sunnuntai 25. lokakuuta 2015

43. Hopeanharmaa villakangas

-Pitääkö se paikkansa? kysyi rouva Dunn matalasti rouva Munrolta kumartuessaan tarjouksessa olevien villalankojen yli Armstrongin kaupassa.

-Näkeehän sen kysymättäkin, vastasi rouva Munro yhtä matalasti. -Geordie tuli tässä yhtenä iltana kotiin kymmenen aikaan ja näki, miten herra Barclay lähti postilta. Iltakymmeneltä!

-Eikö olisi ollut säädyttömämpää, ellei herra Barclay olisi lähtenyt? kysyi rouva Armstrong hyväntuulisesti.

-Hmph, sanoi rouva Munro tavalla, joka kieli, miten mielellään hän olisi hiukan nuhdellut kauppiaanrouvaa tämän selvästi kevytmielisestä elämänasenteesta.

-Minä näin, kun he lähtivät kirkosta, rouva Dunn kiiruhti kertomaan. -Ja herra Barclay piti neiti Brucea kädestä. Lasten nähden!

-Oh! puuskahti rouva Munro ja astui askeleen taaksepäin, aivan kuin moisesta käytöksestä kuuleminenkin olisi tahrannut hänen puhdasta tuntoaan. -Mutta sanotaan, että syvissä vesissä…

-En olisi ikinä uskonut, jatkoi rouva Dunn. -Neiti Bruce! Kaikista maailman naisista! Aivan kuin herra Barclay ei olisi saanut muita.

-Jospa he ovat vain hyviä ystäviä? ehdotti Brenda MacMahon, joka ilmaantui paikalle ostoslistoineen.

Rouva Munro naurahti.

-Siksikö sitä nykyään kutsutaan? Meidän Ronamme näki, kun herra Barclay tuli kultasepänliikkeestä. Eikä hän totisesti käynyt siellä kelloaan korjauttamassa!

-Niin, totta puhuen minä kävin äsken postissa ja huomasin kyllä, että neiti Brucella oli kihlasormus, sanoi rouva MacMahon iloisesti. -Eikö se ole ihanaa? Että vielä tällä iällä voi saada uuden mahdollisuuden!

-Tällä iällä olevien naisten pitäisi ymmärtää mahdottomuutensa, jos kerran eivät tähän mennessä ole miehelle kelvanneet, ilmoitti Shona Saunders, joka putkahti esiin hyllyjen välistä kuin mikäkin vieteriukko.

-En minä sentään noin sanoisi, huomautti rouva Armstrong moittivasti. -Neiti Bruce on tavattoman herttainen, eikä mikään laki toki kiellä löytämästä onneaan vasta keski-iässä.

Rouva Saunders tuhahti.

-Onnea tosiaan! Eikö se ole kuin lämmitettyä velliä söisi, kun nai lesken.

-Sitäkö mieltä te olette? kysyi Alice MacDonald herttaisesti hänen takaansa.

Shona Saundersin kunniaksi on sanottava, että hän nolostui tajutessaan, kuka oli ilmestynyt paikalle.

-Tohtorinna — minä en ollenkaan huomannut — enhän minä toki tarkoittanut — tohtorinnallahan ei ollut lapsia valmiina!

-Ja miten se liittyy mihinkään? Alice tiedusteli.

-No mutta onhan se nyt eri asia — mennä äitipuoleksi kahdelle keskenkasvuiselle — poikahan on aivan mahdoton, eikö hän juuri joutunut johonkin selkkaukseen Flemingien tytön kanssa — vaikka tietysti tyttö on mikä on, siinä perheessä…

Rouva Saunders upposi yhä syvemmälle selityksensä suohon, kunnes näki parhaaksi vetäytyä itsekseen mutisten takaisin hyllyjen väliin kuin kettu pesäänsä.

-Sepä kävi somasti, sanoi Brenda MacMahon nauraen rehellisen vahingoniloisena. -No, Ida, joko neiti Bruce on käynyt ostamassa hääpukukankaan?

-Ei minun tietääkseni, sanoi rouva Armstrong koettaen hillitä hymynsä, sillä hänen ei toki sopinut loukata asiakkaitaan vahingonilolla, sieti näitä sitten tai ei.

-Entä onko rouva Wallace käynyt ostoksilla? kysyi Alice MacDonald viattomasti.

-Oh, hän kävi pari päivää sitten — osti oikein sievää hopeanharmaata villakangasta… Rouva Armstrongin suu loksahti auki kesken puheen, sitten hän ei enää saanut nauruaan hillityksi. -Ei kai…

-Rouva Wallace? toisti rouva Dunn hämmentyneenä. -Mitä hän tähän kuuluu?

Brenda MacMahon virnisti tyttömäisesti.

-Betty ei ole elämässään pukeutunut harmaaseen, hän sanoi ja iski silmää. -Teitä on taidettu sahata linssiin, arvon rouvat, kuten meidän nuorisomme sanoisi!

-Hmph, sanoi rouva Munro taas. -Rouva Wallace on aina olevinaan muita parempi, vaikka hänen historiansa tuntien en ilkeäisi olla niin ollakseni!

-Aikovatko he sitten vihille piankin? rouva Dunn kysyi hämmästyneenä, aivan kuin tämä olisi ollut jotenkin epänormaali seuraus kihlauksesta.

-Näin minä oletan, sanoi Alice ympäripyöreästi, muka täysin tietämättömänä tulevien vihkiäisten kaikista yksityiskohdista.

Pimeänä joulukuisena iltana Koivurannan olohuone ja keittiö loistivat kuin lyhty. Valo paloi kyllä myymälänkin puolella, vaikka se oli jo suljettu, mutta siellä vain yksi himmeä lamppu valaisi kamiinan ympäristöä. Adam Barclay ja Duncan Fleming istuivat teemukeineen kamiinan molemmin puolin — mutta heidän sielunsa vaelsivat jossakin edellisen vuosikymmenen juoksuhaudoissa. Eikä kumpikaan heistä enää edes muistanut, että Axel, Evan ja Walter istuivat jalat ristissä lattialla, lähestulkoon valopiirin ulkopuolella, ja kuuntelivat heidän tarinointiaan suu raollaan ja silmät laajenneina.

Miesväki oli hätistetty kauppaan, sillä asunnon puolella tapahtui asioita, joita ei ollut heidän silmilleen tarkoitettu — ei ennen kuin uudenvuodenaattona.

Ajatus siitä, että neiti Bruce ja herra Barclay vihittäisiin Koivurannassa, oli ollut Duncanin. Hän oli ollut ensimmäinen, jolle herra Barclay oli kertonut sodan muistopäivän tapahtumista, tosin hienotunteisesti jättäen pois maininnan Gracen käynnistä luonaan, ja Duncan oli liikuttunut syvästi ystävänsä onnesta. Sittemmin herra Barclay oli uskoutunut Duncanille vihkiäissuunnitelmissa. He tahtoivat kaiken käyvän mahdollisimman hiljaisesti, mutta pian, sillä ”me molemmat olemme jo odottaneet liiaksikin, ja sitä paitsi kaupungin rouville pitää antaa sen verran puheenaihetta”.

Kirkkoherra Morrisonin kanssa oli sovittu vihkimisestä pappilassa uudenvuodenaattona, mutta sen jälkeen tulikin ongelma.

-Adam tahtoisi viedä Annen häämatkalle, selitti Duncan eräänä iltana Bettylle. -”Tyttöparkahan ei ole elämässään päässyt tästä kaupungista ulos”, hän sanoi, ”ja sitä paitsi tahtoisin olla hänen kanssaan kahden, ennen kuin lapset vievät hänen kaiken huomionsa.”

-Minne he menevät? Betty kysyi ihastuneena. Kaikki postineidin yllättävää romanssia koskeva kiinnosti häntä suunnattomasti, varsinkin, kun hän ei ollut aivan varma siitä, oliko Grace jollakin tavalla sekaantunut asiaan vai ei. Siitä hän ei kuitenkaan tohtinut Duncanin kanssa keskustella, koska ei halunnut kuulla enempiä kommentteja periytyvistä ominaisuuksistaan.

-John O’Groatsiin. Kyllä, kaikki tietävät, millaista siellä on talvella, mutta Adam tahtoo kuulemma jonnekin, missä ei ole liikaa nähtävyyksiä häiritsemässä. Duncan iski silmää.

Betty nauroi ja puisti päätään.

-Te olette mahdottomia, hän sanoi lempeästi. -Mutta John O’Groats ei taida olla huono ratkaisu. Pelkäsin, että hän vie Anne paran Glasgow’hun tai Edinburghiin tai muuhun suurkaupunkiin, ja se olisi ollut jo liian raakaa — sillä Anne ei tosiaan ole koskaan tainnut käydä Fort Williamin ulkopuolella.

-Ongelma ovat lapset, Duncan jatkoi mietteliäästi. -Eiväthän he voi jäädä kahden kotiin.

-Entä Adamin sisar? Eikö hän tule vihkiäisiin ja ota lapsia sitten mukaansa häämatkan ajaksi?

-Hän asuu perheineen Lontoon eteläpuolella. Adam oli kieltänyt häntä lähtemästä sieltä asti. Itse asiassa, Duncan sanoi luottamuksellisesti, -minusta tuntuu että Adam vähän pelkää sisartaan. Ilmeisesti tämä on hyvin määrätietoinen nainen. Samaa kaliiperia kuin rouva Bruce aikanaan.

-Hm, sanoi Betty puoleksi itsekseen. -Minä alan ymmärtää, miksi Adam osaa käsitellä Annea niin hyvin!

-Senpä vuoksi, Duncan sanoi vähän epäröiden, -minä… taisin luvata hänelle, että Axel ja Iona voivat tulla tänne.

-Tänne? Betty kohotti kulmakarvojaan. -No, miksei. Lapset ilahtuvat, kun saavat seuraa. Mutta tietysti olisin arvostanut sitä, että olisit kysynyt minulta ensin. Olin ajatellut, että menemme uutenavuotena äidin ja isän luo.

-Sitten, Duncan jatkoi urhoollisesti, kuten ylämaalaisen jalkaväkirykmentin luutnantin tulikin, -minä taisin ehdottaa Adamille, että he unohtaisivat pappilan ja järjestäisivät vihkiäiset täällä.

Sellaiset hetket, jolloin Betty mykistyi täysin, olivat harvassa — mutta nyt hän vain tuijotti Duncania kykenemättä sanomaan mitään. Avattuaan muutaman kerran suunsa kuin kokeillakseen, toimiko se enää laisinkaan, hän lopulta änkytti:

-T-täällä?

-Adam pyysi meitä todistajiksi joka tapauksessa. Enhän minä nyt voinut suostua siihen, että kirkkoherra Morrison vihkaisee heidät työhuoneessaan ja sitten he tarjoavat meille teetä Bobbyn kahvilassa. Etkö sinäkin ajattele, että he molemmat ovat ansainneet jotakin parempaa!

-Miksi heidät pitäisi vihkiä pappilassa ja tee juoda Bobbyn kahvilassa? Onhan kaupungissa hotellikin!

-Anne ei tahdo hotellia. Hän ei ole koskaan tohtinut astua sisään sen ovesta, eikä halua aloittaa morsiamena. Hän taitaa pelätä koko naimisiinmenoa aika tavalla.

-Niin mutta Duncan — miksi tänne? Onhan Annella oma kotinsa, kunnes uusi postinhoitaja aloittaa, ja Adamilla myös!

-Olisitko sinä tahtonut mennä naimisiin omassa keittiössäsi? Duncan kysyi moittivasti. -En minä ole koskaan tiennyt, että sinä olet sydämetön, Sappho!

-En minä ole sydämetön, Betty puuskahti. -Mutta laittaa nyt rouva Wallace kaiken joulukiireen keskellä valmistelemaan häitä!

-Alice ja Ferguskin vihittiin täällä!

-Vain sen tähden, että Donald päätti syntyä niin paljon etuajassa, ettei minusta ollut naapuriin! Se oli erikoistilanne — ja ruoat tuotiin Alicen luota!

Duncan huokasi, työnsi kädet taskuihinsa ja valui puolimakaavaan asentoon sohvan selkänojaa vasten. Hän näytti yhtäkkiä harmaista ohimoistaan huolimatta täsmälleen samalta kuin neljännesvuosisata aiemmin, kun oli väitellyt Bettyn kanssa jostakin asiasta ja jäänyt alakynteen, ja Betty tunsi sydämensä hypähtävän kuin kauan sitten.

-Sinä olet joskus kauhean hempeämielinen, Duncan Archibald Fleming, hän sanoi hellästi. -Missä tämä sinun romanttinen puolesi piili silloin, kun olit vähällä antaa Gracelle selkään varainkeruujuhlan iltana?

-Minun tyttärelläni ja romantiikalla ei pitäisi olla yhtään mitään tekemistä samassa lauseessa vielä aikapäiviin, Duncan sanoi happamasti.

Betty kätki hymynsä.

-Eivätkö he tosiaankaan tahdo häävieraita? hän kysyi.

-Eivät. 

-No, Betty sanoi levollisesti, -eiköhän se sitten järjesty.

Duncanin ilme kirkastui kuin pikkupojalla, joka saa pyytämänsä lelun.

-Olet sinä eri reilu friidu, hän sanoi ihailevasti.

Niin oli sovittu, että herra Barclay ja neiti Bruce vihittäisiin Koivurannan olohuoneessa uudenvuodenaattona, ja heidän lähdettyään junalle Axel ja Iona jäisivät viikoksi Koivurantaan. Sitä ennen neiti Brucen vaatimaton omaisuus siirrettäisiin postin yläkerrasta apteekin yläkertaan, sillä uusi postinhoitaja aloittaisi uudeltavuodelta.

Neiti Bruce oli ollut syvästi järkyttynyt tästä suunnitelmasta. Hän ei tahtonut olla vaivaksi millään tavalla, hän ei tahtonut missään nimessä olla minkäänlaisen huomion keskipisteenä — ”jos se olisi mahdollista, hän mieluusti allekirjoittaisi avioliittovalan kotonaan ja postittaisi sen pappilaan, ettei joutuisi tapaamaan ketään ihmistä”, kuten herra Barclay epätoivoisena valitti.

Betty oli kuitenkin lähtenyt käymään postissa ja keskustellut pitkään ja luottamuksellisesti neiti Brucen kanssa teekupillisen ääressä. Ja niin postineiti oli suostunut ”tekemään ystävänsä iloisiksi” antamalla vihkiä itsensä Koivurannassa, sallimalla rouva Wallacen ommella hääpuvun — ”mutta jotakin aivan vaatimatonta, hyvänen aika” — ja suostumalla siihen, että tee ja leivokset kahvilassa antaisivat tietä hääaterialle.

-Lasten takia, hän selitti Bettylle vähän hengästyneenä. -Adam oli niin kovin huolissaan siitä, mihin lapset voisivat jäädä meidän matkamme ajaksi. Koko matka on tietysti kauheaa tuhlausta — tällaisena aikana — ja mitä hupsutusta tämän ikäisiltä — paljon järkevämpää olisi purkaa tavaroita ja…

-Yhden kerran elämässään ihminen saa olla vähemmän järkevä, Betty ilmoitti päättäväisesti.

Ja niin tuona pimeänä joulukuun iltana siis oli koko miesväki ikään katsomatta ajettu kaupan puolelle, sillä Koivurannan olohuoneessa rouva Wallace sovitti neiti Brucelle tämän hääpukua. Se oli vielä palasina ja koottiin hänen ylleen nuppineuloin, mutta siltikin näki, miten tyylikäs siitä tulisi. Hopeanharmaa väri oli ehkä valittu käytännöllisyyden ja järkevyyden vuoksi — ”ei missään tapauksessa valkoista, rouva Wallace, hyvä tavaton, missä minä sitä myöhemmin pitäisin” — mutta se korosti ihastuttavasti neiti Brucen ihon ja hiusten sävyä.

Puvun mallin rouva Wallace oli omapäisesti tarkalla silmällään valinnut eräästä naistenlehdestä, vaikka neiti Bruce oli vastustellut — ”hyvä tavaton, eihän se voi olla noin lyhyt, ja eikö miehustassa pitäisi olla enemmän poimutusta, enhän minä tahdo näyttää kevytmieliseltä” — ja se toi aivan hämmästyttävällä tavalla esiin neiti Brucen vartalon viehättävyyden.

-Oi, huokasi Faith, -te olette yhtä kaunis kuin kuningatar!

-Hyvä tavaton, mutisi neiti Bruce, joka seisoi jakkaralla hyvin epävarman näköisenä, -älä nyt liioittele, lapsi kulta!

-Pyfykää paikalladde, mutisi rouva Wallace, jonka suu oli täynnä nuppineuloja. -Helmad midda bidää dulla oigein.

-Ei noin lyhyeksi, ei! parahti neiti Bruce.

-Ei se ole liian lyhyt, Betty kiiruhti vakuuttamaan, -se on puoli tuumaa pidempi kuin minulla, näettehän!

Neiti Bruce parka ei voinut väittää vastaan tätä tosiseikkaa, eikä tietysti mitenkään loukata kultaista rouva Flemingiä vihjaamalla, että tämän puku olisi liian lyhyt. Niinpä hän vain sulki silmänsä, aivan kuin olisi halunnut välttyä näkemästä jotakin sopimatonta.

Grace oli käpertynyt toiseen lepotuoliin ja ahmi neiti Brucea silmillään. Hänen mieleensä tulivat koulukirjan kuvaukset perhosista, jotka kuoriutuivat rumista koteloistaan ihanine siipineen. Ehkä oli vähän liioittelua sanoa, että harmaaseen leninkiin puettu neiti Bruce olisi ollut suorastaan perhonen — mutta verrattuna aiempiin vanhanaikaisiin ja kuluneisiin pukuihinsa, joiden pääasiallinen tarkoitus oli ollut pitää hänet lämpimänä ja huomaamattomana mahdollisimman huokeasti, oli tämä tyylikäs, nykyaikainen asu kuin eri maailmasta.

Ja että häät pidettäisiin heillä! Gracea aivan värisytti ihastuksesta. Hän ei ollut osannut edes kuvitella mitään niin romanttista. Eikä herra Barclay selvästikään ollut puhunut äidille ja isälle eikä edes neiti Brucelle siitä, mitä kaikkea Grace oli hänelle ladellut sodan muistopäivänä takkatulen ääressä — hän oli todellinen herrasmies!

-Voi kun minäkin pääsisin pian naimisiin! huokasi Moira autuaana toisesta nojatuolissa, johon oli tunkenut istumaan yhdessä Ionan kanssa, ja sai toiset nauramaan, jopa rouva Wallacen, joka oli vähällä nielaista nuppineulan.

-No, mitä sinä sanot, kultaseni? neiti Bruce sitten kysyi arasti Ionalta, aivan kuin tämän mielipide olisi ollut ainoa, joka hänelle jotakin merkitsi.

Tyttö oli ollut hiljainen koko illan, vaikka yleensä hän oli yhtä puhelias ja touhukas kuin Moira. Hän oli vetäytynyt pieneksi keräksi suuren tuolin nurkkaan ja kiskonut hameenhelmansa polviensa yli, kuin olisi tahtonut piiloutua koko maailmalta.

Yhtäkkiä Grace mietti, miltä Ionasta ja Axelista mahtoi todella tuntua, kun heidän isänsä meni naimisiin. Ionahan ei voinut muistaa mitään siitä ajasta, kun heidän äitinsä oli elänyt. He olivat oppineet olemaan kolmistaan isänsä kanssa eivätkä ehkä edes kaivanneet muuta. Ja nyt heidän luokseen muuttaisi neiti Bruce, joka oli kyllä ystävällinen ja lempeä ja ymmärtäväinen, mutta kuitenkin vieras ihminen, joka lisäksi oli oppinut elämään täysin yksin äitinsä ankaran muiston varjossa. Entä, elleivät he kaikki sopisikaan yhteen! Entä, elleivät tarinat kauheista äitipuolista ja onnettomista lapsipuolista olisikaan tarua!

Samassa Iona työnsi jalkansa suoriksi ja liukui lepotuolista lattialle. Hänellä oli samanlainen vaalean hiekan värinen tukka kuin isällään ja veljellään ja samanlaiset ruskeat silmät, jotka olivat nyt hyvin totiset. Hitaasti hän käveli neiti Brucen luo, pysähtyi arastellen, rohkaisi sitten mielensä, kietoi kätensä harmaan leningin vyötäisille ja kuiskasi:

-Saanko minä sanoa ”äiti”?

Olohuoneeseen laskeutui niin syvä hiljaisuus, että he saattoivat kuulla isän ja herra Barclayn äänten muminan kahden suljetun oven läpi kaupan puolelta. Sitten kuului kahahdus, kun neiti Bruce tuli alas jakkaralta, kyykistyi kaikista pukunsa saumoista törröttävistä nuppineuloista huolimatta, puristi Ionan syliinsä ja kuiskasi vastaan:

-Jos sinä tahdot sanoa niin, rakkaani, se on kauneinta, mitä kukaan on minulle koskaan sanonut!

Grace näki, että äiti kääntyi ja pyyhki silmiään, ja rouva Wallace keskittyi järjestelemään ompelurasiaansa, ja Faith katseli kengänkärkiään ja räpytteli, ja Moiran huulet vapisivat vähän. Hän itse tunsi äkkiä olonsa niin hyväksi ja turvalliseksi ja onnelliseksi, ettei ollut osannut edes toivoa mitään sellaista.

Kun Grace myöhemmin muisteli sitä joulua, hän muisti nimenomaan tuon hyvän ja turvallisen ja onnellisen olotilan. Se kantoi häntä läpi viimeisten koulupäivien, toi säteilevän ilon loman alkamiseen, tanssitti häntä asemalaiturilla, kun Archie ja Donald tulivat joululomalle, ja pyyhki pois kaikki huolestuneet ajatukset, joita Archien ja naapurin Fannyn syksyn aikana Glasgow’ssa selvästikin hyvin lämpimäksi kehittynyt ystävyys herätti.

Se sai hänet vavahtamaan ilosta, kun Koivurantaan saapui amerikkalaisin postimerkein varustettu joulukortti, jossa luki taas yksinkertaisesti ”Kaikki hyvin. Stuart” ja vain huokaamaan unelmoiden nähdessään, miten Archie suuteli Fannya tohtorilan portilla kasvavan, lumen peittämän pensaan suojissa, ja nauramaan ilosta, kun Donald joulupäivänä Kuusikukkulalla istutti Millyä tuntikausia kirjastossa kuuntelemassa jotakin täysin käsittämätöntä selostusta joistakin täysin käsittämättömistä konekaavioista.

Se sai hänet suostumaan mukaan mäenlaskuun joulunvälipäivinä ja vain kiljumaan riemusta, kun Gordonin ohjaama kelkka suistui kumoon ja he kierivät yhtenä lumisena kasana alas rinnettä saaden lopuksi kelkan päälleen, niin että kuhmu Gordonin otsassa näkyi vielä loppiaisenakin. Se sai hänet lumisotasille Evanin ja Walterin ja Moiran ja Ramsayn serkkujen kanssa, ja se sai hänet luistelemaan hitaasti ja täysikasvuisesti Axelin kanssa ja puhelemaan hyvin vakavasti monista asioista.

Ja se kaikki hyvä ja turvallinen ja onnellinen saavutti huippunsa, kun uudenvuodenilta alkoi hämärtää ja neiti Bruce ja herra Barclay polvistuivat olohuoneessa kauniisti kirjotuille tyynyille, jotka neiti Bruce oli tuonut ja jotka aivan kuin yhdistivät hänen menneen onnen aikansa ja hänen vähintään yhtä onnellisen tulevaisuutensa, niin kuin kaikki vuodet siinä välissä olisivat haihtuneet kuin uni. Ja kirkkoherra Morrisonin ääni värähti liikutuksesta hänen lukiessaan käsikirjasta kaavaa — vihkikaavaa, kuten pitikin, ei ruumiinsiunausta, kuten Grace oli kuullut äidin etukäteen kauhistuneena aavistelevan.

Iona piteli morsiuskimppua ja Axel ojensi isälleen sormuksen, kun sen aika tuli. Grace näki äidin nostavan nenäliinan silmilleen ja isän räpyttelevän, hän näki Archien katsovan neiti Brucen nimettömään sujahtavaan sormukseen vakavana, kuin jotakin tärkeää pohtien, ja hän tunsi Moiran nojautuvan onnesta huokaisten häntä vasten. Rouva ja herra Wallace olivat molemmat paikalla, ja Grace näki, miten herra Wallace otti hiukan salaa kiinni rouva Wallacen kädestä, kun pastori julisti hääparin aviopuolisoiksi.

Mutta samassa herra Barclay suuteli neiti Brucea — tai tietystikin rouva Barclayta — siinä heidän kaikkien nähden, ja tämä punastui ja näytti hirveän nololta, ja Gracea alkoi naurattaa. Ajatella, jos he tietäisivät, mitä hän oli nähnyt postin portaiden mutkasta! Iona ja Axel juoksivat heidän luokseen, ja vähään aikaan kukaan ei liikkunut, ei kukaan muu kuin herra Barclay, joka kiersi kätensä kaikkien ympäri — vaimonsa ja lastensa — ja jokin suuri ja pyhä tuntui olevan läsnä.

Ja sitten seurasi kaikki hauska: onnittelut, suudelmat, isän soittamat iloiset sävelet, valokuvien ottaminen, rouva Wallacen ja äidin kattaman pöydän ihmeelliset herkut, omenamehumaljat, isän pitämä puhe ja Axelin pitämä puhe, jota kukaan ei ollut osannut odottaa, ja joka oli niin hauska, että jopa neiti Bruce — tai tietystikin rouva Barclay — nauroi vedet silmissä.

Se hetki tuli lopulta aivan liian nopeasti, jolloin isä meni takahuoneeseen soittamaan vuokra-autoa, ja herra Barclay nosti matkalaukut ovelle, ja Iona ja Axel menivät hyvästelemään häämatkalle lähtijät kokonaiseksi viikoksi. Ja niin auto vei vastavihityt asemalle, ja yhtäkkiä talo tuntui kovin tyhjältä ja jotenkin ikävöivältä.

Autettuaan pöydän korjaamisessa ja astioiden pesussa ja kuivaamisessa Grace veti takin ylleen ja pujahti Lancelotin kanssa ulos. Hän istuutui verannan kaiteelle, nojasi selkäänsä tukipylvääseen ja katseli, miten Lance lönkytteli iltatoimissaan pihalla. Se liikkui jo kankeasti ja tuntui toisinaan aivan kuin unohtavan, mitä oli tekemässä, mutta vilkaisi aina toisinaan luottavaisesti verannalle varmistaakseen, että Grace oli siinä, ja Grace vilkutti sille.

Ovi kävi ja Axelkin tuli ulos. Hän nojautui kaiteeseen Gracen vieressä ja katseli jonnekin kauas. Herra Barclay oli hankkinut kummallekin lapselleen uudet vaatteet häihin, ja Axel näytti oudon täysikasvuiselta puvussaan, johon kuuluivat pitkät housut, ei enää pikkupojan polvihousuja.

Grace ihaili tähtikirkasta yötä ja kuutamon luomia varjoja hangella ja päätti, että koettaisi heti sisään mennessään piirtää maiseman pehmeästi kumpuilevine lumipyörteineen, koivunoksien herkkine ääriviivoineen, tummine järvenselkineen. Hän käyttäisi vain lyijykynää, ehkä sitä hiukan tummempaa, ja…

-Sitten kun me menemme naimisiin, minä tahdon että meidätkin vihitään täällä, Axel sanoi.

Grace oli niin uppoutunut painamaan maiseman mieleensä piirustusta varten, että kesti hetken, ennen kuin hän tajusi Axelin ylipäänsä puhuneen.

-M-mitä? hän änkytti.

-Tietysti mieluummin kesällä, jotta se voi tapahtua ulkona. Tuossa koivujen alla on kaunis paikka. Ja sinulla pitää olla pitkä valkoinen puku ja huntu. Ei mitään harmaata!

-Oletko sinä hullu? Grace puuskahti. -Emmehän me voi mennä naimisiin!

-Emme nyt tietystikään, tyhmä. Mutta sitten, kun olemme aikuisia. Axel puhui yhtä rauhallisesti kuin jos olisi kertonut, mitä makeisia aikoi ostaa taskurahoillaan.

-Lance! Grace huusi ja liukui alas kaiteelta. -Mennään sisään, Axel on syönyt liikaa kakkua eikä häntä kestä kuunnella.

Mutta myöhemmin sinä yönä, kun vuosi oli jo vaihtunut, kun Moira ja Faith nukkuivat ja Ionakin tuhisi nukke kainalossaan patjalla, joka hänelle oli sijattu tyttöjen huoneen lattialle, Grace makasi vuoteessaan valveilla tuijottaen kattoon.

Sitten, aivan yhtäkkiä, ajatus pälkähti hänen päähänsä. Kuunvalon läpikuultavaksi maalaamassa huoneessa Grace hyppäsi istumaan vuoteessaan ja haukkoi henkeään.

Oliko se, mitä Axel oli verannalla sanonut — vaikka se oli tietysti pelkkää typeryyttä — saattoiko se olla…

-Kosinta! tyttö kuiskasi puoliääneen ja vapisi tuon sanan voimaa. -Minun ensimmäinen kosintani!

Hän putosi takaisin makuulle, aivan kuin marionettinukke, jonka narut katkaistaan. Oliko Axel todellakin käytännöllisesti katsoen kosinut häntä? Tietysti he olivat vasta neljäntoista, mutta eivät he aina olisi neljäntoista — he kumpikin täyttäisivät jo viisitoista tänä vuonna, josta oli kulunut vasta tunti tai kaksi — ja entä sitten, kun he olisivat aikuisia? Vieläkö Axel tahtoisi naimisiin hänen kanssaan koivujen alla, ja mitä Gracen pitäisi silloin sanoa?

Ja mitä Gordon sanoisi, jos tietäisi, sillä Gordonhan oli hänen paras ystävänsä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti