keskiviikko 21. lokakuuta 2015

39. Varainkeruujuhla

Äiti ei lopulta koskaan kertonut Gracelle, mistä tohtorilassa oli keskusteltu, ei edes nekkujen jälkeen. Mutta seuraavana aamuna hän pyysi Gracea juoksemaan kouluun postin kautta, koska Sarah-tädin kirje piti ehdottomasti saada matkaan heti, ja rouva Wallace käski häntä tuomaan iltapäivällä Armstrongilta paketin mannaryynejä.

Perjantaiaamuna isä muisti, että hänen piti välttämättä toimittaa välittömästi muutamia valokuvia lehteen ja pyysi, että Grace veisi ne koulumatkallaan, ja palatessa Faith halusi hänet mukaansa lyhyttavaraliikkeeseen valitsemaan pitsiä uuteen kaulukseen. Lauantaiaamuna heidän oli kaikkien ennen kouluunmenoa autettava kantamaan kirkolle niitä jäännöskirjoja, jotka isä oli luvannut arpajaispalkinnoiksi, ja koulun loppuessa puolilta päivin Gracen seurana Koivurantaan hyppeli Cora, joka oli aivan hämmentynyt odottaessaan kaikkia iltapäivän hauskuuksia.

Koska Gracen koulumatkat siis kulkivat monta päivää epänormaalia reittiä tai sisälsivät välttämättömiä pysähdyksiä asioiden toimittamiseksi, hän ei joutunut sen paremmin Gordonin kuin Axelinkaan seuraan. Koulussa edellinen tuntui häntä mieluummin välttelevän, ja kun Axel tuli kysymään, tahtoisiko Grace tulla hänen kanssaan lauantaina huvikentälle ja illalla tanssimaan, Grace ilmoitti ystävällisesti viettävänsä päivän Coran ja illan perheensä kanssa.

-Oletko sinä aivan varma tästä nyt? Cora sanoi arastellen, kun he lauantaina lounaan Koivurannassa syötyään kiiruhtivat kaupungin halki kohti kirkkoa. Puistikosta kuuluva musiikki ja samaan suuntaan vaeltavat ihmisjoukot nostattivat juhlatunnelmaa jo kaduilla. -Tarkoitan, että — etkö mieluummin — kutsuisi jonkun muun?

-Höpsis, sanoi Grace. -Nyt pidetään hauskaa!

Ja hauskaa he pitivät. Maisie Armstrong ja Jane Paton lyöttäytyivät heidän seuraansa arpakojulla, ja yhdessä nelikko osallistui jokaiseen leikkiin ja kilpailuun, maistoi jokaista herkkua, seurasi jokaista ohjelmanumeroa, jonka tuo pitkä, riemukas iltapäivä mahdollisti.

Isältä saadut rahat riittivät aivan ihmeellisesti, sillä Maisie, joka oli ehkä hemmoteltu ja monesti hiukan ajattelematon, mutta myös hyvin lämminsydäminen tyttö, halusi ehdottomasti tarjota kaikille neljälle toffeeomenat ja maksaa heidät sisään kirkkokonserttiin, jossa kirjallisuuskerholaiset lausuivat sitaatteja maailmankirjallisuudesta ja pastori Torran esitti yksinlaulua neiti Lyonin säestyksellä.

-Eikö hän ole ihana! Jane kuiskasi Gracen korvaan.

-Hänellä on hyvin kaunis ääni, Grace muotoili diplomaattisesti. Muistaessaan äidin varoituksia hän ei tohtinut heittäytyä kovin varauksetta palvomaan edes pastoria, sikäli kuin se olisi ovensuusta käsin onnistunut. Alec Torranin kuuluisa lauluääni oli nimittäin houkutellut kirkon niin täyteen, että penkkeihin ei ollut toivoakaan päästä istumaan. 

Noustessaan varpailleen Grace oli näkevinään isän punaisen pään jossakin ihmismassan keskellä ja toivoi, että isä olisi löytänyt äidille istumapaikan. Isä oli sulkenut myymälän iltapäiväksi ja todellakin pystyttänyt valokuvauskojun huvikentälle, mutta oli näköjään poistunut sieltä kuunnellakseen Moiran lausuntanumeron.

Konsertin jälkeen tytöt ostivat limonadia ja istuivat penkillä pensasaidan vieressä lepuuttamassa jalkojaan ja seuraamassa puistoon rakennetulla lavalla käynnissä olevaa voimisteluesitystä. Cora puristi lujasti sylissään pakettia, jossa oli hänen tikanheitosta voittamansa teddykarhu — se tuottaisi suunnatonta iloa pikkusisaruksille kotona, ja ehkä äiti ei niin ankarasti moittisi häntä koko iltapäivän tuhlaamisesta turhuuteen, kun hänellä olisi tuomisia — ja Grace unohti olevansa melkein täysikasvuinen ja heilutteli sääriään kuten Moira tai Walter olisivat saattaneet tehdä.

-Illasta tulee kauhean jännittävä, sanoi Jane tyytyväisenä. -Olettehan te kuulleet maratontansseista?

-Mistä maratontansseista? Maisie kysyi kiinnostuneena. Hän oli tanssijana yhtä heikko kuin luistelijana, mutta ei koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta houkutella kavaljeeria itselleen.

-Amerikassa järjestetään maratontansseja, joissa pisimpään tanssinut pari saa palkinnon. Ihmiset voivat tanssia päiväkaudet voittaakseen rahaa ja tullakseen kuuluisiksi!

-Mutta eihän kukaan voi meillä vain tanssia päiväkaudet, huomautti Cora, -viimeistään maanantaina kaikkien pitää taas palata työhön!

-Ja jos tanssijoille jaetaan rahaa, uruille jää vähemmän, Grace muistutti hiukan huolissaan.

-Sehän on selvä, sanoi Jane, joka nautti tietäessään asioista enemmän kuin kaikki muut. Hänen äitinsä oli ollut mukana iltatilaisuutta suunnittelevassa komiteassa. -Siksi se on käännetty niin päin, että sisäänpääsymaksulla kuka tahansa saa tanssia illalla puistossa äänilevyjen tahtiin, mutta tuolla lavalla soittaa kaupunginorkesteri, ja siellä tanssiakseen pitää maksaa erikseen joka kappaleesta.

-Sehän on hölmöä, Maisie sanoi. -Miksi pitää maksaa erikseen?

Jane ähkäisi.

-Itse olet hölmö, hän tokaisi. -Etkö sinä nyt käsitä, että se on eri hienoa! Jos menee ylös lavalle tanssimaan, kaikki näkevät, että se pari lahjoittaa ylimääräistä keräykseen, ja mitä pidempään siellä viipyy, sitä suurempi lahjoitus on! Tajuatko?

-Kuka nyt maksaisi siltikään ylimääräistä tanssimisesta, Maisie jatkoi sinnikkäästi. Kauppiaan tyttärenä hän toisinaan otti asioihin hyvin taloudellisen näkökannan.

-Odotas vain, Jane virnisti. -Äiti sanoi, että ihmiset maksavat mitä hulluimmista asioista, jos se vain tuottaa heille mainetta ja kunniaa!

-Täällä on varmasti illalla kaunista, Cora sanoi haikeasti.

Hän tiesi, että Gracen äiti oli koettanut puhua hänen vanhempiaan ympäri, jotta Cora olisi voinut jäädä vielä illaksikin kaupunkiin ja olla yötä Koivurannassa, mutta MacRobit olivat ehdottomasti kieltäneet moisen turhuuden. Mitä alemmaksi aurinko vaipui kullanväristen koivunlehvien taakse, sitä lähemmäksi tuli se hetki, jolloin Coran pitäisi lähteä kävelemään kotiin.

Tällaisen ihmeellisen päivän jälkeen kotitilan harmaus ja vanhempien synkeys oli ehkä hiukan helpompi kestää — mutta toisaalta monin verroin vaikeampi. Jos hän olisikin saanut syntyä sellaiseen perheeseen kuin Gracella, jossa kaikki olivat ystävällisiä toisilleen, kotona oli kaunista ja lapset saivat syntymäpäivälahjoja!

Mutta saihan hän sentään olla Gracen ystävä, ja se oli varmasti melkein yhtä mukavaa, Ajatella, että kaikista ihmisistä Grace oli tahtonut tarjota juuri hänelle tämän päivän! Ja että kauppiaan Maisie ja konstaapelin Jane pitivät häntä aivan tasaveroisena, vaikka hänellä ei ollutkaan yhtä sieviä vaatteita eikä hiusnauhoja. Ja kun hän menisi kotiin, hänellä olisi lahja sisaruksille, ja hän saisi muistella hiljaa mielessään kaikkea sitä ihmeellistä, mitä oli tänään kokenut, eivätkä äiti tai isä voisi sanoa mitään, sillä eiväthän nämä tietäisi, mitä hän ajatteli!

Mutta kun illansuu alkoi kultaantua ja Cora aikoi juuri sanoa hyvästit ystävilleen lähteäkseen kotimatkalle, Gracen äiti ja isä tulivat sanomaan, ettei hän saanut kävellä yksin, kun kaikenlaista väkeä oli liikkeellä, vaan että hänen piti tulla ensiksi teelle Koivurantaan, ja että kauppias veisi hänet sitten moottoripyörällä kotiin.

-En minä voi — minun pitää mennä — äiti odottaa, Cora sanoi ihastuksen ja kauhistuksen sekaisella äänellä.

-Sinä et viivy tällä tavalla yhtään pidempään, kuin jos kävelisit koko matkan, Gracen äiti sanoi lempeästi. -Äitisi ei ehdi huolestua lainkaan.

Cora ei tohtinut korjata, ettei äiti niinkään huolestuisi kuin olisi vihainen siitä, että hän oli viettänyt koko pitkän lauantai-iltapäivän kaupungin turhissa huvituksissa, vaikka hänelle olisi riittänyt työtä kotonakin.

Ja niin hän sai nauttia Koivurannan teetarjoilusta ja hilpeästä tunnelmasta, ja sitten ylellisyyksistä suurimmasta, kyydistä kotiovelle. Eikä Gracen isä suinkaan vain jättänyt häntä kyydistä tuon ankean pientilan pihalla, vaan sammutti pyörän ja tuli sisään asti hänen mukanaan ja vaihtoi muutaman sanan hänen vanhempiensa kanssa sillä tavalla, että hänen lähtiessään MacRobeista tuntui epämääräisesti siltä, kuin olisi ollut suuri kunnia kirjakauppiaan perheelle saada pitää Coraa vieraanaan.

Sillä aikaa Koivurannan tyttöjen huoneessa kävi kuhina, kun siellä valmistauduttiin iltaan. Faith oli ottanut esiin puuterirasiansa, jonka oli saanut Berliinistä ja jota äiti salli hänen käyttää vain erikoistilaisuuksissa, ja jopa pikku Moira palmikoi hiuksiaan niin keskittyneesti, että kielenkärki liikkui suupielestä toiseen. Grace kiillotti kenkiään vuoteellaan ilman sanomalehteä peitteen suojana, mikä tulisi vielä johtamaan kiivaaseen sananvaihtoon rouva Wallacen kanssa.

-Mitä varten sinä laitat puuteria? kysyi Moira vanhimmalta sisareltaan. -Siellähän on pimeä!

-Älä ole hoopo, sanoi Faith, -siellä on lyhtyjä, ja juuri siksi on tärkeää ehostaa oikein!

-Höh, sanoi Moira. -Ei Ken sinun kanssasi puuterin tähden tanssi!

-Kuka Ken? Grace kysyi hämmästyneenä.

-Kenneth Paton tietysti, Faith sanoi huolettomasti ja sulki puuterirasian. -Voi sentään, mitä varten tätä juhlaa ei järjestetty aiemmin syksyllä! On typerää, kun pitää laittaa takki leningin päälle.

-Sitä varten, että urut kärähtivät vasta nyt, Grace sanoi hiukan nenäkkäästi. -Ken Paton? Ettei Kyle?

-Minä erotan heidät kyllä toisistaan, Faith ilmoitti.

-Niin mutta… Grace epäröi. -Tietääkö äiti?

-Miksi äidin pitäisi tietää, Faith tiedusteli napakasti. -Ellei joku sitten kieli! Hän loi murhaavan katseen Moiraan.

Grace huokasi vähän ja mietti, oliko usein vähän piikikäs Jane tiennyt, että Faith olisi iltajuhlassa hänen vanhimman veljensä kanssa, joka oli melkein Stuartin ikäinen, ja ollut juuri sen tähden niin ystävällinen tänään.

He kuulivat moottoripyörän äänen ja tiesivät isän palaavan MacRobeilta, ja se laittoi heihin vauhtia. Heti kun isä olisi valmis, he palaisivat kaupungille. Grace veti kengät jalkaansa huolimatta siitä, että kiillotusaine nahan pinnassa oli vielä vähän kosteaa, ja Faith malttoi vihdoinkin hypähtää peilin edestä.

Juhlakenttä, joka oli päivällä muistuttanut tivolia lippunauhoineen, kirjaviksi somistettuine kojuineen ja aurinkoisine käytävineen, oli nyt aivan erilainen. Tervapadat ja värilliset lyhdyt valaisivat aluetta, jolta pöydät oli kannettu yhteen nurkkaukseen puffettia varten. 

Lippunauhoilla oli nyt rajattu omat alueensa lasten piirileikeille, nuorten vauhdikkaille nykytansseille ja vanhempien rauhallisemmille tansseille — sillä näissä juhlissa oli tarkoitus todellakin antaa kaikkien tanssia. Paikalla oli kolme gramofonia, yksi joka alueelle. Tanssialueet oli järjestetty siten, että niiden välille oli jäänyt nurmikenttiä ja pensaikkoja, jotta musiikki ei sekaantuisi toisiinsa. Ainoastaan ylhäällä lavalla oli kaupungin soittokunta, kuten Jane oli sanonut.

Lasten alueelle gramofoni oli lainassa Koivurannasta, ja Grace oli vähän huolissaan kuullessaan jonkun sanovan lippujonossa, että juuri siellä vastasi levyjen vaihtamisesta sisar Ruskin. Kenenkähän levyt mahtoivat olla, ja harmittaisiko omistajaa kovasti, jos kätilö vahingossa halkaisisi pari? Ja miten luja neula tuossa äidin ja isän häälahjaksi saamassa gramofonissa olisi?

Samassa Grace näki, että lippuluukun vieressä olevassa julisteessa kerrottiin mahdollisuudesta lisämaksusta tanssia puistokäytävien sijasta lavalla elävän musiikin tahtiin.

-Katsohan, Sappho, isä sanoi ja osoitti äidille julistetta. -Mitä tuosta sanot?

-Älä ole hupsu, äiti nauroi. -Sehän on rahan tuhlausta. Minulle kelpaavat kyllä äänilevyt!

-Ei se ole mitään tuhlausta, isä sanoi ja kiersi kätensä äidin harteille. -Minä olen hyvinkin valmis maksamaan siitä, että saisin kerrankin tanssia kanssasi niin kauan kuin haluan!

Evan nipisti Gracea käsivarresta ja irvisti, ja Grace tönäisi häntä. Pojat osasivat olla lapsellisia!

-Kas niin, äiti sanoi, kun isä oli maksanut heidät kaikki sisään, -nyt te saatte juosta tiehenne. Mutta katsokaakin, että olette tässä portilla kello yksitoista.

Ennen kuin hän oli ehtinyt edes puhua loppuun, Faith oli livahtanut pois, ja Grace näki, että Kenneth Paton odotti tätä vähän kauempana. Walter, Moira ja Evan lähtivät juoksemaan kohti piirileikkikenttää, ja hetken Grace tunsi kiusausta liittyä heidän seuraansa. Olisi ollut niin kauhean hauskaa kerran vielä mennä oikein kunnon piirileikkiä! Mutta hän tiesi, ettei siellä olisi ketään muita näin isoja, ja niin hän pujahti toiseen suuntaan hetken verran pahoillaan siitä, ettei ollut sittenkin Gordonin seurassa. Se olisi ollut niin helppoa!

-Grace!

Axel Barclay juoksi hänet kiinni.

-Siinähän sinä olet, poika sanoi iloisesti. -Minä luulin, että sinä et liiku mihinkään vanhempiesi turvista.

-En minä niin ole sanonut, Grace puuskahti.

-Siltä sinä sait sen kuulostamaan. Lähdetkö tanssimaan foxtrotia? Minä en ole siinä oikein hyvä, joten minun pitäisi harjoitella.

Grace alkoi nauraa.

-Tuo on kyllä kohteliain tanssiinkutsu, jonka minä olen kuullut, hän irvaili.

-Minä säästin sen aivan vain sinua varten, Axel vakuutti, ja hänen hymynsä ylsi silmiin asti. -Tuletko?

Grace lähti. Ja äkkiä kaikki kävi aivan kuten äiti oli sanonut. Hän tanssi koko illan tuttujen poikien kanssa, ensiksi Axelin, sitten Ted Coburnin ja Jimmy Lynseyn, lopulta Gordoninkin, joka ilmaantui jostakin vähän happaman näköisenä, mutta pyysi oikein kohteliaasti Gracea parikseen.

Grace puolestaan uskaltautui houkuttelemaan Gordonin mukanaan pikkulasten piiriin, ja nämä olivat niin hämmästyneitä ja riemuissaan isojen mukaantulosta, että kompastelivat omiin jalkoihinsa. Itse asiassa Gracella oli taka-ajatuksena vilkaista gramofonia, mutta se näkyi vielä toimivan, eikä sisar Ruskin ilmeisesti ollut vielä onnistunut edes naarmuttamaan yhtään kiekkoa.

Välillä he menivät suurena hälisevänä laumana puffettiin ostamaan limonadia ja leivoksia, eikä Gracea yhtään haitannut se, että Maisiella oli niin sievä uusi kamelinkarvatakki, kun hänen takkinsa oli Faithin vanha, tai että Faith itse istui perimmäisen pöydän perimmäisellä penkillä Ken Patonin kanssa selvästikin johonkin hyvin syvälliseen keskusteluun uppoutuneena, ja Jane nyki Gracea hihasta ja hihitti.

Hänellä oli niin hauskaa, että hän viis veisasi mistään muusta — paitsi siitä, että muisti toisinaan Coran ja huokasi vähän ajatellessaan, mistä tämä jäi paitsi. Sillä ajatella, että samassa puffettijonossa seisoivat myös pastori Torran ja Isobel Cairn, ja he pitivät toisiaan kädestä, niin että koko kaupunki näki, ja limonadia myyvä Alice-täti melkein unohti antaa pastorille rahasta takaisin, kun oli niin häkeltynyt!

He olivat ehtineet tuskin syödä, kun Evan tuli juosten sanomaan Gracelle, että äiti ja isä olivat tulleet hulluiksi ja että he saisivat hävetä näitä silmät päästään. Grace lähti hänen mukaansa ja hänen kanssaan koko muu seurue, ja Evan vei heidät sen lavan juurelle, jolla soittokunta oli ja jolla tanssiakseen piti joka kappaleesta maksaa erikseen.

-Se on jo kuudes tanssi! Evan sanoi moittivasti ja osoitti ylös.

Grace katsoi ja taputti käsiään. Sillä äiti ja isä olivat todellakin ylhäällä lavalla useamman muun parin kanssa. Rehtori Ramsay oli lupautunut seremoniamestariksi, joka otti vastaan maksun tansseista ja kuulutti kovaan ääneen, montako tanssia kukin pari oli tanssinut. Ja lavan ympärille oli kokoontunut tiivis uteliaiden joukko, josta yhä useammin joku pari kapusi portaita ollakseen mukana siinä nimilistassa, jolla sai maineen anteliaana ja hiukan muita parempana ihmisenä.

Yksikään näistä pareista ei tanssinut pidempään kuin pari tanssia, sillä niiden hinta oli kohtuullisen korkea. Mutta musiikin tauotessa Grace näki, että isä veti taas lompakkonsa esiin, vaikka äiti selvästi koetti kieltää häntä. He eivät voineet kuulla, mitä isä sanoi, mutta Sean-setä nauroi ja iski silmää ja otti rahan vastaan ja kuulutti, että kauppias Fleming oli maksanut nyt seitsemännestä tanssista.

Lavan edustalla seisova yleisö kohahti, eikä Grace tiennyt, tunsiko enemmän ylpeyttä vai ujoutta. Oli niin mukava katsoa äitiä ja isää tanssimassa. Isä sanoi äidille jotakin, ja äiti nauroi ja puisti päätään sillä tavalla kuin hän aina teki, kun isä oli ”mahdoton”, eikä Gracea hävettänyt ollenkaan, kuten Evania ja Walteria, jotka olivat jo kadonneet paikalta, koska eivät sietäneet ”katsella tuollaista lässytystä”.

Kun Sean-setä sitten kuulutti isän maksaneen kahdeksannesta tanssista, Gracenkin niskakiharoita vähän kutitti, ja yhdeksännen kohdalla hänen oli myönnettävä, ettei Moira ollut aivan väärässä mutistessaan hänen vierellään, että ”meidän käskettiin kyllä elää säästäväisesti”.

Mutta kymmenettä tanssia kuulutettaessa, kun väkijoukko lavan juurella räjähti suosionosoituksiin ja vihellyksiin, ja ylhäällä lavalla äiti näytti siltä, kuin ei myöskään olisi tiennyt ollako enemmän ylpeä vai häpeissään, ja muut parit vetäytyivät sivuun, niin että äiti ja isä tanssivat aivan kahden, Gracen sydän tuntui hyppäävän rinnasta ja kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä, sillä hän oli yhtäkkiä niin onnellinen että pelkäsi kuolevansa.

Mutta musiikin loppuessa äiti tönäisi isän kauemmaksi ja sanoi niin, että se kuului alas asti:

-Maksapa vielä yhdestä tanssista, Duncan Archibald Fleming, niin saat nukkua kanakopissa ensi yön! Minun jalkani ovat niin kipeät, etten kävele viikkoon.

-Kuka on sanonut, että sinun pitäisi kävellä? isä kysyi. Ja sitten hän nosti äidin syliinsä ja kantoi tämän alas lavalta vieviä rappusia, mutta kesken kaiken hän pysähtyi ja suuteli äitiä koko kaupungin nähden.

Nauru, taputukset, vihellykset, kompasanat sinkoilivat Gracen ympärillä, kun äiti rimpuili itsensä alas isän sylistä ja nauroi itsekin tukehtuakseen ja samalla punastui kuin nuori tyttö, ja Gracen oli pakko myös nauraa ääneen, niin hauskaa ja ihanaa kaikki oli.

-Ellen paremmin tietäisi, sanoisin, että isäsi on päissään, tokaisi samassa joku Gracen vieressä. Se oli Rona Munro, joka katsoi häneen pistävin silmin. -Ehkä hän onkin? Joskus se kuitenkin tapahtuu. Ei kukaan pysty luontoaan vastaan taistelemaan.

-Mitä sinä tarkoitat? Gracelta lipsahti, ennen kuin hän ehti ajatella. Yhtäkkiä kaikki ilo ja onni oli poissa ja häntä pelotti, pelotti hirvittävästi, vaikkei hän tiennyt miksi.

-Mene tiehesi, tiuskaisi Axel Barclay ja työntyi Gracen ja Ronan väliin. -Jos haluat kadehtia, tee se edes niin, ettei se loista mailien päähän!

-Tuossa ei ole mitään kadehtimista! Rona nykäisi niskaansa.

-No, sanoi Axel, -sinun isäsi ei ole minun nähdäkseni maksanut pennyäkään ylimääräistä urkurahastoon!

-Entäs sinun isäsi sitten! Rona mittaili Axelia halveksivasti päästä jalkoihin. -Hän ei edes ole täällä! Eihän hän kelpaa edes kaupungin epätoivoisimmalle vanhallepiialle!

Axel valahti yhtäkkiä lumivalkoiseksi, ja Grace tunsi, miten hirvittävä pelko antoi tilaa yhtä hirvittävälle raivolle.

-Häpeä! hän sinkautti, tarttui Axelia kädestä ja veti tämän mukanaan ihmisjoukkoon. Hän ei kyennyt sanomaan Ronalle mitään muuta — tai oikeammin: hän ei uskaltanut antaa itsensä sanoa mitään muuta.

He puikkelehtivat tungoksessa, joka syntyi, kun lavan edustalle pakkautunut yleisö alkoi taas hajaantua mennäkseen nauttimaan äänilevytansseista tai puffetin antimista. Lopulta he olivat tarpeeksi kaukana puiden alla. Se oli noita valaisemattomia saarekkeita, joita järjestelytoimikunta oli jättänyt sinne tänne tanssialueiden väliin tehdäkseen puistikosta salaperäisemmän ja romanttisemman, mutta juuri tätä kohtaa ei yksikään rakastunut pari ollut vielä löytänyt.

-Mitä — mitä hän oikein tahtoi! Grace puuskahti kyyneleet silmissä.

Axel katsoi tyttöön kuin olisi koettanut lukea tämän kasvoilta, mitä Grace tiesi ja mitä ei. Kauempaa kajastavassa himmeässä valossa poika oli yhä kalpea, mutta hänen silmissään oli outoa täysikasvuista vakavuutta.

-Rona on vain kade, Axel sitten sanoi tunnustellen. -Sinun isäsi on niin reipas ja hauska.

-Mutta mitä hän tarkoitti…

-Herra Munro ei taatusti tanssi edes päissään, Axel vastasi nopeasti. -Älä anna Ronan pilata tätä iltaa!

Mutta Grace näki, että Axelinkin ilta oli jo pilalla.

-Onko se totta? hän kysyi. -Eikö isäsi ole täällä? Tytön mieleen tuli, ettei hän ollut nähnyt neiti Brucea sen paremmin päivällä kuin nyt iltajuhlassakaan.

Axel työnsi kädet puseronsa taskuihin ja potkaisi olematonta kiveä maassa.

-Hän antoi Ionalle ja minulle rahat pääsylippuun, ja sisar Ruskin lupasi saattaa meidät yöllä kotiin.

-Mutta… eikö sinun isäsi tanssi?

-Hän pitää kauheasti tanssimisesta.

Grace ei uskaltanut sanoa enää mitään. Hetken hiljaisuuden jälkeen Axel nosti päätään ja katsoi häneen.

-Minä tahtoisin puhua sinun kanssasi. Mutta jossakin rauhassa, ei täällä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti