lauantai 24. lokakuuta 2015

42. Miehillä on taka-ajatuksia

Kaduilla liikkui paljon väkeä, olihan eräänlainen arkinen pyhäpäivä. Liikkeet oli taas avattu muistohetken jälkeen, mutta harva meni sisään asioilleen, sillä kaikki olivat vähän levottomia.

Grace pujotteli ihmisten lomitse hengästyneenä, sillä hän ei ollut vielä vahvistunut täysin entiselleen sairauden jäljiltä. Hänestä oli aivan käsittämätöntä, miten hitaita ja kömpelöitä aikuiset olivat tänään. Eivätkö he voineet yksinkertaisesti väistää, kun jollakulla oli kiire!

-Herra Barclay!

He olivat jo melkein apteekilla, kun Grace vihdoin saavutti Axelin isän, vaikka hän oli juossut kuin ainakin aaveen takaa-ajamana postilta asti.

-Herra Barclay!

Tämä tajusi vihdoin, mistä huuto kuului, ja pysähtyi.

-Kas vain, Grace Fleming, herra Barclay sanoi ystävällisesti, mutta Grace näki, että tämä olisi mielellään toivottanut kaikki hänen kanssaan nyt puheisiin tahtovat niin pitkälle kuin pippuri kasvoi. -Sinä olet näköjään parantunut. Axel oli äärettömän ajattelematon kylmettäessään sinut sillä tavoin.

Grace ei ehtinyt keskustella terveydestään tai Axelin käytöksestä.

-Teidän pitää tulla takaisin ja puhua rauhassa neiti Brucen kanssa, hän sopersi hengästyneenä.

-Neiti Brucen? herra Barclay sanoi terävästi. -Mitä sinä siitä tiedät?

-Minä olin hänen luonaan äsken. Minä kuulin kaikki. Grace oli niin sanoinkuvaamattoman helpottunut siitä, että saattoi vedota omaan kokemukseensa, ilman että hänen tarvitsi pettää Axelin luottamusta, ettei edes ujostellut. -Teidän pitää tulla takaisin.

-Kuulehan nyt, Grace, herra Barclay sanoi pakotetun kärsivällisesti, -minä en tiedä, mitä sinä kuulit tai luulit kuulevasi, mutta varmaankin sinulle on opetettu kotona jotakin toisten ihmisten asioihin sekaantumisesta.

-Minulle on opetettu myös jotakin muiden ihmisten auttamisesta, ja minä tahdon auttaa! Grace sanoi rohkeasti. -Minä tiedän, miksi neiti Bruce ei uskalla puhua teidän kanssanne eikä antaa teidän puhua!

Herra Barclay räpytteli vähän silmiään.

-Minä ehkä kadun tätä, hän sanoi hitaasti ja otti avaimen taskustaan, -mutta haluatko sinä tulla käymään sisällä?

Grace nyökkäsi. Hänen sydämensä jyskytti hurjasti, kädet vapisivat ja kaikki maailman värit tuntuivat terävämmiltä ja kirkkaammilta kuin ennen.

Hän nousi herra Barclayn perässä portaat apteekin yläkertaan, jossa sijaitsivat apulaisten asunnot. Suuremmassa, jossa Barclayt asuivat, oli pieni olohuone, postimerkin kokoinen keittiö ja suljettujen ovien takana ilmeisesti kaksi makuuhuonetta. Asunto oli tyhjä.

-Axel lähti jalkapallokentälle ja Iona Keireille, herra Barclay selitti, vaikkei Grace kysynyt mitään. -Minulla on vapaa iltapäivä, tänään on apteekissakin hiljaista. Yöpäivystyksessä sitten sitäkin vilkkaampaa!

Hän viittasi Gracea istumaan toiseen olohuoneen takan edessä olevista lepotuoleista, kumartui sytyttämään kaasun takkaan ja istuutui sitten itse toiseen tuoliin.

-No, hän sanoi. -Sinä taidat olla aikaansaapa tyttö, joten minua kiinnostaa tietää, mitä sinulla on sydämelläsi.

Grace punastui ja katseli käsiään, joissa hypisteli levottomasti lapasiaan. Yhtäkkiä hän tajusi, mitä oli tekemässä. Mitä neiti Bruce sanoisi, jos tietäisi! Tulisiko tästä yhtä paha sekaannus kuin varainkeruujuhlasta?

Hän nosti vähän päätään. Asunto oli siisti ja valoisa, mutta äärimmäisen pelkistetty, täysin vailla sellaisia naisellisia turhuuksia kuin pöytäliinat tai sohvatyynyt. Pari mattoa oli heitetty suojaamaan lattiaa niistä kohdin, mistä eniten kuljettiin, ja ikkunaverhot olivat ennemmin käytännölliset kuin kauniit. Takan reunuksella oli valokuvia — Axel ja Iona pieninä — hääkuva. Tämä oli tietysti se hääkuva, jota herra Barclay oli katsellut silloin, kun… Grace veti syvään henkeä.

-Neiti Bruce pitää teistä kauheasti, hän sanoi.

Herra Barclay naurahti ja veti povitaskustaan piipun, jota alkoi täyttää.

-Niin minäkin luulin, hän sanoi.

-Aivan totta! Mutta hän ei uskalla… Grace nielaisi. -Hän pelkää äitiään.

-Äitiään? Syttynyt tulitikku pysähtyi puolitiehen matkalla piipunpesään ja paloi niin kauan, että herra Barclay ähkäisi, pudotti sen kädestään, tallasi sammuksiin lattialla ja puhalteli sormiinsa. -Mitä sinä höpiset? Hänen äitinsähän on kuollut aikapäiviä sitten.

-Ei ole! Grace vapisi vieläkin muistaessaan, miten kauhea kylmyys oli noussut hänen ylitseen.

-Ei ole? Mutta minä kuvittelin…

-Tai siis tietysti hän on oikeasti kuollut, mutta ei kuitenkaan!

Herra Barclay tuijotti häneen sytyttämätön piippu kädessään.

-Kuule nyt, tyttö pieni, hän sanoi, -oletkohan sinä vielä aivan terve? Lienee parasta, että minä saatan sinut kotiin ja käsken äitiäsi laittamaan sinut uudestaan vuoteeseen.

Grace ravisteli päätään kuin kaleidoskooppia.

-En minä ole sekaisin, hän sanoi närkästyneesti. -Minä tarkoitan, että rouva Bruce kuoli kaksikymmentä vuotta sitten, mutta hän hallitsee silti neiti Brucea.

Vähän aikaa herra Barclay katseli tyttöä, sitten hän veti esiin uuden tulitikun, sytytti tupakat, heitti tikun takkaan ja imi hetken piippuaan.

-Yritätkö sinä sanoa minulle, hän sitten lausui hitaasti, -että neiti Bruce pelkää äitiään vielä kaksikymmentä vuotta tämän kuoleman jälkeen?

Nyt Grace nyökytti innokkaasti.

-Minusta hän vaikutti kyllä aivan täysijärkiseltä, herra Barclay sanoi surullisesti.

-Tietysti hän on täysijärkinen, Grace tiuskaisi. Herra Barclay muistutti niin suuresti Axelia, että välillä hän unohti puhuvansa aikuiselle miehelle ja kohteli tätä kuin toveriaan.

-Grace hyvä, ei kukaan normaali ihminen pelkää…

-Kaikki pelkäävät jotakin, ei sillä ole mitään tekemistä normaaliuden kanssa! Jotkut pelkäävät korkeita paikkoja niin, etteivät voi nousta edes portaille, ja toiset eivät uskalla ikimaailmassa kävellä tyhjän torin halki, vaikka kummassakaan asiassa ei ole järjellä ajatellen mitään vaarallista! Ei mikään pelko ole koskaan järkevää!

Herra Barclay nojautui taaksepäin tuolissaan, puhalsi savupilven ilmaan ja katseli Gracea kiinteästi.

-Minä kuuntelen, hän sanoi yhtäkkiä.

Ja ennen kuin ehti ajatella yhtään pidemmälle, Grace huomasi kertovansa herra Barclaylle kaiken minkä tiesi neiti Brucesta ja tämän äidistä ja siitä tavasta, jolla rouva Bruce oli tyttärensä kasvattanut, alkaen vanhempiensa ja sisar Ruskinin keskustelusta Koivurannan teepöydässä ja päätyen niihin tuskaisiin sanoihin, joita neiti Bruce oli juuri äsken selvästi äitinsä suulla lausunut: ”Miehillä on vain taka-ajatuksia ja mitä kauempana heistä pysyy, sen parempi. Sillä miten sinä kuvittelet kenenkään olevan tosissaan tällaisen suhteen. Äiti oli oikeassa. Minusta ei ole koskaan ollut mihinkään eikä koskaan tulekaan olemaan.”

Kun tyttö vihdoin lopetti hengästyneenä ja palavissaan, koko ruumis vavisten, herra Barclay ei sanonut mitään. Hän tuijotti takkaan ja poltti piippuaan kuin Grace ei olisi ollut lainkaan läsnä. Sitten hän nosti päätään ja katsoi tyttöön vakavana.

-Menehän nyt kotiin, Grace.

-M-mutta…

-Sinua varmasti odotetaan siellä.

Masentuneena Grace nousi, sulki takkinsa napit ja veti lapaset käteensä. Tällaista hän ei ollut osannut edes odottaa. Hän oli kuvitellut, että herra Barclay riemastuisi, kun hänelle selviäisi totuus, ja syöksyisi päätäpahkaa takaisin postiin ajamaan pois rouva Brucen haamua.

-Sano terveisiä vanhemmillesi, herra Barclay sanoi ja nousi saattamaan häntä ovelle. -Jos heille sopii, Iona tulisi mielellään sunnuntaina kirkon jälkeen leikkimään Moiran kanssa.

Grace mutisi jotakin ja livahti rappusiin. Kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä, mutta hän ei tahtonut niiskaista herra Barclayn kuullen. Hän oli ollut niin varma, että kaikki järjestyisi! Miten hän saattaisi nyt mennä kotiin? Äiti näkisi heti, että jokin olisi hullusti, ja kysyisi — ja heillä oli vieraitakin, isoäiti ja isoisä ja…

Yskäntipat. Isoisän yskäntipat. Grace oli päässyt ulos, mutta pysähtyi nyt keskelle jalkakäytävää. Yskäntipat ja isän paketti! Hän oli jättänyt molemmat postiin sännätessään tiehensä mielikuvituksensa kehittelemän rouva Brucen haamun tieltä. Hänhän olisi kohta yhtä säikky kuin neiti Bruce!

Hänen piti mennä takaisin ja hakea paketti ja lääkepullo. Ehkä silloin kukaan ei kyselisi niin paljon kotonakaan. Huokaisten Grace lähti laahustamaan tulosuuntaansa. Hän ei olisi tahtonut tavata neiti Brucea kaiken tämänpäiväisen jälkeen, mutta muukaan ei auttanut.

Neiti Bruce istui postin luukun takana ja täytti jotakin niistä monista virallisista lomakkeista, joihin Gracekin oli saanut tutustua kesän aikana. Hän oli taas oma itsensä, hillitty ja rauhallinen ja ystävällinen.

-Siinähän sinä olet, lapsukainen, hän sanoi. -Unohdit tavarasi. Tässä on isäsi paketti, ja lääke isoisällesi on yläkerrassa tiskipöydällä.

-Kiitos, Grace sanoi ja niiasi, ennen kuin lähti vastahakoisesti kapuamaan jyrkkiä rappusia yläkertaan. Yhtäkkiä häntä pelotti mennä yksin ylös asuntoon. Entä jos rouva Brucen haamu olisi vielä siellä, hyökkäisi hänen kimppuunsa kuten äsken? Huh, Grace puisteli itseään, hänhän oli aivan hullu. Mitä hän olikaan äsken sanonut herra Barclaylle kaikkien pelkojen järjettömyydestä!

Vastahakoisesti hän astui sisään pieneen keittiöön ja sieppasi nopeasti pullon tiskipöydän reunalta. Neiti Brucen kirjoittama annosteluohje oli taitettu sievästi kahtia ja kiinnitetty kumirenkaalla pullon ympärille.

Grace sujautti pullon takintaskuunsa, käännähti nopeasti ja palasi portaisiin sulkien oven tiiviisti perässään. Hän oli puolivälissä matkalla alakertaan, kun kuuli neiti Brucen pelästyneen huudahduksen.

Tytön ensimmäinen ajatus oli, että nyt posti ryöstettäisiin. Postiryöstöistä oli niin paljon tarinoita, ja mikä olisi parempi aika käydä yksinäisen postineidin kimppuun kuin sodan muistopäivä, jolloin oli helppo soluttautua kaduilla liikkuviin ihmisjoukkoihin, mutta sisällä liikkeissä ei ollut juuri ketään!

Mitä hän tekisi? Puhelin oli alhaalla, hän ei pääsisi sinne. Kauhukseen Grace muisti, että palveluluukun vieressä oleva väliovi oli ollut avoin. Roiston tarvitsi vain kävellä sisään! Hänen pitäisi livahtaa ulos takaovesta ja hakea apua…

-Mitä sinä teet! neiti Bruce parahti.

-Lukitsen oven, sanoi ääni, jonka Grace tunsi paremmin kuin hyvin, sillä eihän hänen keskustelustaan herra Barclayn kanssa ollut kulunut vielä kauaakaan. -Ja puhun sinun kanssasi, halusit tai et.

-Adam, älä ole hullu! Avaa ovi!

-En avaa. Nyt meitä ei häiritse kukaan, ei edes äitisi!

-M-mitä…

-Mitä sinun äidilläsi olisi minua vastaan? Vai eikö hän ylipäätään sallinut sinulle ketään? Tahtoiko hän pitää sinut omanaan, pelkäsikö hän, että tulisi joku, jonka rakkaus ei olisikaan omistavaa vaan vapauttavaa? Että tulisi joku, joka olisi turvanasi, niin ettet enää pelkäisi häntä? Että joku irrottaisi hänen otteensa sinusta, eikä hän enää saisikaan pidellä ohjista?

-Älä puhu tuolla tavalla minun äidistäni!

-Minä puhun sinun äidistäsi täsmälleen sillä tavalla minkä hän ansaitsee. Vaikkei hän oikeastaan ansaitse enää mitään. Hän on kuollut, Anne. Hän ei voi sinulle enää mitään. Hän ei enää ole täällä solvaamassa sinua. Sinä olet vapaa.

-Minä pelkään sinua! neiti Bruce parahti. Grace, joka seisoi portaiden mutkassa ja puristi kouristuksenomaisesti kaidetta, kuuli tuolinjalkojen raapivan lattiaa, sitten askeleet kiiruhtivat postin puolelta ja neiti Bruce tupsahti pieneen eteiseen portaiden juurelle kuin olisi aikonut paeta takaovesta. -Mitä varten sinä puhut tuollaisia!

-Sen tähden, että sinä et näköjään kuuntele, ellei sinulle puhu suoraan. Herra Barclay seurasi neiti Brucea takaeteiseen. -Oletko sinä koskaan kyseenalaistanut mitään siitä, mitä äitisi sanoi?

-Miten sinä saatat tietää…

-Minä tiedän kaiken tarpeellisen. Oletko? Toivottavasti et, sillä eräässä asiassa äitisi oli aivan oikeassa — miehillä on aina taka-ajatuksia.

Ja ennen kuin neiti Bruce ehti sanoa enää mitään, herra Barclay riuhtaisi hänet syliinsä ja suuteli häntä niin, että Gracen polvet pettivät ja hän putosi istumaan rappusille.

-Päästä irti! Neiti Bruce rimpuili kauhuissaan kuin ainakin kaniini, joka on joutunut loukkuun.

-En päästä. Sillä minulla totisesti on taka-ajatuksia. Aion kanssasi naimisiin, ja sinulla on parasta olla melkoisen hyvä syy, jos aiot kieltäytyä. Parempi kuin mitä äitisi olisi koskaan voinut keksiä!

Ja herra Barclay suuteli neiti Brucea uudelleen, niin hurjasti ja pitkään, että vähitellen postineiti lakkasi rimpuilemasta, ja sitten hän kiersi kätensä herra Barclayn kaulaan, ja lopulta työnsi sormensa tämän hiekanvärisiin hiuksiin. Grace, joka kyyhötti yhä portailla tohtien tuskin hengittää, ettei häntä huomattaisi, puri lapastaan järkytyksestä ja ihastuksesta.

-Anteeksi, herra Barclay lopulta kuiskasi. -Olen ollut niin pitkään nälissäni, että kun nyt saan leipää…

-Miten sinä… eihän minua kukaan… neiti Bruce sopersi ja painoi kasvonsa herra Barclayn takinrintamukseen.

-Et kai sinä yritä sanoa, ettei sinua ole koskaan aiemmin suudeltu?

Grace ei kuullut, mitä neiti Bruce sanoi, mutta herra Barclay kohotti hänen kasvojaan ja suuteli häntä taas.

-Meillä on sitten hiukan kiire, hän sanoi hellästi, -sillä tiedät kai, että jokaiselle ihmiselle on varattu tietty määrä suudelmia eliniäksi, ja sinulla ne ovat nyt melkein kaikki vielä käyttämättä!

-Adam, älä!

-Suostuthan sinä minulle? Tiedän kyllä, etten ole mikään unelmaprinssi. Leskimies, jolla on kaksi kasvuikäistä lasta. Mutta jos voisit edes harkita… Minä rakastan sinua, Anne. Lapset rakastavat sinua. Haluatko sinä koettaa rakastaa meitä?

-Enhän minä voi… neiti Bruce nyyhkytti.

Herra Barclay suuteli neiti Brucea taas.

-En minä varmastikaan ole mikään helppo kumppani, hän sanoi nöyrästi. -Olen Janetin kuoleman jälkeen kangistunut kaavoihini, eikä taloudenpitoni tietysti ole sellaista kuin mihin sinä olet tottunut. Mutta olen aika ihmisystävällinen ja kehityskelpoinen. Poltan kyllä piippua, mutta en syljeskele lattialle. Ja osaan tiskata ja laittaa kohtuullisen aamupuuron ja keittää perunoita ja pestä pyykkiäkin. Lapset ovat tietysti vaikeita, ainahan he ovat tuossa iässä, mutta eivät minun mielestäni hullumpia olosuhteet huomioon ottaen.

-Adam! neiti Bruce puuskahti, eikä Grace enää tiennyt, oliko tämä pelästynyt vai vihainen vai huvittunut.

-No, mitä sanot? Kelpuuttaisiko rouva äitisi minut?

-Adam! Hyvä tavaton — mitä kaikki ihmiset sanovat!

-Mitä sanomista heillä tähän olisi? Me olemme täysikasvuisia, vapaita ihmisiä.

-Minä olen liian vanha.

-Liian vanha? Mitä hullutusta!

Neiti Bruce painoi päänsä onnettomana ja sopersi niin, että Grace tuskin saattoi kuulla:

-Minä olen vanhempi kuin sinä!

-Miten vanha? herra Barclay tiedusteli kiinnostuneena. -Kyllä, minä tiedän, ettei sellaista kysytä naiselta. Mutta täytyyhän minun tietää tulevan vaimoni ikä!

-Viidenviidettä, mutisi neiti Bruce, kuin olisi tunnustanut suuren rikoksen.

Herra Barclay nauroi.

-Viidenviidettä! Minäkin olen jo neljänkymmenen, Anne.

-Kas niin! neiti Bruce parahti. -Viisi vuotta nuorempi. Eihän mies voi olla vaimoa viittä vuotta nuorempi!

-Voi taivas, miten suloisen lapsellinen sinä olet, herra Barclay mutisi. -Mitä merkitystä on viidellä vuodella, kun meillä on jäljellä vielä puoli elämää?

Ja hän suuteli neiti Brucea taas.

-En minä vaadi sinulta vastausta nyt, hän sitten sanoi vakavasti. -Ymmärränhän minä, että tarvitset aikaa ajatella. Mutta lupaa, että tällä kerralla ajattelet itse, etkä anna äitisi sekaantua asioihin!

Neiti Bruce näytti siltä, kuin olisi voinut lyyhistyä kasaan milloin vain, elleivät herra Barclayn käsivarret olisi olleet niin lujasti hänen ympärillään. Hänen silmänsä olivat laajentuneet, hänen huulensa vapisivat, mutta hän nosti päätään ja kuiskasi — tällä kertaa niin hiljaa, että Grace ennemmin arvasi kuin kuuli:

-Minulla on ollut koko elämäni aikaa ajatella, Adam. En minä tarvitse yhtään enempää. Sillä minä tiedän, että kaikki nämä vuodet olen odottanut vain sinua.

Herra Barclay kumartui ja suuteli häntä jälleen, vielä rajummin, vielä hellemmin, vielä pidempään kuin siihen asti.

Ja Grace, joka tajusi, että neiti Bruce saattaisi milloin tahansa muistaa hänen olemassaolonsa, hiipi portaita alas hiljaisemmin kuin Emma Wood koskaan, raotti takaovea sen verran, että juuri ja juuri mahtui livahtamaan ulos, sulki sen takanaan niin äänettömästi kuin saattoi — ja juoksi, juoksi juoksemistaan, ulos kadulle, pitkin jalkakäytävää, kohti kotia.

Välillä hän hypähteli ja pyörähti ympäri kuin syystuulen tanssittama lehti ja päästi pieniä kiljahduksia, kuin olisi tanssinut Kuusikukkulan suuressa salissa kaikkein vauhdikkainta ylämaalaistanssia serkkujensa kanssa. Hän vähät välitti siitä, että muut kadullakulkijat kääntyivät tuijottamaan häntä, ja että epäilemättä seuraavana päivänä koulussa Rona Munro ja Claire Buchanan kysyisivät, oliko hän seonnut lopullisesti.

Sillä mitä väliä oli millään muulla kuin sillä, että kaikki oli hyvin! Että neiti Bruce ja herra Barclay pitivät toisistaan sittenkin, että he menisivät naimisiin, että Axel ja Iona saisivat uuden äidin — sillä äiti neiti Bruce heille olisi — että kun neiti Bruce löysi rakkauden, maailmassa oli kaikki mahdollista, aivan kaikki! Ja ajatella, että oli ihmisiä, jotka väittivät, ettei Jumalaa muka ollut olemassa!

Päästessään rantakadulle Grace oli palavissaan ja hengästynyt, palmikoista irronneita punaisia kiharoita pursuili hänen myssynsä alta, ja hän tajusi pudottaneensa toisen lapasensa postin portaikkoon.

Samassa hän tajusi muutakin: Koivurannan aitaan oli sidottu muutamia hevosia ja kadunvarteen ajettu Charlie-sedän auto — tai yhtä lailla se oli Rose-tädin, sillä täti oli hankkinut ajoluvan ja herätti hämmennystä potilaissaan ilmaantumalla kotikäynneille omalla autolla.

Talo oli täynnä vieraita, ja oli ollut tarkoitus, että hän nopeasti postissa käytyään kiiruhtaisi kotiin näitä tapaamaan. Miten kauan hän oli viipynyt? Gracella ei ollut siitä mitään käsitystä. Vaistomaisesti hän koetti takintaskuaan ja helpotuksekseen tajusi, että yskäntippapullo oli tallella ja ilmeisesti vielä ehjäkin. Reippaasti hän juoksi sisään portista.

-Gracie! huusi pieni Callum Murray ja kiiruhti palleroisilla jaloillaan häntä vastaan. Poika oli laskettu ulos leikkimään vanhempien serkkujen kanssa, mutta hän oli jäänyt hippaleikissä pahasti alakynteen ja riemastui nähdessään mahdollisuuden kunnialliseen vetäytymiseen. -Missä sinä olet ollut?

-Minä olin asioilla, Grace sanoi ja nosti pikkuisen serkkunsa syliinsä. -Tuletko sinä sisälle? Joko sinä olet saanut kakkua?

-En tarpeeksi, ilmoitti nuori herra päättäväisesti, ja Grace nauroi ja vei hänet mukanaan sisään.

-Grace Fleming, puuskahti äiti, kun Grace tupsahti eteiseen Callumin kanssa. -Missä sinä olet ollut? Oli vähiltä, ettei isäsi järjestänyt uutta etsintäpartiota!

-Minä olin postissa, Grace sanoi posket hehkuen ja silmät loistaen. Hän laski Callumin maahan ja kaivoi lääkepullon taskustaan. -Neiti Bruce lähetti tämän isoisälle, se auttaa yskään.

Äiti puisti päätään.

-Et olisi saanut jäädä puhelemaan näin kauaksi neiti Brucen kanssa, hän sanoi moittien, -tällä on tärkeämpääkin tekemistä.

-Niin varmasti, Grace sanoi ja tirskahti vähän.

-No, missä isän paketti on? Vie se takahuoneeseen ja sulje ovi sitten kunnolla, ettei Elliot pääse sinne. Hän vetää alas kaiken mihin yltää.

-Isän paketti? Grace toisti hämmentyneenä.

-Niin. Sinähän menit postiin hakeaksesi isän paketin, vai mitä?

-Minä — minä taisin unohtaa sen, Grace sopersi.

Äiti, joka oli äsken näyttänyt kiireiseltä ja vähän väsyneeltä — äiti näytti aina vähän väsyneeltä sodan muistopäivänä — katsoi häntä äkkiä tarkemmin.

-Mitä siellä postissa oikein tapahtui?

Ja Grace, jonka sielu yhä vieläkin tanssi, hyppi ja kiljahteli, nosti kasvojaan, katsoi äitiin kirkkailla sinisillä silmillään, hymyili niin, että pisamat nenänpielessä tuntuivat nekin tanssivan ja sanoi:

-Tiedätkö, äiti, se on aivan totta, että koskaan ei pidä antaa periksi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti