perjantai 30. lokakuuta 2015

48. Ystävien luona

Liikenteen melu humisi neljä kerrosta alempana. Kello naksutti seinällä tasaisesti, ja teekupista kohoava höyry peitti välillä vastapäisen seinätapetin ruusukuvion.
Betty istui pöydän ääressä ja tuijotti höyryn himmentämiä ruusuja. Noinko hänenkin onnensa oli haalistunut, muuttunut suttuiseksi ja epäselväksi?

Hän ei tiennyt, miten oli päätynyt siihen. Hänellä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa siitä, mitä oli tapahtunut raitiotievaunuun nousemisen jälkeen. Ilmeisesti Mary oli maksanut hänen matkansa, koska hän ei muistanut puhuneensa mitään rahastajan kanssa.

Ilmeisesti he olivat myös jääneet pois jossakin ja kävelleet, ja hänen oli täytynyt nousta portaita omin jaloin, koska Finlayden asuintalossa ei ollut hissiä. Ilmeisesti hän oli riisunut päällysvaatteensa ja istuutunut tähän ruokailuhuoneen pöydän ääreen ja odottanut, että taloudenhoitaja oli laittanut teetä. Ilmeisesti hän oli ottanut jotakin Maryn antamaa lääkettä, koska suussa maistui kitkerältä. Mutta hän ei muistanut siitä mitään.

-Betty. Mary tuli huoneeseen mukanaan lautasellinen voileipiä. -Syö vähän.

Betty katsoi lautasta, kuin ei olisi käsittänyt, miten nuo kolmionmuotoiset asiat mitenkään liittyivät syömiseen, tai mitä syöminen ylipäätään oli.

-Syö nyt. Bromuraali vaikuttaa kohta ja sitten sinä nukut vähän, ja sen jälkeen maailma ehkä näyttää vähän kirkkaammalta, Mary jatkoi sinnikkäästi. -Kas tässä. Rouva Muir laittoi sinne majoneesia ja kinkkua, kun sanoin, että pidät niistä aivan erikoisesti. Ja teesikin on juomatta. Autanko minä vähän?

Betty katsoi aivan kuin ulkopuolelta, miten Mary otti lautaselta voileivän, mursi siitä palan ja tarjosi hänelle. Yhtäkkiä huone alkoi keinua, ja hän tunsi Maryn tarttuvan itseään käsipuolesta ja auttavan pystyyn.

Sen jälkeen kaikki oli pimeää, kunnes hän avasi silmänsä. Yläpuolella olivat korkeat, ruusukuvioisilla tapeteilla peitetyt seinät ja valkoiseksi maalattu katto. Ruusukuvioisia tapetteja oli ollut rouva Cochranen täysihoitolassa Rose Streetillä joskus — joskus kauan sitten — kun jokin oli vielä ehjää ja kaunista…

Betty nosti päätään ja tajusi makaavansa ruokailutilan vuodesohvalla. Teetarpeet oli korjattu pöydältä ja jostakin kuului hiljaista puhetta. Sitten Mary kurkisti sisään.

-Sinä olet jo hereillä, hän sanoi vähän pettyneenä, kuin olisi toivonut Bettyn vielä nukkuvan. -Miten voit?

Ensin Betty ei ymmärtänyt, miksi sisar kysyi sellaista, ja miksi hän ylipäätään makasi tämän vuodesohvalla. Sitten muistikuva löi kuin moukari ja hän äännähti tuskallisesti. Mary kiiruhti sohvan luo, istuutui ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.

 -Sinä voit jäädä tänne, hän kuiskasi. -Sijataan sinulle tähän vuode. Sinun ei tarvitse mennä takaisin. Sinä olet turvassa täällä.

-Ei, Betty sopersi. Hänen silmiään polttivat kyyneleet, mutta hän oli yhtäkkiä taas yhtä varma ja päättäväinen kuin aamulla Flemingien keittiössä tahrainen nenäliina kädessään. -Tietysti minun pitää mennä takaisin. Enhän minä voi paljastaa Duncanin vanhemmille — hänen isänsä sydän on loppumaisillaan, uutinen tappaisi hänet! Jos… jos minä saan vain olla vielä hetken… Ettei ilta siellä olisi niin pitkä… Vaikka tuskin Duncan tulee kovin aikaisin…

Yhtäkkiä Betty katsoi Maryyn toiveikkaasti.

-Onko hän soittanut?

Mary puisti hiljaa päätään.

-Hän olisi voinut soittaa. Hän arvasi kyllä, että tulemme tänne, Betty kuiskasi puoleksi itsekseen.

Samassa puhelin soi jossakin huoneistossa. Betty jähmettyi ja tunsi, miten Maryn kädet hänen ympärillään puristivat häntä tiukemmin. Joku vastasi, sitten askeleet lähestyivät ja Craig Finlay tuli sisään. Oliko jo niin myöhä, että Craig oli tullut toimistosta kotiin?

-Siellä on Madeleine Oag, hän sanoi melkein anteeksipyytävästi. -Kysyy sinua, Bet.

-Madeleine? Betty toisti, aivan kuin olisi ihmetellyt, kenestä puhuttiin.

-Hän oli soittanut ensiksi teille kotiin ja sitten Flemingeille ja anoppisi oli arvellut, että olet täällä, kun sinua ei ole kuulunut takaisin.

Craig näytti kiusaantuneelta. Hän oli hyvin tunnollinen ja arvostettu konttorinsa esimies, ja Betty saattoi aavistaa, että avioliittodraamat ja petetyiksi tulleet kälyt eivät oikein sopineet hänen täsmällisen elämänsä raameihin. Jostakin toisesta huoneesta kuului Ranaldin ja Islan leikin ääniä, jotka toivat niin kipeästi mieleen lapset kotona Fort Williamissa, että kyyneleet tulvahtivat taas Bettyn silmiin.

-Minä menen sanomaan, että voit huonosti, sanoi Mary ja nousi. Mutta Betty pidätti häntä.

-Minä puhun itse, hän sanoi.

Mallyn reipas ääni tulvi lankaa pitkin Bettyn luo toisaalta lohdullisena, toisaalta satuttavana. Mitä Mally sanoisi, jos tietäisi! Varmaankin, että juuri tuollaisia kaikki miehet olivat. Oliko Jerrykin?

-Mikä mainio sattuma, että olet kaupungissa! Sinä hyppäät nyt vuokra-autoon ja ajat meille, Mally ennemmin ilmoitti kuin kutsui. -Anoppisi sanoi, että appesi on ollut tänään oikein virkeä, ja että voit hyvin olla vielä illan poissa. Ei, älä nyt vastustele! Ota auto ja sano osoite, Jerry tulee alas vastaan ja maksaa. Ole vaiti nyt!

Kerrankin Madeleinen määräily tuntui Bettystä jollakin tavalla hyvältä. Hän tahtoi olla avuton ja muiden komenneltavissa, ettei hänen olisi tarvinnut ajatella.

-Hyvä on, hän sanoi, -minä tulen.

Mary ei halunnut kuullakaan, että Betty lähtisi mihinkään ”tuossa mielentilassa”. Mutta Betty ilmoitti, ettei tahtonut olla enempää vaivaksi. Hän kävisi Oageilla ja menisi sitten takaisin Flemingeille. Mitä sen jälkeen tapahtuisi — no, se selviäisi sitten.

Ja niin hän siistiytyi, kokosi ostoksensa ja nousi vuokra-autoon, jonka Craig hänelle soitti.

He ajoivat halki pimeän kaupungin. Katuvalot ja räikeät reklaamit välähtelivät auton ikkunoissa, räntäsade piiskasi tuulilasia ja takapenkillä haisi tupakalta ja joltakin halvalta hajuvedeltä. Ei Chanelin numero viideltä! Betty nojasi päätään selkänojaan ja kokosi itseään. Mally ja Jerry eivät saaneet huomata mitään. Pääasia, ettei hänen tarvinnut mennä vielä Flemingeille, mutta ei myöskään viivytellä Maryn ja Craigin vaivoina.

Auto hidasti ja ajoi jalkakäytävän viereen. Joku tuli kuljettajan ovelle, ja kun tämä avasi ikkunan, Betty kuuli Jerryn äänen sanovan, että hän maksaisi kyydin. Jerryn läsnäolo tuntui yhtäkkiä niin turvalliselta ja lohduttavalta, että Betty nieli kyyneleitä noustessaan autosta ja odottaessaan jalkakäytävällä, että Jerry työnsi lompakon taskuunsa ja kuljettaja veivasi ikkunan kiinni.

-No, Bet, hauska nähdä, Jerry sanoi. -Annahan tavarasi minulle.

-Ei, kyllä minä…

-Anna tänne vain, onhan minun toinen käteni vapaa. Jerry kuulosti hyväntuuliselta.

Betty ei ollut koskaan oikein tottunut näihin Jerryn sodanjälkeisten askelten ääniin — ei siihen outoon rytmiin, joka syntyi, kun toinen jalka oli toista lyhyempi, ja kopsahdukseen, joka kuului kävelykepistä. Jerry ontui pahasti, vaikka hänellä oli toisessa kengässä lisäpohja, ja Betty mietti, mahtoiko hänellä olla kipuja, mahtoiko hän nähdä painajaisia, kuten…

Ei, nyt hän ei ajattelisi Duncania.

Mutta se oli helpommin päätetty kuin toteutettu. Sillä kun he olivat Oagien eteisessä ja Madeleine riensi syleilemään häntä ja vei hänet riemusaatossa illallispöytään, oli tietysti kerrottava kuulumisia — ja koska Betty oli kaupungissa Duncanin isän sairauden tähden, oli kerrottava aivan erityisesti Flemingien kuulumisia. Hän koetti kuumeisesti puolestaan keksiä kaiken mahdollisen kyseltävän niin Jerryn työstä poikakoulussa kuin Madeleinen toimittajanurasta ja hiukan Moiraa vanhemman Catherinen koulunkäynnistä — voi, Moira, lapset, mitä nämä sanoisivat, miten hän selittäisi! — jotta ei olisi joutunut ajattelemaan Duncania.

-Kas niin, Mally sanoi, kun he olivat istuneet kaikessa rauhassa mainion illallisen ääressä. Madeleine valitti joutuneensa ”alistumaan käytännön ongelmien edessä” ja ottamaan päiväapulaisen, joka kävi siivoamassa ja laittamassa aamiaisen ja lounaan ja päivällisen, koska ”muuten minä olisin sidottu kotiin, kuten naiset aina ovat olleet, aivan kuin ei Jerry yhtä hyvin voisi opetella laittamaan ruokaa”. Illallisen hän oli kuitenkin kokannut itse, sillä hän oli edelleen tavattoman hyvä ruoanlaittaja. -Nyt Jerry pitää Betille seuraa ja me Catherinen kanssa katsomme, löytyisikö keittiöstä mitään hyvää jälkiruokaa.

-Minä tein sen! Catherinelta lipsahti, ja hänen silmänsä loistivat. -Aivan itse! Äiti ei yhtään neuvonut.

-Minä pelkään, Madeleine sanoi totisena, -että tuosta lapsesta tulee erinomainen kotirouva. Ja minä kun kuvittelin, että hän luo uraa!

-Ehkä hän luo uraa kotitalousalalla? Betty ehdotti lohduttavasti. -Hyvä tavaton, jälkiruokaa! Olisit varoittanut, ennen kuin tarjosit toisen kierroksen muhennosta. Autanko minä korjaamaan pöydän?

-Et, Mally ilmoitti lujasti. -Vie hänet nyt pois, Jerry, ennen kuin hän rupeaa kohteliaaksi!

Oagien olohuone oli pieni ja täynnä kirjoja ja papereita ja Madeleinen muistilehtiöitä. Jerryä ei sekamelska näyttänyt kuitenkaan häiritsevän, kun hän istuutui nojatuoliin ja veti savukerasiansa esiin. Takassa paloi tuli, ja sen kajastus sulki ulkopuolelle kaiken ikävän ja pelottavan, pimeän talvi-illan ja räntäsateen ja… Betty vavahti.

-Mikä sinulla on hätänä?

Betty melkein hypähti säikähdyksestä.

-Mitä sinä tarkoitat? hän sopersi.

Jerry puhalsi savurenkaita ilmaan ja katsoi häneen tyynillä sinisillä silmillään.

-Älä unohda, että minä tunnen sinut melko hyvin, hän sanoi lempeästi. -Sinä olet ollut koko illan kireä kuin viulunkieli. Mitä on tapahtunut?

-Ei mitään, Betty mutisi ja upposi lihavan, mukavan nojatuolin syvyyksiin.

Jerry tupakoi hetken hiljaa. Keittiön suunnalta kuului Catherinen innostunut ja Madeleinen huvittunut ääni näiden keskustellessa jostakin jälkiruokaan liittyvästä.

-Yksi asia ei ole muuttunut kaikkien näiden vuosien aikana, Bet, Jerry sitten sanoi vakavasti. -Yhä vielä minun hartain toiveeni on, että sinä olisit onnellinen. Etkä sinä ole.

-Älä nyt puhu typeryyksiä, Betty mutisi ja koetti epätoivoisesti keksiä jonkin keskustelunaiheen. Mutta Jerry ei antanut johdattaa itseään harhaan.

-Ei kai Duncan ole… langennut? hän kysyi hiljaa.

Betty vavahti taas. Langennut, totisesti!

-Ei hän juo, hän mutisi.

-Mitä se sitten on?

Hyvä Luoja, eikö Jerry aikonut antaa ollenkaan periksi!

-Kuvittelisi herra rehtorin saavan kuulustella kyllikseen kurittomia koulupoikia, niin ettet enää vapaa-ajallasi pitäisi puhutteluja! Betty naurahti.

-Betty. Jerry ojensi kätensä ja tarttui Bettyn tuolin käsinojalla lepäävään käteen.

Se oli liikaa. Betty ei kestänyt Jerryn käden puristusta, ei tämän ystävällistä ääntä, ei rehellisten silmien huolestunutta katsetta. Hän ei saanut enää pidellyksi itseään, vaan purskahti väkivaltaiseen itkuun.

Hän tunsi, miten Jerry hellitti otteensa, ja kuuli, miten tämä nousi ja ontui ovelle sanomaan jotakin Madeleinelle. Sitten ovi sulkeutui, mutta lähestyvät askeleet eivät olleen Jerryn, vaan joku laski tarjottimen pienelle sivupöydälle ja kiersi sitten kätensä Bettyn ympäri.

-Bet, rakkaani, mikä on? Madeleine kuiskasi. -Kerro minulle!

Ja täysin vastoin kaikkia lujia päätöksiään Betty kertoi, kertoi joka ainoan inhottavan yksityiskohdan. Madeleine kuunteli, kertaakaan keskeyttämättä, istuen nojatuolin käsinojalla ja tuuditellen Bettyä sylissään kuin tämä olisi ollut mielensä pahoittanut Catherine.

Kun Bettyn soperteleva puhe lopulta hiipui tukahtuneeseen nyyhkytykseen, Madeleine painoi poskensa hänen hiuksilleen.

-Minä en usko sitä, hän sanoi yksinkertaisesti.

-Mitä? Betty oli niin syvällä tuskassaan, ettei ensin ymmärtänyt.

-Minä en usko sitä. Kaikki miehet ovat itsekkäitä ja viettiensä vietävissä, ja monet ovat tyhmiä. Mutta Duncan ei ole tyhmä, ja hän rakastaa sinua tavalla, jota minä myönnän joskus kadehtivani. Mikset antanut hänen selittää?

-Mitä selittämistä siinä oli! Hän tuli sen naisen kanssa autiosta talosta — hän oli ratkonut ne ompeleet, joilla suljin hänen paitansa aamulla…

-Ja niin Tom Sawyer kävi uimassa, mutisi Madeleine. -Älä näytä noin hämmästyneeltä — minä luin lapsena paljon mieluummin Twainia kuin Alcottia, eikä mieheni työ poikakoulussa ole niitä muistikuvia ainakaan himmentänyt! Betty rakkaani, ompeleiden ratkomiseen voi olla sata muuta syytä kuin mitä sinä nyt epäilet.

-Mitä muka!

-Ehkä hän kävi liikkeessä sovittamassa uutta paitaa? Ehkä ompelit liian kireälle ja se alkoi kuristaa? Ehkä ompelit liian heikosti ja se ratkesi? Miksi sinun pitää heti ajatella pahinta! Duncan ei olisi ikimaailmassa…

-Entä tämä! Betty kaivoi taskustaan jälleen tuon kovan onnen nenäliinan.

-Hm, sanoi Madeleine, ja ensimmäisen kerran hänen varmuutensa tuntui järkkyvän. -Ethän sinä tiedä, mistä tuo on lähtöisin. Tarkoitan, että Jerryn nenäliina näytti koko lailla tuolta, kun olimme vieraisilla kotiseudullani ja ajattelematon serkkuni antoi Catherinen kokeilla ehostustarpeitaan, ”kun äitisi ei kuitenkaan sinua tässä opeta”. Jerry hermostui aika tavalla nähdessään tytön kasvot ihomaalissa ja huulipunassa ja pyyhki ne nenäliinaansa. Jos joku teidän tytöistänne…

-Meidän talossamme ei ole ihomaalia eikä huulipunaa, eikä kukaan tytöistä ole nähnytkään isäänsä päiväkausiin, Betty sanoi terävästi.

Madeleine huokasi.

-Minä en siltikään usko, hän sanoi vakavasti. -Yhtä hyvin voisit sanoa minulle, että Duncan on saksalainen vakooja tai neuvostovenäläinen agitaattori.

-Anna olla, Betty mutisi tuskastuneena. Hän olisi kaivannut myötätuntoa eikä järkeviä selitysyrityksiä.

-Sinä taidat tosiaan olla tolaltasi, Madeleine totesi. -Tahdotko jäädä yöksi? Sinun ei tarvitsisi nähdä Duncania vielä, ja aamulla monet asiat voivat tuntua valoisammilta.

Betty hymähti katkerasti.

-Valoisammilta! Olisitpa nähnyt sen naisen! Maalatut kynnet ja onduleeratut hiukset ja…

-Miehet ovat aika lapsellisia, Madeleine myönsi.

-Enkä minä voi jäädä, kiitos vain. Itse asiassa minun pitäisi mennä. Elsie-täti huolestuu. Duncanin vanhemmat eivät saa missään tapauksessa tietää, että…

-…että sinä aivan varmasti epäilet turhia, Madeleine sanoi lujasti ja nousi käsinojalta. -Istu nyt siinä ja syö jälkiruokasi. Catherine oli oikein pettynyt, kun hänet komennettiinkin yhtäkkiä vuoteeseen, ja minä tahdon voida kertoa hänelle aamulla, että sinä kehuit hänen tekosiaan.

Madeleinen perhe-elämä tuntui yhtäkkiä niin arkisen seesteiseltä ja onnelliselta, että kyyneleet valuivat taas Bettyn poskille, kun hän lusikoi vanukastaan. Ei, hänen piti ryhdistäytyä. Hänen piti lakata itkemästä, tai Elsie-täti huomaisi heti, että jokin oli vinossa.

-Oletko sinä — oletko sinä — koskaan epäillyt Jerryä? hän sopersi, ennen kuin ehti edes ajatella.

-Jos olisin, en ainakaan olisi sännännyt tieheni kuin mikäkin lapsilta kielletyn sankaritar! Madeleine istui viereisessä tuolissa kyynärpäitä polviin nojaten ja naputteli toisella kengänkärjellään lattiaa. Yhtäkkiä Betty huomasi ajattelevansa jotakin niin turhanpäiväistä, kuin että kenen tahansa toisen naisen yllä olisivat miesten puvunhousut ja kauluspaita ja matalakantaiset kävelykengät näyttäneet lähinnä naurettavilta, mutta Madeleinea ne pukivat erinomaisesti. -Ei, rakkaani, en ole. Se hyöty saksalaisesta kuularuiskusta oli, että hänen on vähän vaikea juosta vieraiden naisten perässä.

-Mally!

-Itsehän sinä tahdot nähdä Duncanin petollisena casanovana! Kuvitteletko sinä, että hän olisi yhtäkkiä neljännesvuosisadan jälkeen huomannut, ettet sinä riitäkään? Missä moinen ominaisuus olisi piillyt kaikki nämä vuodet?

-Hän oli melkoinen casanova aikoinaan, Betty mutisi ja tuijotti jälkiruokamaljan pohjaa. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, miltä vanukas oli maistunut. -Ja… hän tunsi… sen naisen New Yorkissa. Tämä on hänen isänsä ystävän tytär, ja isät olivat… he olivat kai lähinnä sopineet, että Duncan ja… se ihminen

-Tarjottiinko häntä Duncanille vaimoksi? Madeleine kysyi kiinnostuneena. -Hyvin tyypillistä! Naisia on kautta vuosisatojen käytetty kauppatavarana.

-Mally, Betty sanoi ankarammin kuin mihin olisi kuvitellut pystyvänsä, -minä en jaksa nyt ajatella naisasiaa!

-Sitä sinun nimenomaan pitäisi ajatella tällaisella hetkellä, Madeleine huomautti. -Mutta ellet ole sattunut huomaamaan, Duncan ei mennyt hänen kanssaan naimisiin.

-Ei, mutta… mistä minä tiedän…

-Mistä sinä tiedät, mitä heidän välillään tapahtui, ja alkoiko vanha suola janottaa? Et tiedäkään. Siksi sinun olisi pitänyt antaa Duncanin selittää.

-Ei ole mitään selittämistä! Ja mitä tulee ”kaikkiin näihin vuosiin” — Duncan on ollut niin paljon poissa, hänellä on voinut olla seikkailuja koko ajan!

Madeleine puisti päätään.

-Murhasta epäillylläkin on sentään oikeus puolustukseen, hän huomautti. -Isäsi ja veljesi ovat lakimiehiä, sinun pitäisi se tietää!

Samassa kello löi takanreunuksella. Betty laski jälkiruokamaljan tarjottimelle varmuuden vuoksi kaksin käsin, sillä hän pelkäsi pudottavansa sen.

-Minun pitää mennä, hän kuiskasi silmät kauhusta laajenneina. -Olen jo viipynyt liian kauan.

-Minä voisin soittaa anopillesi, Madeleine sanoi. -Sanon, että pitäisin sinut mielelläni täällä yön yli. He kyllä ilmoittavat, jos tapahtuu…

-Ei, Betty sanoi ja nousi. -Minä menen. En saisi nukutuksi kuitenkaan, sama se on missä valvon.

Madeleine hävisi huoneesta, ja kun Betty tuli eteiseen, Jerry veti päällystakkia ylleen.

-Mihin sinä aiot? Betty kysyi hämmästyneenä.

-Vien sinut kotiin, Jerry sanoi. -Et saa nyt mennä yksin.

-Älä ole hullu, Betty puuskahti. -Minä otan auton.

-Tietysti me otamme auton — ne ajat ovat takana, jolloin minä kykenin kävelemään mailikaupalla pitkin kaupunkia sinun kanssasi — mutta haluan nähdä, että pääset varmasti turvallisesti perille.

-Älä nyt laita vastaan, Madeleine sanoi. -Äläkä viisastele mitään naisten avuttomuudesta! Tuossa mielentilassa en antaisi kenenkään lähteä yksinään matkaan, edes vuokra-autossa.

Jerry otti Bettyn takin ja auttoi sen tämän ylle. Ja yhtäkkiä Betty tajusi, ettei Madeleine nähnyt mitään huolestuttavaa tai kummallista siinä, että hänen aviomiehensä, joka oli aikoinaan hyvin vakavasti ollut menossa Bettyn kanssa naimisiin, huolehti Bettystä nyt tällä tavalla ja aikoi lähteä saattamaan tätä kotiin. Miksi Betty ei pystynyt suhtautumaan samalla lailla Beverly Chadsworthiin?

Siksi, että Beverly Chadsworth ei antanut suhtautua itseensä sillä tavalla, Betty tajusi. Tämän olemus, Bettyä mittaileva katse, vihjailevat sanat — tuo nainen tiesi täsmälleen, mitä Betty ajatteli ja miten tämä kärsi, ja nautti joka hetkestä! Beverly Chadsworth ei voisi koskaan istua heidän kodissaan illallisella, saati että hän jättäisi tätä takkatulen ääreen kahdestaan Duncanin kanssa edes hakeakseen jälkiruokaa!

-Betty?

Betty tajusi olleensa niin syvissä ajatuksissa, ettei ollut kuullut, kun häntä oli puhuteltu. Hän näki Jerryn ja Madeleinen vilkaisevan toisiinsa. Se oli tuollainen pieni katse, jonka toisilleen hyvin läheinen aviopari vaihtaa, ja josta kumpikin ymmärtää täysin toisen ajatukset — katse, jollaisia hekin Duncanin kanssa ennen olivat vaihtaneet — ja se pakotti Bettyn ryhdistäytymään.

-Minä olen valmis, hän sanoi tekoreippaasti ja veti hansikkaat käteensä.

Auto odotti jo alaovella, kun Betty ja Jerry astuivat ulos. Yhtäkkiä Bettyn valtasi niin voimakas väsymys, että hän oli äärimmäisen kiitollinen Jerryn mukanaolosta. Tämä antoi kuljettajalle osoitteen, eikä hänen tarvinnut tehdä muuta kuin istuutua takapenkille — tällä kerralla siellä tuoksui vähän kalliimmalta hajuvedeltä — ja olla hiljaa, sillä Jerry ei pakottanut häntä keskustelemaan. Hän tiesi, että tämä maksaisi taas kyydin, mutta ei jaksanut edes kohteliaisuudesta ruveta kursailemaan.

Kun auto pysähtyi Flemingin kirjakaupan edessä, Jerry nousi ulos auttaakseen Bettyä.

-Pärjäätkö sinä nyt? Jerry kysyi huolestuneena pitäen häntä kädestä ja vilkaisi vaistomaisesti yläkerran ikkunoihin.

Mitään ajattelematta Betty teki samoin ja näki valaistussa ikkunassa hahmon, jonka olisi tunnistanut milloin tahansa, missä tahansa. Yhtäkkiä hän halusi pujahtaa takaisin autoon, käskeä ajamaan takaisin Oageille, juosta Madeleinen turviin, piilottaa päänsä pensaaseen.

Mutta sen sijaan hän kiitti sydämellisesti, lähetti terveisiä vuoteeseen ajetulle Catherine-paralle ja astui sisään rappukäytävään.

Portaat tuntuivat loppumattomilta, ja silti aivan liian pian tuli ovi, jonka takana… Bettyn kädet vapisivat niin, että hän pudotti kahdesti Elsie-tädiltä saamansa vara-avaimen, ennen kuin sai oven auki.

Eteisessä oli hämärää, kuten aina. Betty laski ostoslaukkunsa lattialle — aivan kuin olisi kulunut ihmisikä siitä, kun hän oli tehnyt Maryn kanssa löytöretkiä myymälöissä! — ja riisui päällysvaatteensa.

-Siinähän sinä olet, lapsi kulta. Elsie-täti tuli olohuoneesta. Hän näytti yhtäkkiä harmaammalta ja kumarammalta kuin aamulla, ja yhden kauhean hetken Betty ajatteli, että Duncan oli kertonut vanhemmilleen kaiken. -Toivottavasti sinulla oli mukava päivä.

-Kävin Maryn luona ja Oageilla, Betty mutisi kiertäen varsinaisen kysymyksen.

-Duncan on ollut huolissaan, rouva Fleming sanoi. -Käskin hänen soittaa Oageille, jos hän epäilee, että sinulle on tapahtunut jotakin, mutta hän ei tahtonut häiritä sinua. Vieläkö rouva Oag on yhtä… omintakeinen?

-Hän on oma itsensä, Betty vastasi ja järjesteli hiuksiaan peilin edessä. Yhtäkkiä hän muisti, miten oli seissyt täsmälleen tässä samassa paikassa kauan, kauan sitten, eräänä joulukuun iltana, jolloin Duncan oli ensimmäisen kerran… Ei, hyvä Jumala, hän ei saanut ajatella sellaisia! -Miten John-setä voi?

-Hän on ollut tänään hyvin rauhallinen ja virkeä, sanoi Elsie-täti. -Hyvä, että olitte molemmat ulkona nyt. Tulevasta me emme voi tietää.

-Onko… Betty ei yhtäkkiä pystynyt sanomaan Duncanin nimeä, sillä hän pelkäsi äänensä pettävän.

-Duncan vetäytyi jo levolle, sanoi hänen anoppinsa. -Minä jäin lopettelemaan kudintani ja odottelemaan sinua. Oletko nälkäinen?

-Ei, sain hyvän illallisen.

-No, sitten minäkin menen maata. Jospa tämä yö olisi edellistä parempi.

Edellistä parempi! Betty jäi yksin eteiseen. Kuluttaakseen aikaa hän kävi kylpyhuoneessa, järjesti käsilaukkunsa ja asetti takkinsa paremmin vaatepuulle. Vieressä oli Duncanin päällystakki, ja vaistomaisesti Betty painoi kasvonsa sen turkiskaulukseen ja nuuhkaisi. Kuvitteliko hän vain, vai tuntuiko siinä Chanelin numero viiden tuoksu?

Sitten hän veti syvään henkeä, kokosi kaiken rohkeutensa ja avasi vierashuoneen oven.

Se oli melkein pimeä, vain jalkalamppu paloi, aivan kuten kauan sitten Duncanin palattua sotasairaalasta. Mutta Duncan ei istunut nojatuolissa, vaan seisoi yhä ikkunan luona, samassa paikassa, jossa oli katsellut Bettyn tuloa.

-Sinä olit myöhään, hän sanoi ja kääntyi. -Jerrykö sinut toi?

-Mitä se sinulle kuuluu? Betty sanoi jäätävästi. -Mitä sinulle kuuluu, kenen seurassa olin — vaikka se olisi ollut Robert Melville!

-Sappho, älä…

-Enkö minä kieltänyt sinua puhuttelemasta minua koskaan enää sillä nimellä! Betty harppasi vuoteen luo, heitti päiväpeiton sivuun ja kahmaisi tyynyn ja täkin syliinsä. -Minä menen toiseen huoneeseen.

-Älä nyt ole typerä. Duncan tarttui hänen käsivarteensa, mutta Betty ravistautui irti kuin ruttotautisesta.

-Älä koske minuun! Älä milloinkaan enää koske minuun! Betty puristi vuodevaatteita sylissään kuin suojakilpeä.

-Betty, älä ole lapsellinen. Kuuntele minua.

-Lapsellinen! Minäkö tässä olen lapsellinen, kun en salli sinun tehdä mitä mielit vastaan laittamatta!

-Älä huuda. Duncan vilkaisi vanhempiensa makuuhuoneen suuntaan. -Anna minun puhua.

-En anna! Betty kiepahti hänen ohitseen väliovelle, joka johti toiseen vierashuoneeseen.

-Beatrice! Duncanin ääni oli kuin piiskansivallus. -Ellet sinä anna minun puhua, minä…

Jokin hänen äänessään sai Bettyn kääntymään. Duncan seisoi siinä, keskellä lattiaa, käsi povitaskussa. Kun hän veti sen ulos, hänellä oli kädessään jotakin, jota Betty ei ollut nähnyt vuosikymmeneen, mutta jonka hän silti aivan liian hyvin tunnisti.

-Ellet sinä anna minun puhua, minulla ei ole parempaakaan tekemistä kuin… avata tämä. Duncan tarttui pullonkorkkiin ja käänsi sitä, niin että se narahti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti