torstai 22. lokakuuta 2015

40. Satamassa

Puistikon ympärille oli sen päivän ja illan ajaksi rakennettu kevyt aita, joka ei käytännössä sulkenut ketään ulos tai sisään, mutta vihjasi, että ei ollut sopivaa pyrkiä paikalle muuten kuin lippukassan kautta. Sen aidan yli Axel ja Grace kapusivat ilman, että kukaan puistossa olijoista huomasi heidän lähtevän.

He kävelivät pimeässä syysillassa, johon katuvalot loivat lämpimiä valoisia pesiä. Puistikosta kuuluva musiikki muuttui yhä hiljaisemmaksi, ja pian vain askelten äänet rikkoivat täydellisen hiljaisuuden. Grace alkoi tuntea olonsa vähän epämukavaksi. Hän ei käsittänyt, mitä varten Axelin piti kävellä niin kauas voidakseen puhua jostakin.

Lopulta he olivat satamassa. Axel hidasti askeleitaan ja vihdoin hän pysähtyi katselemaan kalastaja-aluksia, jotka keinahtelivat mustilla mainingeilla köysien narahdellessa.

-Minähän voin luottaa sinuun, eikö niin, Grace? hän kysyi totisena. -Ettet sinä puhu tästä kellekään.

-Tietysti, Grace vakuutti vähän pelästyneenä. -Tarkoitan, ellet sinä ole tehnyt jotakin hirvittävää rikosta tai sellaista.

-Äh, sanoi Axel, -sinä olet hoopo.

Hän istuutui rantavajan portaille, ja Grace istuutui hänen viereensä, vaikka nuo rakennukset, joiden lautaseinien raoista tuntui puskevan pimeämpää pimeää kuin järveltä, kammottivat häntä suunnattomasti. Satamassa haisi kalalta, mutta lokit olivat vaienneet yöksi.

-Torstai-iltana minä en saanut nukutuksi, kun minua janotti, Axel aloitti. -Iona nukkui jo ja minä luulin että isäkin oli huoneessaan, mutta hän istuikin keittiössä ja katseli… hänen ja äidin hääkuvaa.

Grace ei uskaltanut äännähtääkään. Hän olisi tahtonut osoittaa jollakin tavalla myötätuntoaan, mutta oli sanaton.

-Isä katsoo sitä usein, kun luulee ettemme me huomaa, Axel jatkoi nopeasti, -ei siinä ollut mitään outoa. Mutta kun minä tulin paikalle, hän… näytti jotenkin syylliseltä, aivan kuin olisi tehnyt jotakin väärää. Ja sitten hän kysyi yhtäkkiä, muistanko minä äitiä.

-Muistatko sinä? Grace melkein kuiskasi.

Axel puisti hiljaa päätään.

-En juuri. Minä olin vain kolmen vuoden, kun hän kuoli. Muistan jotakin — välähdyksiä, aivan kuin valokuvia — mutta en tiedä, ovatko ne oikeita muistikuvia vai sellaisia asioita, joita minulle on kerrottu. Sen minä muistan varmasti, että äidillä oli hymykuopat, niin kuin sinun äidilläsi. Ja että hän hymyili paljon. Mutta en juuri muuta. Isä tietää sen kyllä, me olemme puhuneet siitä ennenkin. Niin etten minä oikein ymmärrä, miksi hän sellaisia kyseli.

-Ehkä hän halusi vain puhua jonkun kanssa, Grace ehdotti ujosti.

Axel tuijotti kauas järvelle.

-Niin varmaan, sillä… sitten hän alkoi kertoa siitä illasta, kun äiti kuoli. Eikä hän ole puhunut siitä koskaan ennemmin.

Järven musta vesi, pimeä lokakuun ilta, synkkä kalanhajuinen rantavaja alkoivat äkkiä ahdistaa Gracea niin, että hän olisi halunnut hypätä pystyyn ja juosta takaisin puistoon, jossa oli ihmisiä, elämää, valoa ja lämpöä. Mutta hän ei voinut jättää Axelia tänne yksin.

-Isä kertoi, että äiti oli tiennyt kuolevansa. Ja että tällä oli ollut kova hätä siitä, miten isä pärjäisi minun ja Ionan kanssa, joka oli melkein vastasyntynyt. Hän oli koettanut saada isän lupaamaan, että tämä… etsisi uuden vaimon.

-Oh, Grace kuiskasi. Hänestä ajatus tuntui mahdottomalta. Jos rakasti puolisoaan, miten saattoi toivoa tämän etsivän uuden vaimon, vaikka kuinka olisi itse kuolemaisillaan!

-Isä sanoi vain rukoilleensa, ettei äiti puhuisi sellaisia, ja vakuuttaneensa, että tämä kyllä paranisi ja… Mutta ei äiti parantunut.

He istuivat taas hetken hiljaa. Gracea alkoi paleltaa, ja hän ajatteli kaivaten vihreää villatakkiaan, jota ei ollut pukenut päällystakin alle, koska oli ajatellut lämpiävänsä tanssiessa ja koska tuo rakastettu villatakki oli jo hiukan liian tiukka.

-Äidin kuoleman jälkeen isän sisar asui meillä pari vuotta ja hoiti Ionaa ja minua, Axel jatkoi. -Sitten hän meni naimisiin ja muutti Englantiin. Eikä isä tahtonut ketään hänen tilalleen, ei kotiapulaista tai muutakaan. Hän sanoi, että oli jo menettänyt äidin, eikä tahtonut menettää vielä meitäkin jonkun vieraan käsiin. Minä opin aika pienestä katsomaan Ionaa, ja isä laittoi meille aina aamulla kaappiin valmiiksi kylmän lounaan, niin että saimme syödäksemme sytyttämättä liettä, ja heti kun työpäivä loppui, isä tuli kotiin meidän luoksemme ja meillä oli kauhean mukavaa yhdessä.

Gracen huulet värisivät. Hän ajatteli omia lapsuusmuistojaan niin pitkältä ajalta kuin pystyi. Niissä muistoissa oli aina joku aikuinen pitämässä heistä kaikista ja kodista huolta. Nyt hän alkoi ymmärtää, miksi Axelissa oli kaiken tämän iloluontoisuuden taustalla jotakin täysikasvuista ja vakavaa.

-Minä muistan, että Laura-täti ja jotkut muutkin joskus puhuivat isälle siitä, että tämän pitäisi mennä uudestaan naimisiin, Axel jatkoi. -Että hän on hullu, kun ei ota vaarin tilaisuudesta, kun sellainen tulee, ja että hän on vielä nuori. Mutta isä sanoi aina, että emme me tarvitse ketään. Ja me olimme Ionan kanssa samaa mieltä. Emme me tarvinneet ketään siihen häiritsemään, vaikka… vaikka joskus…

Axel vaikeni, ja Grace toivoi äkkiä, ettei tämä olisi pyytänyt häntä mukaansa, että tämä olisi valinnut jonkun toisen uskotukseen. Tällaiset asiat olivat niin suuria ja pelottavia!

-Mutta nyt… toissailtana… Axel nielaisi. -Minä istuin siinä pöydän ääressä isän kanssa, ja sitten isä yhtäkkiä käänsi hääkuvan nurinpäin pöydälle, aivan kuin olisi pelännyt, että äiti näkee tai kuulee jotakin, mitä ei pitäisi ja tulee pahoilleen, ja sitten hän kysyi minulta… Hän kysyi, mitä minä sanoisin siitä, että hän — ottaisi uuden vaimon.

-Ottaisi uuden vaimon? Grace toisti. Lause kuulosti jotenkin kylmältä ja oudolta.

-Hän sanoi: ”En sano, että toisin teille uuden äidin. Teillä on vain yksi äiti, vaikka hänet otettiin meiltä niin varhain. Mutta tämä ihminen on hyvä ja lempeä ja rakastaa lapsia.” Ja hän sanoi, että on vuosikymmenen verran ollut kuin itsekin haudassa, mutta että nyt hänestä tuntuu, kuin elämällä olisi hänelle sittenkin vielä jotakin annettavana.

Grace tunsi, miten hänen sydämensä alkoi jyskyttää. Oliko herra Barclay tarkoittanut — mutta eihän hän voisi kysyä…

-Minä sanoin, että olen tietysti huomannut hänen pitävän kovasti neiti Brucesta, Axel jatkoi melkein arkisesti. -Ja isä naurahti vähän ja kysyi nolona, onko se niin ilmiselvää, ja minä sanoin että kyllä minun mielestäni, koska ei meillä yleensä niin paljon asiaa ole postitoimistoon ollut, kun Laura-tätikin on aika laiska kirjoittamaan kirjeitä. Ja että ei isällä ole aiemmin ollut tapana kutsua ketään ulkopuolisia meidän huviretkillemme tai vaihtaa kirkossa paikkaa sen mukaan, missä joku tietty ihminen istuu. Niin että kyllä se on aika ilmiselvää.

-Minä luulen, että neiti Brucekin… Grace puri huultaan. Hänen asiansa ei ollut levitellä ympäriinsä luulojaan neiti Brucen tunne-elämästä.

Mutta Axel hymähti vähän.

-Niin minäkin luulin! Ja sanoinkin sen isälle. Sanoin, että kesällä neiti Bruce aina kysyi isästä jotakin, ellei tätä pariin päivään näkynyt postissa, ja että kun isä tuli, neiti Bruce alkoi loistaa, aivan kuin joku olisi laittanut lampun hänen sisäänsä.

-Juuri niin, Grace vahvisti onnellisena siitä, ettei ollut itse kuvitellut kaikkea.

-Mutta isä sanoi, että… että kesästä on pitkä aika, ja että olen kai huomannut, miten neiti Bruce nyt välttelee häntä, aivan kuin hänen seuransa olisi jotenkin sopimatonta, ja ettei hän ole niin tyhmä, etteikö olisi tajunnut, että kaupungilla juorutaan. Ja sitten hän kysyi minulta, mitä arvelen: juorujenko pelossa neiti Bruce ei enää tohdi olla hänen ystävänsä.

-Mitä sinä sanoit? Grace kysyi arasti.

-Sanoin, etten minä tiedä sellaisesta, mutta että jos pitää toisesta, niin ei kai ole niin tyhmä, että muiden ihmisten puheiden takia lakkaisi pitämästä!

Axel katsoi äkkiä Graceen, ja Grace oli iloinen siitä, että katulampun valo osui vain himmeästi heidän istumapaikkaansa ja hän saattoi vetää päänsä takinkauluksen suojaan.

-Minä sanoin isälle, että hänen pitäisi puhua neiti Brucen kanssa kahden kesken, niin ettei ympärillä olisi aina kirkkokansaa tai postin asiakkaita, Axel sitten jatkoi. -Etten minä ainakaan menisi puhumaan tärkeistä asioista tytölle kuin kahden kesken! Ja isä sanoi, että olin varmasti oikeassa, ja että hänen olisi pitänyt heti ymmärtää pyytää neuvoa nuorelta polvelta.

Grace olisi tahtonut kysyä, mitä sitten tapahtui, mutta ei uskaltanut. Neiti Bruce ei ollut varainkeruujuhlassa, eikä herra Barclay ollut siellä. Se ei voinut tarkoittaa mitään hyvää.

Mutta Axel jatkoi kysymättä. Asia selvästi vaivasi häntä.

-Minä sanoin isälle, että hänen pitäisi mennä pyytämään neiti Brucea mukaansa varainkeruujuhlaan. Että kaikki muutkin liikkeet suljetaan lauantaina iltapäiväksi juhlan tähden ja postinkin voisi sulkea — tai ellei voisi, niin neiti Bruce voisi tulla viimeistään illalla tanssimaan hänen kanssaan. Se tekisi jalallekin varmasti hyvää, kun se on nyt jo niin hyvin parantunut! Axelin ääni oli tuskainen. -Minä ajattelin, että hämärässä ei kukaan ehtisi juoruta typeryyksiä, että isällä ja neiti Brucella olisi hauskaa yhdessä, ja… Minun takiani isä meni käymään postissa!

-Ja mitä sitten tapahtui? Grace ei saattanut olla kuiskaamatta.

Axel veti kätensä pois puseron taskuista, nojasi kyynärpäitä polviinsa ja peitti kasvonsa.

-Hän heitti isän ulos!

-Ulos? Grace toisti uskomatta korviaan. -Neiti Bruce? Neiti Bruce on aina ystävällinen!

-Nyt hän ei ollut! Isä ei kertonut kaikkea, mutta — mutta neiti Bruce oli kai lähinnä käskenyt isän jättää hänet rauhaan.

Grace mykistyi täysin. Oliko neiti Bruce käskenyt herra Barclayn jättää hänet rauhaan? Herra Barclayn, jonka nähdessään neiti Bruce oli aina alkanut — loistaa, kuten Axel oli juuri sanonut! Se ei ollut mahdollista. Se ei voinut olla mahdollista.

-Voi jos sinä olisit nähnyt isän! Axelin ääni ei ollut kuiskausta voimakkaampi. -Hän — hän näytti siltä, kuin joku olisi taas kuollut. Kuin hän itse olisi kuollut! Pudonnut takaisin hautaan, josta ei enää koskaan jaksaisi nousta. Ja se oli minun syyni!

-Eikä ole! Grace puuskahti. -Älä ole tyhmä! Miten se muka olisi sinun syysi?

-Minä sanoin, että hänen pitäisi kysyä neiti Brucea! Axel katsoi taas Graceen, ja hämärässä hänen silmänsä olivat kuin mustat, toivottomat aukot. -Hän ei ehkä olisi mennyt puhumaan tämän kanssa, ellen minä olisi neuvonut! Hänellä olisi vielä toivoa, ellei hän olisi mennyt!

-Mutta… Grace värisi. -Mitä se olisi hyödyttänyt? Ellei neiti Bruce tahdo… onko sillä väliä, sanoiko hän sen nyt vai myöhemmin?

-Et sinä ymmärrä! Axel puuskahti katkerasti. -Et sinä nähnyt, miltä isä näytti! Ja se on minun syyni!

-Eikä ole, Grace sanoi lujasti ja yhtäkkiä aivan varmana. -Axel, me olemme neljäntoista. Isäsi ja neiti Bruce ovat vanhoja ihmisiä. Emmehän me voi ottaa vastuullemme heidän tekemisiään!

-Mutta…

-Sinun isäsi olisi varmasti mennyt puhumaan neiti Brucelle jossakin vaiheessa joka tapauksessa, Grace jatkoi samaan tiukkaan äänensävyyn. -Se, mitä minä en tässä ymmärrä, on neiti Bruce. Jos sinä ajattelet, että hän pitää isästäsi — ja jos minä ajattelen niin — ja jos koko kaupunki ajattelee niin, sillä se etu juoruista on, etteivät ne yleensä aivan tyhjästä synny — hänen täytyy pitää isästäsi! Minkä ihmeen tähden hän olisi silloin ajanut tämän tiehensä?

-En minä tiedä, Axel tiuskaisi. -Enkä minä suoraan sanoen välitä! Minä välitän vain siitä, että isä on onneton, enkä minä kestä…

Ja yhtäkkiä Axel alkoi itkeä.

Grace istui paikallaan järkytyksen jähmettämänä. Eiväthän pojat itkeneet! Aikuiset miehet saattoivat niistää nenänsä tai pyyhkäistä silmäkulmaansa hautajaisissa tai sodan muistomerkillä tai muuten liikuttavassa tilanteessa — kuten isä silloin, kun Grace oli etsinyt töitä — ja Stuart oli itkenyt lyötyään isää, mutta sitä ei ehkä voinut laskea, koska lyöminen oli kauhea asia.

Tietämättä mitä tehdä Grace toimi kuten nuorempien sisarustensa kanssa silloin, kun nämä olivat pelästyneet ja kaipasivat lohdutusta: hän kiersi kätensä Axelin ympäri ja veti tämän itseään vasten. Ja Axel kiersi kätensä hänen ympärilleen ja nyyhkytti hänen olkapäähänsä. Gracen kävi poikaa niin sääliksi, että hänkin olisi tahtonut itkeä — mutta eihän hän voinut tehdä sitä, hänen piti olla vahva Axelin tähden.

Vähän ajan kuluttua Grace yhtäkkiä kauhistuen muisti, että äiti oli varoittanut häntä tarkkailemaan käytöstään. Ei kai Axel nyt kuvitellut, että hän halusi halailla tätä? Hän koetti vetäytyä varovasti kauemmaksi, mutta Axel piti hänestä liian lujasti kiinni. Ja koska poika tuntui olevan tosiaankin järkyttynyt ja tolaltaan, Gracella ei ollut sydäntä työntää tätä kauemmaksi.

Vihdoin Axel alkoi rauhoittua, suoristautui ja näytti, jos mahdollista, kahta surkeammalta.

-Sinä pidät minua nyt mammanpoikana, hän mutisi. -En minä tarkoittanut…

-Ei se mitään, Grace sanoi nopeasti ja ojensi nenäliinansa, ennen kuin poika ehti pyyhkäistä nenäänsä puseronhihaan. Hän ei tohtinut edes ajatella, minä Axel häntä äskeisen jälkeen piti. -Itkeminen tekee joskus hyvää.

-Eivät miehet itke, Axel mutisi ja niisti voimallisesti.

-Ky-yllä joskus, Grace sanoi vaisusti.

He istuivat taas hetken hiljaa. Gracea palelsi kahta kauheammin, ja yhtäkkiä hän ajatteli, että Axel oli oikeastaan tuntunut aika lämpimältä ja mukavalta hänen lähellään, karheat suortuvat hänen poskeaan vasten. Sitten hän punastui ajatuksiaan ja muisti herra Barclayn, jonka neiti Bruce oli ajanut tiehensä — ja sitten hän ei taas ymmärtänyt mistään mitään. Jos kerran neiti Bruce piti herra Barclaysta, niin miksi…

-Ehkä sinun isäsi pitäisi vielä yrittää, Grace sanoi ujosti. -Neiti Bruce on ehkä pelästynyt ihmisten puheita. Hän… on aika arka.

-Niin arka ei kukaan ole, etteikö voisi vastata ”kyllä” yksinkertaiseen kysymykseen! Axel tiuskaisi.

Grace olisi tahtonut vastata, että kyllä saattoi olla, ja kertoa Axelille neiti Brucen äidistä ja siitä, miten tämä oli tyttärensä säikytellyt, mutta ei sittenkään tohtinut. Neiti Bruce ei varmaan olisi pitänyt siitä.

Heidän istuessaan siinä vaieten kuului kaukaa kaupungin keskustasta hiljainen kellon ääni. Kirkontornin kello löi kerran — yhden ainoan kerran. Kesti hetken, ennen kuin Grace oikein tajusi, mitä se merkitsi, sitten hän yhtäkkiä hypähti jaloilleen, jotka olivat aivan kangistuneet alkuillan tanssimisesta ja kylmästä ja pitkästä istumisesta.

-Kuulitko sinä! hän parkaisi. -Yksi? Löikö se yhden kerran?

Axel veti ylös hihaansa. Hän oli saanut isältään rannekellon viime syntymäpäivänään.

-Kello on yksi, hän sanoi epäuskoisesti. -Mutta eihän se voi…

He kumpikaan eivät tienneet, mitä kello oli ollut silloin, kun he lähtivät puistosta, eikä heillä kummallakaan ollut mitään käsitystä siitä, kauanko he olivat istuneet vajan rappusilla. Mutta kumpikin kalpeni tajutessaan, miten myöhä oli.

-Minun piti olla yhdeltätoista portilla, Grace huohotti. -Yhdeltätoista!

-Tule. Axel tarttui häntä kädestä ja lähti juoksemaan.

He juoksivat läpi pakastuvan, pimeän yön, pitkin hämäriä katuja, ohi talojen, joiden asukkaat olivat jo aikoja palanneet juhlista ja nukkuivat vanhurskaan unta, halki puiston, josta lyhdyt oli sammutettu, limonadipullot koottu laatikoihin ja lippunauhat jätetty odottamaan siivouspartiota, ja läpi hautausmaan, joka lepäsi kirkon ympärillä levollisena, kuin maailmassa ei olisi ollut ainoatakaan huolta.

Ja he tupsahtivat käsi kädessä kirkon pihalle, joka ei ollut suinkaan hiljainen ja pimeä, kuten olisi pitänyt, vaan täynnä ihmisiä ja sinne tänne osoittelevia taskulamppuja ja puheensorinaa, jonka yli konstaapeli Paton koetti antaa ohjeita etsintäpartioille.

He eivät pitäneet suurtakaan meteliä pysähtyessään kuin seinään hietikon reunaan, mutta Lancelot, joka oli hihnassa isän mukana, alkoi haukkua ja tempoa hurjasti. Ja silloin koko ihmisjoukko kääntyi kuin narujen vetäminä katsomaan heitä.

-Axel! huusi herra Barclay.

-Grace! huusi isä.

Yhdessä kammottavassa silmänräpäyksessä Grace tajusi, mitä varten nämä ihmiset eivät olleet kotona lämpimissä vuoteissaan, vaan seisoskelivat täällä taskulamppuineen. Kaikki olivat lähdössä etsimään heitä!

-Minä en huomannut ajan kulua, isä! tyttö parkaisi. -Minä en tiennyt, että kello on niin paljon!

-Se oli minun syyni, Axel pisti väliin. -Minä — minä vein Gracen satamaan!

-Satamaan? toisti herra Barclay. Hän katsoi poikaansa ja sitten Graceen ja sitten taas Axeliin.

-Satamaan? toisti isä. Parilla harppauksella hän oli heidän luonaan, ja hetken Grace ajatteli, että isä löisi Axelia. Mutta sen sijaan isä tarttuikin Gracea takinkauluksesta niin lujasti, että kengänkannat kohosivat vähän maasta, ja sysäsi sitten tytön liikkeelle. -Kotiin siitä, niin kuin olisit jo!

Hän tuuppi Gracen edellään halki jakaantuvan ihmisjoukon, ulos portista, pitkin jalkakäytävää. Grace ei pystynyt vilkaisemaan taakseen nähdäkseen, mitä Axelille tapahtui, eikä hän olisi uskaltanutkaan. Isä, joka käveli aina reippaasti, eteni nyt sellaista vauhtia, että Gracen oli taas melkein juostava. Lancelot laukkasi isän toisella puolella puuskuttaen, sillä se ei ollut enää kovin hyvässä kunnossa.

Koko matkalla ei puhuttu sanaakaan, ja isän ilme oli sellainen, että Grace yhtäkkiä toivoi matkan kestävän iäisyyden, jottei alettaisikaan puhua.

Mutta samassa he olivat Koivurannan portilla. Isä sysäsi hänet polulle ja paiskasi portin kiinni takanaan, riepotti hänet ylös portaita verannalle ja tempasi ulko-oven auki.

-Gracie! äiti huusi ja juoksi heitä vastaan. -Missä sinä olet ollut!

-Satamassa, äyskäisi isä ensimmäisen sanansa sitten kirkonpihan. -Satamassa kuhertelemassa Barclayn pojan kanssa!

-Ei, ei se ole totta! Grace parkaisi ja heittäytyi äidin syliin, sillä nyt hän pelkäsi isää. -Emme me tehneet mitään…

Yhtäkkiä hän muisti, että oli halannut Axelia, punastui ja hämmentyi ja peitti kasvot käsiinsä.

-Sillä tavalla! isä tiuskaisi ja riuhtoi auki nahkaista ajotakkiaan, jonka oli pukenut päälleen selvästi valmistautuen koko kylmän yön kestäviin etsintöihin. -Ja minä kun luulin, että meille riittäisivät Faithin temput!

-Duncan! äiti sanoi tiukasti. -Ole vaiti! Lapsihan on umpijäässä ja aivan poissa tolaltaan.

-Lapsi tosiaan! isä mutisi ja paiskasi takkinsa naulakkoon niin, että ripustuslenkki katkesi rusahtaen.

-Täällä on kuumaa teetä, sanoi rouva Wallace keittiöstä. Ja kaikista tuon yön järkytyksistä suurin oli Gracelle se, että rouva Wallace oli heillä keskellä yötä pitämässä vesikattilaa tulella. -Riisukaa häneltä päällysvaatteet ja juottakaa hänelle kupillinen, rouva. Minä menen laskemaan kuuman kylvyn.

-Grace kulta, tajuatko sinä, miten suunniltamme huolesta me olimme, äiti sanoi ja kyykistyi Gracen eteen napittamaan auki tämän takkia, sillä tyttö tuntui olevan kykenemätön kättään liikauttamaan. -Me odotimme ja odotimme portilla, eikä sinua kuulunut, sitten sinua kuulutettiin, eikä kukaan ollut nähnyt sinua aikoihin — ja sitten sisar Ruskin tuli sanomaan, ettei löydä Axelia mistään…

-No, minä olisin voinut sanoa, ettei sen pojan seurasta tule kuin harmia, ilmoitti Alice-täti keittiön kynnykseltä teekuppi kädessään. -Mutta muistaakseni te näitte asialliseksi syyttää Gordonia…

-Se ei kuulu tähän, äiti tiuskaisi Alice-tädille. Grace ei ollut koskaan kuullut heidän tiuskivan toisilleen.

Alice-täti nykäisi niskaansa, iski täyden teekupin pöydälle ja sieppasi hartiahuivinsa.

-Fergus on varmaankin sitten jo kotona, kun ei kerran etsintöjä tarvittukaan, hän sanoi kiukkuisesti ja marssi ulos ovesta.

Gracesta tuntui, että hän eli painajaisunessa. Oliko vain muutama tunti siitä, kun hän oli pitänyt hauskaa puistossa, ollut niin onnellinen ja ylpeä nähdessään äidin ja isän tanssivan — ja nyt koko maailma oli romahtanut, kaikki olivat vihaisia toisilleen, ja se oli hänen syynsä…

-Tulehan nyt, Gracie. Äiti vei hänet keittiöön, istutti tuolille ja antoi teekupin hänen käteensä. -Miksi ihmeessä sinä lähdit puistosta? Ja miten sinä saatoit unohtaa, että meidän piti tavata yhdeltätoista?

-Hänellä oli selvästikin parempaa tekemistä, isä pisti väliin. Hän seisoi keittiön ovella ja oli yhä kalpea raivosta. -Ja me laitamme Barclayn kanssa koko kaupungin ylösalaisin kuin mitkäkin narrit, kun kuvittelemme, että jotakin on tapahtunut. Tapahtunut!

-Kauppiaan ei aina kannattaisi avata suutaan kun siltä tuntuu, huomautti rouva Wallace, joka tuli kylpyhuoneesta. -Grace on siivo tyttö ja tähän on varmasti jokin aivan luonnollinen selitys, eikö niin, kultaseni?

-Kerro minulle, äiti sanoi. -Miksi te olitte satamassa?

-Axel tahtoi… puhua minun kanssani, Grace sopersi ja siemaili kuumaa teetä, joka tuntui jotenkin luonnottoman kodikkaalta tässä tilanteessa.

-Puhua? Mistä?

-En minä voi sanoa.

-Tietysti sinä voit sanoa, isä ärähti, -voit ja sanot. Anna kuulua!

-Duncan, äiti sanoi kärsivällisesti, -rouva Wallace on oikeassa. Pidä suusi kiinni.

Isä kirosi ja löi nyrkillä pöytään niin, että teelautanen hypähti. Grace ei ollut koskaan kuullut isän kiroavan, ja hän kutistui kokoon tuolissaan kuin olisi tahtonut kätkeytyä äidin taakse.

-Jos sinä aiot metelöidä tällä tavalla koko yön, Duncan, minä taisin tehdä äsken turhaa työtä, kun sain lapset nukkumaan, ovelta kuului Eliza-tädin ääni. -Anna hänet minulle, Bet, minä hoidan hänet kylpyyn ja vuoteeseen. Koeta sinä saada tämä sankari rauhoittumaan.

Täti lausui sankari-sanan oudon ivallisesti, ja Grace näki isän avaavan taas suunsa sanoakseen jotakin. Mutta äiti nousi ja veti hänet pystyyn, ja Eliza-täti kietoi kätensä suojelevasti hänen ympärilleen taluttaessaan hänet kylpyhuoneeseen.

Myöhemmin Grace makasi vierashuoneen vuoteessa, jonne Eliza-täti oli hänet tuonut, jotteivät Moira ja Faith heräisi vihdoin nukahdettuaan. Täti istui vuoteen laidalla, silitteli hänen hiuksiaan ja hyräili, eikä kysellyt mitään muuta kuin käytännön asioita: oliko Gracen nyt lämmin, halusiko hän toisen voileivän, oliko tyyny mukava.

Grace makasi paksun peitteen alla ja piti lujasti kiinni Eliza-tädin kapeasta kädestä. Miten hän oli koskaan saattanut kuvitella, ettei Eliza-täti osannut olla äiti! Miten hän oli saattanut kuvitella, ettei tämä osaisi lohduttaa ja auttaa? Vaikka tädin tukka oli selvästi vastaleikattu viimeisen muodin mukaan ja vaikka hänellä oli nytkin ehostus ja yllään vielä tanssiaispuku ja silkkisukat ja korvarenkaat ja vaikka hän tuoksui makealta hajuvedeltä, hänen äänensä oli yhtä lempeä kuin äidillä ja hänen kätensä kosketus yhtä lohduttava.

-Älä mene pois, tyttö sopersi.

-En tietystikään mene. Istun tässä kunnes nukahdat.

-Isä on niin vihainen! Grace jatkoi silmät suunnattomina.

-Isäsi oli kovin huolissaan, ja äitisi, ja me kaikki, Eliza-täti sanoi ja silitteli Gracen tukkaa. -Silloin joskus on vihaisempi kuin tarkoittaakaan.

-Mutta hän luulee, että minä olen tehnyt jotakin pahaa!

-Katsohan, Gracie, Eliza-täti sanoi lempeästi ja puristi hänen kättään, -tässä maailmassa on sellaisiakin tyhmiä tyttöjä, jotka eivät ajattele nenäänsä pidemmälle. He tekevät kaikenlaisia typeryyksiä ja joutuvat sen tähden vaikeuksiin, vaikka heitä on neuvottu ja varoitettu. Sinä et ole sellainen tyttö, minä tiedän sen ja isäsi tietää sen. Mutta hän pelästyi kauheasti ja unohti sen hetkeksi.

Eliza-tädin kirkkaat siniset silmät olivat hyvin vakavat, ja hänen puheensa toi Gracen mieleen jonkin ajatuksen — jotakin, mitä hän oli joskus kuullut ja jonka täytyi jollakin tavalla liittyä tähän — mutta yhtäkkiä hän oli niin loppuun väsynyt, ettei jaksanut muistella, mitä se oli.

-Saakohan äiti isän leppymään? hän sopersi jo puoleksi unessa.

-Kyllä saa, Eliza-täti kuiskasi ja kumartui suutelemaan tyttöä otsalle. -Sinun äitisi saa hänet aina leppymään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti