maanantai 19. lokakuuta 2015

37. Lehtiuutinen

-Minä pahoin pelkään, että saamme tyytyä jonkin aikaa pappilan vanhaan harmooniin jumalanpalveluksissa, sanoi Alice MacDonald ja laski teekuppinsa takaisin lautaselle. -Kaikki tietysti toivovat hurskaasti, että uudet urut voitaisiin ostaa, ja vakuuttavat, että ne ovat välttämättömät jumalanpalveluksessa — mutta sitten, kun heiltä pyytää lahjoitusta, heillä onkin ollut niin paljon yllättäviä menoja, että rahat eivät mitenkään riitä!

-No, Betty vastasi, -tiedäthän sinä niinkuin minäkin, että useimmilla rahat eivät nykyään tahdo riittää. Sahalta on vähennetty väkeä, ja lehdessä oli taas ilmoitus parin tilan pakkohuutokaupasta.

Alice huoahti ja nojautui taaksepäin tuolissaan.

-Minä suorastaan näen, mitä he ajattelevat, kun minä menen listoineni heidän puheilleen, hän sanoi. -”Tohtorinna on rikas, mitä varten hän on meidän rahojamme vailla!” He eivät käsitä, että minun varani ovat kiinni osakkeissa ja kiinteistöissä ja…

-Ei sinun minulle tarvitse puolustuspuhetta pitää, Betty huomautti. -Vaikka sanoinkin alun perin, että lista ei ole hyvä ajatus. Ihmiset tahtovat saada jotakin samalla kun antavat, eikä heille riitä se, että he saavat joskus uudet urut kirkkoon, vaikka rouva Morrison niin uskookin.

-Mutta myyjäisiä on usein, ei se ketään enää kiinnosta, kun ei ihmisillä ole rahaa ostaa, Alice valitti. -Muutamat suurimmat liikkeet ehkä saattaisivat lahjoittaa enemmän, jos lupaisimme kiinnittää heidän nimensä metallilaatassa urkuihin, mutta monta niitä ei ole.

-Minähän koetin sanoa, että pidettäisiin juhlat, Betty muistutti. -Päivällä kilpailuja ja pelejä ja illalla tanssia, tulot lyhentämättöminä urkurahastoon. Jos ihmiset jotakin kaipaavat, niin hetken unohdusta talousmurheistaan. En käsitä, miksi rouva Morrison ei tahtonut ottaa sitä kuuleviin korviinsa.

-Minä käsitän, Alice sanoi hiljaa ja vilkaisi olkansa yli. Rouva Wallace oli kylpyhuoneessa laittamassa pyykkiä likoon, mutta kenelläkään koko naapurustossa ei ollut harhaluuloja siitä, etteikö tämä olisi kuullut kaikkea, mitä puhuttiin korttelin säteellä Koivurannasta. -Sisaresi kannatti sitä ehdotusta, ja tiedäthän, että rouva Morrisonin mielestä…

-…kaikki, mitä Eliza kannattaa, on jollakin tavalla epäilyttävää, Betty hymähti. -Tiedän kyllä. Varjelkoon, jos rouva Morrison tietäisi, mitä minä keväällä… Hän vilkaisi yhtä lailla kylpyhuoneen suuntaan ja vaikeni.

-No, sanoi Alice sitten reippaammin, -ellei seurakunnan naistoimikunta halua järjestää juhlaa, naisyhdistys voi sen tehdä. Säät ovat vielä niin kauniit, että jos olemme vikkeliä, voimme pitää sen kirkon takana olevassa puistikossa. Se on paljon hauskempaa ja helpompaa kuin sisätiloissa. Sinä saat tulla kirjoittamaan tilausrunoja ja Duncan ottamaan pikakuvia.

Betty alkoi nauraa.

-Sinä olet mahdoton, hän sanoi. -En minä osaa kirjoittaa mitään pikarunoja, ja Duncanilta sinun pitää kysyä itseltään.

-Minä soitan muutkin johtokunnan jäsenet koolle huomiseksi, Alice sanoi tarmokkaasti. -Keksimme kyllä jotakin. Joka tapauksessa pastori Torran saa siirtää lauantaitanssinsa ulos.

-Pastori Torran parka, Betty sanoi myötätuntoisesti. -Hän ei ole kai saanut hetken rauhaa sen jälkeen, kun sammutti urut. Hyvä etteivät ihmiset nimikirjoituksia pyydä!

-Sankarin osa ei ole helppo, Alice sanoi hymyillen. -Sinähän sen tiedät! Joko hän muuten on kihloissa?

-Kuka? Betty kysyi pöllämystyneenä.

-Pastori Torran tietysti! Kukaan ei tiedä, eikä kukaan viitsi kysyä rouva Cairnilta, vaikka pastori on säännöllinen vieras heillä — eikä kukaan kuvittele, että hän kävisi siellä Debbie Cairnin ruoanlaittotaitojen takia!

-Alice, Betty sanoi lujasti, -lopeta tuo! Sinä kuulostat aivan rouva Munrolta tai rouva Buchananilta, joilla ei tunnu olevan muuta tekemistä kuin pohtia toisten ihmisten asioita!

-Minä olen vain kiinnostunut, Alice sanoi loukkaantuneena. -Anteeksi, unohdin, että Isobel Cairn oli yksi Stuartin tytöistä. Heitä oli niin monta, että on mahdotonta muistaa…

-Oletko nyt tyytyväinen? kysyi Betty myrkyllisesti, ja Alice punastui.

-Anteeksi, hän sanoi ja ojensi kätensä pöydän yli. -En ymmärrä, mikä minuun meni. Olen kai vähän kärttyisä kaiken tämänpäiväisen jäljiltä. En tarkoittanut.

-Kyllä sinä tarkoitit. Betty puristi ystävättärensä kättä. -Mutta sinulta minä sen kestän. Mitä Fannylle kuuluu?

Alice tiesi täsmälleen, mitä Betty tosiasiassa kysyi.

-Hän kirjoittaa koulusta ja luokkatovereistaan, ei muusta. Entä Archielle ja Donille?

-He kirjoittavat koulusta ja luokkatovereistaan, eivät muusta, Betty vastasi.

Molemmat äidit huokasivat ja katsoivat toisiinsa.

-Eikö kälysi… Alice sitten aloitti toiveikkaasti.

-Eihän Flora tiedä muuta kuin mitä näkee kotipiirissä. Donald tuntuu istuvan kaikki illat kotona opintojensa parissa, ja Archie on sentään jo kahdeksantoista ja järkevä nuori mies.

-Siitä me olemme samaa mieltä, Alice totesi. -Onneksi. Fanny on vasta viidentoista.

-”Melkein kuudentoista”, sanoisi Grace tähän, Betty huomautti. -Otatko lisää teetä?

-Ei kiitos, sanoi Alice. -Menen viemään sinun erinomaista ideaasi eteenpäin. Pääsethän huomenna kokoukseen, sanotaan esimerkiksi kymmeneltä?

-Pääsen kyllä, Betty sanoi vähän surumielisesti. -Työt eivät minua kovin pahasti ahdista.

Hän tunsi melkein huonoa omaatuntoa, kun oli suorastaan helpottunut Alicen lähtiessä. Tohtorinna oli tarmokas ja aikaansaapa — joskus rasittavuuteen asti, eikä Betty voinut olla toisinaan kaipaamatta sitä hiukan ihmisarkaa nuorta naista, johon oli aikoinaan tutustunut.

Ei, hän ei saanut ajatella tuollaisia. Hänen piti iloita siitä, että Alicella oli kaikki nyt niin hyvin, paremmin kuin tämä olisi koskaan osannut edes aavistaa kahdeksan vuoden suruaikanaan. Hän oli vain itse happamalla tuulella, kun joutui olemaan jouten vastoin tahtoaan — mikä oli aivan typerää, koska nythän hänellä olisi ollut erinomainen tilaisuus kirjoittaa aivan mitä itse tahtoi, vaikkapa seuraavaa tyttökirjaa!

-Joko tohtorinna meni? kysyi rouva Wallace tullessaan keittiöön ja löytäessään Bettyn mietteissään pöydän äärestä kehräävä Emma Wood sylissään. -Toivottavasti hän ei ollut kovin päällekäypä tänään. Joskus minä mietin, uskooko hän todella, ettei kukaan muu osaa mitään eikä kykene mihinkään.

-Älkää sanoko noin, rouva Wallace, Betty torui. -Tohtorinna on todellakin erittäin tarmokas, ja moni asia tässä kaupungissa olisi jäänyt ilman häntä toteutumatta.

-Vaikkapa niin, rouva Wallace huomautti, -mutta tässä kaupungissa on myös yhä ihmisiä, jotka muistavat senkin ajan, jolloin Alice Bellillä ei ollut juuri sanomista mihinkään asioihin.

-Sellaisten ihmisten sopisi jo unohtaa menneet, Betty sanoi tiukasti. Mutta salaa häntä hiukan vavisutti. Alice oli ollut vain kuudentoista, kun Andrew Gordon oli tullut hänen elämäänsä. Pelkäsikö tämä nyt, että Fanny kulkisi samaa tietä?

Mutta sehän oli aivan typerää. Archie oli vasta poika hänkin, ei mikään kolmikymmenvuotias varakas liikemies. Betty laski päättäväisesti Emma Woodin lattialle.

-Minä taidan mennä katsomaan, keksinkö mitään kirjoittamista, hän sanoi ympäripyöreästi.

-Kyllä aika tästä vielä kirkastuu, rouva Wallace sanoi ystävällisesti. -Silloin on hyvä, jos teillä on tarinoita varastossa.

Seuraavana aamupäivänä Betty meni tohtorilaan naisyhdistyksen kokoukseen, ja Alicen johdolla päätökseksi tuli järjestää suuri varainkeruujuhla urkurahaston hyväksi. Koska käänne säässä saattaisi todellakin tapahtua milloin vain, ja koska toisaalta muistikuva savuavista uruista oli ihmisten mielissä vielä tuore, juhla päätettiin järjestää niin pian kuin mahdollista.

Niinpä Bettylläkään ei tulevina päivinä ollut liikaa aikaa murehtia harventuneita kirjoitustilauksia tai sitä tosiseikkaa, että kun hänellä nyt olisi ollut aikaa kirjoittaa sitä, mitä itse tahtoi, hän ei saanut paperille mitään. Hän heittäytyi auttamaan järjestelyissä kaikin voimin koettaen lohduttaa itseään sillä, että ehkä oli ansainnut pienen loman kirjoitustyöstä kaikkien näiden vuosien ahkeroinnin jälkeen.

Eräänä iltana lokakuun alkupuolella Betty oli harvinaista kyllä kotona. Hän oli ollut koko päivän auttamassa Alicea pöytien ja kojujen sijoittelun suunnittelussa, mutta oli sitten päänsärkyyn vedoten lähtenyt kotiin. Totta oli, että hänen päätään oli särkenyt: Alicen ajatus juoksi niin nopeasti, että välillä Betty uupui koettaessaan pysyä mukana.

Nyt Grace oli tohtorilassa maalaamassa kylttejä Betty hymyili vähän miettiessään, mitä vanha kauppias Armstrong olisi sanonut, jos hänelle olisi paljastettu, että Malcolm oli lahjoittanut kaupasta sekä maalin että pahvin — ja Walter oli lähtenyt hänen mukaansa ”auttaakseen”, tosiasiassa varmaankin ollakseen Torquilin kanssa häiriöksi niin paljon kuin saattoi. Evan oli muiden partiopoikien kanssa seurakuntasalilla auttamassa Mike Cameronia yksinkertaisten pöytien ja penkkien rakentamisessa, ja Moira kirjallisuuskerhossaan, joka esittäisi ohjelmaa juhlassa. Faith oli pitkän harkinnan jälkeen mennyt Lily MacBriden ja Ethel MacLeanin kanssa pappilaan askartelemaan koristeita, sillä hän oli kuullut pastori Torranin olevan seurakuntasalilla kerholaisten kanssa, ja Faith parka koetti yhä vältellä tätä.

Niin, todellakin. Betty hätkähti yhtäkkiä niin, että veti vaistomaisesti parsimalangan Evanin sukassa liian kireälle, he olivat Duncanin kanssa kotona kahden. Rouva Wallace oli mennyt, ja vain Lancelot kuorsasi takanedusmatolla ja Emma Wood pesi itseään tarmokkaasti toisessa lepotuolissa, jossa sen ei oikeastaan ollut lupa maata. Hän itse istui toisessa tuolissa parsimuksineen, ja Duncan makasi sohvalla ja luki lehteä.

Miten usein Betty olikaan kuluneiden vuosien aikana väsyneenä toivonut, että saisi joskus olla edes pienen hetken rauhassa! Ettei aina joku olisi jotakin vailla — lehdet, kustantamot, lapset, Duncan, rouva Wallace, naisyhdistys, sukulaiset. Tietysti hän rakasti työtään, hän rakasti perhettään, hän rakasti sukuaan ja tätä kaupunkia, mutta jos vain olisi saanut pienen lepohetken!

Ja nyt, yhtäkkiä, kun sellainen hetki oli, kun ei edes Emma Wood vaatinut silityksiä vaan oli keskittynyt täysin häntänsä siistimiseen ja Lancelot oli unissaan nuori koira ja juoksi etutassujen nykimisestä päätellen kaniinien perässä, kun lapset olivat kukin omissa tärkeissä tehtävissään ja Duncan uppoutunut lehden urheilusivuihin, hän tunsi itsensä täysin hylätyksi. Ellei hänen käsissään olisi ollut Evanin sukka, jota oli näköjään koetettu käyttää niin pitkään kuin se suinkin kasassa pysyi, ennen kuin se oli tuotu parsittavaksi, hän olisi jopa ajatellut, ettei kukaan koko maailmassa tarvinnut häntä.

Sehän oli aivan typerä ajatus. Totta kai häntä tarvittiin. Kohta ovi kävisi, ja ensimmäinen tulija syöksyisi sisään huhuillen äitiä saadakseen välittömästi kertoa jotakin tärkeää, mitä illan aikana oli tapahtunut. Kohta Duncan olisi lukenut jalkapallotulokset ja kääntäisi esille toisen sivun, jolta lukisi hänelle ääneen mielenkiintoisimmat kohdat radio-ohjelmasta. Kohta olisi aika laittaa illallista, ja sitten hänen pitäisi istua alas kirjoittamaan Archielle ja Donaldille, joilta oli tullut pitkä yhteinen kirje aamupostissa.

Missähän Stuart oli nyt? Kipu iski yllättäen, kuten se aina teki. Se oli kuin piikki petollisen suloisesti tuoksuvassa ruusussa, jota ei kukaan enää käärinyt pitsiliinaan, kuten aikoinaan hänen hääkimppuaan. Miksi poika ei ilmoittanut itsestään? Oliko tämä enää edes elossa? Eikö tämä tajunnut, miten huolissaan he olivat? Hänen pieni punatukkainen poikansa, iloinen, veikeä, kaikkien rakastama Prinssi — mikä oli mennyt vikaan?

Ja koska tänä iltana Bettyn ajatukset tuntuivat kulkevan täysin ennalta-arvaamattomia ratoja, hän värähti yhtäkkiä tajutessaan olevansa jo niin vanha, että hänellä oli kaksikymmenvuotias poika, joka seikkaili omin päin maailmalla. Hän oli nyt vanhempi kuin äiti oli ollut silloin, kun Betty oli aloittanut Naisopistossa, ja miten vanhalta tämä olikaan tuntunut!

Betty oli löytänyt kasvoistaan ensimmäisen rypyn pari vuotta aiemmin ja järkyttynyt. Ei niinkään itse rypyn tähden — hän tiesi, että oli saanut jo sotavuosina hienoisia uurteita kasvoihinsa — vaan sen sijaintipaikan tähden. Hän oli aina ajatellut, että ensimmäiset rypyt olisivat naurunryppyjä, sellaisia, joita Duncanin silmäkulmissa oli ollut jo jonkin aikaa. Mutta tämä oli ollut kiukunryppy, tuima pystysuora viiva kulmakarvojen välissä. Kiukunryppy! Hänellä! Betty oli ollut niin järkyttynyt asiasta, että oli melkein itkenyt. Asiaa ei ollut auttanut se, että Duncan ei ollut ottanut hänen murhettaan lainkaan todesta. Sen sijaan mies oli suudellut tuota moitittavaa ryppyä ja ehdottanut kujeellisesti, että ”ehkä se on opettajatar, joka pistää esiin”.

”Minä en mielelläni näkisi itseäni vielä keski-ikäisenä raukkana, joka epätoivoisesti tarrautuu pakenevaan nuoruuteen”, oli Davy sanonut kesällä. Ei kai hän tuntenut samoin? Sillä nuoruus oli mennyt, halusi hän tai ei, eikä koskaan palaisi, ja oli naurettavaa murehtia ikäänsä.

Huoahtaen Betty nojasi päätään lepotuolin selkänojaan ja katsoi hellästi Duncaniin. Ensimmäisen kerran kaikkina niinä vuosina, jolloin oli omistanut kameran, Duncan ei tänä syksynä ollut kertonut, paljonko voittoa kesän valokuvauskierrokset olivat tuottaneet. Se paljasti, ettei voittoa ollut tullut. Oliko tappiota? Bensiinin hinta oli noussut, eivätkä filmit tai kehitysaineet olleet niin halpoja.

Ja kaupassa oli hiljaista, liian hiljaista. Betty tiesi sen siitä, että jos hän oli päiväsaikaan kotona, hän saattoi kuulla, miten Duncan järjesteli hyllyjä takahuoneessa. Tämä ei koskaan ruvennut sellaiseen työhön muuten kuin vuodenvaihteen inventaariossa, jos oli odotettavissa, että asiakkaita tulisi kaupan puolelle. Hän oli myös nähnyt Duncanin tekemän tilauslistan takahuoneen pöydällä ja havainnut sen paljon lyhyemmäksi kuin aiemmin. Kuten Betty oli tytöille vakuuttanut, Duncan oli liian taitava ja viisas joutuakseen vararikkoon, mutta miten tiukkaa heille vielä tulisi?

Duncan oli laihtunut, lampunvalossa hänen piirteensä olivat terävämmät ja vyö oli kiristetty seuraavaan reikään, ei enää siihen, jonka ympärille oli vuosien mittaan kulunut soljen kuva. Mutta hän ei yskinyt, hän ei ollut juurikaan yskinyt sen jälkeen, kun oli luopunut tupakasta.

Mistä kaikesta hän olikaan luopunut heidän tähtensä! Nykyään tällaiset rauhalliset illat olivat tavallisia ja ”huonoja hetkiä” tuli enää harvoin, mutta Betty tiesi, että tarvittaisiin vain yksi erehdys, yksi epätoivoinen silmänräpäys, jolloin kukaan ei olisi tukemassa oikeaa päätöstä, ja kaikki romahtaisi.

Kaupungissa tiedettiin yleisesti, ettei kauppias Flemingille saanut tarjota edes kotiviiniä, ja ettei tätä kannattanut pyytää pubiin, mutta aina joskus joku sittenkin yritti. Viime vuonna sodan muistopäivänä Duncania oli pyydetty miesten mukaan, ja ehkä pyydettäisiin taas muutaman viikon päästä. Entä sitten, jos kaupan kävisi huonosti? Entä jos Duncanilla ei olisikaan enää syytä taistella?

Ei, hän ei saanut ajatella sellaisia. Hänen piti luottaa Duncaniin. Mutta joskus Betty oli näkevinään joidenkin kaupunkilaisten kasvoilla ilmeen, joka toi hänen mieleensä korppikotkan: nämä vain odottivat, että saalis hairahtuisi päästäkseen raatelemaan tätä. Olihan niin moni muukin hairahtunut, kerta toisensa jälkeen.

Tästä hänen ajatuksensa lennähtivät puolen Euroopan halki Ruthiin ja vauvaan. ”Minun kaunis vaimoni lahjoitti minulle tänä aamuna neljännen lapsen, toisen pojan.” Tämä Felixin antama lausunto oli levinnyt tiedotusvälineisiin sellaisella vauhdilla, että Betty oli tiennyt lapsesta jo ennen kuin Felixin ennen lehdistötilaisuutta lähettämä sähke oli ehtinyt perille. Kukaan koko maailmassa ei parhaalla tahdollaan olisi saattanut vieläkään kutsua Ruthia kauniiksi, huolimatta ihomaaleista ja hiusväreistä, vai miten Shona Saunders oli asian muotoillut — paitsi Felix Blumenthal, joka oli selvästi yhä vielä korviaan myöten rakastunut vaimoonsa, mikä taisi olla pienoinen skandaali elokuvapiireissä.

Kaikki oli mennyt hyvin, niin kuin tietysti berliiniläisessä yksityissairaalassa yleensä menikin. Ruth voi hyvin ja vauva voi hyvin ja sisarukset olivat ilmeisesti ennemmin ilahtuneita kuin harmissaan tulokkaasta. Pikku Danielin olemassaolo oli sähkötetty myös Jim Weilsonille Kanadaan, ja Betty toivoi hartaasti, että tämä saisi aikaiseksi edes onnitella tytärtään ja vävyään.

Hän tiesi, että Felix oli useamman kerran tarjoutunut järjestämään appensa matkan Eurooppaan, jotta tämä voisi tavata tyttärensä ja lapsenlapsensa. Hän oli tarjoutunut tuomaan perheensä ”puolimatkaan” Skotlantiin tapaamista varten, jotta Jim Weilsonin ei tarvitsisi tulla Saksaan, vaan hän saisi samalla käydä sukulaisissa. Hän oli jopa ehdottanut, että koko Blumenthalin perhe matkustaisi Kanadaan, niin hankalaa kuin se olisikin ollut — mutta vielä ei asiasta ollut tullut mitään. Ruthin isä oli yhtä hidas liikkeissään kuin aiemminkin.

Olivathan Ruth ja Felix hartaasti kutsuneet heitäkin käymään. Ehkä pitäisi mennä nyt, kun lapset olivat isompia ja pärjäisivät Wallaceiden kanssa kotona? Mutta Betty tiesi, ettei Duncan tahtonut lähteä Felixin rahoilla, ja omia varoja heillä ei sellaiseen matkaan, Luoja paratkoon, ollut aiemminkaan, saati tällaisena maailmanaikana.

Ruth oli niin sydämestään toivonut heidän olevan läsnä häissä, mutta kaikki oli ollut silloin sodan jälkeen niin sekavaa ja hankalaa, saati sitten saksanjuutalais-skotlantilainen avioliitto. Lopulta Ruth ja Felix oli vihitty Lontoossa, koska se oli helpottanut tytön pääsyä Saksaan. Ja vaikka häitä oli toki juhlittu Berliinissä, se oli tapahtunut Felixin suvun parissa, sillä kukapa Britanniasta olisi paikalle päässyt.

Mutta Ruth oli rikas ja onnellinen ja menestyvä ja rakastettu, tuo kovia kokenut, hylätty tyttö, ja sen piti riittää Bettylle. Ja olihan Archie saanut viettää talven heidän luonaan ja kertonut kaikesta.

Samassa Duncan äännähti ja nousi istumaan sohvalla.

-Mitä nyt? Betty kysyi kiitollisena siitä, ettei ollut enää yksin ajatustensa kanssa. Yleensä ne olivat hyviä tovereita, mutta tänä iltana nekin tuntuivat olevan ikävällä tuulella.

Duncan ei vastannut, vaan tuijotti sanomalehteä epäröivän ja epäuskoisen näköisenä.

-Mitä siellä on? Pakkohuutokauppa? Bettyn sydän hypähti säikähdyksestä. Hän pelkäsi noita yksinkertaisia, julmia ilmoituksia, jotka alkoivat ”velkojien vaatimuksesta julkisella pakkohuutokaupalla myydään…” ja jotka saattaisivat milloin vain osua liian lähelle. Hän ei ollut varma, oliko Keith Murraylla velkaa, mutta entä jos tämä olisi taannut jotakuta — Keith oli niin hyväsydäminen — ja niin monta pientä lasta elätettävänä!

-Ei. Duncanin ääni oli vaisu. -En oikein tiedä…

-Mitä sinä et tiedä? Mitä se on?

Duncan nousi ja tuli lehti kädessään Bettyn luo.

-Tämä on varmasti sattumaa, hän sanoi, -mutta osui silmiin.

Duncan osoitti lehden sisäsivulla olevaa pikku-uutista, joka oli otsikoitu ”Maailmalta”. Se oli noita yleensä ulkomaisista lehdistä poimittuja pätkiä, jotka olivat useimmiten huvittavia tai jotenkin erikoisia ja joita latojat käyttivät palstantäytteenä, jottei lehteen olisi jäänyt tyhjää kohtaa, mutta joilla ei useinkaan ollut kenellekään sen suurempaa merkitystä.

-”Salaperäinen muusikkolupaus”, Betty luki. -”San Franciscon asukkaita Yhdysvaltain Kaliforniassa on viime viikkoina hemmoteltu erinomaisilla konserteilla.” Duncan, mitä tässä nyt…

-Lue eteenpäin, Duncan sanoi vähän tuskallisella äänellä.

-”Tuntemattomuudesta noussut nuori pianisti antaa sekä helppohintaisia kansanesityksiä että vaativampia klassisen musiikin konsertteja ja on lunastanut paikkansa kaikkien kansanluokkien suosikkina.” Duncan, minä en…

-Lue, Duncan sanoi tiukasti.

-”Kuitenkin hän on kyennyt pitämään yllä salaperäisyyden verhoa, niin että hänen taustoistaan eivät edes häntä tukevat tahot tiedä käytännöllisesti katsoen mitään. Yleistä suosiota tämä komea punatukkainen Rod Wishart…”

Bettyn pää ponnahti pystyyn ja hän tuijotti Duncaniin suunnattomiksi laajennein silmin.

-Se voi olla sattumaa, Duncan sanoi nopeasti. -Wishart ei ole erikoisen harvinainen nimi.

-Komea punatukkainen Rod Wishart, Betty kuiskasi. -Pianisti! Duncan, se ei ole sattumaa. Se ei voi olla… Mikset sinä jo ole soittamassa poliisille!

-Mitä minä sanoisin? Että San Franciscossa antaa pianokonsertteja joku, jolla sattuu olemaan samanvärinen tukka kuin Stuartilla ja sama nimi kuin sinun tyttökirjasarjasi sankarilla? Poliisilla on siellä tuntomerkit. Olivathan he saada hänet kiinni keväällä Atlantassakin, kun…

-Se ei ole sattumaa! Minä tiedän, ettei se ole! Betty parkaisi. -Mene soittamaan!

Mutta Duncan puisti hitaasti päätään.

-En mene, hän sanoi lempeästi. -Jos se on aivan viaton lahjakas amerikkalaispoika, voisimme aiheuttaa suurta vahinkoa hänen uralleen laittamalla poliisit hänen peräänsä. Ja jos se taas olisikin Prinssi…

Hän vaikeni hetkeksi, ja ilme hänen kasvoillaan oli sellainen, ettei Betty tohtinut sanoa mitään.

-Muistathan sinä, millaiset terveiset hän meille lähetti vuosi sitten? Duncan kysyi ääni värähtäen. -Että hän tulee takaisin, kun me voimme olla hänestä ylpeitä? Jos se on Prinssi — jos hän on päässyt jo noin pitkälle — miten pitkälle hän vielä pääsee, mikäli hillitsee luontonsa ja käyttää lahjojaan? Luuletko sinä, että minä olisin halunnut isäni sekaantuvan tekemisiini, kun kokeilin siipiäni Valloissa?

-Taisit olla kiitollinen, että hän lopulta sekaantui — sinähän olit kuolemaisillasi! Betty nyyhkytti.

-Jos tämä Rod Wishart on Stu, hän on totisesti kaikkea muuta kuin kuolemaisillaan, Duncan sanoi arkisesti ja luki uutisen lopun: -”Yleistä suosiota tämä komea punatukkainen Rod Wishart nauttii myös seurapiireissä.”

-Minähän sanoin, että se on Stuart, mutisi Betty.

Duncan kyykistyi ja otti hänen kätensä omiinsa.

-Sappho, hän sanoi lempeästi, -Stuartin lapsuus ei ollut sellainen kuin miksi me olimme sen etukäteen kuvitelleet. Älä sano, ettei se ollut minun syyni — tiedän, etten aloittanut sotaa, mutta ei minun olisi myöskään tarvinnut sälyttää pojan niskaan sellaisia velvoitteita ja vastuita kuin ajattelemattomasti tein. Ja mitä tulee hänen nuoruusvuosiinsa… Ehkä sinä olet oikeassa. Ehkä me olemme liian samanlaisia ja sen tähden iskemme yhteen. Hän vain onnistuu ärsyttämään minua niin sanoinkuvaamattomasti, ja — no, niin tietysti minäkin häntä.

-Jos sinä haluat puhua Stuartin traumoista, minä voin soittaa Rosen tänne, Betty sanoi tuskastuneena. Hän ei saattanut käsittää, miksei Duncan edes yrittänyt saada kiinni tuota ”Rod Wishartia”.

-Minä yritän vain sanoa, Duncan jatkoi häiriintymättä, -että minä olen tehnyt hänen kanssaan paljon virheitä, mutta että ehkä voin vihdoinkin sovittaa ne — jättämällä hänet nyt rauhaan, olemalla sekaantumatta hänen tekemisiinsä, antamalla hänen olla mies. Hän haluaa tehdä meidät ylpeiksi, Sappho. Annetaan hänen tehdä se, ja kun se onnistuu — ja jos olet oikeassa, jos Rod Wishart on Stu, se on jo hyvässä alussa — ollaan hänestä ylpeitä eikä unohdeta kertoa sitä hänelle.

Betty katsoi Duncanin silmiin, noihin harmaisiin silmiin, joissa hän oli neljännesvuosisadan mittaan nähnyt niin paljon iloa, tuskaa, hilpeyttä, vakavuutta. Mutta koskaan hän ei muistanut nähneensä niissä noin paljon — mitä se oli? Mielenrauhaa?

Miten usein hän olikaan ihmeissään ja pahoillaan miettinyt, eikö Duncan todellakaan muistanut mitään omasta nuoruudestaan, eikö tämä todellakaan ollut ottanut opikseen kiistoistaan oman isänsä kanssa, eikö tämä voinut edes yrittää ymmärtää nuorta miestä, joka pöyhisteli voimansa tunnossa täynnä sitä kaikkitietävyyttä, jota vain alle kaksikymmenvuotiailla on ja joka karisee sitä mukaa kuin ikä lisääntyy.

Ja nyt hän yhtäkkiä tajusi, että Duncan muisti, oli ottanut opikseen, ymmärsi. Ehkä hiukan myöhässä, mutta kuitenkin. Ja että hänen piti itse osata laskea irti, kyetä hillitsemään vaistomainen halunsa taistella lapsensa taistelu.

-Isoäiti parka, hän mutisi. -Jospa tämä tietäisi, mitä hänen pianonsa on saanut aikaan!

-Ehkä hän tietää, Duncan sanoi lempeästi ja nousi. -Niinhän sinä aina sanot.

Hän tarttui lehteen ottaakseen sen, mutta Betty sieppasi sakset parsimakorista ja leikkasi ensin irti uutisen salaperäisestä muusikkolupauksesta.

-Varmuuden vuoksi, hän mutisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti