perjantai 23. lokakuuta 2015

41. Vakavia keskusteluja

Edes rouva Wallacen tee ja kuuma kylpy eivät pärjänneet Loch Linnhen rantaman kostealle kylmyydelle. Grace vilustui — kuume nousi ankarana ja yskä tuntui raatelevan hänen keuhkonsa hajalle, vaikka äiti antoi hänelle lusikkakaupalla Fergus-sedän määräämää yskänlääkettä. Lääkepullon reseptietiketissä oli luovuttajan nimikirjaimet A. B., eikä Grace tiennyt, olisiko tahtonut mieluummin vajota maan alle häpeästä sen tähden, mitä oli tapahtunut, kuin itkeä surusta sen tähden, mitä neiti Bruce oli tehnyt.

Se hyvä puoli sairastumisessa oli, että kukaan ei voinut vaatia kuumeisena heittelehtivää Gracea kertomaan, mitä satamassa oli puhuttu tai miksi hän ylipäätään oli sinne päätynyt. Hän ei voisi koskaan pettää Axelin luottamusta, vaikka olisi epätoivoisesti tahtonut puhua äidin kanssa kaikesta.

Vasta monen päivän kuluttua Grace alkoi toipua ja pystyi huomioimaan ympäristöään tarkemmin. Hän oli yhä vierashuoneessa, jonka vuoteen viereen oli nostettu pieni pöytä lääkepulloineen ja juomamukeineen. Pöydän toisella puolen oli lepotuoli, jossa äiti istui kirjoitusvihkonsa kanssa ollakseen koko ajan valmiina antamaan Gracelle mitä tämä tarvitsi.

Lokakuun räikeä aurinko paistoi sisään huoneeseen ja maalasi ikkunanpuitteiden muodon oveen. Grace kääntyi varovasti kyljelleen ja huomasi ilokseen, ettei asento saanut häntä yskimään kovin pahasti.

-Kas niin, äiti sanoi ja nousi antamaan hänelle mehua. -Nyt alkaa näyttää paremmalta. Kuume on melkein kokonaan poissa.

-Anteeksi, äiti, Grace sopersi.

-Mikä niin, kultaseni?

-Minä pilasin kaiken… tanssiaisillan. Gracen silmissä oli kyyneleitä. -Minä olin katsomassa, kun te tanssitte lavalla isän kanssa, ja teillä oli niin hauskaa!

Äiti naurahti.

-Sinun isäsi on joskus vähän hupsu, hän sanoi ja istuutui vuoteen laidalle. -Kyllä, meillä oli hauskaa, mutta en todellakaan kuvitellut hänen syytävän sellaisia rahasummia tanssimiseen.

-Nehän menivät hyvään tarkoitukseen, Grace huomautti vähän moittivasti.

-Se on kyllä totta, äiti sanoi. -Rouva Morrisonin mukaan isäsi maksoi puolet uusien urkujen pillistöstä. Mutta arvelen, että hän hiukan liioitteli.

Grace tirskahti arasti. Sitten hän yhtäkkiä muisti Rona Munron puheet tanssilavan juurella ja sen oudon pelon, joka hänet oli vallannut. Ja koska hän ei saanut hiiskahtaa äidille Axelista tai tämän isästä tai neiti Brucesta, hän tahtoi vierittää edes yhden kiven sydämeltään ja sopersi yhtäkkiä:

-Äiti, joku sanoi silloin, että… ellei tietäisi paremmin, luulisi isän olevan päissään ja — että ehkä hän olikin, koska kukaan ei voi taistella luontoaan vastaan! Hän muisti Ronan sanat tarkemmin kuin olisi tahtonutkaan. -Eihän isä juo!

Varjo kulki äidin kasvojen yli, sellainen varjo, jota Grace ei ollut aiemmin nähnyt. Sitten äiti huokasi syvään.

-Voi rakkaani, minä niin toivoisin, etteivät ihmiset huolestuttaisi sinua!

-Minua… alkoi pelottaa, Grace tunnusti, sillä tuntui niin hyvältä voida tunnustaa jotakin.

Äiti istui hetken hiljaa ja katseli ulos ikkunasta. Sitten hän käänsi taas kasvonsa Gracea kohti.

-Sinä olet jo iso tyttö ja ymmärrät asioita, joten minä kerron sinulle, hän sanoi. -Katsos, isäsi oli sodassa melkein viisi vuotta. Hän… näki asioita, jotka ovat niin kauheita, ettemme me osaa sellaista edes kuvitella. Ja hän… joutui tekemään asioita, joita ei koskaan olisi voinut aavistaa tekevänsä. Ja hän oli upseeri ja joutui määräämään miehiä kohtaloihin, jotka ovat liian hirvittäviä kerrottaviksi.

Grace nyökkäsi. Hänen olisi pitänyt arvata, että tämä liittyi jotenkin sotaan!

-Kun isä tuli sodasta, kun tuli rauha, me olimme kaikki suunnattoman kiitollisia ja onnellisia, äiti jatkoi vähän epävarmasti. -Mutta paluu arkeen ei ollut niin yksinkertaista. Vaikka kaikki oli hyvin, isän mieli oli edelleen rintamalla. Hän oli elänyt niin jännittävissä tilanteissa niin kauan, että ei oikein osannut rauhoittua. Ja kaikki ne pahat, kauheat asiat, joita hän oli kokenut, nähnyt ja tehnyt, palasivat vainoamaan häntä.

Grace nyökkäsi taas. Hän tiesi, että isä näki vieläkin joskus painajaisia, varsinkin jos tämä nukahti teen jälkeen kevyeen uneen olohuoneen sohvalle.

-Katsohan, Grace, äiti sanoi, -tietynlaiseen kipuun on olemassa lääkettä. Kun Fergus-setä viime syksynä ompeli sinun huulesi, hän pisti siihen ensiksi puudutusainetta, ja kun neiti Bruce loukkasi jalkansa, hän sai kipulääkettä. Mutta sellaista puudutusainetta ei ole, mikä auttaisi, kun mieleen koskee.

-Tarkoitatko sinä… Gracen huulet vavahtivat. -Oliko isä sairas — niin kuin Rob-eno?

Tuntui kauhealta ajatella, että isäkin olisi kummallinen.

-Ei, tai tavallaan, äiti sanoi. -Mitenkä minä tämän sinulle nyt selittäisin… Rob-eno meni sodassa kokonaan rikki. Hänen mielensä murtui, aivan kuin maljakko voi mennä murskaksi, jos se putoaa. Hän oli kauan erikoissairaalassa ja siellä Rose-täti ja muut viisaat lääkärit saivat hänet kootuksi kasaan, niin kuin maljakko liimataan sirpaleista. Hän pystyi palaamaan kotiin ja työhön ja normaaliin elämään, vaikka hänestä ei koskaan tule aivan tervettä, kuten ei paloista liimattu maljakko pidä vettä. Mutta sinun isäsi ei mennyt kokonaan rikki, vaan maljakkoon tuli vain paha särö. Se särö teki kipeää, teki hirvittävän kipeää, eikä siihen kipuun ollut kenelläkään antaa mitään lääkettä. Niinpä hän… etsi sellaisen itse. Hän alkoi juoda.

Grace hengähti kauhistuneena. Hän tiesi, että herra Buchanan joi toisinaan itsensä pubissa niin huonoon kuntoon, että hänet talutettiin monen miehen voimin kotiin. Ja hän tiesi, että Coran isä löi joskus Coran äitiä, kun oli juonut. Eihän isä voinut olla sellainen, ei hänen reipas, iloinen, hauska isänsä!

Ja sittenkin. Yhtäkkiä muistikuva oli aivan selvä. Grace oli hyvin pieni ja makasi vuoteessaan ja Faith nukkui jo. Ja hän kuuli, miten joku kaatui rappusissa, ja sitten kuului äidin ääni, äiti oli vihainen — ja sitten kuului isän ääni, mutta se ei voinut olla sittenkään isä, sillä ei isä sammaltanut niin. Ja Grace muisti, miten häntä oli pelottanut, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä tapahtui.

-Itse sinä et niitä aikoja voi tietenkään muistaa, ja hyvä niin, äiti sanoi, ja Grace ajatteli, ettei koskaan kertoisi äidille, mitä todella muisti. -Mutta se oli vaikeaa meille kaikille. Joillekin ihmisille alkoholi aiheuttaa niin pahan riippuvuuden, että heidän on melkein mahdotonta olla ilman sen makuun kerran päästyään, ja isäparkasi kuuluu heihin.

Äidin puhe tuntui käsittämättömältä. Isähän oli ”erittäin hienokäytöksinen”, aina niin iloinen ja järkevä ja hauska, miten hän olisi saattanut olla samanlainen kuin herra Buchanan tai herra MacRob!

-Minä pelkään, että en olisi jaksanut, että olisin tehnyt jonkin ratkaisun, jota olisin ehkä katunut. Jumalalle kiitos siitä, että hyvät ystävät tulivat avuksi, ennen kuin oli liian myöhäistä, äiti sanoi hiljaa. -Ei se ollut helppoa, ei isällesi eikä meille. Mutta hän nousi vielä kerran taistelemaan, meidän tähtemme. Ja hän on taistellut siitä pitäen, joka ainoa päivä, joka ainoa hetki. Vuosien mittaan se on käynyt jo ehkä vähän helpommin, mutta yhä vielä toisinaan hänelle tulee vaikeita hetkiä.

-Silloinko… Grace kohottautui vuoteesta, mutta äiti painoi hänet lempeästi takaisin.

-On siunattu asia, että musiikki merkitsee isällesi niin paljon, hän sanoi. -Silloin hän soittaa, ja sävelet pitävät hänet pinnalla niin kauan, että pahin kiusaus menee ohi. Mutta hän tietää, ja minä tiedän, ja koko kaupunki näköjään tietää, että tarvittaisiin vain yksi hairahdus, ja hän sortuisi.

-Mikä hairahdus? Grace kysyi arasti.

-Mikä tahansa, mikä laukaisee riippuvuuden. Sen tähden meillä ei koskaan ole kotona väkijuomia. Sen tähden juhlissa isälle tuodaan aina mehua tai vettä. Sen tähden hän menee ehtoollispöydässä kaiteen toiseen päähän eikä jää meidän seuraamme. Oletko huomannut, että sinne menee aina muutama sama mies isän lisäksi, ja että pastori antaa heille viinin eri kannusta kuin meille muille?

Grace nyökkäsi silmät suurina. Hän oli aina ihmetellyt, miksei isä ollut heidän kanssaan alttarilla ja joskus sitä kysynytkin, mutta isä oli vain sanonut, että lepuutti korviaan heidän hälinältään, aivan kuin he muka alttarilla olisivat hälisseet.

-Tarkoitatko sinä, että… hän sopersi.

-Isä ei saa maistaa yhtään alkoholia, äiti sanoi vakavasti. -Ei yhtään. Sen tähden minä annoin jouluna rouva Wallacelle ne liköörikonvehdit, joita kustantamo lähetti. Me emme uskalla ottaa riskiä.

Voi, miten kauhealta se tuntui! Hänen isänsä, jota hän oli aina kunnioittanut ja ihaillut — miten tämä saattoi olla niin heikko! Gracesta tuntui, kuin koko hänen elämältään olisi murentunut pohja.

Mutta äiti, joka niin usein tuntui lukevan hänen ajatuksiaan melkein kuin Rob-eno, tarttui äkkiä lujasti hänen käteensä.

-Älä koskaan halveksi isääsi, hän sanoi tiukasti. -Älä koskaan ajattele, että hän olisi jotenkin muita huonompi. Päinvastoin, hän on vahvempi. Hän on sankarillisempi kuin moni käsittää. Jos nämä kaupungin juoruämmät tietäisivät, miten urhoollisesti isäsi taistelee teidän lasten tähden ja minun tähteni ja meidän onnemme tähden, he kuolisivat silkasta häpeästä. Mutta hän ei selviä yksin. Hän tarvitsee meidän tukemme ja ystävien tuen. Haluathan sinä auttaa häntä, Gracie?

-Haluan, änkytti Grace, joka punastui omia ajatuksiaan.

-Silloin sinä unohdat tuollaiset typeryydet, joita kaupungilla puhutaan. Antaa ilkeiden ihmisten odottaa, että isä lankeaisi — me seisomme hänen rinnallaan ja autamme häntä pysymään pystyssä, eikö niin?

Grace nyökkäsi kyyneleet silmissä, ja äiti kumartui suutelemaan häntä.

-Ei meidän pitäisi puhua näin vakavia asioita, kun sinä olet hädin tuskin toipumassa, hän sanoi ystävällisesti. -Onko sinun nälkä? Et ole päiväkausiin syönyt kuin vähän keittoa. Rouva Wallace hioo veitsiään päästäkseen teurastamaan sinulle juottovasikan, tai ainakin lihavimman kukonpojan.

Grace tirskahti. Mutta yhtäkkiä hän teki päätöksensä.

-Äiti, hän sanoi, -minä haluan kertoa jotakin lauantaista.

-Niinkö? Äiti, joka oli ollut jo nousemassa lähteäkseen alakertaan ruoan hakuun, istuutui uudelleen.

-Minä en voi kertoa, mistä me Axelin kanssa puhuimme, koska minä lupasin, Grace sanoi vakavasti. -Minä en voi pettää luottamusta!

-Et tietystikään, ja isä teki väärin, kun vaati sitä sinulta. Älä huoli, kultaseni. Hän tulee puhumaan kanssasi, kun vähän vahvistut. Me olimme vain niin suunniltamme huolesta, että isä ei ollut aivan oma itsensä. Pelkäsimme, että sinulle on tapahtunut jotakin pahaa.

-Mutta äiti… Grace piti lujasti kiinni äidin kädestä, jottei hänen rohkeutensa pettäisi. -Äiti, minä… melkein halasin Axelia.

-Melkein halasit? toisti äiti, ja hänen kulmakarvansa kohosivat.

-Axel… Grace puri huultaan. Hän ei voisi paljastaa äidille sitäkään, että Axel oli itkenyt, koska sehän oli kauhean häpeällistä. -Axel oli… surullinen jostakin ja… minä tahdoin lohduttaa häntä ja otin häntä kaulasta. Ja hän piti minusta kiinni. En minä tarkoittanut olla huono tyttö!

Äiti oli hetken hiljaa ja katseli taas ikkunasta. Grace ei nähnyt kunnolla hänen ilmettään eikä syyllisyydentunnossaan havainnut, että äidin suupielet nykivät vähän. Mutta tämä oli täydellisen vakava kääntyessään taas nuoren syntisen puoleen.

-Ystävän lohduttamisessa ei ole mitään pahaa, Grace kulta, hän sanoi ystävällisesti. -Parasta tietysti olisi, että Axel voisi puhua surustaan oman isänsä kanssa, tai että sinä saisit kertoa sen minulle. Ei, en vaadi sitä, et saa pettää luottamusta! Mutta käsitäthän, että ei ole viisasta pitää salaisuutena sellaista, missä joku aikuinen voisi auttaa.

-Tässä ei voi, Grace sanoi synkästi.

-Olkoon sitten niin. Äiti taputti hänen kättään. -Älä nyt sure sitä, että otit Axelia kaulasta. Tietysti minä toivon, ettet ala harrastaa sitä aivan noin jokapäiväisesti, mutta et sinä tehnyt mitään pahaa.

-Uskoohan isä, etten minä ole sellainen tyttö, joka tekee tyhmyyksiä ja joutuu vaikeuksiin? Grace kysyi surkeana.

-Kuka sinulle sellaista on puhunut? äiti kysyi terävästi.

-Eliza-täti sanoi, että sellaisia tyttöjä on, jotka tekevät tyhmästi, vaikka heitä neuvotaan!

-Vai niin, sanoi äiti. -Vai sanoi Eliza-täti niin. Kuulehan, Gracie, sinä vaikutat taas vähän kuumalta. Nyt sinä juot lopun mehun ja me käännämme tyynyn — noin — ja sinä nukut vähän aikaa. Ja kun sinä heräät, syöt oikein kunnon aterian, jonka rouva Wallace sinulle valmistaa. Ja sitten katsotaan, josko jaksaisit ottaa vastaan vieraita. Moira on halkeamaisillaan, kun ei ole moneen päivään saanut kertoa sinulle uutisia, ja Gordon on käynyt täällä joka päivä kysymässä vointiasi, ja Cora ja Jane ja Maisie ainakin joka toinen päivä, ja muuan nuori herra Barclay oli pysäyttänyt rouva Wallacen Armstrongin kaupalla ja hyvin nöyrästi lähettänyt terveisiä — hän ei taida tohtia näyttää nenäänsä täällä vähään aikaan. Niin että sinun pitäisi alkaa vähitellen tervehtyä, jotta ystäväsi eivät joudu odottamaan pidempään.

Grace, jonka tunnolta oli nyt yksi kivi poissa, huokasi syvään, painautui tyynyn pehmeyteen ja nukkui.

Ja niin hän alkoi toipua. Jo samana iltana äiti päästi sisään isän, joka istui pitkään vuoteen laidalla ja jonka kanssa Grace puhui asioista, jotka saivat hänet tuntemaan itsensä melkein aikuiseksi. Että isä pyysi häneltä anteeksi käytöstään! Grace ei ollut koskaan osannut kuvitellakaan sellaista.

Sitten sisään pääsivät sisarukset, joilla oli hirvittävästi asioita kerrottavana. Ja kun Grace oli vahvistunut sen verran, että sai nousta ylös ja tulla alakertaan, Fergus-setä ja äiti antoivat hänelle luvan ottaa vastaan kaksi vierasta kerrallaan, niin että Faith nimitti olohuoneetta ”Gracien hoviksi”, kuten postitoimistoa kesällä.

Grace ajattelikin paljon postia noina syyspäivinä. Hän olisi halunnut tavata Axelin ja kysyä, oliko tämän isä todellakin antanut periksi, mutta ei tohtinut edes hiiskahtaa pojasta. Sen sijaan hän koetti upottaa huolensa läksyjenlukuun saadakseen luokkansa kiinni, ja kun Fergus-setä antoi luvan palata kouluun, Grace huomasi ilokseen, ettei ollut jäänyt juuri lainkaan jälkeen.

Muuta ilahduttavaa kouluunpaluussa ei sitten oikein ollutkaan. Tarina hänen ja Axelin katoamisesta tanssiaisiltana oli alkanut elää omaa elämäänsä koululaispiireissä, ja Gracen korviin tuli muutamia niin villejä versioita, ettei hän tiennyt miten päin olisi ollut. Ellei hän olisi halannut Axelia, hän olisi voinut pystypäin nauraa kaikelle, mutta nyt hänen tarkka omatuntonsa ei äidin lohdutuksesta huolimatta sallinut hänen vakuuttaa, ettei mitään ollut tapahtunut.

Axel oli hiljaisempi ja totisempi kuin yleensä, eikä ollut kuulevinaan, kun luokan muut pojat soittivat hänelle suutaan. Gordon puolestaan otti Gracen suojelukseensa, aivan kuin olisi tahtonut vihjata, ettei tämä näköjään selviytynyt ilman häntä. Maisie ja Jane ja muut tytöt koettivat saada Gracen kertomaan kaiken, niin että tämä oli välillä aivan hermostua. Onneksi edes Cora, joka oli luonteeltaan hyvin utelias, osasi vaieta asioista, joista Grace ei halunnut puhua.

Sodan muistopäivänä sää oli sen verran raaka, että äiti oli vähällä kieltää Gracea osallistumasta juhlallisuuksiin. Isä kuitenkin huomautti, ettei äiti voinut varjella Gracea kylmältä lopun elämäänsä, ja että villavaatteet oli keksitty. Ja niin Grace sai lähteä, joskin käärittynä niin moniin vaatekerroksiin, että hän valitti pelkäävänsä liukastumista jäisellä kadulla, kun ei muka olisi päässyt omin voimin pystyyn kaikessa muodottomuudessaan.

Isä puhui patsaalla tänäkin vuonna. Grace tiesi, että tämä oli taas valvonut pari yötä, mutta tällä kerralla puhe oli tavanomaisempi, juuri sellainen, mitä kaikki odottivat. Stuartin katoamisesta oli yli vuosi, Grace tajusi vavahtaen. Mutta samalla hän tajusi, että isän olemuksessa oli nyt jotakin vähemmän tuskaisaa, melkein armahdettua — aivan kuin hän olisi tiennyt salaisuuden, joka antoi hänelle tunnonrauhan.

Tänäkin vuonna äiti oli kutsunut vieraita Koivurantaan muistotilaisuuden päätyttyä. Isoäiti ja isoisä olivat menneet sinne suoraan, sillä isoisälläkin oli ollut paha yskä, eikä Glen Longin tohtori Campbell antanut hänelle lupaa seistä jäätävässä viimassa muistomerkillä. Ja koska oli voinut tämän varjolla välttyä muistotilaisuudesta, Rob-eno oli lähtenyt vanhemmilleen kyytimieheksi ja jäänyt Koivurantaan näiden seuraksi juhlallisuuksien ajaksi.

Grace odotti innoissaan hauskaa iltapäivää serkkujen kanssa, mutta hänen piti kuitenkin ensiksi käydä postitoimistossa. Isälle oli tullut aamupostissa ilmoitus paketista, ja Grace oli heti tarjoutunut hakemaan sen, sillä hän tahtoi välttämättä tavata neiti Brucen.

Hän käveli muistomerkiltä postiin neiti Brucen kanssa ja vasta oikein tajusi, miten paljon oli kaivannut tuota ystävällistä, viisasta naista. He rupattelivat niitä näitä, Grace auttoi avaamaan postin etuoven, joka oikutteli näin talviaikaan turvotessaan, ja sai itse etsiä isän paketin, kun kerran tiesi täsmälleen, mistä se löytyisi. Samalla hän kertoi sairaudestaan ja siitä, että isoisäkin oli yskinyt jo ainakin kaksi viikkoa, vaikka tohtori Campbell oli kirjoittanut monenlaista yskänlääkettä.

-Hyvänen aika, sanoi neiti Bruce, -minun pitää lähettää tuomarille yskäntippoja. Valmistan niitä joka syksy, ja aioin tuoda niitä sinullekin, kun kuulin sairaudestasi, mutta ehdit parantua jo ennen kuin seos oli seissyt tarpeeksi. Resepti on ikivanha, sain sen äidiltäni ja hän omalta äidiltään. Tipat ovat aivan voittamattomia yskänärsytykseen, vaikka tohtori MacDonald ei tietysti hyväksykään mitään ”puoskarointia”…

Rupatellessaan neiti Bruce otti takkinsa, jonka oli heittänyt työtuolinsa selkänojalle, ja käski Gracen mukanaan yläkertaan. He tiesivät kumpikin, ettei postiin tulisi tänä iltapäivänä montakaan asiakasta.

Pikkuinen asunto oli yhtä ahdas ja yhtä siisti kuin kesälläkin, mutta siinä oli taas jotakin yksinäistä ja haikeaa, sellaista, jonka nuorten äänten läsnäolo oli kesäaikaan karkottanut. Grace tunsi yhtäkkiä suurta halua juosta ympäri ja mekastaa ja huutaa karkottaakseen pois rouva Brucen ankaran hahmon, mutta hillitsi itsensä ajoissa. 

Sen sijaan hän ryömi neiti Brucen puolesta alakaapin perälle etsimään pienen lasipullon, jonka neiti huuhteli huolellisesti ja johon hän kaatoi tuota merkillistä yskäntippa-ainettaan. Grace nuuskaisi sitä ja vavahti muistaessaan keskustelunsa äidin kanssa. Isä ei voisi ottaa näitä yskäntippoja.

Sitten neiti Bruce istuutui pöydän ääreen kirjoittaakseen annosteluohjeen, ja Grace istui toiselle tuolille ja katseli, miten neidin siro käsi kuljetti kynää paperiarkin yli ja jätti jälkeensä tasaisen käsialan, joka oli yhtä selkeää kuin painettu. Äitikään ei kirjoittanut noin kauniisti.

Neiti Bruce oli jättänyt kaikki väliovet auki, jotta kuulisi, mikäli joku tulisi postiin, ja yhtäkkiä hän nosti päätään.

-Siellä on joku, hän sanoi ja nousi. -Odota täällä, tulen aivan kohta takaisin.

Hän kiiruhti alas portaita, ja Grace jäi katselemaan ympärilleen keittiössä. Äkkiä hän ajatteli, että piirtäisi kotona neiti Brucen kodin, ja koettaisi tehdä sen niin, ettei kuvasta välittyisi niinkään huoneiden pienuus ja vaatimattomuus kuin se lämpö ja hyvyys, jonka neiti Bruce sinne toi — äitinsä muistosta huolimatta.

Yhtäkkiä Grace havahtui alakerrasta kuuluviin ääniin. Neiti Bruce keskusteli jonkun kanssa pienessä takaeteisessä portaiden juurella, sillä postitoimistosta asti eivät äänet olisi noin selvästi kantautuneet.

-Nytkö minä en saa enää edes puhua kanssasi? miehen ääni kysyi.

-Älä — minähän sanoin, etten tahdo — ole hyvä ja mene pois, sanoi neiti Bruce. -Asiakkaita voi tulla. En minä jouda seistä tässä riitelemässä.

-Emmehän me riitele. Jos edes riitelisimme! Mikä sinun on? Minä luulin, että me olemme ystäviä. Olenko minä loukannut sinua jotenkin? Jos niin on…

-Ei, et sinä ole loukannut minua. Neiti Brucen ääni oli tuskainen. -Anna minun vain olla, Adam. Jätä minut rauhaan. Mene pois.

-Anne, kuuntele minua, anna minun…

-Mene pois!

Grace ei ollut koskaan kuullut neiti Brucen korottavan ääntään sillä tavalla. Hän suorastaan hypähti pelästyksestä, niin epätoivoinen, niin kauhistunut neidin ääni oli. Herra Barclay parka! Voi, mitä varten Grace oli ehdottanut Axelille, että tämän isän pitäisi koettaa vielä puhua neiti Brucen kanssa. Mutta hän ei ollut saattanut ymmärtää, että…

Alakerran takaovi paukahti sellaisella voimalla kuin se olisi lyöty kiinni vihan vimmassa — kuten varmasti tapahtuikin — ja tuli aivan hiljaista. Grace syöksähti ikkunaan ja näki, miten herra Barclay harppoi ulos portista ja paukautti senkin perässään niin, että pylväät huojahtivat. Sitten hitaat, raskaat askeleet nousivat portaita, aivan kuin neiti Bruce olisi vanhentunut vuosia noiden muutamien minuuttien aikana, ja Gracelle tuli kiire istumaan takaisin tuolille, jolle oli äsken jäänyt.

-Vai niin, Grace, neiti Bruce sanoi keittiön kynnyksellä, selvästikin vasta nyt muistaen tytön olemassaolon. -Sinun on parasta mennä kotiin.

Grace nousi pöydän äärestä ja tunsi, että hänen polvensa vapisivat hieman.

-Ettekö te pidä enää herra Barclaysta? häneltä lipsahti, ennen kuin hän ehti ajatella.

Neiti Bruce vavahti kuin joku olisi lyönyt häntä.

-Sellaiset asiat eivät kai kuulu sinulle, hän sanoi sitten vaisusti.

-Mutta herra Barclay pitää teistä kauheasti! Tai niin minä arvelen, Grace korjasi nopeasti, jottei olisi paljastanut, mitä oli Axelilta kuullut.

-Höpsis. Hän vain hupsuttelee. Niin kuin miehet yleensäkin.

-Ei hän kuulostanut yhtään hupsuttelevalta, Grace huomautti.

-Grace, neiti Bruce sanoi väsyneesti, -sinä olet nuori ja sinulla on vielä romanttinen kuva maailmasta. Mutta sinun pitää ymmärtää, että on ihmisiä, jotka vain on tarkoitettu elämään yksin.

-Mutta ei teitä ole…

-Grace, sanoi neiti Bruce tiukemmin, -älä sekaannu asioihin, joista et mitään ymmärrä. Miehillä on vain taka-ajatuksia, ja mitä kauempana heistä pysyy, sen parempi. Sillä miten sinä kuvittelet kenenkään olevan tosissaan tällaisen suhteen.

Yhtäkkiä, aivan kuten ohukaiskesteissä, Grace oli näkevinään rouva Brucen ankaran, pilkallisen hahmon — ja nyt hahmo puhui. ”Miehillä on vain taka-ajatuksia ja mitä kauempana heistä pysyy, sen parempi. Sillä miten sinä kuvittelet kenenkään olevan tosissaan tällaisen suhteen.”

-Millaisen? hän melkein huusi, aivan kuin olisi koettanut pelottaa pois tuon hirvittävän haamun.

-Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. Neiti Brucen ääni vapisi. -Äiti oli oikeassa. Minusta ei ole koskaan ollut mihinkään eikä koskaan tule olemaan.

Satamavajan portailla lokakuisena yönä Grace oli pelännyt lautojen raosta tunkevaa pimeyttä. Mutta se pimeys ei ollut mitään siihen verrattuna, mikä yhtäkkiä työntyi esiin tämän ahtaan pikku asunnon nurkista. Omistushaluksi ja alistamiseksi vääristynyt äidinrakkaus kohosi heidän ylleen kuin kauhea luinen koura, ja parahtaen Grace pakeni sen tieltä ovesta ulos ja alas portaita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti