tiistai 20. lokakuuta 2015

38. Neljätoistavuotiaana

Suuri varainkeruujuhla järjestettiin lokakuun puolivälin lauantaina, samalla viikolla, jolloin oli Gracen nelitoistavuotispäivä.

-En minä tarvitse tänä vuonna mitään kutsuja, Grace sanoi urhoollisesti etukäteen. -Tarkoitan, että mehän saamme kaikki pitää hauskaa lauantaina, eikä kukaan ehtisikään meille, kun kaikilla on paljon valmisteltavaa.

-Oletko sinä varma? isä kysyi ja katsoi häntä pitkään.

-Tietysti. Grace nielaisi.

Isä katsoi äitiin, ja äiti nyökkäsi. Sitten isä otti lompakkonsa ja veti sieltä esiin kaksi seteliä.

-Näiden pitäisi riittää, hän sanoi. -Nimittäin siihen, että sinä saat osallistua kaikkiin peleihin ja kilpailuihin, joihin tahdot, ja kutsua mukaasi ystävän.

-Mutta… Grace tuijotti seteleitä melkein kauhuissaan. -Isä, ethän sinä voi!

-Grace, äiti sanoi nuhdellen, -onko sinun asiasi sanoa isälle, mitä hän voi tehdä ja mitä ei?

-En — anteeksi — ystävän? Kenet vain?

-Tietysti kenet vain, isä sanoi hymyillen.

-Minäkin tahdon kutsua ystäviä! huusi Moira.

-Sinä saat kyllä osasi lauantaiaamuna, isä sanoi. -Oman osasi. Sinun syntymäpäiväsi meni jo puoli vuotta sitten, ja ellen väärin muista, se kävi vähän kalliiksi äidin kukkamaljakoille.

-Niin mutta se oli vahinko, Moira mutisi. -Joku oli kiinnittänyt sen hyllyn niin huonosti!

Grace ei edes kuullut, mitä ympärillä puhuttiin. Hänen kätensä vapisi vähän, kun hän otti rahat vastaan. Sellainen summa!

Ja hän tiesi välittömästi, mitä tekisi.

-Minä luulin, että minä olen paras ystäväsi, Gordon MacDonald sanoi kiukkuisena heidän palatessaan Gracen nelitoistavuotispäivänä koulusta ja pojan kuultua, että Grace tarjoaisi Cora MacRobille koko lauantain juhlakentällä syntymäpäivänsä kunniaksi.

-Niinhän sinä oletkin, Grace vakuutti. -Mutta sinä saat kyllä rahaa omalta isältäsi. Cora ei pääsisi paikalle ollenkaan, ellei joku muu maksa, eikä välttämättä sittenkään, mutta äiti meni tapaamaan hänen äitiään ja puhui tämän ympäri, että Cora saa tulla. Minä haluan, että hänellä on välillä jotakin hauskaa, eikä vain pelkkiä kotitöitä ja rahahuolia.

-Joskus minä en oikein tiedä, oletko sinä kauhean kiltti vain kauhean tekopyhä, Gordon mutisi.

Grace punastui kiukusta.

-Sinä olet hemmoteltu ja itsekäs, eikä siinä ole mitään epäselvää! hän tiuskaisi. -Jos sinä kerran aiot lääkäriksi, voisit ajatella joskus muitakin ihmisiä!

-En minä sitä tarkoittanut! Mutta minä olin kuvitellut, että me viettäisimme lauantain yhdessä.

-Tietysti me voimme viettää lauantain yhdessä, hoopo, Grace sanoi sovitellen. -Jos minä tarjoan päivän Coralle, ei se tarkoita, ettei muita voisi olla samassa seurassa!

Tosiasiassa hän tiesi, että Cora ujosteli Gordonia, joka oli kaikin tavoin eri maailmasta kuin takaushuolissa painivan pienviljelijän tytär, ja että tarkoitus oli ollut pitää hauskaa nimenomaan kahdestaan. Mutta häntä ärsytti Gordonin marina.

-Ei se ole sama asia, tämä sanoi nyt äkäisesti ja potkaisi kiveä rantatiellä. -En minä ajatellut, että joudun taas jakamaan sinut jonkun kanssa.

-Et sinä omista minua! Grace tiuskaisi. -Axel on oikeassa, sinä olet ärsyttävä. Ei minussa ole mitään nimilappua.

-Älä ole niin ollaksesi! Gordonin mustat silmät salamoivat. -Axel tosiaan! Hänen kanssaan sinä kai menet illalla tanssiaisiin?

-Älä ole hullu, Grace nuhteli. -Äiti lupasi, että me kaikki saamme tulla hänen ja isän kanssa, kun siellä on pikkulasten piirileikkiäkin, eikä Moiraa ja Walteria ja Evania kuitenkaan voisi jättää kolmestaan kotiin — isä sanoi, ettei hän uskalla edes ajatella, mitä nämä keksisivät sillä aikaa, kun joka talosta ollaan kuitenkin juhlissa, joten on turvallisinta ottaa heidät mukaan.

Tyttö koetti tavoitella rupattelevaa sävyä rauhoittaakseen Gordonin, mutta tämä tuijotti synkeänä ystäväänsä.

-Onko sinulla tanssikortti? poika yhtäkkiä kysyi.

-Ei tietenkään. Ei Faithillakaan vielä ole.

-Eikö isäsi myy niitä? Pyydä häneltä. Minä tahdon varata sinut koko illaksi.

Se oli liikaa. Grace aivan tunsi, miten hänen verensä kiehahti, miten silmissä sumeni, miten raivo löi hänen lävitseen kuin sähköisku.

-Kukaan ei varaa minua kuin — kuin mitäkin lainakirjaa! hän huusi ja polki jalkaa. -Sinä olet aivan sietämätön! Minä — minä olen pahoillani, etteivät Campbellit saaneet tapetuksi sinun kaikkia esi-isiäsi aikoinaan!

Ja ennen kuin Gordon ehti edes tajuta tämän loukkauksen syvyyttä, Grace oli singahtanut juoksuun ja kiitänyt rantatietä pitkin kotiportille, jonka läimäytti kiinni takanaan sellaisella voimalla, että koivuihin kokoontuneet varikset ampaisivat pahasti raakkuen siivilleen.

Gracen tarkoitus oli jatkaa juoksuaan yläkertaan ja tyttöjen huoneeseen, mutta hän lensikin eteisessä suoraan äidin syliin.

-Lapsi kulta, mikä hätänä? äiti kysyi pelästyneenä. -Mitä on tapahtunut?

-Ei mitään! Grace huusi ja koetti rimpuilla irti äidin käsistä.

-Hyvä tavaton, sanoi rouva Wallace, -syntymäpäiväsankarilla ei selvästikään ole ollut iloinen juhlapäivä! Ja minä kun tein kakunkin.

-Gordon pilaa kaiken! parahti Grace ja hautasi kasvonsa äidin esiliinanrintamukseen täysin unohtaen, että oli täsmälleen neljätoistavuotias ja oikeastaan jo melkein täysikasvuinen.

-Nytkö sinä olet riidoissa hänen kanssaan? Moira kysyi kiinnostuneena. -Kesällä sinä et tahtonut puhua Axelille! Faith sanoo, ettet sinä ikinä pääse naimisiin, kun…

-Ole vaiti, Moira, äiti komensi niin ankarasti, että pikkusisko todellakin vaikeni. -Rauhoituhan nyt, Grace. Riisu päällysvaatteesi, niin mennään vähän puhelemaan.

Muutamaa minuuttia myöhemmin Grace istui leposohvalla äidin työhuoneessa, tiukasti äidin kainalossa, yhä vielä suunniltaan. Ovi keittiöön oli kiinni, ja rouva Wallacen ankarista ärähdyksistä he arvasivat, että tämä pitäisi Moiran kaukana avaimenreiästä. Vain Emma Woodin oli sallittu tulla kolmanneksi sisälle, ja se kehräsi nyt Gracen toisella puolen.

Nikotellen Grace sai kerrotuksi äidille, mitä kotimatkalla oli tapahtunut. Äiti kyseli viisaasti, niin kuin hän aina kyseli, ja Grace kertoi yhä enemmän, kunnes äiti tiesi kaiken Axelin ja Gordonin riitelystä tanssitunneilla ja siitä, miten Axel oli nipistänyt Gracea juhlasalissa ja miten tyttö ei ollut tahtonut tätä nähdäkään viikkoihin sen jälkeen, ja miten kummallisen hapan Gordon oli aina, kun Grace oli jonkun muun seurassa.

Sitten he istuivat kauan aikaa hiljaa, ja Grace antoi itsensä vähitellen rentoutua ja käpertyä yhä pienemmäksi äidin lämpimän käsivarren suojassa, kunnes hänen ei ollut enää yhtä paha olla, vaikkei äiti ollut vielä edes sanonut mitään lohduttavaa.

Eikä äiti sanonutkaan mitään pitkään aikaan, niin pitkään, että lopulta Grace nosti päätään.

Äiti tuijotti ulos ikkunasta hämärtyvään lokakuun iltaan, hänen silmänsä säkenöivät, hänen kulmansa olivat rypyssä, huulet puristuneet tiukaksi viivaksi. Äiti oli vihainen, hirvittävän vihainen, ja Gracen sydän tuntui kutistuvan kokoon.

-Teinkö — teinkö minä kauhean väärin, kun… hän sopersi.

Äiti hätkähti, aivan kuin olisi vasta muistanut, että Grace oli siinä.

-Rakkaani, hän sanoi lempeästi, -sinä teit aivan oikein — paitsi siltä osin, että ei ollut järin ystävällistä toivoa enempää Gordien esi-isiä murhattavaksi Glencoessa.

-Minä en keksinyt siihen hätään mitään pahempaa, Grace tunnusti, ja äitiä nauratti vähän. Sitten hän vakavoitui.

-Kuulehan, Gracie kultaseni, äiti sanoi. -Sinä olet nyt neljäntoista, et ole enää aivan lapsi. Muistathan, että Fanny oli neljäntoista, kun Stu ja Arch… tekivät typeryyksiä hänen tähtensä?

Grace nyökkäsi.

-Minä toivon hartaasti, että sinä säilytät lapsenmielesi vielä kauan, äiti jatkoi. -Tarkoitan, että en toivo sinun kiiruhtavan aikuistumista, kuten Faith tuntuu joskus tekevän… esimerkiksi viime talvena.

-En minä ole vielä rakastunut kehenkään, Grace sanoi luottavaisesti.

-Ja hyvä niin, äiti vastasi aivan vakavasti. -Niitä asioita ehdit kokea tarpeeksi myöhemminkin. Mutta siitä huolimatta…

Äiti vaikeni hetkeksi, aivan kuin hän ei olisi oikein tiennyt, miten jatkaa. Sitten hän rykäisi.

-Onko sinun mieleesi tullut, rakkaani, että sekä Gordon että Axel ehkä pitävät sinusta — enemmän kuin arvaatkaan?

-Mutta hehän ovat vasta poikia! Grace huudahti.

-Aivan, he ovat vasta poikia, mutta he kasvavat, ja sinä kasvat. Huomaathan, miten he nyt jo kilpailevat suosiostasi?

Grace hengähti syvään. Hän ei ollut osannut ajatella asiaa noin. Hän oli pitänyt molempia poikia vain leikkitovereina ja ihmetellyt, miksi nämä jatkuvasti nahistelivat keskenään.

-Mutta — enhän minä ole yhtään sievä! hän parahti kauhistuneena.

Äiti ei voinut pidättää hymyään.

-Kyllä vain, tyttöseni, sinä olet aivan tarpeeksi sievä, hän sanoi hellästi. -Ja vaikket olisikaan, ymmärräthän, ettei ulkonäkö ole tärkeintä. Ajattelepa Ruthia, jota koko maailma rakastaa.

-Mutta minä en tahdo… Gracen silmiin tulvivat kyyneleet. -En minä tahdo olla mikään palkinto, josta kilpaillaan!

-Hyvä, Grace, äiti sanoi iloisesti. -Tuon minä tahdoinkin kuulla. Minun tyttäreni eivät totisesti saa olla mitään tahdottomia palkintoja, joita ojennellaan milloin kenellekin. Minä haluan, että te otatte itse vastuun omasta elämästänne. Sitä minä koetin keväällä teille opettaa.

-Mitä minä sitten teen? Grace kysyi surkeana. -Gordon luulee, että minä olen jokin pokaali, johon on kaiverrettu hänen nimensä, ja Axel yrittää töniä häntä sivuun palkintohyllyltä!

Nyt äiti purskahti sydämelliseen nauruun.

-Anteeksi, hän tyrski, -minä en tarkoita nauraa sinulle — mutta nuo sinun vertauskuvasi…

Gracenkin suu kaartui ujoon hymyyn. Yhtäkkiä tuntui hyvältä, että äiti nauroi, se teki tästä suuresta ja pelottavasta asiasta vähän helpomman käsitellä.

-No, katsohan, äiti sitten sanoi ja vakavoitui, -Gordon on koko elämänsä ollut sinun paras ystäväsi, ja… sanotaan nyt niin, että tohtorilan lapset ovat hiukkasen hemmoteltuja. Kun Gordie syntyi ja sinä olit vain parin kuukauden ikäinen, Alice-täti sanoi… Minä luulin, että hän sanoi sen piloillaan, mutta nyt alan epäillä, että hän oli tosissaan sanoessaan, että teistä tulee vielä pari. Ymmärrätkö sinä, mitä minä tarkoitan?

Grace nyökkäsi ja punastui. Yhtäkkiä hän muisti, mitä oli edellisenä syksynä kuullut kanakopissa seistessään, ja käsitti paljon enemmän kuin silloin.

-Minä pelkään, että hän on lisäksi antanut Gordonin ymmärtää, että… että sinä todellakin jollakin tavalla kuulut hänelle.

-Mutta en minä tahdo…

-Et tietystikään, emmekä me isän kanssa halua kuullakaan sellaisista typeryyksistä. Tarkoitan, että sitten kun sinä olet aikuinen, sinä teet omat ratkaisusi, mutta Alice-täti on ollut hyvin tyhmä, jos on puhunut Gordonille sillä tavalla.

Grace haukkoi henkeään. Hän ei ollut kuullut koskaan aiemmin äidin moittivan Alice-tätiä.

-Mitä taas Axeliin tulee, äiti jatkoi, -hän on selvästi mieltynyt sinuun, mutta onhan ymmärrettävää, että hän hermostuu, kun Gordon kuvittelee tosiaan jollakin tavalla omistavansa sinut.

-Mitä minä teen? Grace kysyi surkeana.

-Jos minä olisin sinä, äiti sanoi miettiväisesti, -minä olisin kuin en olisikaan.

-Miten niin ollaan?

-Niin kuin sanoin, sinä alat olla jo iso tyttö. Sinun pitää alkaa vähitellen enemmän huomioida käytöstäsi ja seuraasi. Soisin, että olisit enemmän Coran ja Maisien ja Janen ja muiden tyttöjen kanssa. Suhtaudu Gordoniin ja Axeliin ja muihin poikiin toverillisesti ja ystävällisesti, mutta ota huomioon, mitä minä olen tässä sinulle puhunut. Älä anna vääriä toiveita tai tee mitään, minkä poika voisi käsittää sitoumukseksi.

-Se kuulostaa niin vaikealta, etten minä tahdo olla enää missään tekemisissä poikien kanssa, Grace sanoi surkeana, mutta äiti nauroi taas.

-Höpsis, hän sanoi. -Tietysti sinä tahdot. Menet kouluun ja olet kuten ennenkin, ja lauantaina vietät hauskan päivän Coran seurassa, ja illalla tulet meidän mukanamme ja tanssit kaikkien tuttujen poikien kanssa, jotka sinua hakevat. Sitten palaat kotiin ja olet iloinen, koska sinulla on ollut hauskaa ja koska urkurahasto on saanut huomattavasti täydennystä. Eikö niin?

-Minä kuvittelin, että on hienoa tulla isoksi, Grace mutisi, -mutta olisi paljon helpompaa olla lapsi!

-Valitettavasti me kaikki joudumme toteamaan saman, äiti huoahti ja rutisti Gracea vähän. -Mutta isoksi tulemisestakin selviää, kun ajattelee mitä tekee.

-Minä olen vähän huono siinä, Grace tunnusti nolona.

Äiti hymyili.

-Niin kuin äitisikin, lapsi parka! Sitten hän äkkiä vakavoitui. -Mutta haluan muistuttaa sinua siitä, että… Grace, kaikkia poikia ei ole kasvatettu hyvin. Kun sinä vähän vielä kasvat, joku heistä ehkä yrittää houkutella sinut tekemään asioita, jotka eivät ole oikein. Älä koskaan suostu mihinkään sellaiseen, mistä et pidä tai minkä koet vääräksi, vain koska haluat olla jollekulle mieliksi.

-Minä en suostunut kirjoittamaan kotiainetta Jimmy Lynseyn puolesta, vaikka hän sanoi, että ostaa minulle siitä hyvästä makeisia, Grace kertoi.

Äiti silitti hänen hiuksiaan.

-Siinä sinä teit oikein, hän sanoi, -ja rehellisyys on aina tärkeää. Mutta tässä tapauksessa minä tarkoitin sitä, että joku tahtoo ehkä suudella sinua tai jotakin muuta sellaista, ja silloin sinun pitää uskaltaa kieltäytyä.

-Ei minua ole vielä suudeltu, edes poskelle, Grace paljasti.

-Siitä olen iloinen, äiti sanoi vakavasti. -Eikä kenenkään tarvitse suudella sinua vielä aikapäiviin. Tiedäthän, että sinä päätät, kuka sinuun koskee, ja kun sinä sanot ei, sitä on pojan toteltava. Jos hän ei tottele eikä päästä sinua, sinä saat puolustaa itseäsi. Ymmärräthän?

-Mutta Will suuteli Faithia, vaikka Faith ei tahtonut!

-Tai niin Faith ainakin sanoi, äiti mutisi. -Älä ota niin paljon oppia Faithista tai Fannysta tai muista isoista tytöistä. Ajattele omilla aivoillasi, rakkaani, kun sinulla sellaiset on.

-Pitikö moni poika sinusta, äiti? Grace yhtäkkiä kysyi rohkeasti. -Ja miten sinä heistä selvisit?

Äidin silmät kimalsivat ja hänen huulensa värähtivät.

-Minä taisin todellakin olla monta kertaa vähän tyhmä, hän sanoi. -Mutta onneksi asioilla on tapana selvitä.

Yhtäkkiä Gracea vähän vavisutti. Oliko hän tosiaan jo niin iso, että hän istui tässä äidin kanssa puhumassa luottamuksella pojista — ja oliko äiti oikeassa siinä, että sekä Gordon että Axel pitivät hänestä sillä tavalla? Hän tunsi taas poskiensa punastuvan.

-Ei kai… ei kai minun tarvitse vielä tietää, kummasta pidän enemmän? hän kuiskasi ujosti. -Tarkoitan — Gordonista vai Axelista!

-Ei tarvitse, hyvä tavaton, äiti puuskahti. -Ei missään nimessä vielä vuosiin! Ja sittenkin voi tulla joku kolmas, josta sinä pidät kaikista eniten. Älä nyt murehdi sellaisia asioita, rakkaani. Gordon MacDonald ansaitsisi totisesti selkäsaunan siitä hyvästä, että on hämmentänyt sinut tällä tavalla syntymäpäivänäsi.

-Ei hän varmaan tarkoittanut pahaa, Grace sanoi nopeasti. -Hän on vain — hän on vain tosiaan vähän hemmoteltu! Johtuuko se siitä, että hän oli kuolla pienenä?

-Ehkä se johtuu siitä, äiti sanoi miettiväisesti. -Tai sitten se johtuu siitä, että Alice-täti jäi leskeksi niin nuorena ja suri niin kauan ja kuvitteli, ettei koskaan saisi lapsia, ja Fergus-setä oli poikamiehenä kauan ja yhtä lailla kuvitteli, ettei koskaan saisi lapsia. Kun he sitten menivät naimisiin ja saivatkin lapsia, heistä tuli molemmista vähän hupsuja.

Grace tirskahti. Tuntui hurjalta ja hauskalta, kun äiti sanoi tohtoria hupsuksi.

-Minusta olisi kauhean mukavaa olla hemmoteltu, tyttö sitten ilmoitti kujeellisesti.

-Etköhän sinä vähän olekin, Prinsessa, äiti vastasi ja suuteli häntä.

Kukaan muu kuin Stuart ei koskaan ollut sanonut Gracea Prinsessaksi. Hän ei edes tiennyt, miksi veli käytti sitä nimitystä, sillä olisihan Faith ollut paljon enemmän prinsessan näköinen kultaisine kiharoineen. Mutta nyt, kun äiti sanoi tuon lempinimen, Gracen tuli aivan tavattoman lämmin ja hyvä olla.

Ja tuntui niin helpottavalta, kun äiti sanoi, ettei hänen tarvinnut laittaa ystäviään mihinkään järjestykseen. Hän piti sekä Axelista että Gordonista kovasti, vaikka Gordon tietysti oli hänen paras ystävänsä, eikä hän enää ollenkaan toivonut, että tämän kaikki esi-isät olisi surmattu Glencoessa.

-Onko sinulla nyt parempi olo? äiti kysyi, ja Grace nyökkäsi. Sitten tytön päähän pälkähti huolestuttava ajatus.

-Kerrotko — kerrotko sinä isälle, mistä me puhuimme? hän kysyi onnettomana. -Tarkoitan, että kerrotko sinä… siitä, että… että pojat…

-Minä haluaisin puhua isän kanssa Gordonista, äiti sanoi vakavasti. -Vain sen tähden, että olen todella vihainen hänen käytöksestään ja siitä, miten epäilen Alice-tädin käyttäytyneen, ja haluaisin kuulla isän mielipiteen. Annatko sinä luvan? Axelista minä en puhu mitään, enkä mistään muusta, mistä olemme nyt keskustelleet.

-Eihän isä ole vihainen minulle? Grace melkein kuiskasi.

-Miksi olisi?

-Kun… kun… Grace painoi päänsä. -Hän oli niin vihainen Faithille Willistä — ja pastori Torranista!

-Sinä et ole tehnyt mitään tyhmää, äiti vakuutti. -Faith taas oli hyvin ajattelematon.

-Entä jos isä nauraa?

-Minä lupaan, ettei hän naura. Tässä ei ole mitään nauramista, ja isä osaa olla oikein vakava jos tahtoo.

-Kerro sitten, Grace kuiskasi niin hiljaa, että äidin oli kumarruttava kuullakseen. -Mutta ei kenellekään muulle!

-Ei tietystikään kenellekään muulle, äiti kuiskasi vastaan.

Kun he lopulta palasivat keittiöön, rouva Wallacen vesikattila oli kiehunut jo hyvän aikaa. Tämä oli kattanut teepöytään paremmat kupit ja nostanut Gracen kupin lähelle kakun, jonka rinnalla jopa Bobby-tädin kahvilan herkut kalpenivat.

-No, vihdoinkin, sanoi isä. -Mitä salaisuuksia meidän syntymäpäiväsankarillamme on, kun olemme joutuneet odottamaan teitä näin kauan kuivin suin?

-Minä tiedän! huusi Moira. -Grace on…

-Ole vaiti, äiti sanoi tiukasti. -Istu paikallesi ja syö.

Niin he istuivat pöytään ja joivat teetä ja söivät rouva Wallacen suussasulavaa kakkua, ja Grace tunsi, miten hänen olonsa helpotti ja syntymäpäivä alkoi taas tuntua elämisen arvoiselta, varsinkin, kun yläkerrassa odottivat hänen aamulla lahjaksi saamansa taidekirja ja piirustusopas ja kaikki muut ihanuudet.

Mutta kun tee oli juotu, äiti vei isän takahuoneeseen ja sulki oven. Grace tunsi melkein moiramaista kiusausta painaa korvansa avaimenreikään, mutta hillitsi itsensä. Sen sijaan hän levitti läksykirjansa keittiön pöydän ääreen, sillä jotenkin hän ei voinut mennä yläkertaan tietämättä, mitä tapahtuisi.

Kun äiti ja isä vihdoin tulivat ulos, äiti otti villatakkinsa ja sanoi käyvänsä tohtorilassa. Hänen suunsa oli taas tiukkana viivana ja Grace arvasi, mistä hän oli menossa Alice-tädin kanssa puhumaan. Asia sai hänet sekä punastumaan että huokaisemaan helpotuksesta.

Isä puolestaan otti sanomalehden ja tuli lukemaan sitä keittiöön, kuten hän usein teki silloin, kun äiti oli poissa. Grace tankkasi historian läksyään sormet korvissa, mutta aina silloin tällöin hän huomasi, että isä katsoi häntä pitkään lehden reunan yli. Eikä isä nauranut, vaan oli totinen ja melkein liikuttunut.

Kun hän sitten taitteli lehden kasaan ja nousi, hän silitti ohimennessään Gracen päätä.

-Kunpa ajan voisi joskus pysäyttää, isä sanoi puoliksi itsekseen. -Mutta se on mahdotonta, joten tietyt asiat pitää kai vain hyväksyä.

Grace ei sanonut mitään, sillä yhtäkkiä häntä ujostutti.

Mutta samassa ovi kävi, ja äiti palasi kotiin. Hänen poskillaan paloivat punaiset läiskät ja hän näytti, jos mahdollista, entistä vihaisemmalta. Hän tuli suoraan keittiöön, paiskasi liedelle yhden kuhmuisimmista kattiloista ja meni kaapille ottamaan siirappiastiaa.

-Mitä sinä teet? isä kysyi. -Mitä tapahtui?

-Minä luulen, sanoi äiti, -että en kerro mitään yksityiskohtia, ennen kuin me olemme kaikki saaneet vähän nekkuja. Mutta sen minä sanon, että jos vain olisin edes aavistanut, miten tosissaan eräät voivat joissakin asioissa olla…

Ja hän puisti päätään, kääntyi taas kaapille ja otti mantelit esiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti