi poika kulta, sanoi neiti Bruce, -tämä on aivan liikaa.

-Eikä ole, Axel Barclay ilmoitti hilpeästi. -Se on jakkara.

Neiti Bruce nauroi.

-Isäsi on oikein ystävällinen, hän sanoi. -Kerro hänelle kiitokseni.

-Hän sanoi tulleensa kohdelluksi täällä kuin piispa pappilassa, ja että jakkara on vähintä millä hän voi kiittää Gracen erinomaisesta teetarjoilusta, Axel ilmoitti.

Grace ei ollut kuulevinaan. Hän lajitteli vastatullutta postimerkkilähetystä lokerikkoon niin keskittyneesti, että kuka tahansa olisi ihaillut moista työlle omistautumista.

-Voinko minä olla jotenkin muuten avuksi? Axel sitten kysyi.

Eikö tuo sietämätön poika aikonut lainkaan lähteä! Grace sujautti lokerikon tilaansa palvelutiskissä, käännähti mielenosoituksellisen napakasti ja meni laskostamaan tyhjät postisäkit, joiden aamun postijunassa tullut sisältö oli jo herra Chisholmin polkupyörän sivulaukuissa matkalla vastaanottajilleen.

-Grace kaipaa ehkä ikäistään seuraa, sanoi neiti Bruce. -On väärin, että hän joutuu ikävystymään koko päivän kahdestaan tällaisen tädin kanssa.

-Ei teidän kanssanne varmastikaan ikävysty, Axel sanoi kohteliaasti. -Eikä Grace halua nähdäkään minua.

-Hyvänen aika! Miksi ei? neiti Bruce kysyi, aivan kuin ei Grace olisi ollut paikalla.

-Minä nipistin häntä koulun juhlasalissa niin, että hän kirkaisi. En minä tarkoittanut, että hän kirkaisisi, tietenkään, tahdoin vain sanoa hänelle jotakin. Mutta hän on murjottanut siitä pitäen.

-No, sanoi neiti Bruce miettiväisesti, -sinä et ehkä voi häntä siitä moittia, vai mitä?

-Mutta minä pyysin heti anteeksi, Axel huomautti. -Ja kerroin rehtorille, että se oli minun syyni. Niin että kyllä Grace on minusta vähän sydämetön.

-Sitä minä en usko, sanoi neiti Bruce. -Minusta Grace on tavattoman herttainen ja ystävällinen. Mutta toisaalta on kyllä hirvittävän noloa kirkaista koulun juhlasalissa. Minä ainakin olisin hävennyt silmät päästäni, vaikkei se olisikaan ollut oma syyni.

-Minä olen joskus vähän ajattelematon, Axel totesi nöyrästi.

-No, sanoi neiti Bruce miettiväisesti, -anteeksi tuskin voi pyytää liian monta kertaa, vai kuinka sinä sen ajattelet? Varmasti Graceakin harmittaa, sillä eihän kukaan tahdo olla riidoissa, jos voisi olla sovinnossa.

-Hyvä on, hyvä on! Grace puuskahti. -Ei teidän tarvitse pelata enempää teatteria. Mitä sinä tahdot, Axel?

-Minulla on ollut vain niin ikävää, kun en ole paljon nähnytkään sinua, poika sanoi nöyrästi. -Ja jos olenkin nähnyt, MacDonald on roikkunut sinussa kuin mikäkin iilimato.

-Ei hän ole iilimato, Grace tiuskaisi. -Hän on minun paras ystäväni!

-Hän ei ole kuitenkaan nyt täällä.

-Ei olekaan. Hänellä on omakin elämä!

Neiti Bruce päästi epämääräisen äännähdyksen ja yski nenäliinaansa.

-Kas niin, hän sanoi, -mitäpä jos näyttäisit Axelille, miten tarkka vaaka meillä on. Minä luulen, että se saattaa kiinnostaa häntä.

Niin se kiinnostikin, kuten kaikki muukin postitoimistossa. Grace oli ylpeä siitä, että tiesi ja osasi jo niin paljon, ja aivan kuin vahingossa hän huomasi puhelevansa Axelille yhtä iloisesti kuin ennenkin. Oli itse asiassa ollut aika ikävää murjottaa, sillä hän piti Axelista.

Siitä pitäen Gordon tai Axel, joskus jopa molemmat yhtä aikaa, olivat usein Gracen seurana postitoimistossa. Välillä Grace kysyi huolissaan neiti Brucelta, oliko se sopivaa, eivät kai he olleet häiriöksi tai aiheuttaneet jotakin epäjärjestystä. Mutta neiti Bruce vakuutti, että pojista oli ainoastaan iloa ja hyötyä, sillä he osasivat tosiaankin olla ”koskematta asioihin, joista eivät mitään ymmärrä”.

Kätilö Ruskin kävi toisinaan postissa kysymässä, miten asiat sujuivat, viihtyikö Grace ja oliko hänestä apua neiti Brucelle. Molemmat vakuuttivat kaiken käyvän aivan erinomaisesti. Postityö ja neiti Brucen tarinat ja kaikki toimistossa käyvät ihmiset olivat Gracesta niin jännittäviä ja mielenkiintoisia, ettei hän enää tuntenut lainkaan haikeutta ollessaan päivät sisätiloissa. Jopa siivoaminen ja pyykinpesu yläkerrassa oli jännittävää ja hauskaa. Ehtihän hän ulos iltaisin ja lauantai-iltapäivisin ja sunnuntaisin!

Ja sitä paitsi postissa hän tapasi Axelin ja Gordonin lisäksi muitakin ystäviään, sillä postiasioiden hoitaminen oli tullut oikein suosituksi kaupungin lasten keskuudessa sen jälkeen, kun Grace oli aloittanut työnsä. Tyttö ei muistanut nähneensä esimerkiksi Coraa yhtenäkään aiempana kesänä näin usein, ja jo sen takia kannatti olla auttamassa neiti Brucea.

Kun siis isä heinäkuun lopulla kysyi, pyytäisikö hän sisar Ruskinia etsimään neiti Brucelle uuden apulaisen, jotta Grace saisi viettää lomaa, tämä aivan kauhistui.

-Voi ei! Meillä on niin mukavaa! hän huudahti.

-Mutta syksy on pitkä, isä muistutti. -Haluaisin, että saisit olla ulkona auringossa ja koota voimia.

-Saanhan minä olla auringossa aivan tarpeeksi. Isä kiltti, ethän sinä kiellä minua jatkamasta? Grace rukoili. -Neiti Bruce on niin ystävällinen!

-Sinulla on siellä kuulemma oikea hovi, Archie irvisti. -Puolet kaupungin nuorisosta. En tiedä, mitä postihallituksessa sanottaisiin, jos tiedettäisiin.

-Ei neiti Bruce anna kuin Gordonin ja Axelin tulla palvelutiskin taakse!

-Vai ei. Minä kuulin, että siellä ovat käyneet Moira ja Iona Barclay ja Maisie Armstrong ja…

-Asiakkaina, ilmoitti Grace ylhäisesti. -Tai no, Iona saa joskus tulla sisään, ettei hänen tarvitse olla yksin kotona, kun herra Barclay on työssä. Mutta ei kukaan muu. Mitä isä sanoisi jos tietäisi, että sinä ja Fanny…

-Ole vaiti, tiuskaisi Archie ja punastui vähän.

-Niin, herra Barclay käy kai postissa myös toisinaan, äiti tarttui vain osaan Gracen sanomisista.

-Sappho, isä sanoi varoittaen, mutta äiti ei ollut kuulevinaan.

-Hän tulee aika usein teeaikaan, Grace nauroi. -Hän pitää kai kauheasti teestä.

-Tee on hyväksi kaikin tavoin, äiti myönsi, eikä katsonut isään, joka rypisti kulmiaan. -Herra Barclay parka joutuu laittamaan sen aina itse, ja senhän tietää, millaista se miehiltä on.

-Hänen mielestään minä keitän kauhean hyvää teetä, Grace myönsi ylpeänä. -Ja hän tuo usein mukanaan leivoksia Bobby-tädin kahvilasta.

-Niinkö? äiti kysyi kiinnostuneena. -Neiti Brucelleko vai teille kaikille?

-Sappho, isä sanoi ja kuulosti epätoivoiselta.

-Meille kaikille tietysti. Mutta enimmäkseen bebejä, sillä neiti Bruce sanoi kerran pitävänsä niistä kaikkein eniten.

-Sehän on kohteliasta, äiti sanoi. -Herra Barclay on hieno mies.

-Hän on kauhean mukava! Neiti Bruce pitää hänestä kovasti.

-Sanooko hän niin? äiti tiedusteli.

-Sappho, isä huokasi ja puisti päätään.

-Eihän sitä tarvitse sanoa, Grace nauroi. -Mutta hän muuttuu aina kauhean iloiseksi, kun herra Barclay tulee, ja ellei tätä näy moneen päivään, hän kysyy Axelilta, onko kaikki hyvin. Ja tiedätkö, äiti, tänään neiti Brucella oli uusi leninki! Tai ei tietystikään uusi, minä muistan, että hän on pitänyt sitä kirkossa maailman luomisesta, mutta tarkoitan, että hänellä ei ollut sitä ankeaa harmaata työpukua, vaan sininen. Hän sanoi, että ompeluttaa uuden kirkkopuvun sitten kun taas pääsee liikkeelle, joten voi ottaa tämän vanhan työpuvuksi, koska on mukavaa välillä saada ylle jotakin vähän sievempää. Ja ajattele, äiti, herra Barclay huomasi välittömästi, että hänellä oli toinen leninki, ja sanoi, että hän pitää kovasti sinisestä väristä, ja että se pukee tavattomasti neiti Brucea!

-Kuulehan, Duncan, äiti sanoi lempeästi, -kyllä minusta meidän pitää antaa Gracen jatkaa postissa, jos hän kerran itse tahtoo.

Isä alkoi nauraa niin, että piteli kylkiään.

-Sappho, rakkaani, hän huohotti, -sinussa on lukemattomia erinomaisia ominaisuuksia, joiden minä hartaasti toivon periytyvän meidän lapsillemme. Mutta että juuri tämä ominaisuus

-Minä en lainkaan ymmärrä, mistä sinä puhut, äiti sanoi ja näytti hyvin hämmästyneeltä.

Mutta lopputulos oli se, että Grace jatkoi neiti Brucen aputyttönä tulevinakin viikkoina. Vähitellen hän sai lajitella postia jo itsenäisesti ja myydä postimerkkejä ja pakkaustarpeita, sillä neiti Bruce sanoi hänen olevan hyvin reipas ja huolellinen. Ja hämmästyksekseen Grace totesi, että hyvin harvoin sujautti kirjeen väärään lokeroon tai sotki käsiään mustetyynyllä. Hän oppi jopa laskemaan päässä vaihtorahankin tekemättä virheitä kovin usein. Oli käsittämätöntä, että hän kykeni moiseen täsmällisyyteen!

Samalla Grace tutustui kotikaupunkiinsa ja sen asukkaisiin tavalla, joka tuskin olisi ollut mahdollista missään muualla, ei edes kotimyymälässä. Sillä kirjakaupassa eivät kaikki käyneet koskaan, mutta postissa piti kaikkien käydä ainakin joskus. Ja kaikkein kauneimpina päivinä neiti Bruce keksi vaikka minkä asian kaupungilla, jotta Grace sai juosta hetkeksi ulos aurinkoon — joko yksinään tai Gordonin tai Axelin kanssa, riippuen siitä, millainen hänen ”hovinsa” sinä päivänä oli.

Kun elokuun illat alkoivat pimentyä ja aamuisin nurmikkoa peittivät kimaltavat kastepisarat Gracen hypellessä ulos kotiportista, tohtori MacDonald tuli irrottamaan kipsin neiti Brucen jalasta. Se oli sotkuista puuhaa, ja Grace oli luvannut jäädä vähän myöhempään siivotakseen jäljet neiti Brucen keittiössä.

-Hyvänen aika sentään, neiti Bruce sanoi vähän järkyttyneenä, kun kipsi oli poissa. -Vieläkö minä tuolla kävelen!

Kipsattu jalka oli todellakin surkean näköinen. Se oli laiha ja ryppyinen, kun lihakset olivat surkastuneet, ja niin arka, että neiti Brucelta pääsi äännähdys, kun hän koetti laskea jalkapohjansa lattiaan.

-Totta ihmeessä te kävelette, Fergus-setä sanoi. -Mutta aikaahan se ottaa. Pitäkää sauvat vielä pari päivää, minä tuon sitten kävelykepin. Kunhan kosketusarkuus katoaa, voitte ruveta kunnolla kuntouttamaan jalkaa. Astua sille saa sen minkä se kestää.

-Se näyttää aivan kananjalalta, Gracelta lipsahti, vaikkei hän toki ollut aikonut sanoa moista ääneen.

Neiti Bruce purskahti nauruun.

-Siinä sinä olet kyllä aivan oikeassa! hän sanoi. -Kananjalalta tosiaankin! Onko tohtori varma, ettei se katkea kuin tikku, kun astun sille?

-Aivan varma, Fergus-setä naurahti ja pakkasi välineensä laukkuunsa. -Mutta kipeäksi se tulee alkuvaiheessa, ennen kuin lihakset palautuvat. Onko teillä vielä kipulääkettä?

-On kyllä. En ole tarvinnut sitä lainkaan viime viikkoina.

-Vai niin, sanoi Fergus-setä hymyillen. -Ja minä kun olen kuullut, että apteekilta on käyty täällä usein.

Neiti Bruce karahti punaiseksi ja kumartui nopeasti vetämään sukkaa jalkaansa. Gracekin tunsi olonsa vähän kiusaantuneeksi, vaikka ei oikein käsittänyt, minkä tähden.

Muutaman päivän ajan neiti Bruce todellakin joutui vielä käyttämään kainalosauvoja, ennen kuin hän saattoi varovasti alkaa laskea painoa jalalleen. Sitten hän otti käyttöön tohtorin tuoman kävelykepin, jonka kanssa oli huomattavasti näppärämpi liikkua. Ja kun se viikko oli kulunut loppuun, neiti Bruce sanoi Gracelle, että hän selviäisi jo työstään yksin ja että Grace voisi nauttia viimeisistä lomapäivistään vapaudessa.

-Ei sillä, ettenkö tulisi kaipaamaan sinua, hän sanoi rehellisesti. -Et tiedäkään, miten olen pitänyt siitä, että minulla on ollut nuorta seuraa.

-Minäkin kaipaan teitä, Grace sanoi melkein kyyneleet silmissä. -Onko nyt aivan varma, että te selviätte?

-Kyllä minä selviän. Neiti Bruce hymyili hiukan haikeasti, sitten hän ojensi Gracelle kirjekuoren. -Tässä on sinun palkkasi.

-Mikä? Grace tuijotti kuorta kuin ei olisi käsittänyt, mikä se oli.

-Palkkasi. Et kai kuvitellut, että teettäisin sinulla ilmaista työtä? Antaisin mielelläni enemmän, jos voisin, mutta toivottavasti tästä on sinulle iloa.

Häkeltyneenä Grace otti kuoren ja avasi sen. Hänen silmänsä laajenivat.

-Enhän minä voi…

-Kyllä sinä voit, neiti Bruce sanoi lujasti. -Olet viisas tyttö ja tiedän, ettet tuhlaa niitä turhuuteen — muuta kuin sen verran, että viet nuo nuoret herrasmiehet jäätelölle, jotka ovat sinulle niin uskollisesti seuraa pitäneet!

-Aivan varmasti, Grace huokasi ja puristi kirjekuorta rintaansa vasten. Hän ei ollut enää lainkaan muistanut, että isä oli puhunut maksusta.

Mutta sitten neiti Bruce käski Gracen kutsua mukaansa niin monta ystäväänsä kuin suinkin tahtoi ja tulla lauantai-iltana hänen luokseen. Ja niin postin yläkerran pikkuriikkisessä asunnossa kokoontui onnellinen, hälisevä lapsilauma ahmimaan räiskäleitä, joita neiti Bruce paistoi aivan loputtomiin. Elokuun ilta oli lämmin, avonaisesta ikkunasta tulvi kiitolliseen kypsyyteen taipuvan kesän tuoksuja, keittiö oli tulvillaan iloista puheensorinaa ja sitä suloista ripsuvaa ääntä, joka kuuluu, kun sokeria sirotellaan vastapaistetun räiskäleen päälle. Sellaista juhlaa ei tuo ahdas, ankea asunto ollut aiemmin nähnyt.

-Hyvä tavaton, sanoi herra Barclay tullessaan hakemaan Ionaa ja Axelia kotiin, -nyt minua harmittaa se, etten ole enää aivan kolmetoistavuotias.

Neiti Bruce, jonka posket paloivat lieden ääressä vietetyn illan jäljiltä ja silmät loistivat lasten riemua heijastaen, nauroi.

-Minä en ole koskaan aiemmin ymmärtänyt, mitä sillä Raamatun kohdalla tarkoitetaan, jossa sanotaan, että hyljätyllä on enemmän lapsia kuin aviovaimolla, hän sanoi. -Mutta nyt minä alan aavistaa.

Grace oli juuri tuomassa likaista lautastaan tiskialtaaseen pestäkseen sen. Lapset olivat etukäteen keskenään sopineet, että jokainen pesisi pois omat astiansa, jottei neiti Brucella olisi heistä niin suurta vaivaa, sillä tämä ei pystynyt vielä seisomaan pitkää aikaa yhteen menoon. Hän kuuli nämä sanat ja näki, että herra Barclay katsoi neiti Bruceen oudosti, tavalla, joka sai Gracenkin sydämen hypähtämään. Mutta neiti Bruce ei tainnut huomata mitään, sillä hän kumartui juuri pyyhkimään märällä pyyhkeellä Ionan käsiä, jotka olivat aivan tahmaisen sulaneen sokerin kuorruttamat.

-Miten teidän jalkanne nyt voi? herra Barclay sitten kysyi. Grace mietti mielessään, miksi tämä oikeastaan oli tullut. Tokihan Axel ja Iona olisivat osanneet täältä kotiin kuten muistakin kyläpaikoista!

-Etenen kirjaimellisesti askel askeleelta, neiti Bruce vastasi hymyillen ja nyökkäili samalla lapsille, jotka kaikki alkoivat nyt tehdä lähtöä ja tungeksivat tiskialtaan luo pesemässä lautasiaan. Grace vetäytyi vähän sivumpaan odottamaan Moiraa ja Evania ja Walteria ja tohtorilan poikia ja koetti näyttää siltä, ettei yhtään kuunnellut aikuisten puhetta. -Tohtori sanoo, että se palautuu aivan entiselleen, kunhan lihakset vain vahvistuvat.

-Sitä kannattaa kuntouttaa paljon, sanoi herra Barclay. -Enkä tarkoita nyt vain tavallista arkielämää. Saatte toki siinäkin kyllälti askeleita, mutta jalka tarvitsee todellista liikuntaa. Lähdettekö huomenna kirkon jälkeen kanssani kävelylle? Se tekisi hyvää teille, niin kauan kuin olette ollut suljettuna neljän seinän sisälle.

Yhtäkkiä neiti Bruce, joka oli ollut lastenkutsujensa emäntänä niin iloinen, reipas ja sanavalmis, tuntui kutistuvan kasaan. Yhden kaamean hetken Gracesta tuntui, että hän melkein näki vanhan rouva Brucen ankaran, tuomitsevan hahmon nousevan jostakin haudan takaa, moittien ja nuhdellen.

-Ymmärrättehän… enhän minä… ei se onnistu… kotitöitä on niin paljon — Grace kulta on siivonnut minulle, mutta siltikin…

-Minä en usko, että te alatte järjestää suursiivousta tuolla jalalla ja sunnuntaina, huomautti herra Barclay moittivasti.

-En minä sittenkään… eihän se nyt ole sopivaa… tarkoitan… teidän pitää saada olla lastenne kanssa…

-Entä jos minä otan heidät mukaan? herra Barclay sanoi yllättäen. -Laitetaan eväät ja tehdään pieni retki. Minä autan kyllä, jos jalkanne väsyy.

Neiti Bruce parka häkeltyi tätä ehdotusta niin täysin, ettei saanut enää sanaa suustaan. Gracen tuli häntä yhtäkkiä niin sääli, että hän olisi tahtonut siepata rouva ja herra Brucen hääkuvan piirongin päältä ja heittää sen lieteen. Mitä rouva Bruce oli oikein ajatellut murskatessaan tyttärensä tuolla tavoin kantapäänsä alla!

-Me tulemme kello kahden tienoilla eväiden kanssa, jatkoi herra Barclay tyynesti. -Iona, Axel! Kiiruhtakaapa, mennään. Minulla on teille hauskaa kerrottavaa huomisesta.

Seuraavana päivänä Grace istui ylhäällä koivunoksalla lukemassa. Lomaa oli jäljellä vielä viikko, ja oli luvattu kaunista säätä, mutta siitä huolimatta hän tunsi olonsa haikeaksi. Huomenna hän ei enää menisi postitoimistoon, hän ei olisi enää vähääkään tärkeä, eikä hän saisi tavata joka päivä neiti Brucea ja kuunnella tämän tarinoita. Hän oli suorastaan kade Axelille ja Ionalle, jotka saivat viettää tämän iltapäivän neiti Brucen kanssa.

Olisi tietysti mukavaa olla vapaa, mutta äiti ja rouva Wallace olivat jo aloittaneet Archien ja Donaldin tavaroiden pakkaamisen, sillä molemmat matkustaisivat viikon lopulla Glasgow’hun aloittaakseen kouluissaan. Heitä olisi kotona enää viisi, eikä Stuartista ollut kuulunut pihaustakaan.

Fanny lähtisi Glasgow’hun myös. Grace mietti, oliko äiti mahtanut kertoa tästä Flora-tädille ja Jamie-enolle, joiden luo veljet menisivät asumaan. Kuinka ankara kuri Fannyn koulussa oli? Pääsisikö tämä siellä livahtamaan Archien kanssa kävelemään niin usein kuin täällä? Mitä Archie oikein aikoi — menisikö hän Fannyn kanssa kihloihin, kun Fannyn koulu keväällä loppuisi? Mitä Fergus-setä ja Alice-täti siihen sanoisivat?

Grace paiskasi kirjansa kiinni ja nojasi päätään koivunrunkoon. Hänestä tuntui, kuin hän olisi koko kesän saanut olla jollakin tavalla turvassa, suojassa koko maailmalta, mikä oli aika hullunkurinen ajatus ottaen huomioon sen ihmisjoukon, jonka hän oli postitoimistossa joka päivä tavannut. Mutta hänen ja maailman välillä oli ollut palveluluukku, eikä hänen ollut tarvinnut sen suojissa miettiä tällaisia asioita.

Alkava viikko oli onneksi niin puuhakas, ettei Grace edelleenkään ehtinyt paljon miettiä asioita. Saatuaan ystävänsä vapaaksi vastuun kahleista Gordonilla oli joka päiväksi lukemattomia suunnitelmia, ja äiti käski Gracen mennä tämän mukaan, jotta tyttö saisi vielä nauttia kesästä. Iltaisin Grace koetti olla avuksi valmisteluissa, sillä kauas Glasgow’hun lähtevien veljien lisäksi heitä kaikkia koetettiin saada koulukuntoon.

Archie ja Donald matkustivat elokuun viimeisenä viikonloppuna. Äiti oli aikonut saattamaan heitä, mutta isä sanoi, että isot pojat selviytyisivät kyllä kahden, kun Jamie-eno tulisi heitä vastaan. Evan ja Walter olivat tohkeissaan saadessaan poikien huoneen kokonaan itselleen, mutta äiti pyyhki illan mittaan monta kertaa silmäkulmaansa ja Gracesta tuntui, että talossa aivan kaikui, niin tyhjä se oli.

Saadakseen muuta ajateltavaa Grace huolehti jo ensimmäistä koulupäivää varten siitä, että hänen esiliinansa nauhat oli lujasti ommeltu kiinni, sukat ehjät, alushame puhdas, sukkanauhojen napit paikallaan, kengät kiillotettu ja koululeninki ja palmikkonauhat silitetty. Hän laittoi kirjansa ja kynäkotelonsa laukkuun, harjasi takkinsa ja etsi hansikkaiden molemmat parit valmiiksi.

-Mitä pahaa sinä olet tehnyt, kun sinä yrität olla noin kiltti? kysyi Moira silmät suurina.

-Minä olen melkein neljäntoista, Grace sanoi ylhäisesti. -Siinä iässä huolehtii jo ulkonäöstään! Sinäkin opit sen vielä, kun vähän kasvat.

-Vai niin, sanoi Moira. -Minä ajattelin, että sinä olet käyttäytynyt sopimattomasti, niin kuin neiti Bruce.

-Millä tavalla sopimattomasti? Grace kysyi ankarasti, sillä hän oli heti valmis puolustamaan neiti Brucea.

Moira kohautti olkapäitään.

-Minä vain kuulin, kun olin Ionan kanssa ostamassa karamelleja Armstrongilta, hän sanoi. Moiralla oli paha tapa ”vain kuulla” asioita kaupungilla. -Rouva Saunders oli siellä ja hän sanoi rouva Armstrongille meidät nähdessään, että Iona ja Axel ovat viattomia lapsiparkoja ja että toivottavasti heidän isänsä ei ajaudu aivan turmioon, sillä neiti Brucen käytös on täysin sopimatonta.

-Mitä hän sillä tarkoitti? Grace kysyi hämmentyneenä.

-Sitä rouva Armstrongkin kysyi, ja rouva Saunders sanoi, että herra Barclay liehuu pitkin maita ja mantuja postineidin kanssa, ja tietäähän sellaiset naiset. Vaikka Iona kyllä sanoi minulle, ettei Anne-täti liehu yhtään, vaan ontuu yhä jalkaansa ja enimmäkseen istui sunnuntaina huviretkellä, ja sen täytyi olla eri tylsää, sillä hänkin olisi varmaan halunnut lähteä etsimään neliapiloita, kun herra Barclay käski Ionan ja Axelin mennä niitä hakemaan ja viipyä niin kauan kuin halusivat. Mikä on turmio? Tarkoittaako se jotakin hauskaa? Sillä Iona sanoi, että heidän isänsä on ollut koko viikon kauhean iloinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti