torstai 29. lokakuuta 2015

47. Vanha tuttava

Mustasukkaisuus oli Bettylle kaikkiaan melko vieras tunne. Kuten hän oli joskus Ruthin kasvuvuosina tälle tunnustanut, hän oli ollut tyttöiässään ”vähän huono” rakastumaan, ja pikemminkin hämmentynyt nuorten miesten runsaasta huomiosta. Sitten muuan Duncan Fleming oli alkanut piirittää häntä niin uskollisesti ja peräänantamattomasti, ettei hänellä ollut tarvetta minkäänlaisiin epäilyksiin tämän tunteita kohtaan.

Olihan sittemmin joskus tullut ohimenevinä pelästyksen hetkiä, ja oli tullut se hirvittävä aika, jolloin hän oli tosissaan luullut Duncanin valinneen mieluummin pullon kuin hänet. Kuvitelmat siitä, että Duncan olisi kyllästynyt häneen ja halunnut mieluummin jonkun toisen, olivat kuitenkin aina lopulta hävinneet kuin sumu auringon noustessa, ja suurimpana voittona hän oli jo toistakymmentä vuotta saanut nähdä Duncanin joka päivä asettavan sittenkin hänet lasihameisen morsiamen edelle.

Mutta milloinkaan aiemmin ei Betty ollut tuntenut tällaista kaikennielevää kauhua, aivan kuin lattiassa hänen jalkojensa alla olisi avautunut luukku ja hän olisi pudonnut — pudonnut — yhä syvemmälle pimeyteen. Sen pimeyden hän tunsi liiankin hyvin siltä keväältä, jolloin vauva oli kuollut.

Tavallinen miesten nenäliina, sellainen, mitä myytiin tusinoittain. Tämä oli siitä nipusta, jonka Faith oli antanut isälleen joululahjaksi, Betty tunnisti tytön kauniisti kirjomat nimikirjaimet D. F. liinan nurkassa. Vaikkei Duncan olisi välittänyt hänestä, oliko tämä suonut ajatustakaan lapsilleen, kun oli…

Mitä hän tekisi? Kenelle hän voisi puhua? Ei ikimaailmassa appivanhemmilleen, ei Chrissylle, joka oli huolissaan isästään. Ei Marylle, ei yhtään kenellekään, sillä miten hän voisi koskaan paljastaa tappionsa häpeän!

Kuka se oli? ”Vanha tuttava”, niin tietysti. Joku niistä lukuisista tytöistä, joita Duncan aikanaan…

Ja hän oli todella kuvitellut, että heidän liittonsa merkitsi Duncanille jotakin! Hän oli ottanut todesta kaikki kauniit ja hellät sanat ja teot näiden vuosien aikana! Hän oli kuvitellut, että selviytyminen vauvan kuolemasta, myrskyn vuosista, Stuartin edesottamuksista olisi liittänyt heidät vain lujemmin yhteen. Hän oli luullut, että Duncan oli ollut tosissaan kaikissa romanttisissa hupsutuksissaan, viimeksi syksyn varainkeruujuhlassa, jolloin he olivat tanssineet ja tanssineet...

Ja sitten tarvittiin vain joku — vanha tuttava — ja Duncan unohti hänet!

Yhtäkkiä putoaminen päättyi. Betty tajusi seisovansa tukevasti keskellä keittiön lattiaa likapyykkikorin ääressä likainen nenäliina nyrkissään ja ajattelevansa erittäin selkeästi.

Hän työnsi päättäväisesti nenäliinan taskuunsa, tarttui pyykkikoriin ja kantoi sen eteiseen. Sitten hän meni olohuoneeseen, järjesteli kirjoja ja lehtiä pinoon, oikoi liinoja ja pyyhki pölyjä. Saatuaan huoneen kuntoon Betty kävi kurkistamassa makuuhuoneeseen ja näki, että John-setä nukkui levollisesti. Koska toisessa huoneessa oli hiljaista, Elsie-tätikin varmaan nukkui myös.

Hän palasi keittiöön ja alkoi tehdä lounasvalmisteluja, ja sitten Chrissy jo tulikin, huolestui kuullessaan levottomasta yöstä ja tyyntyi kuullessaan rauhallisesta aamusta, ja Elsie-täti havahtui levoltaan ja alkoi kiiruhtaa lounasta, jotta Betty pääsisi lähtemään kaupungille.

Kaiken tämän keskellä Betty oli levollinen, päättäväinen, tyyni. Kukaan ei olisi voinut havaita hänessä mitään outoa, eivätkä Chrissy ja tämän äiti mitään huomanneetkaan. He söivät lounasta, ja Chrissy kokosi lounastarjottimen isälleen, ja Betty alkoi valmistautua kaupungille.

Vietyään pyykit pesijälle hän kiiruhti kohti Walter Scottin monumenttia, jonka juurella oli sopinut tapaavansa Maryn. Sisar odottikin jo siellä, hyvin somana alas poskille tulevassa hatussaan ja turkiskauluksisessa takissaan, jota vasten Betty hellästi puristettiin. Yhden ohikiitävän hetken Betty mietti, kertoisiko sittenkin kaiken Marylle — mutta ei toki tässä, keskellä kaikkia ihmisiä, kun he olivat vasta tavanneet!

Sillä ensiksi oli tietysti puhuttava niin paljon muuta. John-sedän vointi, ja Elsie-tädinkin. Kuulumiset kotoa. Craigin menestys työelämässä ja Ranaldin hyvät kouluarvosanat ja se, miten kiltisti Isla oli nytkin jäänyt kotiin taloudenhoitajan kanssa.

-No, mitä sinä tahdot ensin tehdä? Mary sitten kysyi ja puristi Bettyn kättä kainalossaan. -Miten kauan voit viipyä poissa?

-En kovin pitkään, sillä John-sedän tilassa voi tulla muutos, sanoi Betty, ja koetti olla ajattelematta John-sedän poikaa, joka oli ties missä tekemässä ties mitä ties kenen kanssa ja viis veisasi isänsä tilan muutoksista. -Mutta minulla on hiukan jotakin ostettavaa.

-Jenners? Mary sanoi toiveikkaasti. -Tai Woolworth?

-Valitettavasti kustantajat ovat pitäneet viime aikoina huolen siitä, että nyt minun on paras pysyä sivukatujen myymälöissä, Betty sanoi haikeasti koettaen olla ajattelematta, miten selviäisi lasten kanssa taloudellisesti, kun Duncan jättäisi hänet.

-No, pidetään hauskaa joka tapauksessa — tarkoitan, niin hauskaa kuin nyt voimme, kun…

-John-setä voi elää vielä pitkäänkin, Betty keskeytti hänet ja koetti olla ajattelematta, miten saisi pimitetyksi kaiken tämän kauhean niin, ettei se kävisi apen sydämelle. 

Ei kai Duncan ottaisi eroa ennen isänsä kuolemaa? Mutta miten hänen äitinsä siitä selviäisi? Tietysti Bettyn välit anoppiinsa olivat vähän jäykät, mutta tämähän kuolisi silkasta häpeästä. Ja mitä hänen omat vanhempansa sanoisivat!

Millaista olisi elää ilman Duncania? Millaista olisi, kun ei voisi puhua tämän kanssa kaikesta, aamulla ensimmäiseksi sanoa hyvää huomenta, illalla kuiskata hyvää yötä? Millaista olisi, kun Duncanin lämmin käsi ei tarttuisi hänen käteensä, kun tämä ei hymyilisi hänelle harmailla silmillään?

Tai — olisiko se vielä pahempaa — jos Duncan ei tahtoisi jättää häntä ja lapsia, mutta hän ei voisi koskaan enää luottaa tähän? Jos he eläisivät yhdessä kuten ennenkin, ja hän joutuisi epäilemään jokaista puhelinsoittoa, jokaista kirjettä, jokaista kaupungilla käyntiä? Jos hän joutuisi miettimään, tiesivätkö naapurit jotakin sellaista mitä hän ei, kuiskailiko Shona Saunders hänen selkänsä takana, katsottiinko häntä säälivästi, pidettiinkö häntä hyväuskoisena hölmönä!

Entä jos häntä pidettiin jo hyväuskoisena hölmönä? Bettyn hengitys salpautui. Entä jos Duncan oli ollut tosissaan hänen suhteensa kaikissa romanttisissa hupsutuksissaan, mutta ainoastaan sen tähden, että Betty oli hänelle vain yksi monista! Jos hän oli samalla tavoin tosissaan useampien kanssa!

Miten paljon Duncan oli vuosien mittaan ollut poissa, kokouksissa, valokuvausmatkoilla, puhekiertueilla, milloin missäkin. Ja Betty oli niellyt kaikki selitykset, koskaan kyseenalaistamatta mitään! Jos ei ollutkaan tarvittu jotakin vanhaa tuttavaa, joka oli jollakin salaperäisellä keinolla saanut Duncanin yhtäkkiä harhapoluille, vaan vieraat naiset olivat Duncanille arkipäivää? Miten Duncan olisi muuten osannut epäillä hänen suhteensa jotakin sellaista, kun hän jäi kiinni illastettuaan Robert Melvillen kanssa?

Hillitäkseen kasvavaa paniikkiaan Betty keskittyi täysin siihen, mitä oli tekemässä: kävelemässä sohjoisen Princes Streetin yli Maryn käsipuolessa, ohittamassa tuttuja kadunkulmia, joiden muistot tuntuivat yhtäkkiä niin tuskallisilta, väistelemässä vastaantulijoita ja keskustelemassa jostakin uudesta asuinalueesta, jolta Finlayt jonottivat suurempaa asuntoa, vaikka se sitten olisikin kauempana keskustasta, penkomassa myymälöiden tarjouskoreja ja tekemässä löytöjä, jotka eivät käyneet kovin pahasti kukkarolle, kantamassa ostoslaukkua, joka kävi yhä painavammaksi.

Ja sitten he kääntyivät kadunkulmasta mennäkseen teelle johonkin miellyttävään kahvilaan, jonka Mary tiesi, kun sisar äkkiä pysähtyi.

-Eikö tuo ole — ei mutta eihän se voi olla, eikö hän ole isänsä luona?

Betty seisoi aivan kylmänä ja turtana ja sanoi:

-Kyllä se on Duncan.

Heidän edessään oli yksi kaupungin vanhoista, kauniista asuintaloista. Sen ovi oli avautunut, ja Duncan astunut ulos solakan, tyylikkäästi pukeutuneen naisen kanssa. He kääntyivät kulkemaan vastakkaiseen suuntaan kuin mistä Betty ja Mary olivat tulossa. Nainen nojautui Duncanin käsivarteen ja puhui vilkkaasti elehtien, ja Duncan näkyi hymyilevän.

Mary kääntyi ja katsoi sisareensa, ja hänen tyrmistynyt katseensa kertoi, että hän ymmärsi kaiken, mutta ei tahtonut ymmärtää.

Ja Betty kuuli yhtäkkiä alkavansa puhua ilman mitään pehmentäviä alkulauseita, töksäyttävänsä ulos niin ”vanhat tuttavat” kuin Duncanin eilisen katoamisen ja huulipunatahraisen nenäliinankin. Lopuksi hän kaivoi liinan taskustaan aivan kuin todisteeksi.

Mary otti liinan, katseli sitä, nuuhkaisi.

-Chanel numero viisi, hän mutisi. Sitten hän katsoi talosta tulleen pariskunnan perään. -Hyvä Jumala, Bet, ellen olisi omin silmin nähnyt — ja siltikin minä mietin, olenko saanut auringonpistoksen keskellä talvea!

Betty sieppasi nenäliinan takaisin kuin olisi pelännyt, että Mary tuhoaisi tuon arvokkaan todisteen vain osoittaakseen tapahtumien kulun täysin mahdottomaksi.

-Tule, hän sanoi. -Seurataan heitä.

-Bet kulta, eikö olisi parempi…

-Minä haluan tietää, mihin he menevät.

-Mutta rakkaani, sinun tilallasi minä kyllä…

-Sinä et ole minun tilallani! Betty katsoi sisareensa silmät leimuten. -Äläkä tule väittämään, että olisit koskaan ollut tai tulisit koskaan olemaan!

Yhtäkkiä hän juoksi ylös talon portaat ja kurkisteli sisään oven molemmin puolin olevista kapeista ikkunoista.

-Betty, tule alas. Et saa tehdä noin — ajattele, jos joku näkisi! Mary näytti pelästyneeltä.

-Pelkkiä peitettyjä huonekaluja, Betty mutisi. -Takaosassa on joku ovi auki, mutta en näe, mitä siellä on.

-Beatrice Stewart Fleming, Mary sanoi tiukasti, -tule pois! Tuolla kävelee poliisikonstaapeli tännepäin, enkä minä totisesti halua joutua selittelemään hänelle, minkä tähden sinä kurkistelet sisään toisten ihmisten asuntoihin.

-Ei nimeä ovikilvessä, Betty sanoi ja laskeutui portaat vastahakoisesti. -Nyt mennään.

Mary näki parhaaksi olla vastustelematta enempää, vaikka olisi selvästi ollut mieluummin missä tahansa muualla kuin tässä tilanteessa.

Duncan ja nainen olivat jo kääntyneet seuraavasta kulmasta, mutta Betty ja Mary ehtivät nähdä heidän astuvan sisään poikkikadulla sijaitsevaan ravintolaan. Se oli noita siistejä ruokapaikkoja, jotka tarjosivat päivisin lounasta ja iltaisin listaruokaa ja joissa valkoliinaisen pöydän ääreen pääsi vähemmällä rahalla kuin kaupungin pääkaduilla.

-Et kai sinä aio mennä sisään? Mary kysyi pelästyneenä.

-Tietysti aion, Betty sanoi. -Ainoastaan romaaneissa petetyt vaimot koettavat käyttäytyä kuin eivät olisi huomanneet mitään. Minä tahdon nähdä, miten hän yrittää selittää tämän kaiken!

Niine hyvineen hän avasi oven ja astui ravintolaan.

-Ja monenko hengen seurue? tiedusteli edeskäypä kohteliaasti rientäessään heitä vastaan.

-Emme tulleet syömään, Betty sanoi rauhallisesti. -Tahdon vain vaihtaa pari sanaa erään — tuttavani kanssa.

Hän pujotteli pöytien lomitse kohti sitä nurkkaa, jonne Duncan oli seuralaisensa kanssa asettunut.

Duncan istui selin saliin — tietysti, hänellähän oli kaupungissa tuttuja, eikä hän toki tahtonut tulla tunnistetuksi — ja häntä vastapäätä istuva nainen oletti ilmeisesti tarjoilijan tulevan kohottaessaan katseensa ruokalistasta. Nähdessään Bettyn pöydän vieressä hän kysyi vieraalla, venyttelevällä nuotilla:

-Niin? Voinko minä olla avuksi?

Duncankin nosti päätään. Ja kaiken järkytyksensä ja tuskansa keskellä Betty ajatteli, että jos hänellä vain olisi ollut kamera mukanaan, hän olisi saanut elämänsä kuvan.

-Betty! Duncan sanoi pelästyneesti ja epäuskoisesti.

-Tunnetko sinä hänet? nainen kysyi välinpitämättömästi. Hän oli Bettyä vanhempi, mikä tosiseikka antoi Bettylle outoa lohtua, mutta hyvin kaunis tummine kiiltävine hiuslaineineen, punaisiksi lakattuine kynsineen, muodikkaine pukuineen ja taitavine ehostuksineen.

Ja hänellä oli ruosteenpunaista huulipunaa.

-Kyllä hän tuntee, Betty sanoi äänellä, josta kajahti opettajattaren viileä varmuus. Sitten, ennen kuin edes ajatteli mitä teki, hän ojensi kätensä ja esittäytyi: -Beatrice Fleming. Duncanin vaimo.

Naisen ruskeat silmät välähtivät ja hän katsoi Bettyä päästä varpaisiin kuin miekkailija, joka arvioi vastapuolen voimaa ja nopeutta. Sitten hän ojensi oman kapean kätensä, puristi Bettyn kättä ja sanoi tuolla kummallisella puheennuotillaan:

-Stuartin äiti siis? Minä olen Beverly Chadsworth.

Mitä tahansa Betty olikin odottanut, ei tätä, ja rouva Chadsworth selvästi tiesi sen. Hän oli sekä yllättänyt Bettyn täysin sillä, kuka oli, että maininnut tämän olevan täysi-ikäisen nuorukaisen äiti, mikä epäilemättä sai läsnäolijat tajuamaan, ettei hänkään ollut enää aivan nuori. 

Mutta Bettyn esi-isät olivat olleet taistelijoita, ja taistella hänkin oli päättänyt. Ja jos Beverly Chadsworth oli katsonut häntä kuin miekkailija ainakin, Betty tiesi, miten käytettiin kaksiteräistä ylämaalaista lyömämiekkaa.

-Rouva Chadsworth, todellako? Betty sanoi äänellä, josta pystyi lähes kokonaan kätkemään järkytyksen. -Duncan, mikset sinä kertonut minulle, että hän on Euroopassa? Mehän olemme hänelle kiitollisuudenvelassa siitä hyvästä huolenpidosta, mitä hän puolisoineen Stuartille tarjosi.

Silmänräpäyksellinen välähdys Beverly Chadsworthin kasvoilla kertoi, että tällä kertaa hän sai osuman. Mutta hän vain hymyili suloisesti, risti kätensä leuan alle, katsoi Duncania silmiään siristäen ja sanoi:

-Etkö sinä todellakaan ole kertonut hänelle, Duncan?

Kysymys jäi aivan kuin odottamaan jatkoa — kertonut mitä. Sitten Beverly katsoi taas Bettyyn.

-Mieheni on kuollut, hän sanoi.

-Oh, Betty vastasi, -kovin ikävää teille.

Se oli törkeää, hän tiesi sen, ja hän häpesi nähdessään Duncanin tyrmistyneen katseen ja kuullessaan Maryn kauhistuneen hengähdyksen takaansa. Mutta Beverly Chadsworth mittaili häntä taas tavalla, joka sai Bettyn oikein hyvin muistamaan olevansa keski-ikäinen kahdeksan lapsen äiti, joka oli pukeutunut järkevästi mataliin kenkiin ja asialliseen päällystakkiin harmaata talvipäivää ja kaupungilla liikkumista varten, ja sanoi:

-Niin on. Minun mieheni oli minulle aina uskollinen.

Piste vastapuolelle.

-Betty, sanoi Duncan, joka tuntui vihdoin saavan puhelahjansa takaisin, -istu alas — ja Mary myös. Syödään lounasta. Rouva Finlay on kälyni, Bev.

Bev! Bettystä tuntui, kuin Duncan olisi sanoillaan vain tönäissyt hänet kauemmaksi häiritsemästä.

-Kiitos ei, hän sanoi. -Teillä on varmaankin tärkeää kahdenkeskistä puhuttavaa.

-Duncan on yhä sama herrasmies kuin aikoinaan, Beverly Chadsworth sanoi ja hymyili tavalla, joka sai kylmät väreet kulkemaan Bettyn selkäpiissä. -Aina valmis auttamaan naista hädässä. Hänestä on ollut minulle yhtä paljon iloa kuin aikoinaan New Yorkissa.

Se riitti. Se kertoi kaiken. Yhtäkkiä Betty käännähti, astui Duncanin luo ja kiskaisi tämän solmiota. Ja kun hän näki, että sen alla paidankaulus repsotti hiukan — sillä hänen aamulla puuttuvan napin tilalle tekemänsä ompeleet oli ratkottu — hän mitään ajattelematta, hetkeäkään harkitsematta, kohotti kätensä ja läimäytti Duncania poskelle kaikin voimin.

Koko ravintolasali kohahti. Duncan huudahti kivusta, Mary kirkaisi, rouva Chadsworth purskahti nauruun. Edeskäypä pujotteli salaman nopeudella heitä kohti, mutta ennen kuin hän ehti tarttua Bettyyn, tämä astui taaksepäin, katsoi Beverly Chadsworthiin halveksien ja sanoi:

-Toivottavasti hänestä on teille iloa jatkossakin. Saatte pitää hänet.

Sitten hän käännähti ja harppoi kohti ulko-ovea.

Duncan saavutti hänet keskellä ravintolaa ja koetti tarttua hänen käsipuoleensa, mutta Betty riuhtaisi itsensä irti inhoten.

-Sappho, kuuntele minua, Duncan sanoi välittämättä siitä, että jokaisessa pöytäseurueessa oli laskettu ruokailuvälineet lautaselle ja keskitytty tähän näytelmään, joka aivan yllättäen kesken arkipäivän tarjosi samanlaista jännitystä kuin parhain elokuva.

-Älä milloinkaan enää kutsu minua sillä nimellä! Betty sähähti. -Äläkä milloinkaan enää koske minuun!

Ennen kuin Duncan ehti estää, Betty juoksi ovelle pelästynyt Mary perässään. Hän kuuli Duncanin kutsuvan itseään ja tiesi, että tämä saisi hänet kohta kiinni.

Mutta samassa Betty näki pysäkillä raitiotievaunun ja ryntäsi sitä kohti välittämättä siitä, ehtikö Mary mukaan. Hän hyppäsi viime hetkessä vaunun kyytiin sisarensa seuraamana ja putosi huohottaen istumaan lähimmälle penkille.

Viimeinen, mitä Betty näki raitiotievaunun kolistessa eteenpäin, oli hänen perässään pysäkille juossut Duncan, jota Beverly Chadsworth veti käsipuolesta takaisin kohti ravintolaa.

6 kommenttia:

  1. Betty on kyllä hölmö, mutta niin sisukas ja hyväsydäminen, että pakko siitä on vähän pitää. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D :D Mitä hölmöä hänessä on? :)

      Poista
    2. Valopäähän verrattuna ei tietysti mitään. ;)

      Poista
    3. Ainakaan tässä tilanteessa...

      Poista
  2. Pidätin hengitystäni koko luvun ajan...

    VastaaPoista