sunnuntai 18. lokakuuta 2015

36. Savua ja tulta

Syyskuun 6. päivänä
”En tahdo uskoa, että ensimmäinen kouluviikko on ohi! Se on kesän jälkeen aina melkein leikkiä, niin kuin olisimme kerääntyneet vain huviksemme hetkeksi luokkaan ja aivan kohta juoksisimme taas vapauteen.

Nyt ei kouluun paluu tuntunut niin ihmeelliseltä kuin yleensä, kun olen kesän aikana nähnyt postissa kaikkia tovereita paljon enemmän kuin tavallisesti kesäisin. Ja jollakin tavalla koko elämä on aivan kuin tasaisempaa muutenkin.

Tänä syksynä en ole todellakaan juossut hippasilla saati kiivennyt katolle, vaan olen kävellyt tyttöjen kanssa tai istunut puhelemassa jossakin aurinkoisessa nurkkauksessa. Hulluinta on, ettei tuollainen rauhallinen ajanvietto tunnu yhtään ikävältä, kuten nuorempana ajattelin. Kiipeän kyllä yhä kotipihan koivuun lukemaan lämpiminä iltapäivinä ja juoksen Walterin ja Moiran iloksi heidän leikeissään, mutta se on aivan toisenlaista.

Parina päivänä olen ottanut piirustusvälineeni mukaan kouluun ja tehnyt välitunneilla pikapiirroksia luokkatovereista. Se on vaikeaa ja hauskaa ja he pitävät siitä kovasti, ja minä toivon sillä tavalla itse oppivani ja kehittyväni. Pastori Torran oli jättänyt isälle myymälään syksyn kerhoaikataulun ja pyynnön, että tekisin siitä ’yhtä houkuttelevan kuin viimeksikin’, ja tietysti yritän parhaani. Tanssitunnit jatkuvat tiistaisin, ja aion mennä Faithin kanssa. Toivon, että meillä on nyt mukavampaa kuin viime talvena, vaikka Donald ei olekaan enää pitämässä Faithille kuria.”

Syyskuun 10. päivänä
”Tänään hartauskokouksessa me menimme istumaan neiti Brucen taakse. Hän kääntyi ja hymyili meille kaikille ja sanoi jotakin ystävällistä. Hän käyttää vielä kävelykeppiä ja ontuu vähän, mutta vakuutti olevansa päivä päivältä paremmassa kunnossa.

Oli vahinko, että ilta on sateinen ja neiti Brucella yllään vanha päällystakkinsa, sillä nyt en voinut nähdä, onko hän todella ompeluttanut itselleen uuden kirkkoleningin. Toivon sitä niin hartaasti! Hän voisi olla melkein yhtä sievä kuin äiti, jos pukeutuisi yhtä kauniisti. Vaikka tietysti minä ymmärrän, että kauniit vaatteet maksavat, ja ehkä ’äiti ei hyväksyisi’ sellaista turhamaisuutta.

Sitten Barclayt tulivat sisään. Kirkossa oli tavallista vähemmän väkeä — joko huonon sään tähden tai siksi, että kirkkoherra Morrison puhui, ja niin ikävä kuin sitä onkin sanoa, hänen puheensa eivät houkuttele moniakaan — ja tilaa runsaasti. Mutta herra Barclay vilkaisi kerran ympärilleen etsivästi ja neiti Brucen nähdessään meni suoraan samaan penkkiin istumaan kuin maailman luonnollisimpana asiana. Hänkin kääntyi tervehtimään meitä, ja Axel ja Iona virnistelivät meille, kunnes heidän isänsä puisti heille päätään.

Silloin huomasin, että neiti Bruce oli aivan kuin painunut kasaan. Hän näytti siltä kuin olisi tahtonut mieluiten vaipua penkkien alle, kenenkään näkymättömiin, tai vaihtoehtoisesti ponnahtaa pystyyn ja siirtyä muualle istumaan. Joka tapauksessa kaikesta näki, että hän oli kiusaantunut, nolo, melkein kauhuissaan. Ja kun herra Barclay kumartui kuiskaamaan jotakin hänen korvaansa, hän melkein hypähti.

Herra Barclayn istuuduttua neiti Brucen viereen äiti ja isä olivat vilkaisseet toisiinsa ja hymyilleet vähän. Mutta kun katsoin ympärilleni, näin, ettei muualla hymyilty. Saundersit istuivat parin penkkirivin päässä, ja rouva Saundersin silmät olivat niin pistävät, että ihmettelen, kun ei penkkeihin tullut reikiä. Ja rouva Munro kuiskutteli jotakin miehelleen ja katsoi neiti Bruceen päin.

Voi, jos olisinkin vanhempi, ja jos eivät äiti ja isä ja sisarukset olisi olleet siinä, olisin hypähtänyt pystyyn keskellä kirkkoa ja huutanut, että neiti Bruce on maailman herttaisin ja ystävällisin ihminen, ja että on pelkkää paljasta kateutta panetella häntä ja hänen käytöstään takanapäin, sillä herra Barclay on myös maailman herttaisin ja ystävällisin ihminen, ja jos hän tahtoo olla neiti Brucen seurassa, sen ei pitäisi kuulua kenellekään muulle ihmiselle koko maailmassa, paitsi ehkä Axelille ja Ionalle, ja heillä on kylliksi järkeä pitää neiti Brucesta!

Mutta minä en hypähtänyt, henkäisin vain pitkään, niin että äiti katsoi minuun. Ja äkkiä tajusin, että äiti oli nähnyt saman ja ymmärtänyt saman ja tahtoi tehdä samoin, mutta nyt hän vain tarttui käteeni Moiran polvien yli ja nyökkäsi rauhoittavasti. Kultainen äiti!

Samassa alkoi virsi, ja minä lauloin minkä keuhkoista lähti purkaakseni pois raivoni.

Kun hartaus päättyi, neiti Bruce nousi nopeasti, nyökkäsi vähän herra Barclaylle ja aikoi lähteä. Mutta tämä tarttui häntä käsipuolesta ja kysyi jotakin. Ja sen verran minä osaan lukea huulilta, että tajusin hänen kysyvän, eikö neiti Bruce tahtoisi kävellä heidän kanssaan kotiin. Mutta neiti Bruce ravisti hurjasti päätään, tempasi kätensä irti ja melkein pakeni.

Aivan vaistomaisesti minä aioin lähteä hänen peräänsä. Halusin yhtä lailla tarttua häntä käsipuolesta, pidättää häntä, sanoa että hänen piti mennä kotiin Barclayden kanssa, että hänen äitinsä on ollut kuolleena kaksikymmentä vuotta eikä voisi häntä enää moittia, ei senkään tähden, että rouva Bruce on alun perinkin ollut väärässä!

Mutta en ehtinyt ottaa askeltakaan, kun tunsin äidin käden olkapäälläni.

-Mennäänpä sitten kotiin, Gracie, äiti sanoi lempeästi. -Herra Barclay, mihin kerhoihin Axel ja Iona aikovat osallistua?

Äiti teki sen tarkoituksella. Hän antoi neiti Brucelle mahdollisuuden paeta, ja hän aiheutti väentungoksen, jossa kukaan ei huomannut, mitä tapahtui, ja hän antoi herra Barclaylle muuta ajateltavaa ja pakotti hänet keskusteluun, niin ettei ollut niin ilmiselvää, jotta neiti Bruce oli kieltäytynyt heidän seurastaan.

-Minä en kyllä ymmärrä, mitä herra Barclay näkee neiti Brucessa, Faith sanoi, kun me kuivasimme illallisastioita kotona. -Hänhän on tosiaan säikky kuin kaniini!

-Mutta hän on minusta myös yhtä suloinen kuin kaniini, sanoi Moira, joka ei varmaan tarkoittanut olla hävytön, ja me nauroimme hänelle ystävällisesti.

Mutta tiskin jälkeen äiti vei minut verannalle istumaan. Oli jo aivan pimeää, maa tuoksui ja ilma oli kirpeä. Äiti istuutui toiseen korituoliin ja veti minut syliinsä, aivan kuin olisin ollut pieni tyttö, vaikka olen melkein neljäntoista. Ja minä kiersin käteni hänen kaulaansa.

-Miksi, äiti? minä kuiskasin. -Miksi ihmiset ovat niin pahoja?

-Eivät he ole pahoja, äiti vastasi. -Pahoja ihmisiä on hyvin vähän. Useimmat ovat vain typeriä.

-Miten neiti Bruce yhä voi pelätä tehdä niin kuin tahtoo? jatkoin. -Miten hän yhä voi pelätä äitiään!

-Emmehän me tiedä, pelkääkö hän, äiti sanoi hiljaa. -Ehkä hän todellakin ei tahdo herra Barclayn seuraa. Sitä meidän pitää kunnioittaa.

-Mutta kesällä… minä aloitin.

-Rakkaani, joskus käy niin, että ihmiset käsittävät toisensa hiukan väärin, äiti sanoi. -Toinen toivoo ystävyyttä, toinen jotakin syvempää. Molemmat luulevat, että toinen ajattelee ja toivoo samoin kuin itse, eivätkä ymmärrä selittää ajatuksiaan. Silloin seurauksena on joskus onnettomuuksia.

-Mutta neiti Bruce vaihtoi pukuakin…

-Kultaseni, ehkä hän tosiaan itsensä tähden tahtoi pukeutua sievemmin. Ja tuskin heistä kumpikaan piti teehetkiä postissa järin romanttisina, kun mukana olit aina sinä ja aika usein Gordon tai jopa Axel.

-Minä en usko sinua, sanoin yhtäkkiä tiukasti. -Neiti Bruce tahtoisi! Mutta hän ei uskalla! Ja se, miten kaikki häntä tuijottavat…

-Useimmat meistä ovat viheliäisiä pelkureita, äiti sanoi. -Vaikka olisimme onnettomia omassa elämässämme, emme uskalla tehdä mitään tilanteen muuttamiseksi, koska pelkäämme vierasta onnettomuutta enemmän kuin tuttua. Mutta sitten, kun joku tohtiikin pyrkiä kuilusta kohti valoa — kateus iskee meihin, ja me koetamme kaikin tavoin painaa hänet takaisin syvyyteen. Emme tahdo, että kukaan muukaan löytäisi onnen, kun itse emme uskalla sitä etsiä.

En tiedä, kirjoitinko äidin sanat tuohon aivan oikein, sillä se tuntui aika monimutkaiselta. Mutta jollakin tavalla ymmärrän, mistä on kysymys. Neiti Bruce on ollut aina se, jota kaikki ovat vähän säälitelleet — aivan kaikki, huolimatta siitä, kuinka onnettomia ovat itse olleet. Jos hän nyt päätyisikin maahan tallatusta, yksinäisestä postineidistä joksikin muuksi… Niin, alan vähän käsittää, mitä äiti tarkoittaa.

Ja olen kauhean iloinen, että äiti tahtoi puhua kanssani kahden, vaikka tiedänkin, että olen tässä asiassa oikeassa ja hän ei.”

Syyskuun 15. päivänä
”Tänä kesänä olen ollut kotona vieläkin vähemmän kuin tavallisesti, kun päivät vietin postissa ja illat ja sunnuntait juoksentelin milloin missäkin. Vaikka nyt syksyn tultua päivät kuluvat koulussa ja kerhotkin ovat taas alkaneet, en kuitenkaan ole aivan niin paljon poissa, ja ehdin taas ajatella enemmän tätä kotielämää.

Oikeastaan ajattelemiseni lähti siitä, kun kysyin Moiralta, oliko hän tai Walter tai Evan päässyt useasti isän mukaan kuvausmatkoille loman aikana. Kysymykseni taustalla taisi olla aivan pieni kateus, sillä jos jotakin paitsi olen kokenut postityössä jääneeni, ne ovat retket isän kanssa.

-Ei isä ottanut meitä, Moira sanoi. -Hän sanoi, että menee mieluummin yksin. Hän oli poissa aina kauhean myöhään, eikä hänellä ollut mitään hauskoja juttuja kerrottavana, kun hän tuli kotiin.

Se ei kuulostanut ollenkaan isältä, jolla on aina hauskoja juttuja kerrottavana, paitsi silloin kun hänellä on ”huono hetki” tai hän on kiivastunut jostakin. Kaupunginvaltuuston kokouksesta en muista hänen koskaan kertoneen yhtään hauskaa juttua, jos herra Saunders on ollut läsnä.

Olin niin ihmeissäni, että kysyin asiasta äidiltä, kun hän tuli sanomaan meille hyvää yötä isän viipyessä koulun johtokunnan kokouksessa. Äiti katsoi minua pitkään, sitten hän istuutui vuoteeni laidalle.

-Sinä taidat olla terävä tyttö, Gracie, hän sanoi. -Tämä on ollut vähän erilainen kesä monessa suhteessa.

Sitten hän kertoi, että koska nyt on kaikilla tiukkaa rahasta ja monet jäävät työttömiksi, ei matkailijoita ole liikkunut Suuressa Laaksossa sillä tavalla kuin aiemmin, eikä valokuvauksia tilattu muutenkaan yhtä paljon kuin ennen. Siksi isä teki kuvausmatkansa mieluummin yksin, sillä hän oli joutunut ajamaan paljon pidemmälti ja olemaan kierroksella paljon myöhempään saadakseen kasaan edes osan tavanomaisista tuloista.

-Oikeastaan on hyvä, että otit tämän puheeksi, äiti sitten sanoi vakavasti. -Tytöt, lamakausi alkaa tuntua meilläkin. Kirjakauppa ei sekään tuota enää kuten ennen, ja minä olen saanut vähemmän kirjoitustilauksia, kun lehdet koettavat säästää. Se tarkoittaa, ettei meillä ole enää rahaa tuhlattavaksi, varsinkin, kun Archien ja Donaldin lukukausimaksut pitää hoitaa.

-Meneekö isä vararikkoon ja me muutamme pikku mökkiin ja ompelemme uuden puvuston vanhoja pukuja kääntämällä ja yhdistelemällä? kysyi Moira ihastuneena, sillä hän on lukenut viime päivät Tytöistä parhainta eikä osaa muusta puhuakaan.

Äiti nauroi.

-Ei, kultaseni, isä ei mene vararikkoon, hän on siihen aivan liian viisas ja taitava. Mutta hän tarvitsee meidän apuamme. Meidän pitää luopua asioista, jotka eivät ole välttämättömiä, jotta säästäisimme rahaa, ja esimerkiksi syödä ja pukeutua yksinkertaisemmin.

-Emmekö me saa enää jälkiruokaa illallisella? Moira kysyi, nyt huulet vavahdellen. Selvästikin sellaisessa säästäväisyydessä ei ollut hänen mielestään mitään romanttista, sillä Alcottin kirjassa ei muistaakseni hiiskuta jälkiruoasta mitään.

-Olen itse asiassa puhunut rouva Wallacen kanssa siitä, että jälkiruoka on aivan turha arkipäivisin, äiti tunnusti.

-Mutta se kukallinen pukukangas — äiti, sehän on välttämätön! Faith huudahti. Hän on puhunut tuosta kankaasta kaksi viikkoa, aina siitä pitäen, kuin sattui näkemään sen Armstrongilla.

-Sinun pyhäpukusi on vielä aivan hyvä, ja rouva Wallace jätti siihen aikoinaan runsaasti kasvunvaraa, jonka voi nyt ratkoa esiin, äiti sanoi.

-Se on lapsen puku, Faith sanoi inhoten. -Ja minä olen jo melkein täysikasvuinen! Fanny…

-Älä aina vertaa itseäsi Fannyyn, äiti sanoi vähän terävästi. -Hänen asiansa eivät kuulu sinulle. Ja jos olet kerran jo melkein täysikasvuinen, sinun pitäisi käyttäytyä sen mukaan. Et kai tahdo, että isä joutuu todellisiin vaikeuksiin meidän turhamaisuutemme vuoksi?

-En tietystikään, äiti, Faith sanoi katuvana, mutta näin kapinan hänen silmissään.

-Faith ei ole tippaakaan jalo, niin kuin Polly, huomautti Moira, mutta äiti käski hänen olla vaiti.

Sitten äiti kysyi, eikö minulla ollut tähän asiaan mitään sanomista.

Ajattelin kaikkia niitä hauskoja asioita, joita olin ajatellut ostaa neiti Brucella saamillani rahoilla — kunhan ensiksi olisin laittanut vähän sivuun polkupyörähaavettani ajatellen — ja kaikkia niitä toiveita, joita minulla oli syntymäpäivääni varten. Sitten muistin, miten olin kuullut puhuttavan raha-asioista jo vuosi sitten ja miten olin lapsellisuuksissani kuvitellut voivani päästä työhön ja muka ansaita niin paljon, että se olisi isälle hyödyksi.

Nyt tiedän toki enemmän, enkä rupeaisi koskaan tekemään mitään yhtä typerää. Mutta sen sijaan sanoin, vaikka kurkku tuntui vähän käheältä:

-Oikeastaan… oikeastaan isän ei tarvitsisi antaa minulle kuukausirahaa vähään aikaan. En minä tarvitse kuin vähän makeisia ja piirustuspaperia silloin tällöin, ja voin ostaa niitä neiti Brucen rahoilla.

-Tekopyhä! kuului Faithin vuoteesta kiukkuisesti.

-Vahinko, ettei kukaan maksaisi mitään tuonvärisestä tukasta, sanoi Moira ilmeisesti aivan viattomana. -Voisit myydä sen kuten Jo Pikku naisissa!

Näin lukulampun valossa, että äidin suupielet nykivät, vaikka hän koettikin kuulostaa ankaralta käskiessään Faithin ja Moiran olla puhumatta tyhmiä.

-Ei sinun tai teidän kenenkään tarvitse tokikaan kuukausirahasta luopua, hän sanoi. -Se ei ole niin suuri summa, ja isä tahtoo, että teillä on omaa rahaa, jotta opitte käyttämään sitä. Ei kukaan kiellä sinua ostamasta pukukangasta omalla rahallasi, Faith, jos näet sen järkeväksi tällaisena aikana.

-Kyllä minä pärjään ilman, mutisi Faith, joka oli selvästi ajatellut käyttää kuukausirahansa aivan muuhun, kuten minäkin.

Sitten äiti vakuutti, että meidän ei pidä olla huolissamme mistään. Meillä on aina koti ja vaatteet ja kylliksi ruokaa ja samme käydä koulua kuten tähänkin asti. Ainoa, mitä he isän kanssa toivovat, on harkinta sellaisissa asioissa, joita ilman kyllä tulemme toimeen.

-Säästäväisyys ei ole koskaan hauskaa, hän sanoi vakavasti. -Mutta kun siihen opettelee jo silloin, kun ei vielä ole pakko, sellaista pakkoa ei ehkä koskaan tulekaan.

Sitten hän suuteli meitä jokaista, kysyi olimmeko lukeneet rukouksemme ja käski meidän sammuttaa valot ja ruveta nukkumaan.

Kuiskailimme kuitenkin vielä hyvän aikaa kaikesta siitä, mitä äiti oli sanonut. Moira ehdotti lapsellisuuksissaan, että ehkä Stuart rikastuu Amerikassa ja tulee kotiin miljonäärinä, emmekä me hennoneet kovin paljon nauraa hänelle. Mutta minä ehdotin Faithille, että voisin antaa hänelle vähän rahaa pukukankaaseen joululahjaksi, jos hänen teki sitä kovasti mieli, ja Faith sanoi, että äiti on oikeassa ja hänen vanha pukunsa vielä aivan hyvä, ja että oikeastaan on vähän rumaa, kun Fanny sai niin paljon uusia vaatteita tällaisena aikana.

Me aloimme kertoa toisillemme kaikenlaista, mitä olemme lamasta kuulleet — miten Coran isä on ollut takaamassa jonkun toisen tilallisen velkaa ja joutuukin nyt maksamaan sitä, ja miten hotellilta on irtisanottu muutamia työntekijöitä, kun väkeä ei käy entiseen tapaan. Sitten me pohdimme, pitäisikö rouva Wallace irtisanoa, mutta koska emme osaa edes kuvitella elämäämme ilman rouva Wallacea, toivoimme hartaasti, ettei siihen pitäisi ryhtyä.

Sitten kuulimme askeleita yläaulasta. Ensiksi kävi poikien huoneen ovi, ja vähän ajan kuluttua raottui meidän ovemme. Tällä kerralla äiti jäi kynnykselle pitelemään lamppua ja isä tuli aivan hiljaa sisään, sillä hän luuli meidän nukkuvan. Hän tuoksui partavedeltä ja kylmältä ulkoilmalta ja opettajainhuoneen kaasulämmittimeltä, kun hän kumartui silittämään meidän jokaisen hiuksia vuorollaan. Sitten hän meni ulos yhtä hiljaa kuin oli tullutkin, ja kuulin hänen kuiskailevan äidin kanssa, mutta en saanut selvää siitä, mitä he sanoivat.

Ja silloin Moira, meidän lapsellinen pieni siskomme, mutisi unisesti:

-En minä oikeastaan välitä jälkiruoasta, kun vain saan pitää äidin ja isän ja teidät ja rouva Wallacen ja Lancelotin ja Emma Woodin.

Se oli niin hupsusti ja viisasti sanottu, että me Faithin kanssa taisimme molemmat vähän hymyillä, ja sitten me kuiskasimme kaikki toisillemme hyvää yötä ja oikein kauniita unia. Sillä mitä tosiaan tekee rahalla, jos on tällainen perhe!”

Syyskuun 21. päivänä
”Tänään jumalanpalvelus oli niin jännittävä, etten muista koskaan kokeneeni mitään vastaavaa!

Tosin nykyään minusta on aina jännittävää mennä kirkkoon, koska se on ainoa paikka postitoimiston ulkopuolella, jossa näen neiti Brucen — hän käy kaupassakin niin myöhään iltaisin ja niin nopeasti, etten koskaan tapaa häntä. Ja neiti Bruce kiinnostaa minua tietysti oman herttaisen itsensä tähden, mutta myös siksi, että niin hartaasti toivon hänen uskaltavan olla herra Barclayn ystävä. (Rouva Wallace varmaankin nuhtelisi minua, jos tietäisi, miten maallisia asioita ajattelen kirkossa, mutta onneksi hän ei tiedä siitä.)

Tänään, kuten valitettavasti myös viime sunnuntaina ja keskiviikkona, neiti Bruce oli mennyt istumaan jonkin aivan täyden penkin viimeiselle paikalle. Kun Barclayt tulivat, minä näin herran Barclayn hakevan häntä katseellaan — ja tajuavan, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä Axelin ja Ionan kanssa häntä niin lähelle, että he olisivat voineet edes tervehtiä toisiaan, saati puhua mistään. Minä näin, miten äiti ja isä katsoivat toisiinsa, ja äiti suipisti suutaan miettiväisesti ja isä loi katseensa johonkin ylös kuin olisi pyytänyt voimaa. En oikein ymmärrä, mitä he tarkoittivat.

Minä olen kauhean pahoillani siitä, että neiti Bruce tuntuu aivan kuin muuttuneen kesästä, tai oikeammin palanneen sellaiseksi kuin oli ennen kesää. Hän oli niin hauska ja iloinen, ja nyt hän tuntuu taas välttelevän kaikkia ihmisiä. Mutta mitäpä minä voisin asialle tehdä! Käyn joskus postissa asialla ja joskus vähän asiattakin häntä tapaamassa, mutta enhän minä voi ruveta neuvomaan häntä, kun hän on aikuinen. Ja entä, jos äiti onkin oikeassa? Jos ei hän välitäkään herra Barclaysta?

Niin minä koetin keskittyä jumalanpalvelukseen, mikä ei ollutkaan vaikeaa, sillä pastori Torrania ei varmasti kukaan väsy kuulemaan, oli sitten kyse liturgiasta tai saarnasta. Hän puhuu niin, että sekä nuoret että vanhat saavat siitä jotakin. Jos sekä minä että rouva Wallace olemme sitä mieltä, että saarna on hyvä, sen täytyy olla hyvä!

Minä istuin isän ja Evanin välissä, ja yhtäkkiä kesken kiitosvirren huomasin, että isä nosti päätään, hänen sieraimensa värisivät kuin Lancelotilla, kun se haistaa rouva Wallacen laittavan paistia, ja hän katseli yhtäkkiä terävästi ympärilleen.

Ja sitten — voi, se oli aivan hullua. Minun isäni, joka on aina ’erittäin hienokäytöksinen’, kuten kuulin kerran rouva Carsonin sanovan, otti tukea edessä olevan tyhjän penkin selkänojasta ja hyppäsi sen yli kuten Walter ja Evan ylittävät aitoja. Hän putosi suoraan keskikäytävälle ja lähti juoksemaan kohti kirkon etuosaa.

Äidiltä pääsi äännähdys ja hän ojensi kättään kuin olisi ajatellut isän seonneen ja koettanut pidättää tätä. Samassa me näimme, miten konstaapeli Paton tuli yhtä lailla juosten sivukäytävää pitkin, ja nyt koko kirkkokansa alkoi liikehtiä, virsi katkeili ja hämmentynyt kohina kulki yli kirkon.

Mutta sen paremmin isä kuin konstaapeli Patonkaan eivät ehtineet perille, ennen kuin pastori Torran jo oli jaloillaan, syöksyi kasukan liepeet hulmuten alttarin yli, repäisi juostessaan irti lukupulpetin vaatteen, upotti sen kastemaljaan ja sitten ryntäsi urkujen luo, joita alkoi hakata tuolla kauniisti kirjotulla, painavalla liinalla.

Sillä uruista oli kohonnut savu!

En tiedä, kuka näytti hämmentyneemmältä — kanttori Shaw, joka oli sentään koko ajan istunut soittamassa, vai Ted Coburnin isä, joka on palomestari ja joka istui etupenkissä ja jonka olisi epäilemättä näiden seikkojen vuoksi pitänyt ehtiä ensimmäisenä pelastamaan tilanne — kun he eivät olleet huomanneet mitään.

Isä ja konstaapeli Paton auttoivat kanttoria ja herra Coburnia ja pastori Torrania tarkastamaan urut varmistaakseen, ettei missään enää kytenyt, ja kirkko oli vähän aikaa aivan sekaisin, kun kaikki puhuivat toistensa päälle. Sitten kirkkoherra Morrison nousi alttarille, viittoi meitä vaikenemaan, sanoi jumalanpalveluksen päättyvän nyt tähän, luki meille siunauksen ja lähetti meidät kotiin.

Mutta eihän kukaan tietystikään mihinkään lähtenyt! Miten olisimme voineet, kun jotakin näin jännittävää tapahtui?

-Ajatella, jos olisimme kaikki palaneet elävältä! huohotti Bobby-täti äidille.

-Sinun isäsi on eri jehu hyppäämään, sanoi Tyra Saunders varsin kunnioittavaan sävyyn Moiralle (en ole koskaan aiemmin kuullut Saundersin lasten puhuvan kunnioittavaan sävyyn yhtään kenellekään).

-Oi, eikö hän ole sankari! kuiskasi Lily MacBride Faithille, mutta he eivät puhuneet tietystikään isästä, vaan pastori Torranista.

Niin kuin kaikki muutkin. Ajatella, ellei pastori Torran olisi ollut niin nopea! Ajatella, ellei hän olisi tajunnut siepata lukupulpetin vaatetta mukaansa! Ajatella, ellei ennen jumalanpalvelusta olisi ollut kastetta ja maljassa vettä! Ajatella, että kanttori Shaw oli vain soittanut mitään huomaamatta! Ajatella, että meillä on kaupungissa palopäällikkö, joka ei näe tulipaloa, vaikka sellainen syttyy kirjaimellisesti hänen nenänsä edessä!

Keskustelu aaltoili siis paheksunnasta syvään ihailuun aina sen mukaan, kenestä kulloinkin puhuttiin ja kuka sattui olemaan lähellä — tarkoitus ei tietenkään ollut, että rouva Shaw tai rouva Coburn kuulisivat moitteet.

-Olipas se tavattoman virkistävää, Eliza-täti sanoi nauraen, ja muutamat rouvat katsoivat häneen hyvin paheksuvasti, vaikka ainakin minä olin samaa mieltä: kirkossa kaikki käy aina niin rauhallisesti, että oli ollut oikein virkistävää, kun sielläkin tapahtui jotakin vauhdikasta! -Mistäs nyt saadaan uudet urut?

Hullua kyllä, Eliza-täti ehostuksessaan ja kirkkoon aivan hiukan liian lyhyessä leningissään oli ensimmäinen, joka tarttui tähän asiaan. Rouva Morrison, joka ’sietää Elizaa, koska koulun johtajan rouva on aina ollut seurakunnan naistoimikunnassa’, kuten kuulin äidin kerran sanovan Rose-tädille, taputti käsiään ja sanoi kovalla äänellä, että naistoimikunta kokoontuisi pappilassa jo tänään iltapäivällä, aivan kuin hän olisi ollut se, joka oli ensimmäisenä huomannut uusien urkujen tarpeen.

Isä tuli sanomaan äidille, että seurakunnan vanhimmisto pitäisi hätäkokouksen välittömästi ennen kaikkea kirkon paloturvallisuuden mutta myös urkuasian tähden, ja käski meidän lähteä kotiin, koska hän ei tiennyt, miten kauan siellä menisi. Rouva Wallace mutisi äidille, että todennäköisesti pappilan palvelustyttö ei saisi tarjolle muuta kuin teetä ja korkeintaan keksejä — rouva Wallacelle on aina katastrofi, jos joltakulta jää ateria väliin, eikä hän tiedä mitään kauheampaa kuin tarjota kaupan keksejä teen kanssa — ja rouva MacRob mutisi, että tämä tietäisi tietysti taas lisää maksuja seurakuntalaisille. Cora ei sanonut mitään, hän ei useinkaan sano mitään kun hänen vanhempansa ovat läsnä, mutta minä vilkutin hänelle salaa.

Kaikki pikkupojat ja monet tytötkin olivat kirkkopihalla juoksemassa kilpaa, sillä he halusivat kokeilla, miten nopeasti he olisivat päässeet savuavia urkuja sammuttamaan. Danny Keir oli lähettäjänä kirkon portailla ja Niall Ramsay oli portilla ottamassa aikaa, sillä hän sai rannekellon täyttäessään keväällä kaksitoista vuotta. Ilmeisesti Walter ja Coran pikkuveli Arthur olivat molemmat nopeimpien joukossa, mutta leikki loppui lyhyeen, kun kirkonpalvelija MacLean tuli vihaisena sanomaan, ettei hautausmaa ole mikään kilpajuoksurata ja että lasten sietäisi hävetä.

Me selvisimme kotiin epämääräisenä sekamelskana yhdessä Wallaceiden ja tohtorilan väen kanssa, lukuunottamatta tietysti Fergus-setää, joka oli mennyt isän kanssa kokoukseen. Rouva Wallace ilmoitti, että hän laittaisi lounaan meille kaikille ja että me lapset saisimme tulla sen jälkeen heille, kun äiti ja Alice-täti lähtisivät vuorostaan pappilaan. Ja niin tapahtui.

Mutta kun me istuimme myöhemmin teellä rouva ja herra Wallacen sievässä keittiössä, ja Walter ja Evan ja Torquil ja Gus puhuivat vielä toistensa suuhun siitä, miten urut olivat savunneet ja miten heistä kukin oli juossut, ja Gordon keskusteli herra Wallacen kanssa siitä, mitä jäisi jäljelle kivisestä kirkosta, jos se palaisi, ja Faith selasi rouva Wallacen kanssa jotakin aikakauslehteä, jossa oli kuvia sievistä puvuista, Moira äkkiä nykäisi minua hihasta.

-Eikö ollut hassua, että neiti Bruce lähti yksin kirkosta heti, kun kirkkoherra luki siunauksen? hän supatti korvaani. -Minä en olisi malttanut, kun kaikki oli niin jännittävää! Ei kai se kiinnostanut herra Barclaytakaan, kun hän yritti myös lähteä, mutta ihmisiä tungeksi käytävillä ja hän varmaan tuli sitten toisiin ajatuksiin ja jäi.

Ei, sitä minä en ollut huomannut kaikessa hälinässä. Ja nyt minä unohdin koko urkuasian, sillä minun tuli niin kauhean paha mieli. Voi, minä haluaisin tehdä jotakin, mutta mitä minä voisin tehdä!”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti