sunnuntai 1. marraskuuta 2015

50. Matkalla hautausmaalta

Olohuoneessa oli hämärää ja hiljaista. Kellot oli pysäytetty, peilit peitetty ja verhot vedetty ikkunoiden eteen vanhaan kunnoittavaan tapaan, kun kuoleman enkeli oli käynyt vieraisilla.

Elspeth Fleming istui nojatuolissa ja tuijotti nenäliinaa nyrkissään. Hän oli ollut vaiti aamusta lähtien, siitä pitäen, jolloin oli syöksynyt yöpaitasillaan hysteerisenä vierashuoneeseen huutaen, ettei saanut Johnia hereille. Kun Duncan oli kumartunut isänsä yli ja tämän kylmää poskea kosketettuaan nostanut päätään ja katsonut äitiinsä, tämä oli voihkaissut, aivan hiljaa ja alistuneena. Ja sen jälkeen hän ei ollut sanonut enää mitään.

Betty tuli huoneeseen teekuppi mukanaan. Chrissy purki suruaan riehumalla keittiössä, kuin olisi aikonut järjestää hautajaiset sinä iltapäivänä ja ruokkia puoli kaupunkia.

-Siinä on hunajaa, hän melkein kuiskasi, sillä tuntui jotenkin sopimattomalta puhua ääneen tässä hiljaisessa surun huoneessa. -Se vahvistaa.

Hänen anoppinsa tuijotti teehen.

-John piti sinusta kovasti, hän yhtäkkiä mutisi ensimmäiset sanansa aamun jälkeen. -Hän oli pahoillaan, kun ette tuoneet lapsia.

-Niin minäkin, Betty sanoi vaisusti. -Mutta heitä on niin monta — se olisi ollut rasitukseksi...

-John kuoli joka tapauksessa, Elsie-täti sanoi ja tarttui kuppiin. -Me puhuimme… me puhuimme illalla Walterista. Meidän Walteristamme.

-Niinkö? Betty yhä melkein kuiskasi.

-Tai John puhui. Hän sanoi… että oli ajatellut vauvaa paljon ja että… oli pahoillaan… siitä, miten kaikki meni. Kaikki. Posliini kilahti, kun Elsie-täti nosti kupin vapisevalla kädellään ja maistoi teetä varovasti. -Chrissy hauduttaa aina liian kauan. En ymmärrä, miten Alanin vatsa kestää.

-Minä haudutin sen, Betty sanoi. -Vahva tee tekee hyvää, kun on surua.

-Kaipa sitä ei sitten närästykseltään pysty ajattelemaan muuta, hänen anoppinsa mutisi ja siemaisi uudelleen kupin reunasta.

Betty huokasi helpotuksesta. He olivat jo olleet huolissaan, mutta ilmeisesti Elsie-täti selviäisi tilanteesta paremmin kuin he osasivat odottaa.

Eteisestä kuului Duncanin ääni, kun tämä puhui puhelimessa. Duncan oli ollut puhelimessa koko aamun, siitä pitäen, kun kello oli vihdoin ollut niin paljon, että asioiden ajaminen ja uutisen kertominen oli ollut mahdollista ja sopivaa.

Betty tiesi, miten tärkeää oli, että Duncan jaksoi hoitaa kaiken sen, mihin he muut nyt eivät tuntuneet pystyvän. Mutta siltikin hän vavahti joka kerta, kun kuuli uuden puhelun alkavan. Vaikka hänen järkensä ja sydämensä tiesivät, että ne kaikki liittyivät hautajaisjärjestelyihin, hän ei voinut olla muistelematta edellisaamua — sitä puhelua, jonka jälkeen Duncan oli lähtenyt kaupungille ja…

Olikohan Elsie-täti hädässään ehtinyt huomata, että he olivat hänen tullessaan apua hakemaan nukkuneet — tai ainakin Bettyn tilanteessa valvoneet — eri huoneissa? Tuskin. Toivottavasti ei. Toivottavasti hän oli luullut Bettyn olleen kylpyhuoneessa ja tulleen sieltä paikalle. Hän ei tarvinnut enää lisää surua.

Betty tunsi itsensä kurjaksi. Olipa Duncan käyttäytynyt miten vain, tämän isä oli nyt kuollut. Bettyn olisi pitänyt olla puolisonsa tukena, lohduttaa tätä. Mutta hän ei voinut. Hän ei kyennyt koskemaan Duncaniin. Hän ei ollut edes taputtanut tätä käsivarrelle saati sitten syleillyt. Vähin äänin hän oli vienyt vaatteensa Chrissyn huoneeseen ja pukeutunut siellä, suljetun oven takana, aivan kuin he olisivat olleet kaksi ventovierasta eivätkä vanha aviopari.

Hän ei tiennyt, mitä ajatella tästä kaikesta. Hän tahtoi uskoa Duncania, mutta mielikuva Beverly Chadsworthista tämän sylissä, vaikka silmänräpäyksellisestikin, vaikka torjuttunakin, oli liian kauhea. Hän oli koettanut pakottaa itsensä edes tarttumaan Duncanin käteen ottaakseen osaa tämän suruun, mutta nähnyt silmissään vain ruosteenpunaiset tahrat nenäliinassa ja ollut kuin halvautunut.
 
He kuulivat Duncanin lopettavan puhelun ja menevän keittiöön, ilmeisesti juomaan vettä kaikkien pitkien puhelujen välillä. Rouva Fleming huokasi ja laski teekuppinsa lautaselle.

-Pidä pojasta huolta, hän sanoi hiljaa. -Silloinkin — ja varsinkin silloin — kun hän ei sitä ansaitse.

Betty hämmentyi niin, ettei saanut sanotuksi mitään, vaan tunsi poskiaan alkavan kuumottaa. Miten ohuet seinät näissä kaupunkiasunnoissa oli, olivatko Duncanin vanhemmat kuulleet…

-Minä tiedän, että jokin on hyvin hullusti teidän välillänne, Elsie-täti jatkoi. -Minä näen sen Duncanista, ja minä näen sen sinusta. Ei, en minä kysy mitään! Mutta minä pyydän, että jaksaisit hänen kanssaan. Hän on omapäinen ja vaikea, eikä John koskaan oikein ymmärtänyt häntä. Mutta ei hän ole paha.

-Kukapa meistä olisi virheetön, Betty mutisi.

Elsie-täti niisti nenänsä ja silitti vähän mustan pukunsa helmaa.

-Ehkä Duncanin on nyt helpompi olla, hän sanoi. -John oli aina niin varma mielipiteistään ja innokas niitä tarjoilemaan. Minä koetin sanoa hänelle, että antaisi pojan tehdä kuten tahtoo — ettei hänen kuulu sekaantua — mutta John ei käsittänyt, mitä tarkoitin. Hänhän halusi aina vain hyväntahtoisesti auttaa ja neuvoa ja jakaa kokemuksestaan!

-Duncan on samanlainen, Bettyltä lipsahti. -Stuartin kanssa.

Anoppi huokasi syvään.

-Isien synnit, hän hymähti. -Koeta sinä nyt sitten vuorostasi puhua poikasi puolesta!

-Ehkä minun ei enää tarvitse, Betty sanoi vavahtavalla äänellä. -Ehkä Stuart ei enää…

-Kyllä hän tulee. Varmasti hän tulee. Flemingin miehet kaipaavat joskus vähän kovempaa koulua kuin muut, mutta kyllä hän tulee. Elsie-täti ojensi yhtäkkiä kätensä ja puristi Bettyn kättä. -Ja kun hän tulee, hän on oppinut jotakin. Varmasti. Sillä Flemingin miehet eivät myöskään ole tyhmiä.

Betty ajatteli, mitä Madeleine oli edellisiltana sanonut, ja puristi puolestaan anoppinsa kättä. Yhtäkkiä se tuntui aivan luonnolliselta asialta.

Samassa ovikello soi.

-Osanottotervehdyksiä, sanoi Elsie Fleming, ojensi teekupin Bettylle ja nousi seisomaan ryhdikkäänä ja jollakin tavalla hyvin viehättävänä surupuvussaan. -Oletko ystävällinen ja pyydät Lornaa ottamaan alas huuhdeltaviksi kukkamaljakot ruokailutilan kaapin päältä. Ja muutamia teekuppeja voi kattaa valmiiksi. Mutta ole ystävällinen ja jatka teetä hiukan vedellä. Meidän sukulaisemme ja tuttavamme ovat kaikki vanhoja ja heikkovatsaisia ihmisiä!
 
Tulevina päivinä heillä oli kaikilla puuhaa, ja ovikello soi jatkuvasti, ja väkeä kulki sisään ja ulos. Betty toivoi hartaasti, ettei tässä kaikessa hälinässä kukaan huomannut, miten korostetun huomaavainen Duncan oli häntä kohtaan, ja miten hän vältteli Duncania niin paljon kuin pystyi. Samalla hän oli kiitollinen siitä, ettei joutunut olemaan Duncanin kanssa kahdestaan muuta kuin iltaisin, ja silloin hän saattoi vetäytyä toiseen vierashuoneeseen. Hän ei antanut Duncanin koskettaa itseään vieläkään. Hän pelkäsi edelleen jokaista puhelua.

Hautajaispäivänä helmikuinen viima kierteli hautausmaan vanhojen kivien lomassa ja pöllytti lunta hautaan, joka irvisti mulloksellaan lumen keskellä kuin avoin haava. Betty tuki anoppiaan käsipuolesta ja muisteli sitä syksyä, jolloin oli seissyt täällä samanlaisen haudan ääressä, Duncanin isoäidin haudan.

Silloin oli ollut sota, muutaman päivän päästä he olivat saaneet tiedon Duncanin haavoittumisesta. Stuart, Archie ja Donald olivat olleet pieniä ja Faith aivan vauva… Hän huokasi itsekseen ja värähti, kun ensimmäinen multapaakku kopsahti arkun kanteen.

Pastori kätteli heitä kaikkia ja sanoi jotakin ystävällistä. Hän oli pitänyt kauniin siunauspuheen, mutta ei ehtinyt enää mukaan hotelliin järjestettyyn muistotilaisuuteen. 

Se oli sama hotelli, jossa oli aikoinaan vietetty Chrissyn ja Alanin häät. Bettyn sydämeen koski hänen ajatellessaan, miten nuori aviopari he olivat olleet tuon juhlan aikaan, miten huonokuntoinen Duncan oli ollut keuhkojensa tähden ja miten pahoinvoipa hän Stuartin tähden ja miten he olivat lähteneet häistä jo ennen päivällistä. Ja kuinka onnellisia he sentään sittenkin olivat olleet!

-Joko mennään? Betty kysyi Elsie-tädiltä, mutta tämä puisti päätään.

-Minä tahdon nähdä loppuun asti, hän mutisi.

Betty ja Chrissy vilkaisivat toisiinsa. Ilma oli todella raaka, haudan peittäminen kestäisi väkisinkin jonkin aikaa, vaikka Duncan, Alan ja Malcolm koettivat lapioida multaa ripeästi, ja hautajaisväki alkoi jo valua kohti hautausmaan porttia toivoen pääsevänsä pian sisään mukaviin vuokra-autoihin ja sitten hotelliin lämmittävien maljojen ääreen. 

Mary ja Craig olivat olleet lasten kanssa mukana siunaustilaisuudessa, mutta sanoneet, etteivät tulisi enää hotelliin. Betty oli ennemmin vältellyt sisartaan kuin koettanut päästä tämän puheisiin. Mary olisi tahtonut tietää, mitä kuului, miten hän voi, mutta hän ei tiennyt sitä itsekään.

-Äiti, ei ole oikeastaan enää mitään nähtävää, Chrissy sanoi lempeästi.

-Ole vaiti. Rouva Fleming tuijotti hautaa.

Betty työnsi toisen palelevan kätensä takintaskuun ja koetti vaivihkaa puristella toista nyrkkiin anoppinsa käsivarrella saadakseen veren kiertämään. Vaikka hän olisi tahtonut jo pois kolkolta hautausmaalta, hän ymmärsi kyllä Elsie-tätiä. Hänkin olisi tahtonut ”nähdä loppuun asti”. Miten kauheata oli ollut silloin, kun Duncanin luultiin kaatuneen ja jääneen vihollislinjojen taakse — kun ei ollut mitään, mitä ”nähdä loppuun asti”!

Hän oli saanut Duncanin takaisin silloin. Hänen rukouksensa oli kuultu, hän oli saanut uuden mahdollisuuden, etsikkoajan. Mutta Duncan oli oikeassa. He eivät olleet enää nuoria. Kumpaan hetkeen oli tästä silmänräpäyksestä vuosissa lyhyempi: tulevaisuuteen, jolloin jompikumpi heistä seisoisi tällä tavalla täyttyvän haudan reunalla, vai menneisyyteen, kun hän laskeutui alas Kuusikukkulan rappuja ja isä liitti hänen kätensä Duncanin käteen?

Ei, hyvä tavaton, mitä hän oikein ajatteli! Betty vavahti. 

Kun hauta oli täynnä ja seppeleet oli nostettu kummun päälle, Elsie Fleming veti yhtäkkiä kätensä Bettyn kädestä ja astui eteenpäin. Ennen kuin kukaan ehti estää, hän kipeistä polvistaan huolimatta polvistui likaiseen lumeen hautakiven luona, ojensi kätensä ja hyväili sormillaan osin himmennyttä kaiverrusta, joka muodosti kaksiviikkoisena kuolleen Walter Mackenzie Flemingin nimen. Sitten hän nojasi otsansa kylmään kiveen ja purskahti itkuun.

Ensin kukaan ei liikkunut. Aina hillityn ja rauhallisen Elspeth Flemingin tunteenpurkaus oli niin yllättävä ja hämmentävä, ettei kukaan tiennyt, mitä tehdä. Sitten Malcolm astui lähemmäksi.

-Isoäiti, hän sanoi ja tarttui tätä olkapäistä. -Isoäiti, siinä on kylmä, etkä saa sairastua. Tullaan uudestaan toisena päivänä. Vaikka huomenna, minä voin tuoda sinut, minulla on iltapäivä vapaata. Eikö niin? Nyt ihmiset jo odottavat meitä.

-Nimi — se katoaa — se häviää — kohta ei kukaan enää muista…

-Ei se katoa, sanoi Duncan, joka seuraavana sai toimintakykynsä takaisin. Hän meni äitinsä luo ja auttoi Malcolmia vetämään tämän pystyyn. -Annetaan kultauttaa nimet samalla, kun isän nimi kaiverretaan kiveen, eikö niin? Silloin kenenkään nimi ei katoa, ei isoisän eikä isoäidin, ei isän eikä Walterin.

-Tule nyt, äiti. Chrissy meni hänen luokseen. -Näethän sinä, ettei kukaan ole unohtanut Walteria. Emmekä me unohda isääkään. Tule, mennään, vuokra-auto odottaa. Sinun pitää päästä lämpimään.

-Huomenna? rouva Fleming sanoi anovasti ja katsoi tyttärenpoikaansa, ja Malcolm nyökkäsi vakuuttavasti.

-Minä tulen hakemaan sinua huomenna, hän lupasi. -Heti lounaan jälkeen. Kun vain nyt menet äidin mukaan.

-Sinä palelet, Duncan sanoi Bettylle, kun koko seurue vihdoin lähti kohti hautausmaan porttia. -Minähän sanoin, että laittaisit lapaset.

-Ei kaupungissa käytetä lapasia, Betty mutisi, eikä tarttunut Duncanin ojennettuun käsivarteen, vaan hieroi nahkahansikkaiden peittämiä käsiään. -En olisi arvannut, että äitisi…

Hän värisi.

-Ehkä onkin parempi näyttää tunteensa, niin hyvät kuin pahat, vähän rehellisemmin eläville, Duncan mutisi. -Kuolleet eivät niistä enää välitä.

-Älä sano noin! Minä haluan uskoa, että isäsi on nyt Walter-vauvan luona!

-On tietysti, niin minäkin uskon. Duncan yritti turhaan taas tarttua hänen käteensä. -Mutta näithän sinä, ettei äiti isää tarkoittanutkaan, vaan lasta, jota ei saanut surra melkein puoli vuosisataa sitten.

He kävelivät vaieten portilla odottavan vuokra-auton luo ajatellen kumpikin sitä lasta, joka ei saanut elää edes kahta viikkoa, jota he eivät koskaan saaneet syliinsä edes muutamiksi päiviksi, jolla ei ollut edes hautaa, jonka ääreen polvistua.

Sitten Betty ajatteli kaukana kotona odottavia eläviä lapsia ja mietti, oliko kauhean väärin, kun he eivät olleet järjestäneet näitä paikalle. Jos Donald ja Archie ja Stuart olisivat olleet kantamassa, ei olisi tarvinnut pyytää ketään kaukaisempaa. Mutta Stuartista ei kukaan tiennyt, ja junaliput olivat kalliita, ja pojilla oli kokeita, ja jos kaikki lapset olisivat tulleet, heidän olisi pitänyt mennä hotelliin, ja…

Ja ajatuskin oli ollut mahdoton. Kaikki viime päivinä tapahtunut oli saanut hänet liiaksi tolaltaan, liian tietoiseksi elämän hauraudesta ja epävarmuudesta. Nyt oli lähtenyt John-setä, milloin vuorossa olisi jompikumpi hänen vanhemmistaan? Entä vihkivala, jonka he olivat Duncanin kanssa vaihtaneet Kuusikukkulan salissa melkein neljännesvuosisata aiemmin, miten lujalla pohjalla se oli? 

Koska Betty ei osannut näytellä, hän tiesi, että lapset olisivat huomanneet hänestä jotakin, ainakin Donald ja Grace, jotka olivat niin kovin tarkkasilmäisiä. Niinpä hän oli ottanut tekosyyksi hotellin ja junalippujen kalleuden ja sanonut Duncanille, että oli parempi, jos lapset eivät tulisi.

Autossa istuivat jo rouva Fleming, Chrissy ja Alan sekä nuoret.

-Minä voin jäädä pois, Malcolm sanoi ja työnsi toisen jalkansa takaisin kadulle. -Joudan kävelläkin, niin te mahdutte kyytiin.

-Minä myös! huudahti seurueen siroimpana auton takaosan varaistuimelle tungettu Lorna, joka selvästikin tahtoi edes hetkeksi pois tästä kuolemanhajuisesta ilmapiiristä.

-Ei, Betty sanoi äkkiä. -Me kävelemme mieluummin. Menkää te vain. Elsie-tätiä odotetaan jo.

-Oletko sinä varma? Duncan sanoi. -Sinun on kylmä. Jos Mac ja minä kävelemme ja…

-Ei, minä haluan kävellä, Betty sanoi päättäväisesti. -Menkää jo, olette muutenkin myöhässä!

He jäivät katsomaan auton perään, kun se kiihdytti lumista katua pitkin tuoden mieleen kiiltävän koppakuoriaisen puutarhapöydän valkoisella liinalla.

-Sinun olisi pitänyt mennä autossa, Duncan sanoi moittivasti. -Tulet vielä sairaaksi. Etkö sinä — etkö sinä tohtinut antaa minun kävellä yksin?

-Minä uskon, että sisarenpoikasi olisi pitänyt sinut kyllä aisoissa, Betty sanoi kuivasti.

-Sappho, minä niin hartaasti toivon, ettet sinä…

-Anteeksi. Betty puisteli itseään sekä ruumiillisen että viime päivinä tuntemansa henkisen vilun tähden. -Mutta jos minun pitää ymmärtää sinun kaipuusi kadotettuun nuoruuteen, ehkä sinäkin voisit ymmärtää minun kaipuuni aikaan, jolloin mieleenikään ei tullut, että sinulla olisi minkäänlaisia… kiusauksia.

-Sappho, Duncan sanoi rukoilevasti.

-Mennään nyt. Betty ei edelleenkään ollut näkevinään Duncanin ojennettua käsivartta. 

He kävelivät pitkän matkaa vaieten. Betty aavisti, että Duncan katseli häntä, aivan kuin oli aavistanut kauan sitten nuoruudessa heidän pitkillä kävelyillään. Mutta jos hän oli tuolloin lähinnä kiusaantunut ja harmistunut Duncanin huomionosoituksista, nyt tuo vaivihkainen katse tuntui yhtäkkiä jollakin tavalla värisyttävältä, aivan kuten sinä iltana, jolloin Duncan oli valokuvannut häntä flapperin asussaan. Duncan oli sanonut kaivanneensa niihin vuosiin, jolloin kosiskeli Bettyä — ja äkkiä Betty tajusi tavallaan myös kaivanneensa niitä aikoja, sitä huomiota, sitä ihailua, sitä kilpailua, jota hänestä käytiin.

-Isä piti sinusta, Duncan yhtäkkiä sanoi. -Hän antoi ymmärtää, että ainoa onnistunut teko elämässäni on se, että sain sinut vaimokseni.

-Minä tiedän hyvin, mitä sinä yleensä ajattelet isäsi mielipiteistä.

-Sappho!

-Anteeksi, Betty sanoi taas katuvana, -ei minun pitäisi olla sinulle ilkeä isäsi hautajaispäivänä!

-Jos sinä todella jatkat minun epäilemistäni… Sappho, ei ole mitään epäilemistä! Etkö sinä sittenkään usko sitä?

-Minä tahtoisin uskoa, Betty sanoi vakavasti. -Minä tahtoisin luottaa sinuun, Duncan! Mutta sinun pitää ymmärtää, että se, mitä tapahtui — se yksi kauhistuttava päivä — se viilsi liian syvältä, jotta haava heti umpeutuisi, vaikkei tulehdusta tullutkaan. Minä pelästyin niin hirvittävästi, minun päähäni tuli sellaisia ajatuksia, sellaisia epäilyksiä, että… että kestää vähän aikaa, ennen kuin tokenen.

Duncan huokasi.

-Jos minä olisin sanonut heti, että se on Beverly — ja miksi lähden hänen mukaansa — olisiko se ollut parempi?

-En tiedä. En todellakaan tiedä. Luultavasti ei. Parasta olisi ollut, ellet olisi koskaan enää tavannut häntä!

-Sappho, hän sentään otti Stuartin kotiinsa.

-Nyt en voi olla miettimättä, tapahtuiko se sen tähden, että hän tahtoi vaihtaa nuorempaan — ja kun hän ei aikanaan saanut sinua…

-Oletko sinä hullu?

-Ehkä minä olen. Betty puri huultaan. -Olen aina pitänyt mustasukkaisia naisia säälittävinä, ja nyt itse… Mistä minä tiedän, mitä sinä olet tehnyt minun selkäni takana kaikki nämä vuodet!

-Sappho. Duncan pysähtyi. -Minä en tahdo, että sinä kidutat itseäsi aaveilla, jollakin sellaisella, jota ei ole eikä koskaan tule. Mutta en minä voi toisaalta olla tuntematta suurta nöyryyttä ja kiitollisuutta, jos sinä todellakin välität minusta noin paljon.

-Tietysti minä välitän! Betty puuskahti ja pysähtyi hänkin. -Minä rakastan sinua, Duncan Fleming, halusit sinä sitä tai et!

-Ei ole sellaista vaihtoehtoa, ettenkö minä haluaisi sitä, Duncan sanoi hiljaa.

Ja ennen kuin Betty ehti tajuta mitä tapahtui ja väistää tai torjua Duncanin, tämä oli vetänyt hänet syliinsä ja suuteli häntä. Betty koetti rimpuilla irti, sillä ajatus ruosteenpunaisesta huulipunasta tuntui avaavan luukun hänen jalkojensa alla, kuten joitakin päiviä aiemmin Flemingien keittiössä. Mutta Duncan ei laskenut, vaan piti häntä tiukasti päällystakkiaan vasten. Ja jokin hänen suudelmassaan ei vain nostanut Bettyä tukevalle pohjalle, vaan heitti hänen riepotellun sieluparkansa toiseen aikaan ja paikkaan, kauas yli kuluneiden arkisten vuosien.

Edinburghin yöjuna lähdössä Fort Williamin asemalta kaukaisena tapaninpäivän iltana, ensimmäisen luokan makuuhytti, he molemmat vielä päällysvaatteissa rekimatkan jälkeen, ja Duncan puristamassa häntä päällystakkiaan vasten ja suutelemassa häntä samalla kertaa arasti ja omistavasti, kun ylen kohtelias ja palvelualtis junapalvelija oli vihdoin ymmärtänyt sulkea oven takanaan ja he saivat ensimmäisen kerran olla kahdestaan vastavihittynä avioparina. 

Mistä ihmeestä se muisto nyt putkahti hänen mieleensä!

-Duncan, hyvä tavaton… Betty vilkaisi ympärilleen, mutta ei vetäytynyt enää kauemmaksi. -Keskellä kaupunkia ja hautajaisvaatteissa!

-En minä usko, että isä pahastuu, Duncan mutisi ja suuteli häntä uudelleen, pidempään. 

Ja yhtäkkiä ruosteenpunaista väriä ei ollut enää missään, vaan Bettyn mielen kaleidoskoopissa pyöri makuuhytin mahonginruskea sisustus ja punaisia ja kultaisia vauvankiharoita ja sininen järvi valkoiseksi rapatun talon edustalla ja valokuvien seepiansävy ja khaki erään luutnantin asetakissa ja koivujen viherrys ja... ja harmaat silmät, jotka katsoivat häntä, vain häntä!

Kesken kaiken Bettylle tuli epämiellyttävä tunne siitä, että heitä todellakin katsottiin, paremminkin tuijotettiin. Sen ei tosin pitänyt olla mitenkään hämmästyttävää, sillä keski-ikäinen, selvästikin hautajaisista tulossa oleva pariskunta, joka ohikulkijoista välittämättä suuteli intohimoisesti keskellä jalkakäytävää, herätti varmasti huomiota jopa Edinburghin kokoisessa kaupungissa. 

Varmuudeksi Betty kuitenkin vetäytyi Duncanin sylistä ja vilkaisi ympärilleen — ja katsoi suoraan Beverly Chadsworthin taitavasti rajattuihin silmiin.

-Anteeksi, rouva Chadsworth sanoi äänellä, jonka värähdystä tuskin huomasi. -En tahtonut olla häiriöksi.

-Bev, Duncanin ääni oli levollinen, aivan kuin häntä ei olisi yllätetty mitenkään kiusallisesta tilanteesta. Hän ei irrottanut käsivarttaan Bettyn ympäriltä. -Mitä kuuluu?

-Talolla on ollut pari katsojaa. Kiinteistönvälittäjä on toiveikas. Beverly kohautti olkapäitään.

-Sehän on hienoa.

-Mutta onko… hän viittasi surunauhaan Duncanin päällystakin hihan ympärillä.

-Isäni haudattiin tänään.

-Oh!

Yhden silmänräpäyksen Betty ehti ajatella, että rouva Chadsworth toistaisi sen tempun, josta todistava nenäliina oli hävitetty kaikessa hiljaisuudessa — jos ei sentään suudellen Duncania, niin ainakin syleillen. Mutta ilmeisesti tämä viime hetkessä tajusi, ettei sellainen ollut aivan sopivaa tässä tilanteessa useammastakaan syystä, ja lopulta vain ojensi kätensä.

-Otan osaa!

-Kiitos. Duncan nyökkäsi ja puristi tarjottua kättä pitäen toista käsivarttaan yhä Bettyn ympärillä.

-Otan osaa, rouva Fleming, rouva Chadsworth jatkoi. Bettyä hän ei sentään pyrkinyt kättelemään, ja siitä tämä oli iloinen.

-Kiitos, Betty sanoi tyynesti. -Onnea talon kanssa. Tämä on kaikille vaikeaa aikaa, varsinkin kun siitä pitää selvitä yksin.

-Totta, rouva Chadsworth sanoi puoliksi itsekseen.

Betty puri huultaan ja veti syvään henkeä.  

-Olen pahoillani siitä taannoisesta — ravintolassa, hän sanoi. -En käyttäytynyt hyvin.

-No, jos ei koe itseään kyllin viehättäväksi, jotta pystyisi pitämään miehensä… Beverly Chadsworth kohautti olkapäitään paljonpuhuvasti.

Ennen kuin Betty, joka ei todellakaan ollut odottanut tällaista vastausta sovinnoneleeseensä, ehti kivahtaa mitään, mitä olisi katunut, Duncan sanoi, aivan kuin ei olisi edes kuullut rouva Chadsworthin sanoja:

-Kaikkea hyvää, Bev. Toivottavasti saat talon myydyksi ja matkarahat kotiin. Meidän pitää mennä, en tahdo, että Betty vilustuu.

Hän nyökkäsi, kuten satunnaiselle tuttavalle nyökätään, ja kääntyi pitäen yhä toista kättään Bettyn ympärillä heidän kävellessään eteenpäin, aivan kuin silloin, kun oli palannut sotavankeudesta.

Mutta kadunkulmassa Betty käänsi vähän päätään.

Rouva Chadsworth seisoi yhä siinä, mihin oli jäänyt, ja katsoi heidän jälkeensä. Ja Betty tunsi yhtäkkiä sydämessään kipeää sääliä.

-Hän mahtaa olla yksinäinen, hän mutisi.

-Kuka? kysyi Duncan, jonka ajatukset selvästi olivat jo muualla.

-Rouva Chadsworth.

-Kyllä hän selviää. Ehkä sinun pitäisi esitellä hänet Robert Melvillelle.

-Duncan!

-Sinulle on vaikea olla mieliksi, Duncan sanoi moittivasti. -Kun koetan auttaa häntä, sinä uhkaat avioerolla. Kun vinoilen hänestä, saan nuhteita.

-Ei sinun tarvitse sentään olla raaka!

-Kyllä hän selviää, Duncan toisti. -En tiedä, tuleeko hän onnelliseksi — onko hän koskaan ollutkaan onnellinen — osaako hän edes olla onnellinen — mutta hän selviää.

-Ehkä hän olisi ollut onnellinen sinun kanssasi, Betty sanoi tunnustellen.

-Älä yritä puhuttaa minua pussiin, Duncan sanoi. -Sillä minä viis veisaan hänen onnestaan. Minua kiinnostaa vain omani. Ja sinun. Hän puristi vähän Bettyn olkapäätä.

-Laske irti, Betty sanoi lempeästi. -Olemme kohta perillä, eikä hautajaisväki katso tällaista hyvällä — ”lääppimistä”, kuten lapset sanoisivat!

Duncan totteli, ja he astuivat soveliaan huomaamattomasti sisään hotellin lämpöön ja hillittyyn puheensorinaan.

2 kommenttia: