keskiviikko 28. lokakuuta 2015

46. Ilman selityksiä

Betty istui appensa vuoteen vieressä ja puristi käsiään yhteen, kuin olisi koettanut käsivoimin pitää muistot suljettuna jonnekin, mistä ne eivät koskaan nousisi esiin. Mutta hän ei kyennyt siihen. Ajatukset, joilla hänen ei ollut juurikaan tarvinnut kiusata itseään vuosikymmeneen, tulivat niin voimakkaina, että hän tunsi samanlaista kipua kuin tuolloin kauan sitten.

Miten usein Duncan oli kadonnut sinä kesänä! Toisinaan sanoen, ettei Bettyn tarvinnut odottaa, toisinaan vain häviten mitään puhumatta. Sinä kesänä, jolloin hän oli valvonut yksin iltaisin, toivonut ymmärtäneensä väärin, toivonut Duncanin olevan asioilla, tulevan kotiin selvänä, kaiken olevan kuin ennenkin.

Sen jälkeen, kun Ruth oli hakenut Duncanin pubista, tämä ei enää ollut lähtenyt muualle — mutta se oli ollut vielä pahempaa. Betty vapisi kauttaaltaan muistaessaan, miten Duncan oli istunut keittiössä pullo seuranaan, ja miten hän itse ei ollut saattanut käydä levolle, ennen kuin oli vierashuoneeseen kuullut, miten Duncan kompuroi yläkertaan ja odottanut niin kauan, että uskoi tämän varmasti nukkuvan, koska ei kestänyt katsella ja kuunnella tätä sellaisena.

Ei, hyvänen aika, hän ei saanut muistella sitä kesää. Varmasti Duncanilla oli jokin aivan asiallinen syy lähteä kaupungille, ehkä hän oli pyytänyt Alania kertomaan, mihin meni, mutta tämä ei ollut kuullut, tai...

Hyvä Jumala, millaista oli ollut miettiä, miten pärjäisi lasten kanssa yksin, sillä Duncanin kanssa hän ei pärjäisi!

Mutta varmasti nyt kaikki oli kunnossa. Ehkä appi oli pyytänyt jotakin, jota Duncan oli lähtenyt ostamaan, vaikkapa mentholpastilleja tai mitä mielitekoja sitä nyt sairaalle saattoi tullakin.

Elleivät muut ihmiset olivat ”sekaantuneet heidän asioihinsa”, minkä Betty oli koettanut niin sinnikkäästi estää, ei ihmettä olisi koskaan tapahtunut. Siitä päivästä lähtien, jolloin Fergus oli ”löylyttänyt” Duncania, tämä oli jatkanut omaa sotaansa päivän kerrallaan, koskaan luovuttamatta, silloinkaan, kun kiusaus oli suurin, kun häntä kutsuttiin ja houkuteltiin mukaan johonkin seurueeseen, kun häntä pyydettiin mukaan vanhan aseveljeyden nimissä tai muulla tavalla syyllistäen.

Mitä siis tänään oli tapahtunut? Kuka oli se tuttava, jota Alan ei edes tuntenut, mutta jonka kanssa Duncan oli kadonnut hetkeäkään miettimättä? Minne? Miksi? Entä jos Duncan lankeaisi? Mitä Betty tekisi? Miten hän selviäisi?

Ei, hän ei saanut ajatella pahinta. Hänen piti uskoa ja luottaa.

-Kas, Betty. John Fleming havahtui. -Taisin torkahtaa.

-Olisi ruokaa, Betty sanoi rukoillen mielessään, että hänen äänensä kuulostaisi normaalilta. Hyvä Jumala, jos hänen pahin pelkonsa toteutuisi, se tappaisi John-sedän — se tappaisi Elsie-tädinkin!

-Keittoa tietysti, herra Fleming ähkäisi. -Minulla ei ole niin paljon aikaa, ettenkö mieluummin käyttäisi sitä kunnon kyljyksen syömiseen.

-Tohtori on kieltänyt kaiken raskaan ruuan, Betty sanoi kärsivällisesti, auttoi appensa istuvaan asentoon ja nosti tarjottimen tämän syliin.

-Sanooko tohtori, että minä paranen, jos vältän raskasta ruokaa? John-setä tiedusteli. -Aivan niin! Mitä väliä sillä on, elänkö viikon pidempään vai…

-Ehkä sillä on väliä meille, Betty huomautti.

Herra Fleming naurahti käheästi ja tarttui hiukan vapisevalla kädellään lusikkaan.

-Minä olen aina pitänyt sinusta, hän tokaisi. -Älä välitä Elsiestä. Hän osaa olla vaikea jos tahtoo.

-Olen kuullut noin sanottavan jostakusta muustakin, Betty ilmoitti nenäkkäästi ja taitteli huovan siistimmin vuoteen jalkopäähän.

-Ja syytä on ollut! Sinä olet sietänyt poikaa — miten kauan?

-Meillä oli tapanina kaksikymmentäkaksivuotishääpäivä, Betty sanoi vähän värähtävällä äänellä. 

Olisiko heillä kaksikymmentäkolmevuotishääpäivää?

-Aivan niin. Herra Fleming lusikoi keittoa hetken ajatuksissaan. -Sinä teet Duncanille hyvää. Olet tehnyt siitä pitäen, kun hän tutustui sinuun.

-Olen iloinen, jos niin on, Betty sanoi ja järjesteli lehtiä pöydällä. Itsekseen hän mietti, mitä Duncanin isä sanoisi, kun hänen poikansa palaisi kotiin — jos palaisi ja milloin sitten palaisikin — sellaisessa kunnossa kuin…

-Me olimme Elsien kanssa hänestä huolissamme, herra Fleming sanoi puoleksi itsekseen. Lusikka oli jäänyt aivan kuin väsyneenä lepäämään lautasen reunalle. -Hän otti kaiken niin kevyesti, aivan kuin millään ei olisi ollut syvempää merkitystä tai arvoa. 

-Ei Duncan enää ole sellainen, Betty sanoi ajatellen, että ehkä tämä olisi selvinnyt sodasta paremmin, jos olisikin ollut.

-Ei olekaan. Ei ole ollut sen jälkeen kun... kun me äidin kanssa tajusimme, että hän oli löytänyt jonkun — sillä hän muuttui, rauhoittui — mutta kesti kauan, ennen kuin meille selvisi, kenestä on kysymys. Se taitaa olla ainoa kerta, jolloin Chrissy on malttanut pitää suunsa, sillä hän tiesi sinusta.

-Keitto jäähtyy, Betty muistutti lempeästi.

-Me olimme vähän järkyttyneitä. Sinähän olit samanikäinen kuin Chrissy, ja häntä me pidimme aivan lapsena… Me pelkäsimme, että olisit Duncanille vain yksi päähänpinttymä muiden joukossa, hänellä oli niitä aina joskus. Että hän loukkaisi sinua, rikkoisi sinut.

-En minä mene niin helposti rikki, mutisi Betty koettaen olla ajattelematta lauseen merkitystä tässä hetkessä ja Duncanin uusia ”päähänpinttymiä”.

Mutta John-setä ei kuullut.

-Aika kului, hän sanoi, -ja sitten me aloimme pelätä, että poika olikin tosissaan, liian tosissaan, ja menisi itse rikki! Kun sinä niin sinnikkäästi torjuit hänet kerta toisensa jälkeen, oli helpotus, kun hän lähti Amerikkaan Teddyn luo. Minä… minä myönnän, että… toivoin hänen jäävän sinne. Minä toivoin, että Beverly saisi Duncanin unohtamaan, ja olisihan tyttö ollut hyvä kauppa materiaalisestikin ajatellen. Hän peri koko Teddyn omaisuuden, kustantamon ja kaikki. Vaikka eipä siitä perinnöstä pitkää iloa ollut…

-Älä puhu niin paljon, Betty nuhteli vavahtavalla äänellä. Hän ei tahtonut kuulla sanaakaan niistä ”suunnitelmista”, joista Duncan oli jotakin lipsauttanut toissa syksynä. -Syöhän nyt.

-Sinä pelastit Duncanin hengen. Kun hän katosi Valloissa. John Fleming katsoi Bettyyn vetisin harmain silmin. -Ja toisen kerran, kun veit hänet Ylämaalle, pois tämän kaupungin savusta. Ja kolmannen kerran, kun hän karkasi hunneilta ja tuli linjojen yli vain päästäkseen sinun luoksesi. Ja vielä sodan jälkeenkin, kun hän…

-Ellet jaksa syödä, minä voin kyllä syöttää, Betty sanoi nopeasti.

Herra Fleming huokasi äkkiä syvään ja nojautui tyynyihin, ja Betty istuutui vuoteen laidalle ja alkoi syöttää häntä kuin pikkulasta. Oli jollakin tavalla lohduttavaa olla hyödyksi, auttaa jotakuta, sillä häntä sekä hämmensivät apen yhtäkkiset lempeät sanat että puistatti kauhu tulevasta.

-Minä taidan… nukkua taas vähän, John Fleming mutisi, kun Betty nosti tarjottimen viedäkseen sen pois. -Väsyttää.

-Joku tulee tänne istumaan, Betty sanoi. -Lepo tekee hyvää.

Muut olivat jo syöneet, Alan oli palannut myymälään ja Chrissy ja Lorna tiskanneet astiat. Betty laski tarjottimen keittiön tiskipöydälle ja otti lieden lämpölevyltä oman annoksensa. Hänen ei ollut vähääkään nälkä, mutta syömättä hän ei kestäisi sitä, mikä pahimmassa tapauksessa oli tuleva.

-Me menemme nyt kotiin, sanoi Chrissy. -Soittakaa, jos tapahtuu jotakin. Muuten tulen taas huomenna.

-Kyllä me selviämme, hänen äitinsä sanoi ja suuteli häntä. -Lorna, et kai aio illalla tanssimaan?

-Tietysti aion, isoäiti! tyttö nauroi iloisesti. -Olen jo sopinut Andyn kanssa.

-Lapsi kulta, isoisäsi on kuolemaisillaan!

-Mutta minä en ole! Isoisä sanoi minulle, että ruumiinvalvojaisia on turha pitää elävälle.

-Lorna, Chrissy sanoi nuhdellen, -älä puhu tuolla tavalla! Tietystikään sinä et lähde tanssimaan, ja Andyn pitää käsittää se. Mennään nyt, Malcolm palaa yliopistolta pian.

He lähtivät, vaikka Betty olisi hartaasti toivonut heidän jäävän. Mitä hän tekisi, jos Duncan tulisi…

Iltapäivä kului. Betty soitti kotiin, ja häntä vavisutti kuulla rouva Wallacen reipas, rohkaiseva ääni. Mitä tämä sanoisi, kun kuulisi…

Samassa ovikello soi. Elsie-tädin mennessä avaamaan Bettyn sydän hypähti kurkkuun, sitten se putosi alas vatsanpohjaan ja alkoi hakata niin, että häneen koski. Kauhistusta seurasi helpotus. Odotus oli vihdoin ohi, nyt hän tietäisi…

-Anteeksi, että karkasin sillä tavalla, Duncan sanoi ja astui sisään. -Sanoiko Alan, että lähdin?

Hän oli selvä. Hän oli selvä, Jumalan kiitos! Bettyn polvet pettivät ja hän putosi istumaan jakkaralle puhelimen viereen. Painajainen ei sittenkään alkanut, kaikki oli hyvin!

-Missä sinä olet ollut! hän parahti.

-Se oli eräs… vanha tuttava, joka tarvitsi apua. Perintöasioita ja sellaista, lupasin vilkaista papereita. Duncan kääntyi ripustamaan päällysvaatteitaan naulakkoon. 

Hänen oli täytynyt hakea takkinsa ja hattunsa silloin, kun Betty oli lounaspöytää kattaessaan kuullut jonkun käyvän eteisessä. Miksei Duncan ollut sanonut mitään lähdöstään? Kun hän oli erikseen maininnut menevänsä alas myymälään, miksi hän ei ollut vaivautunut kertomaan menevänsä kaupungille?

-Tällä tavalla? Yhtäkkiä? Betty kysyi.

-Kuka tuttava? rouva Fleming kysyi.

-Ei kukaan, jonka sinä tuntisit, äiti.

-Vai niin. Elsie-täti tuhautti nenäänsä. -No, sinun on varmaan nälkä.

-Ei ole, me söimme lounasta. Nukkuuko isä? Jos minä menen istumaan sinne. Chrissy on kai jo lähtenyt?

Ja Duncan meni, sulki makuuhuoneen oven takanaan, sen kummempia selittämättä. Betty jäi tuijottamaan hänen jälkeensä, kääntyi ja kohtasi anoppinsa katseen, jossa oli jotakin pelästynyttä.

-On aina mukavaa… tavata vanhoja tuttavia, Elsie-täti sitten mutisi.

Duncan oli hiljainen ja mietteliäs koko illan. Betty hillitsi kielensä eikä kysynyt mitään, vaikka hänen teki mieli ottaa miestä hartioista ja ravistella tätä pelästyksensä vuoksi. Duncan oli tullut kotiin selvänä, ja se oli pääasia. Millään muulla ei ollut väliä. Ei millään.

Aamuyöstä Betty havahtui levottomasta unestaan ja näki, että Duncan makasi kädet ristissä pään alla, täysin valveilla, ja tuijotti kattoon. Yleensä Duncan nukkui aina sikeästi silloin, kun Flanderin muistot eivät palanneet kiusaamaan häntä uniin. Mutta oliko ihme, jos Duncan nyt valvoi. Hänen isänsä loppu oli lähellä, ja varmaankin myös pelkästään oleskelu tässä asunnossa ja huoneessa, jossa hän oli viettänyt poikavuotensa, herätti monenlaisia ajatuksia ja muistoja — saati vanhan tuttavan tapaaminen. Suotakoon ne hänelle! 

Ja niin Betty puristi omat silmänsä kiinni ja makasi liikahtamatta paikallaan, vaikka milloin tahansa muulloin olisi kysynyt Duncanilta, mikä oli hullusti, jos olisi tavannut tämän valvomasta.

Aamulla Duncan sanoi soittavansa puhelun ja veti eteisen oven kiinni, kun Betty istui vielä aamiaisella anoppinsa kanssa ruokailuhuoneen pöydän ääressä. Betty oli vähällä kysyä, kenelle Duncan soitti, sillä kotona heillä oli aina tapana ohimennen mainita, kenelle menivät soittamaan tai kuka oli soittanut. Mutta tällä kertaa hän puri huultaan eikä kysynyt mitään. Duncan oli tullut kotiin selvänä, ja se riitti. Tämä kertoisi kyllä, jos olisi jotakin kerrottavaa. 

Yö oli ollut levoton, John-setä oli tarvinnut lääkettä useampaan kertaan. Betty oli aikonut sinä päivänä lähteä Maryn kanssa ostoksille, mutta arveli, ettei nyt voisi, sillä hänen piti päästää Elsie-täti lepäämään.

Samassa Duncan tuli ruokailuhuoneeseen. Hän oli vaihtanut siistimpään pukuun, jonka Betty oli heittänyt kotona matkalaukkuun siltä varalta, että heidän vierailunsa venyisi.

-Menen asioille, hän sanoi. -En tule lounaalle, älkää odottako. Mutta lupaan olla kotona viimeistään teeaikaan.

Betty katsoi hänen asuaan ja äännähti harmistuneena. Hän oli pakannut Duncanille mukaan kylläkin puhtaan ja silitetyn, mutta korjaamista odottavan paidan. Miten huolimatonta! Mutta hän oli ollut niin pelästynyt Chrissyn puhelusta, ettei ollut ajatellut selkeästi.

-Sinun paidastasi puuttuu nappi, hän sanoi. -Et voi lähteä kaulus tuolla tavalla repsottaen!

-Ei se näy solmion alta, Duncan sanoi kärsimättömästi. -Älä rupea nyt etsimään…

-Ompele se kiinni parilla pistolla, Betty, rouva Fleming neuvoi. -Minä teen niin usein Johnille, hän on aivan mahdoton hukkaamaan nappeja. Kyllä, Duncan, minä tiedän, että joudut ratkomaan sen illalla, kun riisuudut, mutta siihen mennessä me etsimme varanapin.

Kärsivä ilme kasvoillaan Duncan odotti, kun Betty juoksi hakemaan anoppinsa ompelurasian ja kiinnitti paidankauluksen muutamalla pistolla.

-Mistä sinut saa kiinni, jos… hänen äitinsä aloitti.

-Ei mistään, Duncan sanoi nopeasti. -Ei mistään. En minä usko, että mitään tapahtuu. Isä nukkuu nyt rauhallisesti.

Hänen huulensa hipaisivat Bettyn poskea, sitten hän oli mennyt.

-Hyvä tavaton, rouva Fleming mutisi ajatuksissaan, -poika on yhtä levoton kuin…

Samassa hän vilkaisi Bettyyn ja nielaisi lauseen lopun.

-Sopisiko sinulle, että menet kaupungille vasta iltapäivästä, hän sitten sanoi. -Tiedän, että olet sopinut sisaresi kanssa, mutta…

-Ei toki, voin siirtää sitä huomiseen. Ei se ole mitään tärkeää.

-Höpsis. Anna minun nukkua pari tuntia, sitten kyllä jaksan taas. Chrissyhän tulee joka tapauksessa aamupäivän aikana. Elsie Fleming nousi. -Mutta voisinko pyytää, että veisit samalla vähän vaatteita pesijälle? Olen pakannut korin valmiiksi. Jos sinulla on sinne jotakin lisättävää, laita vain mukaan.

-Kun Duncan kerran vaihtoi pukua, toisen voisi pesettää, Betty sanoi keskittäen täysin kaiken huomionsa tämän tärkeän, arkisen seikan pohdintaan. -Se on varmasti likainen, hän on pitänyt sitä töissä pitkään ja hyppäsi se yllään junaan.

-Laita se mukaan. Pesijä on nopea, vaatteet saa yleensä takaisin parissa päivässä. Jos minä nyt menen vähäksi aikaa pitkälleni.

Betty jäi yksin pöydän ääreen. Hänen olonsa oli oudon hermostunut, aivan kuin jotakin hirvittävää onnettomuutta aavistava, vaikka hän koetti torjua tuollaiset tunteet. Päättäväisesti hän joi teekuppinsa tyhjäksi, korjasi aamiaisastiat, vei ne keittiöön ja tiskasi pois.

Soitettuaan Marylle ja siirrettyään heidän tapaamisensa iltapäivään hän meni siihen vierashuoneeseen, johon he olivat majoittuneet. Viereisessä huoneessa, Chrissyn entisessä, Elsie-täti toivottavasti oli saanut unen päästä kiinni.

Betty vaihtoi ylleen siistimmän leningin kaupungille lähtöä varten, sitten hän kokoili kasaan vaatteita, jotka kannattaisi pesettää nyt, kun siihen kerran oli mahdollisuus. Heidän lähtönsä kotoa oli ollut niin nopea, ettei pakkaamiseen ollut jäänyt juurikaan aikaa, joten ei ollut ihme, että hän oli ottanut Duncanille napittoman paidan. Hän vei oman leninkinsä, muutamia alusvaatteita ja Duncanin puvun keittiöön, jonka nurkassa pesijälle menevä kori odotti.

Ollessaan käärimässä vaatteita koriin Betty muisti, ettei ollut tarkistanut taskuja. Kuten aina tässä tilanteessa, hänen mieleensä tuli muisto eräästä toisesta hetkestä kauan sitten, jolloin hän oli tarkistanut Duncanin takin taskuja — mutta tällä kertaa muisto ei saanut häntä hymyilemään. Miksi ei?

Duncanin takintaskut olivat tyhjät, mutta housuntaskussa oli likainen nenäliina.

Ensiksi Betty luuli, että Duncanin nenästä oli tullut verta ja tämä oli niistänyt nenäliinaansa. 

Sitten hän tajusi, etteivät nuo ruosteenpunaiset tahrat olleet verta. Ne olivat huulipunaa. Ja jäljet nenäliinassa olivat täsmälleen sellaisia, joita syntyy, kun mies pyyhkii huulipunatahrat kasvoiltaan naista suudeltuaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti