tiistai 27. lokakuuta 2015

45. Sairashuoneessa

-Oletko sinä laskenut, mitä menetät myynnissä näinä päivinä, kun istut siinä tyhjän panttina? kysyi John Fleming kärttyisästi.

Vuoteen vieressä istuva Duncan naurahti.

-Ja Chrissy väitti tosissaan, että olet kuolemaisillasi, hän tokaisi. -En olisi tullut sellaisella kiireellä, jos olisin tiennyt, että olet aivan ennallasi.

-Älä viisastele, poika. Olisit joutanut tulla jo ennemmin, ja tuoda lapset mukanasi. Joko Walter on koulussa?

-Toisella luokalla, sinä tiedät sen hyvin.

-Kas niin! Onko se laitaa, ettei mies enää edes tunne omia lapsenlapsiaan.

-Olisi pitänyt tulla, Duncan myönsi, -mutta se on ollut nyt hankalaa, kun Stuart on… poissa, ja Arch ja Don opiskelemassa.

-Stuart on yhtä toivoton kuin sinä nuorena, herra Fleming sanoi ja alkoi yskiä. Duncan ojensi isälleen lääkepulverin ja vesilasin ja auttoi tätä kohottautumaan vähän ottaakseen lääkettä. -Minä olin aivan varma, ettei sinusta tule mitään.

-Se on hauska kuulla, Duncan mutisi. -Pyydänkö äidin tänne?

-Anna äitisi olla, hän on joutunut istumaan täällä jo kylliksi. Sinä olit kukonpoika, Duncan, pahinta laatua. Kaikki ne lukemattomat tytöt…

-Isä, siitä on kolmekymmentä vuotta.

-Ja kuinka varma sinä olit mielipiteistäsi! Edes Amerikassa ne eivät saaneet sinua nöyrtymään. Vieläkö sinä olet yhtä varma?

-Ei, isä. En ole varma enää mistään.

-No, sitten Stuartillakin on toivoa. Herra Fleming hieroi vasenta käsivarttaan. -On harmillista kuolla, ennen kuin näen, tuleeko hänestä mitään.

-Isä, jos sinä aiot kuolla, me voisimme mielestäni puhua jostakin muusta kuin minun typeryyksistäni. Ja jos sinä et aio kuolla, me voisimme varsinkin puhua jostakin muusta.

-Te tietysti aiotte kutsua koko laumanne tänne minun hautajaisiini. Olisitte tuoneet heidät, kun minä elän! Tuhlausta maksaa junalippuja tällaisen ukonrähjän ruumiin näkemisestä. 

-Sinä et jaksaisi heitä tuossa kunnossa. Heistä lähtee ääntä enemmän kuin keskikokoisesta torvisoittokunnasta.

John Fleming tuhahti tavalla, joka ei paljastanut, mitä mieltä hän itse asiasta oli. 

-Kahdeksan lasta! hän sitten tokaisi. -Se on sinulle oikein.

Duncan nauroi ja puisti päätään.

-Niin varmaankin, hän totesi nöyrästi.

-Mitä varten sinä pärjäsit sodassa niin hyvin? Olisin voinut vannoa, että ne ammuttavat sinut alkuvaiheessa. Syytä olisi varmasti ollut. Laitoit taatusti periaatteesta hanttiin joka asiassa.

-En joka asiassa, isä. Silloin tällöin vain, mielenvirkistykseksi.

Potilas tuhahti taas.

-Viisastella sinä olet aina osannut! Hänen ilmeensä pehmeni äkkiä. -Äitisi on säästänyt kaikki ne lehtiartikkelit — ”Flanderin sankarista” ja luullusta kaatumisestasi ja ilmaantumisestasi hengissä takaisin ja kaikista sodanjälkeisistä puheistasi… Liberaalipuolue! Mistä sinä sellaista sait päähäsi? Et kotoasi ainakaan.

-Isä, Duncan sanoi ystävällisesti ja taputti ohuen ryppyisen ihon peittämää kättä, joka lepäsi vuoteen laidalla, -sanopa yksi asia, missä minä olen tehnyt sinun mielesi mukaan, niin jätän sinut rauhaan ja pyydän Chrissyn tai Lornan tänne.

Hänen isänsä hymyili äkkiä sinertävillä huulillaan.

-Sinä sait sen tytön kiikkiin, vaikka olin aivan varma, että hukkaat senkin tilaisuuden, hän sanoi hilpeästi. -Betty on tehnyt sinulle hyvää. Hän on pitänyt sinut ruodussa joka tavalla, toivon.

-Joka tavalla, Duncan myönsi ja nousi. -Nyt sinun on parasta nukkua vähän.

Hänen isänsä mutisi tavan vuoksi jotakin vastustavaa, mutta antoi peitellä itsensä kuin lapsen ja sulki silmänsä. 

Duncan astui makuuhuoneesta pieneen pimeään eteiseen ja pysähtyi hetkeksi hieromaan nenänpieliään, aivan kuin olisi lukenut pitkään ja väsynyt. Samalla hän vaistomaisesti hapuili taskuaan kuin savukerasiaa etsien, kunnes havahtui, huoahti vähän ja  jatkoi olohuoneeseen.

-Nukkuuko hän? kysyi Elsie Fleming. -Hän on paljon levollisempi nyt, kun te olette täällä!

-Minä huomaan sen, Duncan sanoi sarkastisesti.

-Älä ota itseesi, Christina Smollett tokaisi hilpeästi. -Isä haukkuu nykyään kaikki, joista pitää. Kuulisitpa, miten hän solvaa Alania täydestä sydämestään.

Duncan hymähti, työnsi kätensä taskuihin ja meni ikkunaan. Betty, joka istui selaamassa jotakin kuvalehteä, katsoi häntä pitkään.

He olivat olleet Edinburghissa pari päivää, ja aluksi oli todellakin näyttänyt siltä, että Bettyn kiireessä laukkuihin pakkaamille surupuvuille tulisi käyttöä. Mutta käyttäytyipä John Fleming miten happamasti tahansa ainoaa poikaansa kohtaan, hän oli todella piristynyt huomattavasti heidän saavuttuaan. Tosin tohtori oli varoittanut, että tämä oli todennäköisesti vain väliaikaista, ja että loppu saattaisi tulla sitäkin yllättävämmin.

Ehkä heidän olisi pitänyt odottaa vähän ja ottaa lapset mukaan, Betty ajatteli ja käänteli lehden sivuja niitä lukematta. Mutta kun Chrissy oli kertonut puhelimessa isänsä sydänkohtauksesta, ei ollut aikaa ruveta järjestämään lasten matkaa ja matkatavaroita. Nämä selviäisivät kyllä hyvin Wallaceiden huomassa, ja ehkä kyseessä oli lopulta kuitenkin väärä hälytys ja he palaisivat pian kotiin. Toivottavasti — sillä vaikka kauppa ei käynyt kovin hyvin, turha myymälää oli sentään suljettuna pitää.

Ja oli tärkeää, että Duncan ehti puhua isänsä kanssa. John Fleming oli aina varmaankin hyvässä tarkoituksessa koettanut neuvoa ja opastaa Duncania, ja sitä Duncan ei kestänyt. Aivan kuten ei Stuartkaan. Voi, jos Duncan vähitellen todella oppisi käsittelemään poikaansa, kuten olisi toivonut käsiteltävän itseään! 

Betty huokasi itsekseen. Hän luki nykyään lehtien palstanpäät ja kulttuuriosastot tarkasti, ja aina toisinaan siellä vilahti Rod Wishartin nimi. Pelkkä nimi — sillä seurapiiritoimittajien harmiksi nuori pianisti onnistui välttelemään kameraa kaikissa tilanteissa, mikä sai Bettyn yhä varmemmaksi siitä, että kyseessä oli Stuart. Mutta toistaiseksi hän oli vielä saanut hillityksi itsensä, eikä ollut itse ryhtynyt tai vaatinut Duncania ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin tuon Rod Wishartin henkilöllisyyden selvittämiseksi. Jos vaikeneminen auttaisi isää ja poikaa kohti sovintoa, hänen oli vaiettava.

Mutta toisaalta Stuartilla oli omat hirviönsä, sellaiset, joita Duncanilla ei koskaan ollut. Betty jäi tuijottamaan lehden takakantta ja toivoi äkkiä hartaasti, että olisi tottunut tekemään käsitöitä. Näytti niin rauhoittavalta, kun Chrissy virkkasi ja Elsie-täti kutoi jotakin. Betty ei ollut tarttunut kutimiin sotavuosien jälkeen, mutta olisi nyt halunnut jotakin tekemistä käsilleen. Yleensä hän puuhaa halutessaan olisi etsinyt kertomusvihkonsa, mikä nyt olisi varmaan näyttänyt siltä, kuin hän ei olisi suhtautunut tilanteeseen sen vaatimalla vakavuudella. Mitä varten sukankudin oli jotenkin vakavampi kuin kertomusvihko?

Lorna oli juossut alas kauppaan tapaamaan isäänsä, ja se oli oikein. Ei 18-vuotiaan tytön kuulunut istua säkenöivän kirkkaana talvipäivänä täällä, kuoleman esikartanossa.

Olikohan Chrissyllä ja Alanilla koskaan ainoatakaan huolta lastensa vuoksi? Joskus Bettystä tuntui että ei, vaikka hän tiesikin, ettei se voinut pitää paikkaansa. Mutta sekä Lorna että Malcolm olivat tulleet isäänsä, he olivat miellyttäviä ja iloisia ja yleensä elämäänsä hyvin tyytyväisiä.

-Minä taidan mennä laittamaan lounasta, Elsie Fleming sanoi, kääri sukankutimensa ja nousi. -Menetkö sinä isäsi luo, Chrissy? En tahdo, että hän on yksin herätessään.

Chrissykin nousi, ja Betty tiesi, että hänen oletettiin seuraavan anoppiaan keittiöön auttaakseen ruuanlaitossa. Itse asiassa se varmasti olikin mukavampaa kuin istua tässä tyhjän panttina ja kuunnella, miten kello naksahteli — vielä se naksahteli, vielä ei sitä ollut pysäytetty kuolemantapauksen merkiksi.

Keittiössä Betty kietoi esiliinan eteensä ja ryhtyi pesemään perunoita. Elsie-täti rupatteli jotakin ylimalkaista, ja hän vastasi aina kun tarvittiin.

Oli ollut aika, jolloin Betty ei olisi kyennyt näinkään luontevasti puuhailemaan Duncanin äidin seurassa. Mutta jotakin heidän väleissään oli korjaantunut Elsie-tädin kerrottua hänelle kuolleesta Walter-vauvasta. 

Tosin Betty oli vasta jälkikäteen tajunnut, että hänen oli oletettu vaikenevan tämän lyhyestä elämästä, kuten Elsie-täti ja John-setä olivat vaienneet. Kun Betty oli sodan jälkeen kertonut Duncanille tämän vain kaksi viikkoa eläneestä pikkuveljestä, Duncan oli käynyt vanhempiensa kanssa ilmeisesti melko kiivassävyisen keskustelun. Sen sisältöä Betty ei koskaan tullut tarkemmin tietämään, mutta Elsie-täti oli myöhemmin happamasti sanonut luulleensa, että Betty osaisi kunnioittaa joitakin asioita.

Lisäksi Betty tiesi tehneensä tyhmästi, kun oli ehdottanut ensimmäisen ”rauhan lapsensa” syntyessä vauvan nimeksi Moira Elspethiä. Elsie-täti ei tainnut koskaan toipua siitä, että lapsesta oli tehty ensimmäiseltä nimeltään hänen anoppinsa kaima — toinen nimi ei häntä paljon lohduttanut. ”Minä tiedän kyllä, että Johnin äiti suosi sinua kaikin tavoin”, hän oli ilmoittanut Bettylle, ”mutta tiettyjä käytöstapoja sitä sentään pitäisi olla!”

Onneksi sentään Betty oli viaton Walterin nimeen! Heidän seistessään eräänä kesäpäivänä rauhanteon jälkeen edinburghilaisella hautausmaalla Flemingin sukuhaudan luona katsomassa siihen hakattuja, nyt jo kuluneita nimiä, Duncan oli hiljaa sanonut, että mikäli he vielä saisivat pojan, tästä tulisi Walter Mackenzie Fleming. Eikä asiasta ollut koskaan tarvinnut keskustella sen enempää.

Bettyn oli myönnettävä, että hän olisi käynyt mielellään useinkin Edinburghissa, ellei olisi aina jännittänyt appivanhempiaan. John-setä oli mukava, ehkä vähän totinen mutta ystävällinen. Elsie-tädistä ei kuitenkaan koskaan tiennyt. Betty tunsi aina epämääräistä syyllisyyttä siitä, että oli ”vienyt” Duncanin niin kauas, vaikka lähtö kaupungista kuinkakin oli aikoinaan ollut lääkärin määräys, ja että he kävivät niin harvoin, että lapset näkivät isovanhempiaan niin harvoin.

Sen jälkeen, kun Duncanin isoäiti oli sodan aikana kuollut, Flemingeillä oli liikaakin tilaa yövieraille, niin ettei hän voinut edes entiseen tapaan majoittua jossakin muualla — lukuunottamatta viime kevättä, jolloin erinäisistä asioista hyvin selvillä oleva Alice oli ehdottomasti tahtonut hemmotella häntä hotellihuoneella.

Kunpa Craig ja Mary löytäisivät suuremman asunnon! Nyt heillä ei ollut kunnon vierashuonetta, ainoastaan vuodesohva ruokailutilan nurkassa. Chrissyllä ja Alanilla ei ollut edes sitä, vaan pelkkä hätätilanteita varten hankittu telttasänky. Elsie-täti ei tahtonut kuullakaan miniänsä nukkuvan kummassakaan, kun hänellä oli tarjota kokonaista kaksi huonetta yövieraiden käyttöön. Isoäiti Flemingin  vanha ja epäkäytännöllinen asunto, jossa Betty ja Duncan olivat yhteisen elämänsä kauan sitten aloittaneet, oli myyty, ja Charlotte Squaren suureen taloon Rosie oli antanut laitattaa väliseiniä ja ottanut vuokralaisia, kun niin suurta asuntoa ei kukaan tahtonut nykypäivänä ostaa.

Betty tiesi, että hänen olisi kuulunut vuorostaan kutsua Duncanin vanhemmat Koivurantaan ainakin vierailulle, ehkä pidemmäksikin aikaa. Oli väärin, että Chrissy ja Alan joutuivat kantamaan näistä niin paljon vastuuta nyt, kun sekä Elsie-tädillä että John-sedällä alkoi olla ikää ja sen mukanaan tuomia vaivoja. Mutta toisaalta heillä oli vain yksi vierashuone, ja sekin yläkerrassa, ja lapset mekastivat niin hirveästi, ja sitä paitsi Duncan ei olisi kestänyt isäänsä viikkoakaan sekaantumassa kaupan asioihin…

-Siitä minä olen kyllä kiitollinen, lopetti Elsie-täti jonkin pitkän selostuksen, jonka Betty hämärästi tajusi liittyneen Malcolmin opintoihin yliopistossa. -Duncanilla olisi kyllä ollut päätä, mutta mikään voima ei saanut häntä opiskelemaan! Niin että on jo aika saada meidän perheeseemme ensimmäinen korkeakoulututkinnon suorittanut.

-Mac on lahjakas, Betty sanoi ystävällisesti. -Mitä Lorna aikoo?

-Hän puhuu joka toinen päivä sihteeriopistosta, joka toinen päivä seminaarista, Elsie-täti sanoi melkein hilpeästi. -Mutta on eräs nuori mies…

-Chrissy kertoi. Ei kai se ole mitään vakavaa?

-Nykyään ei mikään ole vakavaa, rouva Fleming huokasi. -Tytöt ja pojat kulkevat sellaisissa — porukoissa, niin kuin he sanovat.

-Niinhän mekin kuljimme aikanaan.

-Mutta se on eri asia. Ennen sentään tiesi, kun nuori mies oli tosissaan. Ja yleensä myös hän ymmärsi pian, oliko nuori nainen tosissaan.

Betty ei nostanut katsettaan perunoista, sillä hän tiesi kyllä, keneen viaton painotus sanalla ”yleensä” viittasi. Piti Elsie-täti Bettystä tai ei, tämän olisi pitänyt ilman muuta ymmärtää heti ottaa avosylin vastaan hänen poikansa.

-Minusta on tervettä, että tytöt ja pojat tutustuvat ensin ystävinä, hän sanoi. -Romantiikka ehtii kyllä tulla mukaan aikanaan.

-Hmh, sanoi Elsie-täti. -Toivottavasti olet oikeassa. Tarkoitan, ettei sinun tyttärillesi käy kuten… sisarellesi.

Peruna lipsahti Bettyn kädestä ja roiskahti takaisin likaiseen pesuveteen.

-Meidän tyttäremme ovat erittäin hyväkäytöksisiä, hän sanoi hiukan terävästi, ja koetti olla ajattelematta Faithin ja Gracen aikaansaannoksia.

-Eikö Stuart todellakaan pidä mitään muuta yhteyttä kuin että lähettää joulukortin? Elsie-täti kysyi, aivan kuin se olisi jotenkin liittynyt käsiteltävään asiaan.

-Minä taidan mennä kattamaan pöydän, Betty sanoi, nousi ja mäjäytti perunakattilan liedelle.

Samassa he kuulivat oven käyvän ja Lornan kirkkaan äänen kutsuvan Duncan-enoa. Kun Betty meni ruokailuhuoneeseen, Duncan kurkisti sisään.

-Myymälässä on kuulemma joku vanha tuttavani, jolle Alan kertoi minun olevan kaupungissa, hän sanoi. -Menen alas katsomaan.

-Kuka se on? Betty kysyi.

-En tiedä. Tuskin viivyn kauan.

-Hyvä niin. Sano Alanille, että lounas on kohta valmis.

Duncan katosi, ja Betty alkoi kattaa pöytää. Lorna tuli auttamaan ja puhui taukoamatta. Hän oli suloinen tyttö, jonka olemuksessa oli jotakin tavattoman reipasta ja rohkeaa. Äkkiä Betty huomasi hartaasti toivovansa, ettei Lornan ”nuori mies” estäisi tätä pyrkimästä eteenpäin — nykypäivänä tyttöjen oli mahdollista päästä niin kovin pitkälle!

Puuhaillessaan he olivat kuulevinaan oven käyvän ja Betty oletti Duncanin palaavan, mutta tätä ei näkynyt. Kun lounas sitten oli valmis, Alan tuli myymälästä syömään, mutta yksin.

-Duncan lähti käymään kaupungilla, hän sanoi.

-Kaupungilla? Betty toisti. -Miksi ihmeessä? Ei hän sanonut aikovansa mihinkään.

Alan näytti yhtäkkiä kiusaantuneelta istuutuessaan pöytään.

-Se hänen… tuttavansa kai tarvitsee hänen apuaan jossakin. Hän sanoi tulevansa takaisin viimeistään teelle.

Jokin Alanin äänessä sai Bettyn katsomaan tätä pitkään.

-Kuka se oli? Chrissy kysyi laittaessaan isänsä ruokatarjotinta valmiiksi.

-En minä tuntenut. Koska Macin luennot loppuvat?

Puheenaiheen vaihdos oli ehkä hiukan äkillinen, mutta Lorna alkoi selittää jotakin veljensä senpäiväisestä tentistä. Betty puolestaan otti tarjottimen ja lupasi viedä sen apelleen. Se oli puhdas tekosyy päästä pois ruokapöydästä, sillä hän ei voinut istua siinä puhumassa joutavuuksia.

John-setä nukkui yhä, kun Betty hiipi huoneeseen. Hän laski tarjottimen yöpöydälle ja istuutui odottamaan.

Mihin Duncan oli lähtenyt? Kenen kanssa? Saihan Duncan toki mennä minne tahtoi, mutta hänen tapoihinsa ei vain yksinkertaisesti ollut koskaan kuulunut hävitä  tuolla tavalla, ilman että olisi kertonut, minne meni.

Tai — oli tietysti. Bettyä kylmäsi yhtäkkiä, aivan kuin huoneen ikkuna olisi ollut auki ulos pakkaseen.

Sinä kesänä, jolloin sota oli ohi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti