lauantai 31. lokakuuta 2015

49. Hopeisista silmälasikoteloista

Bettyn ensimmäinen ajatus oli kohauttaa olkapäitään, astua ovesta ja sulkea se takanaan. Mitä se häneen kuului, vaikka Duncan joisi itsensä tolkuttomaan tilaan, vaikka tuo pullo johtaisi seuraavaan ja seuraavaan — pitäköön Beverly Chadsworth hänestä huolta!

Mutta sitten Betty ajatteli Duncanin isää ja äitiä seinän takana ja lapsia kaukana kotona. Jos hänen vallassaan oli säästää nämä siltä surulta ja tuskalta, minkä tuon korkin avautuminen toisi, hänen piti tehdä se, halusi hän sitä tai ei.

-Mistä sinä sen sait? hän kysyi vastahakoisesti.

-Mistä luulisit? Korkki narahti hiukan lisää. -En muistanutkaan, miten hyvät valikoimat suuressa kaupungissa voi olla.

Betty nielaisi.

-Anna se tänne, hän melkein kuiskasi ja ojensi kätensä.

-Annatko sinä minun puhua?

-Jos sinä annat pullon tänne.

He katsoivat hetken toisiaan kuin kaksi uhkapeluria, jotka miettivät, mitä korttia toinen pimittää. Sitten Duncan ojensi pullon, ja Betty melkein sieppasi sen hänen kädestään.

-Istu alas, Duncan sanoi.

-Minä joudan seistä, Betty vastasi ja puristi vuodevaatteita tiukasti, sillä häntä paleli.

He katselivat taas hetkisen toisiaan. Himmeän jalkalampun armeliaassa valossa Betty ajatteli, että Duncan olisi voinut yhtä hyvin olla kaksikymmenvuotias, kun harmaita hiuksia ja otsan uurteita ei näkynyt niin selvästi. Havainto sai hänet yhtäkkiä pohjattoman surulliseksi.

-Beverly on joskus... melkoinen kiusanhenki, Duncan sitten sanoi. -Tarkoitan, että hän — hän ärsytti sinua tahallaan, kun näki epäluulosi. Ellet olisi antanut sen tapahtua...

-Jos sinä yrität sanoa, että tämä kaikki on minun syytäni...

-Ei, en aio, Duncan keskeytti nopeasti. 

He olivat taas hiljaa, Duncan näytti hakevan sanoja. Sitten hän aloitti:

-Beverlyn mies kuoli viime jouluna. Kustannusyhtiö oli konkurssissa, mitään perintöä ei jäänyt, koti oli myyty, eikä Beverly totisesti ole oppinut hankkimaan itse omaa elantoaan.

-Näköjään hän kuitenkin osaa hankkia suojelijoita, Betty sanoi myrkyllisesti.

Duncan ei ollut kuulevinaan.

-Ainoa, mitä hän omisti, oli talo täällä kaukana Edinburghissa. Se on herra Bissetin lapsuudenkoti, jonka oli testamentannut Beverlylle ja johon Phillip Chadsworthilla tai yhtiöllä ei ollut mitään oikeutta. En tiedä mistä Bev raapi kokoon rahat…

-Minä voin arvata, mutisi Betty.

-Älä viitsi. Duncan rypisti kulmiaan. -Hän raapi kokoon rahat ja matkusti Skotlantiin sekä myydäkseen talon että koettaakseen ottaa selvää isänsä suvusta, jolta saattaisi saada turvaa ja apua.

-Bissetin suku lienee hänestä ylpeä!

Duncanin leukaperät kiristyivät, mutta hän jatkoi:

-Kovin läheisiä sukulaisia ei ole enää elossa, eivätkä jäljellä olevat ole tunteneet suurtakaan velvollisuutta olla avuksi, kun suvun juhlitun menestyjän imperiumi on palanut tuhkaksi ja tuhlaajatytär palaa yhden matkalaukun kanssa isänsä synnyinmaahan.

-Jos sinä yrität herättää minun myötätuntoni…

-Minä yritän vain selittää. Beverly koetti hakea keitä tahansa tuttavia, joista voisi olla apua, ja sitten hän… muisti isäni ja minut.

-Olithan ollut hänelle suureksi iloksi New Yorkissa!

-Beatrice, ellet sinä vaikene… Duncan astui askeleen eteenpäin kuin olisi aikonut siepata viskipullon Bettyn kädestä.

-Hyvä on. Betty puristi pulloa rintaansa vasten vuodevaatteiden suojassa.

-Hän etsi Flemingin kirjakaupan ja tuli sisään kysymään isää. Duncan nielaisi. -Alan sanoi hänelle, että isä on vakavasti sairas, mutta että… minä olen käymässä kaupungissa.

-Ja niin sinä menit alas ja unohdit sen jälkeen kaiken muun, kuten esimerkiksi vihkivalasi!

-Lopeta! Duncan korotti ääntään niin, että hätkähti itsekin. He seisoivat hetken kumpikin vaiti, mutta mikään ääni seinän takaa ei onneksi ilmaissut, että Duncanin vanhemmat olisivat heränneet. -Minä en unohtanut yhtään mitään. Mutta enhän minä voinut jättää häntä siihen, kynnykselle, niin kuin kerjäläistä! Lupasin lähteä hänen mukaansa katsomaan talon papereita ja neuvomaan myyntiasioissa, jos suinkin pystyisin.

-Edinburghissa on lakimiehiä!

-Ei hänellä ole varaa lakimiehiin, koeta nyt käsittää! Hänellä on tuskin muuta kuin puku yllään.

-Senhän sinä varmaan tiedät hyvinkin!

-Voi hyvä Jumala… Duncan hieroi nenänjuurtaan, ja hänen oikean kätensä pikkusormi vapisi holtittomasti. -Kävin hänen kanssaan katsomassa taloa ja papereita, mutta sitten huomasin, että hänellä ei ollut hallussaan niitä kaikkia, eikä myyntiä voinut järjestää ilman. Beverly tiesi, missä pankissa hänen isällään on ollut tallelokero, mutta kello oli jo niin paljon, ettemme enää päässeet sinne. Talon avain sentään oli ollut Teddy-sedällä Valloissa, niin että Beverly on voinut yöpyä siellä.

-Hän tietysti esittelikin sinulle paikkoja!

Duncan yritti olla, kuin ei kuulisi.

-Tänä aamuna me kävimme pankissa ja Bev sai tallelokeron sisällön haltuunsa. Ja sen jälkeen menimme talolle käymään loppuja asiakirjoja läpi ja minä koetin neuvoa häntä rakennuksen myyntiin laittamisessa. Lähdimme lounaalle — jonka sinä keskeytit niin dramaattisesti — ja sitten autoin häntä etsimään luotettavan ja kohtuuhintaisen kiinteistönvälittäjän. Jos kaikki käy hyvin, Bev saa talosta hinnan, jolla elättää itsensä.

Duncan vaikeni. Hiljaisuus humisi huoneessa, jostakin kaukaa kuului auton torven ääni.

-Yritätkö sinä väittää minulle, Betty sanoi ivallisesti, -että olit maailman ainoa mies, joka saattoi tarjota ihanalle rouva Chadsworthille apua ja turvaa!

-En minä väitä mitään sellaista, Duncan sanoi hiljaa. -Mutta tiedän olevani koko lailla ainoa ystävä, joka hänellä on tässä maanosassa. Eikä minulla ole tapana jättää ystäviäni pulaan.

-Ystävä tosiaan! Te taisitte olla New Yorkissa paljon muuta kuin ystäviä!

-Betty, jos meren takana jotakin tapahtuikin, sen ei pitäisi koskea sinuun millään tavalla. Minä olin poikamies, ja itsehän olit minut sinne ajanut, kun et tahtonut naimisiin kanssani.

-Jos niin on, mikset sinä kertonut, että ihana rouva Chadsworth sulostuttaa nykyään Eurooppaa läsnäolollaan? Et kertonut eilen, kun me kysyimme, etkä kertonut tänä aamuna!

-Sen tähden, Duncan sanoi kärsimättömästi, -että tiesin täsmälleen, millaisen metelin sinä nostaisit asiasta!

-A-ha! sanoi Betty terävästi. -Minulla on siis syy — ”nostaa meteli”, kuten sinä sanot.

-Ei ole. Ei mitään syytä. Tein typerästi, kun en kertonut, mutta kuvittelin kaiken käyvän kivuttomammin niin. Sinä olit vähän hysteerinen Beverlyn suhteen toissa syksynä, kun Stuart… Duncan nielaisi. -Minä vannon, Betty, että kerroin totuuden. En ole tehnyt mitään, mitä minun pitäisi hävetä tai katua.

-Vai niin! Betty paiskasi tyynyn ja täkin käsistään, jotka alkoivat puutua. -Entä paitasi? Ompelin kauluksen kiinni aamulla, mutta se ei ollut ommeltu enää iltapäivällä. Oliko sinulla joku syy riisua paitasi?

-Oli. Duncan katsoi häntä silmiin. -Olin aamulla etuajassa pankin luona ja aikaa kuluttaakseni piipahdin läheisessä herrainvaatehtimossa. Itse olet sanonut, että minun pitäisi hankkia uusia paitoja! Leikkaukset ovat muuttuneet, myyjä tahtoi että sovitan. Ratkoin ompeleesi sovituskopissa. 

-Uusia paitoja, tuhahti Betty. -Niin todella! Missä sinun uudet paitasi ovat, jos saan kysyä?

Duncan astui lipaston luo ja nosti sen päältä laatikon, jossa oli miesten vaateliikkeen nimi.

-Kaksi kappaletta, hän sanoi. -Kiinteät kaulukset. Minun kaulukseni ovat aina hukassa, kuten tiedät. Haluatko nähdä kuitin?

Betty ojensi kätensä, katsoi kuittia ja tuhahti.

-Ei kellonaikaa, hän sanoi voitonriemuisesti. -Sinä olet voinut hakea nuo kotiin tullessasi!

-Betty, älä ole vainoharhainen! Hyvä tavaton, en minä ole mikään sinun kertomustesi roisto!

-Minusta alkaa tuntua yhä vahvemmin siltä, että olet, Betty tiuskaisi. -Perintötalo ja tallelokero ja kiinteistönvälittäjä ja uusia paitoja — mutta millä sinä selität tämän!

Jo kolmannen kerran hän tempasi sinä päivänä taskustaan huulipunatahraisen nenäliinan, ja tunsi melkein sairaalloista tyytyväisyyttä nähdessään, että Duncan kalpeni. Kas niin!

-Voi Luoja, Duncan mutisi. -Minun piti heittää tuo roskasäiliöön.

-Epäilemättä!

-Betty, se ei ole sitä, miltä se näyttää!

-Väitätkö sinä, ettei tämä ole ihanan rouva Chadsworthin huulipunaa!

Duncan huokasi.

-Ei, en väitä, hän mutisi.

-Väitätkö sitten, että hänen huulipuikkonsa oli sinun taskussasi ja hylsy aukesi ja tahri liinan?

-Betty, minä en koskaan väittäisi mitään noin typerää!

-Kerro sitten totuus!

Duncan työnsi kätensä syvälle housuntaskuihin kuin syyllinen pikkupoika.

-Hyvä on, hän mutisi. -Hyvä on. Hän suuteli minua.

Bettystä tuntui, kuin hänen keuhkonsa olisi ruhjottu kasaan. Siis sittenkin. Paitalaatikko oli jo saanut pienen toivonkipinän heräämään hänen sisällään, mutta nyt nenäliina tukahdutti sen lopullisesti.

-Vain suuteli! Mitään muuta ei tapahtunut! Duncan parahti tuskaisasti, kun Betty ei sanonut mitään. -Hän — minua! Ei toisinpäin!

-Aivan kuin sillä olisi jotakin merkitystä, Betty sopersi.

-Totta kai sillä on merkitystä! Betty, Bev on tavattoman reipasotteinen. Hän oli sitä ennen ja hän on sitä vieläkin. Ja hän on tottunut saamaan haluamansa. Kun me eilen pääsimme Bissetin talolle, hän… No, hän kai kuvitteli, että lähtemällä hänen mukaansa olin osoittanut olevani halukas… vanhojen muisteluun. Täysin varoittamatta hän suuteli minua.

-Ja sinä tietysti työnsit hänet heti luotasi!

-Niin tein. Duncan katsoi Bettyyn vakavasti. -Niin tein. Ja sanoin, että jos hän yrittäisi jotakin sellaista vielä toisen kerran, hän saisi kaupitella talonsa yksinään vaikka toripöydässä. Ja että hän joutaisi hankkia huulipunaa, joka ei sotkisi niin hirvittävästi, koska minun nenäliinani meni pilalle ja se pitäisi heittää pois.

-Kuvitteletko sinä, että minä uskon tuon!

Duncan katsoi häntä silmiin.

-Minulla ei ole muuta toivoa, kuin että sinä uskot minua, hän sanoi yhtäkkiä epätoivoisella äänellä. -Minä voin todistaa käyneeni vaateliikkeessä aamulla — kaivan sen myyjän esiin vaikka kivenkolosta, jos tahdot — ja voin todistaa käyneeni aamulla myös pankissa ja iltapäivällä kiinteistönvälittäjällä. Ellei se riitä sinulle…

-Sinä voit hankkia todistajia kaupungilta, mutta sisältä talosta on vain yksi todistaja — tämä! Betty piteli nenäliinaa kahden sormen välissä, kuin olisi pelännyt saavansa siitä jonkin taudin.

-Minä kerroin sinulle, mitä tapahtui. Ellet sinä usko sitä…

-Uskoisitko sinä, jos minä kertoisin jotakin tuollaista! Suuteli sinua varoittamatta ja sinä torjuit hänet heti, niin varmaankin!

-Uskoisin, Duncan sanoi vakavasti ja katsoi Bettyyn harmailla silmillään. -Uskoisin. Sillä minä luotan sinuun. Minä luotin sinuun jopa silloin, kun ilmaannuit kotiin viime keväänä täydellisenä flapperina illastettuasi Melvillen kanssa!

-Mutta epäilit minua, kun tulit sodasta!

-Hyvä tavaton, Betty, siitä on toistakymmentä vuotta! Minä olin ollut poissa niin kauan, en ollut oma itseni — ja silloinkaan minä en pohjimmiltaan uskonut niitä rumia juoruja…

”Kuuntele häntä”, sanoi pieni ääni Bettyn sydämessä. ”Jos hän haluaisi valehdella, hän olisi keksinyt jotakin uskottavampaa.”

”Typeryyksiä!” sanoi toinen ääni. ”Usko silmiäsi!”

”Silmät voivat käsittää väärin”, sanoi ensimmäinen ääni. ”Jos Duncan olisi uskonut vain silmiään viime kevään Melville-jupakassa…”

”Se on eri asia!” toinen ääni pisti väliin. ”Madeleine on oikeassa. Miehet ovat viettiensä vietävissä. Ei yksikään mies pysty vastustamaan kaunista naista!”

”Jopa Madeleine oli sitä mieltä, ettei se voi olla totta!” parkaisi ensimmäinen ääni.

Huolimatta tästä Bettyn sydämessä käydystä kiivaasta keskustelusta oli huoneessa aivan hiljaista. Duncan ei puhunut mitään, vaan katsoi Bettyyn rukoilevasti. Ja Betty puristi pulloa kädessään tuntien ensimmäistä kertaa elämässään halua kokeilla itse sitä keinoa, jolla Duncan oli aikoinaan hankkinut unohduksen.

-Minä haluan olla sinulle rehellinen, Duncan yhtäkkiä sanoi tuskallisesti, aivan kuin olisi taistellut itsensä kanssa ja tullut lopulta siihen tulokseen, ettei voinut olla enää vaiti. -Minä tunsin kiusausta, Betty.

Betty äännähti, ja tuomitseva ääni hänen sydämessään huusi: ”Kas niin!”

-Minä tunsin kiusausta, Duncan toisti. -En sen tähden, että Beverly viehättäisi minua missään suhteessa — niin pahalta kuin tämä kuulostaakin. Mutta yhden ohikiitävän silmänräpäyksen minä — minä olisin tahtonut olla taas nuori.

-Mitä sinä puhut! Betty puuskahti.

-Minä täytän viisikymmentä tänä kesänä, Bet.

-Miten se mihinkään liittyy!

-Isä ei jaksa enää kauan, ja kun hän on poissa — ja sitten äiti — Betty, sitten ei ole enää ketään minun ja kuoleman välissä!

-Jos sinä koetat nyt herättää minun myötätuntoni itsesi suhteen…

-Betty, yritä ymmärtää! Minä en ole enää nuoruuteni voimissa. Minä tiedän, että keskipäivä on ohitettu. Aurinko paistaa vielä, mutta hetki hetkeltä alempaa.

-Älä runoile minulle!

Duncan puisti tuskastuneena päätään.

-En minä vaadi, että sinä ymmärrät, hän mutisi. -Tai ehkä minä… toivoin sitä.

-Minun pitäisi kai olla kiitollinen, ettet sentään vaihtanut minua nuorempaan!

-Betty, ei kyse ollut mistään sellaisesta. En minä ole niin epätoivoinen! Mutta… äh, en minä tiedä. Kun hän heittäytyi syliini, minä… kai minä olin taas hetken New Yorkissa. Ei, en sillä tavalla, että siellä olisi tapahtunut mitään — Betty, älä näytä tuolta — vaan minä olin taas nuori mies, parhaissa voimissani, koko maailma jalkojeni juuressa, kaikki mahdollisuudet, kaikki tiet avoinna edessäni — kruununprinssi, jonka tarvitsi vain kättään ojentaa, ja — ja mikä minä nyt olen!

”Kuuletko, mitä hän puhuu?” kuiskasi pieni ääni Bettyn sydämessä. ”Sinä ymmärrät häntä. Minä tiedän, että sinä ymmärrät. Sillä olethan sinäkin tuntenut samoin. Ei ole helppoa ikääntyä!”

”Ole vaiti!” tiuskaisi toinen ääni. ”Vain mies voi sortua tuollaiseen lapsellisuuteen. Kuten Davy, joka oli vähällä jättää perheensä päästäkseen seikkailemaan kuin pikkupoika!”

-Mikä sinä sitten nyt olet? Betty kysyi vavahtavalla äänellä.

Duncan naurahti kitkerästi.

-Melkein viisikymmenvuotias kirjakauppias, joka elää kädestä suuhun tämän viheliäisen laman tähden. Valokuvaaja, jonka nimi näkyy halpoihin kehyksiin laitetuissa kuvissa ihmisten piironkien pitsiliinojen päällä ja muutaman maaseudun sanomalehden sivuilla. Kaupunginvaltuutettu, seurakunnan vanhimmiston jäsen, koulun johtokunnan puheenjohtaja, aseveliyhdistyksen puheenjohtaja, raittiusyhdistyksen sihteeri… Porvarillisen kunniallinen ja äärimmäisen ikävä keski-ikäinen mies, joka saa ensi kesänä vastaanottaa lukuisia kukkakoreja ja hopeisia silmälasikoteloita ja kaiverrettuja kynttilänjalkoja merkiksi siitä, että elämä on ohi!

-Sinä olit vähällä päästä raittiusyhdistyksen sihteerin tehtävästä, Betty huomautti ja kohotti pulloa. -Oliko siinä kaikki?

-Minä koetan selittää sinulle niitä tunteita ja ajatuksia, joita minun pääni läpi ehti kiitää sinä silmänräpäyksenä, kun Bev… Duncan puri huultaan. -Jumalan kiitos se oli vain silmänräpäys, se oli vain kiusaus, minä sysäsin sen pois samalla tavalla kuin hänet. Sillä minä muistin myös olevani kahdeksan koko lailla onnistuneen lapsen isä, ja hyvin kauniin ja lahjakkaan naisen puoliso.

-Älä imartele, Betty sanoi kuivasti.

-Ja ennen kaikkea minä muistin, että rakastan sinua enemmän kuin mitään tai ketään koko tässä maailmassa. Että sinun tähtesi minä palasin kuoleman rajalta sekä Amerikasta että saksalaisten linjojen takaa. Sinun takiasi minä olen taistellut vuosia sitä toista, voimakkaampaa vihollista vastaan. Ja — voi Luoja, Betty, minä en käsitä, mikä minuun meni, miten saatoin antaa itseni edes harkita... Anna anteeksi, Betty.

Betty seisoi paikallaan ja kuunteli sydäntään. Siellä oli ensin aivan hiljaista, sitten ääni — se lempeämpi — kuiskasi: ”No! Mene jo! Sinähän haluat, eikö niin?” Toinen ääni, se tuomitsevampi, tuhahti happamasti, mutta ei enää ryhtynyt väittelemään.

Ja niin Betty astui tyyny- ja täkkimytyn yli, varovasti, kuin olisi liikkunut hauraalla jäällä. Hän jäi vähän matkan päähän Duncanista ja katsoi tätä silmiin. Eikä Duncan väistänyt hänen katsettaan.

-Kirkkoherra Morrison sanoo, ettei kiusaus ole synti, Betty sanoi hiljaa.

Duncan ojensi hiukan arastellen molemmat kätensä, ja silmänräpäyksen verran Betty aikoi tarttua niihin, antaa Duncanin suudella itseään, painautua itkemään pois kipuaan tämän paidanrintamusta vasten — paidan, josta puuttui nappi. 

Mutta hän ei sittenkään voinut. Muisto siitä, kuka viimeksi oli heittäytynyt Duncanin syliin ja suudellut tätä, vaikka kuinkakin niin päin, oli hänen päässään liian kirkkaana. Se oli kuin elokuvan kohtaus, palanen värifilmiä, jossa kohtalokkaalla naisella oli ruosteenpunaista huulipunaa. Eikö Betty milloinkaan herättänyt Duncanissa kaipuuta nuoruuteen?

-Sappho, Duncan mutisi onnettomana ja antoi käsiensä vaipua. -Uskothan sinä minua!

-Minä... minä en tiedä, Betty mumisi. -Minä en tiedä. Päivällä olin vähällä jäädä Maryn luo — tai Oageille — ja soittaa Jamielle ja pyytää häntä laittamaan eropaperit vireille! Olisit todella saanut palata kaipaamiisi poikamiespäiviin.

-Älä, Duncan voihkaisi. -Minä vannon…

-Älä nyt vanno enää yhtään mitään. Betty puisti rajusti päätään. -Sinä et lähtenyt perääni.

-En. Olin aivan poissa tolaltani, kun tupsahdit yhtäkkiä ravintolaan ja käyttäydyitte Beverlyn kanssa — no, minä olin melkein varma, että käytte toistenne tukkaan. Siinä mielessä on tietysti parempi, että vain minä jouduin uhriksi. Duncan kosketti vaistomaisesti poskeaan. -Kun katosit raitiotievaunussa, olisin varmaan lähtenyt juosten perääsi, ellei Bev olisi vetänyt minua takaisin sisään ja sanonut, että hankkisin keuhkokuumeen.

-Ja sinä tietysti uskoit häntä heti, Betty sanoi hiukan kirpeästi.

Duncan koetti taas tarttua häneen, mutta Betty astui askeleen taaksepäin, ja mies huokasi alistuneesti. 

-Tietysti, tämä sanoi. -En minä tahtonut saada keuhkokuumetta, koska halusin päästä puhumaan kanssasi!

-Mikset sitten tullut? Me menimme Maryn luo, etkö sinä arvannut?

-Arvasin. Mutta en uskaltanut luottaa siihen, että tahtoisit puhua kanssani, ennen kuin vähän rauhoittuisit. Ja lankosi tuntien arvelin, että hän ei tahdo mitään dramaattisia kohtauksia kotinsa porraskäytävässä. Päätin, että hoidan Beverlyn taloasiat loppuun ja tulen kotiin odottamaan sinua. Kun palasin, äiti mainitsi Mallyn soitosta ja sanoi sinun menevän illaksi Oageille. Silloin olin vähiltä lähteä riehumaan heidän porraskäytäväänsä!

-Mutta et lähtenyt, Betty sanoi vähän haikeasti.

-Ajattelin, että ehkä odottamisesi täällä on minulle sopiva rangaistus. Sillä älä luule, etten tietäisi, miten typerästi olen toiminut. Minä vain — minä vain kuvittelin pääseväni vähemmällä, jos en hiiskuisi sinulle Beverlystä!

-Kun herrat tulevat tiettyyn ikään, he alkavat saada kaikenlaisia ajatuksia, mutisi Betty. -Rouva Wallace sanoi niin. Mitä ajatuksia sinulla oli tästä? Hän nosti taas viskipulloa.

Duncan värähti.

-Ostin sen kotimatkalla, hän sanoi. -Kiristysvälineeksi, sanon sen suoraan. Mutta… hyvin vähän olisi tarvittu, etten…

-Sinä ostit tämän iltapäivällä, ja tämä on yhä avaamaton? Betty sanoi hiljaa. -Oli aikoja, jolloin sinä et olisi pystynyt tuohon, Duncan Fleming.

-En minä tahtonut pystyä nytkään, Duncan sanoi ja vetäytyi yhtäkkiä puolestaan kauemmaksi, kuin Betty tai paremminkin tämän kädessä oleva esine olisivat uhanneet häntä. -Vie se pois. Ole hyvä. Minä vain ajattelin, että ellet sinä tule kotiin tai — tai kuuntele minua — millään ei ole mitään väliä. Vie se pois.

Hänen äänensä oli yhtäkkiä niin tuskainen, että Betty käännähti ja melkein juoksi keittiöön. Hän avasi korkin, kaatoi pullon sisällön viemäriin ja laski perään runsaasti kuumaa vettä, jottei Elsie-täti tuntisi aamulla alkoholin hajua. Sitten hän palasi tyhjän pullon kanssa vierashuoneeseen.

Duncan oli istuutunut nojatuoliin ikkunan luo ja nojasi päätä käsiinsä.

-Saakohan mistään tupakkaa tähän aikaan illasta, hän mutisi.

-Älä höpise, Betty sanoi arkisesti. -Rangaistuksista puheenollen!

Duncan hymähti.

-Minä olen joskus muistellut vähän haikeana sitä aikaa, jolloin kosiskelin sinua ja kaikki oli vasta edessä, hän sanoi. -Nyt muistin taas, että siinä ajassa oli toinenkin puolensa, sillä enhän minä silloin voinut tietää, miten lopulta käy. Eikä näin vanha mies enää kestäisi sellaista jännitystä.

Betty kumartui kätkemään tyhjää pulloa matkalaukkuun hävitettäväksi myöhemmin niin, ettei Duncanin äiti näkisi sitä.

-Ja minä kun aivan ajattelin, että sinä nimenomaan kostit vanhoja kalavelkoja! hän tuhahti. -Itse asiassahan minä taisin luvata sinut rouva Chadsworthille!

-Beverly parka, Duncan sanoi ja puisti päätään. -Älä tuomitse häntä, Sappho. Hänen elämänsä on ehkä näyttänyt täydelliseltä, mutta… No, nyt se ei enää ole sitä edes ulospäin. Toivottavasti talo menee kaupan. Kiinteistönvälittäjä oli toiveikas, vaikka ajat ovatkin mitä ovat.

-Sinä haluat siis jatkuvasti puhua hänestä? Betty kysyi, suoristautui ja toivoi, ettei Duncan kuulisi värähdystä hänen äänessään.

-Ei, en aio. Duncankin nousi ja ojensi toiveikkaasti kätensä. -Tule tänne. Anna minun koskea sinuun.

Mutta Betty väisti jälleen, kumartui ja nosti vuodevaatteet lattialta.

-Minä menen toiseen huoneeseen, hän sanoi hiljaa. -Ainakin täksi yöksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti