maanantai 2. marraskuuta 2015

51. Mielikuvia ja valokuvia

-Mihin sinä olet menossa, Grace?

Grace, joka oli ollut livahtamassa eteisen halki ulko-ovelle, pysähtyi huoahtaen.

-Ulos vain, isoäiti, hän sanoi ja palasi olohuoneen kynnykselle. Edinburghin isoäiti ei pitänyt siitä, että ”tässä talossa ihmiset huutelevat toisilleen huoneesta toiseen kuin mitkäkin markkinoiden helppoheikit”.

-Niin, sen minä ymmärrän. Mutta minne ja kenen kanssa?

-Me menemme Gordonin kanssa katsomaan, onko ryöväriluolalla vielä lunta, kun on ollut näin lämmintä.

Isoäiti kohotti kulmakarvojaan.

-Betty, hän sanoi, -sinä tietysti kasvatat lapsesi kuten haluat, mutta minun mielestäni Gracen ikäisellä tytöllä pitäisi olla jo parempaa tekemistä kuin juoksennella poikien kanssa pitkin nummia!

-Kyllä, me kasvatamme lapsemme kuten haluamme, äiti sanoi rauhallisesti. -Ja meidän mielestämme on hyvin terveellistä, että Grace läksynsä luettuaan pääsee ulos raikkaaseen kevätiltaan. Älä kastele jalkojasi ja tule takaisin illalliselle, Gracie.

-Kyllä, äiti! Grace käännähti, sieppasi takkinsa ja juoksi ulos ovesta, ennen kuin isoäiti ehtisi sanoa enää mitään muuta.

Gordon odotti häntä rantatiellä.

-Missä sinä viivyit? hän kysyi.

-Isoäiti ei ymmärtänyt, että lähden ulos. Grace napitti takkiaan. -Hänen mielestään on kauhean omituista, kun äiti antaa meidän kulkea vapaasti. Kyseliköhän hän isänkin kulkemisista tuolla tavalla silloin, kun isä oli meidän ikäisemme!

-Vanhat ihmiset ovat kauhean uteliaita, Gordon myönsi.

-Eivät kaikki, muistutti Grace. -Ei Glen Longin isoäiti ainakaan ole! Mutta Edinburghin isoäiti onkin kaupungista.

-Minkä tähden hän ylipäätään on teillä?

-En minä oikein tiedä, Grace sanoi miettiväisesti heidän kävellessään rantatietä eteenpäin. -He ovat käyneet meillä isoisän kanssa vain kerran tai pari, niin että minä muistan, emmekä mekään ole kovin usein käyneet Edinburghissa. Minusta vähän tuntuu, että äiti hiukan pelkää isoäitiä.

-Ei uskoisi, että sinun äitisi pelkää ketään, Gordon mutisi puoleksi itsekseen, eikä ilmeisesti aivan hyvissä ajatuksissa.

-Minä kuulin äidin sanovan rouva Wallacelle, että ”Duncan on yhtäkkiä muistanut esikoisuutensa”, ja hän sanoi sen vähän happamasti, mutta en minä oikein tiedä, mitä hän sillä tarkoitti, Grace uskoutui. -Sillä kun Walter kysyi äidiltä, miksi isoäiti asuu meillä — tämä tapahtui sen jälkeen, kun isoäiti oli sanonut äidille, että jos Walter lukisi läksyjään yhtä innokkaasti kuin harjoittelee shakkia, hänellä ei ehkä olisi vaaraa jäädä luokalle — äiti sanoi, ettei isoäitiä tietystikään voinut jättää yksin sen jälkeen, kun isoisä kuoli, ja ettei Chrissy-tädin luona ollut hänelle tilaa, ja että meidän pitää olla ymmärtäväisiä.

-Kauanko hän on teillä? kysyi Gordon.

-En minä tiedä sitäkään. Eikä äiti ollut itse yhtään ymmärtäväinen, kun hän sanoi takahuoneessa isälle, että seuraavalla kerralla toivoo keskusteltavan asiasta, ennen kuin meille otetaan ketään asumaan. Isä kysyi, olisiko hänen pitänyt livistää tästäkin vastuusta, ja äiti sanoi, ettei isä ole tähänkään asti mistään livistänyt, mutta että hän tahtoisi olla kotonaan kuin kotonaan eikä kuten vieraisilla koko ajan.

-Minä kuulin eilen äidin sanovan isälle, että sinun isäsi on tullut vanhemmuuttaan pehmeäksi, kun hän sulki kaupan viikoksi tuosta vain ja sitten toi isoäitisi tänne, vaikka tietää, ettei äitisi pidä siitä, Gordon kieli. -Ja että tällä menolla kauppa menee vararikkoon, ja että luulisi teidän lapsimäärällänne huoneille olevan muutakin käyttöä.

-Ei meidän kauppamme mene vararikkoon! tiuskaisi Grace. -Isä on siihen liian viisas ja taitava, ja sinun äitisi on eri halju!

-Väitätkö sinä sitten, ettei teillä olisi muka ahdasta?

-Vähemmän meitä nyt on kuin silloin, kun isot pojat olivat kotona! Emmekä me ole niin hemmoteltuja, että jokainen tahtoisimme oman huoneen, kuten eräät. Sillä toiset eivät ottaisi ketään luokseen asumaan, vaikka heillä olisi kuinka suuri talo tahansa!

-Ei äidin tarvitse ottaakaan ketään meille! Gordon ilmoitti. -Jos minulla olisi isoäiti, hän selviäisi kyllä ilman armopalojakin.

-Sinä olet vain kade, kun sinulla ei ole isoäitiä! Grace nakkeli punaisia palmikoitaan. -Minulla on kaksi!

-Ja toisesta sinä valitat koko ajan.

-Minä saan kyllä valittaa isoäidistäni niin paljon kuin tahdon, Gordon MacDonald! Mutta uskaltakoon sinun äitisi tulla moittimaan minun isääni!

Gordon ei ollut kuulevinaan.

-Äiti sanoi isälle, että Edinburghissa on täytynyt tapahtua jotakin, hän jatkoi.

-Tietysti siellä tapahtuikin, isoisä kuoli!

-Äh, ei hän sitä tarkoittanut! Hän sanoi, että sinun isäsi ja äitisi ovat olleet tavallistakin oudompia sen jälkeen kun tulivat kotiin, ja että hän kyllä puristaa äidistäsi sen ulos, oli se mitä tahansa.

Grace nauroi yhtäkkiä.

-Jos äiti ja isä ovat sinun äitisi mielestä outoja, he saisivat minun puolestani olla vieläkin oudompia! hän virnisti. -Äiti on ollut aivan kauhean iloinen melkein koko ajan, vaikka isoäiti onkin meillä, ja isä suutelee ja halailee äitiä joka välissä, kun isoäiti ei näe ja hän luulee, ettemme mekään näe. He ovat kuin — kuin Axelin isä ja Anne-täti!

Gordon tuhahti.

-Siinä iässä! hän sanoi kuin paheksuva vanha herra. -Sitä paitsi kyllä minunkin isäni suutelee äitiä aina joskus.

-No sittenhän kaikki on hyvin, Grace tokaisi hilpeästi. -Tule, juostaan!

Ja he juoksivat kadun yli ja kaupungin halki ja ulos nummelle, ja he juoksivat vielä sittenkin, kun rinne alkoi jyrkentyä ja heidän piti ottaa kiinni piikkipensaan oksista, jotta olisivat päässeet eteenpäin.

Kevätilta oli kuulas ja taivas kuin lasia, ja he tunsivat itsensä yhtäkkiä niin hurjiksi, että olivat valmiit mihin tahansa, ja niin onnellisiksi, että koko maailma tuntui kirkastuvan siitä.

Ryöväriluolan syvyyksissä näkyi vielä lunta, ja sen sisältä uhoi kylmyyttä, josta saattoi tuntea aavistuksen joskus keskikesälläkin. Grace värisi miettiessään, oliko luolan sokkeloissa tosiaankin joskus asunut ryöväreitä, ja millaista olisi elää siellä talvella. Nyt se ei ainakaan houkutellut heitä, vaan Gordon kiskoi itsensä turvemättäistä kiinni pitäen ylös luolan katolle ja ojensi kätensä auttaakseen Gracea.

Vähän ajan kuluttua he istuivat mättäillä, jotka aurinko oli kuivattanut. Grace antoi katseensa vaeltaa yli sinipunervien vuorijonojen ja pehmeiden laaksojen ja kimaltavien vesien, ja huokasi syvään.

Tällaisina hetkinä hän ei voinut olla tuntematta syvää sääliä kaikkia niitä kohtaan, joiden piti asua jossakin muualla kuin Ylämaalla. Ajatella, että Ranald ja Isla ja Mac ja Lorna joutuivat asumaan Edinburghissa — ja Meggie perheineen ja Geordie ja Joe Glasgow’ssa — ja Mary ja Benjamin ja Anneliese ja Daniel-vauva Berliinissä — ja Clyde ja Glenn ja Matt ja Alison kuumassa, kosteassa Intian viidakossa! Tietysti hän sääli myös Rozia, Alania, Charleytä, Nediä, Ellietä ja Rodia, jotka joutuivat hekin olemaan pitkiä aikoja poissa kotoa, mutta nämä sentään pääsivät aina lomilla ihmisten ilmoille.

-Etkö sinä piirrä enää ollenkaan? Gordon kysyi yhtäkkiä.

-Minäkö? Grace havahtui ajatuksistaan. -Tietysti.

-Ei sinulla ole nytkään kyniä mukanasi. Gordon kuulosti melkein moittivalta.

-En minä muistanut, Grace mutisi.

Tosiasiassa hän oli kyllä harkinnut kynien ja piirustuslehtiön mukaan ottamista. Mutta viimeisen vuoden aikana, aina siitä kummallisesta hetkestä alkaen, jolloin hän oli piirtänyt Gordonista sen oudon kuvan juuri tuossa ryöväriluolan suulla, hän oli ujostellut piirtää tämän nähden. Ja lisäksi hänestä oli talvella ollut niin mukavaa piirtää sillä tavalla, että Axel katseli ja kommentoi, eikä Gordon osannut kommentoida samoin. Mutta sitä hän ei tietystikään tälle sanoisi.

-Isä sanoo, että sinun pitäisi päästä piirustuskouluun, Gordon jatkoi salakuuntelujensa paljastamista. -Mutta äiti sanoo, että on tuhlausta, jos sinä et mene naimisiin.

-Mitä tuhlausta se olisi, Grace naurahti. -Sitä paitsi nykypäivänä voi tehdä työtä, vaikka on naimisissa. Mally-tätikin, äidin ystävätär…

-No hänestä nyt ei kannata puhua, Gordon tuhahti. -Minä en ainakaan sallisi sellaista.

-Millaista?

-Että minun vaimoni huitelisi ties missä päivät pitkät. Miehen kuuluu olla perheen elättäjä, ja vaimon on kaunistettava kotia.

Grace purskahti sydämelliseen nauruun.

-Sinä olet eri hoopo tänään, hän tyrski. -Mitä vuosisataa sinä oikein elät? Osaatko sinä kuvitella minut ”kaunistamassa” jonkun kotia?

-Oikein hyvin, Gordon vakuutti.

Jokin hänen äänessään sai Gracen naurun tyrehtymään ja tytön hypähtämään pystyyn mättäältään.

-Kumpi ensin muuntajalla! hän huudahti ja säntäsi juoksuun pitkin rinnettä.

Gordon oli vahva juoksija, mutta Grace oli nopea, ja hän tiesi, että tälläkin kerralla ehtisi muuntajalle ensimmäisenä. Näin olisi tapahtunut, ellei hän olisi astunut huolimattomasti kanervamättään päälle — jalka luiskahti alta, ja yhden kauhean hetken Grace ehti ajatella sitä rusahdusta, joka Anne-tädin jalasta oli kuulunut kesällä, ennen kuin hän mätkähti kyljelleen kanervikkoon.

-Sattuiko sinuun? Gordon putosi hengästyneenä polvilleen hänen viereensä.

-E-en minä tiedä, Grace mumisi vähän pöllämystyneenä. -Ei kai.

-Se näytti pahalta!

-Ei minun käynyt kuinkaan. Grace tunnusteli jalkojaan ja käsivarsiaan. -Kaikki on ehjää. Pelästyin vain. En tajunnut, että kanervikko on liukas.

-Siinäpä opit, ettet enää yritä minulta karkuun, Gordon sanoi, nousi ja ojensi kätensä auttaakseen Gracen ylös.

Taas hänen äänensävyssään oli jotakin, joka sai Gracen vilkaisemaan toveriinsa. Sitten hän kuitenkin antoi kiskoa itsensä pystyyn, ravisteli multaa ja varpuja hameenhelmastaan ja totesi huokaisten, että toinen sukanpolvi oli rikki — hän inhosi sukkien parsimista, varsinkin polvesta, jossa jäljen piti olla sievää ja huomaamatonta. Sitä paitsi hän arvasi, mitä isoäiti sanoisi.

Hän arvasi aivan oikein.

-Kas niin, isoäiti huudahti, kun Grace ilmaantui kotiin hiukan ennen illallisaikaa. -Tyttöhän on sen näköinen kuin olisi tapellut! Mutta onko se ihme, kun Betty antaa hänen juosta ympäriinsä kuin mikäkin villi-ihminen.

-Grace on paljon siistimpi silloin, kun hän on tapellut, Moira ilmoitti reippaasti.

-Grace ei tappele, äiti sanoi moittivasti. -Tule tänne, lapsi kulta. Mitä sinulle on tapahtunut?

-Minä juoksin kilpaa Gordonin kanssa ja liukastuin, Grace mutisi. He olivat koettaneet siistiä hänen takkiaan ja hameenhelmaansa bensiiniaseman vesipumpun luona, mutta aiheuttaneet lähinnä lisää vahinkoa.

-Juoksit kilpaa? isoäiti puuskahti. -Sinähän olet jo neljäntoista!

-Kun minä olin neljäntoista, juoksin usein kilpaa, isä huomautti sanomalehtensä takaa.

Grace hillitsi tirskahduksensa ja näki, että äiti katsoi isään ja tämän huulet värisivät. Yhtäkkiä Grace muisti Gordonin toistamat puheet hänen vanhempiensa ”outoudesta”. Ja taas hän ajatteli, että hyvin mielellään katseli näitä ”outoina”, jos se oli tällaista, sillä äidin silmät olivat kirkkaat ja isä vilkaisi tähän tavalla, jota Grace ei osannut eritellä, mutta joka sai äidin vähän punastumaan. Isoäiti sensijaan tuhahti.

-Menepä vaihtamaan jotakin siistimpää yllesi, Grace kulta, äiti sitten sanoi koettaen selvästi rakentaa rauhaa. -Ja laita leninkisi likoon, jotta rouva Wallace parka saa aamulla koettaa tehdä sille jotakin. Sukkasi saat parsia itse. Ei, älä vain koeta pestä takkia — anna maan kuivua, niin sen voi harjata pois.

Grace totteli ja palasi yläkerrasta parahiksi kattamaan illallispöytää.

-Veitkö sinä minun kirjekuoreni postiin, Faith, äiti kysyi, kun he istuutuivat pöytään.

-Vein kyllä, Faith vastasi ja leikkasi itselleen lihapiirasta hyvin keskittyneesti.

Grace vilkaisi sisareensa. Toisin kuin oli talvella uhonnut, tämä hoiti nykyään mieluusti perheen postiasioita. Ilmeisesti uusi postinhoitaja oli parantanut käytöstään, muutenhan asia ei ollut selitettävissä.

Selitystä hän kuitenkin sisareltaan pyysi myöhemmin yläkerrassa, kun Moira viipyi vielä alhaalla kylpyhuoneessa.

-Oh, hän on aika miellyttävä, kun hänet oppii tuntemaan, Faith sanoi ja hymyili vähän. -Farlane on hänen nimensä. Dugald Farlane.

Grace istui jalat ristissä vuoteella ja nojasi leukaansa kämmeneen otsa rypyssä.

-Mutta hän oli kovin röyhkeä…

-Oi, en minä nyt tiedä niinkään — hän on vain sellainen velikulta. Faith sukelsi yöpaitaansa. -Kuulinko minä oikein, aikoiko isoäiti kirjoittaa kirjeitä tänä iltana?

-Kuulit, mutta isä antaa ne tietysti postinkantajalle liikkeessä aamulla, Grace sanoi vähän vahingoniloisesti. -Et sinä isoäidin avulla postiin pääse!

-Mitä sinä höpiset! Faith ravisteli lyhyitä kullanvärisiä kiharoitaan, jotka olivat menneet epäjärjestykseen, ja hänen poskensa punersivat.

-Sitä vain, että Anne-tädin aikana sinä koetit aina saada jonkun muun juoksemaan postiasioilla.

-No, ehkä minä olen aikuistunut. On hauska olla avuksi. Faith sujahti peittonsa alle ja loi Graceen varoittavan katseen, sillä Moira tömisteli sisään huoneeseen.

Sinä iltana uni vältteli Gracea. Hän kuuli Moiran tuhisevan vuoteessaan, ja hän arveli myös Faithin nukahtaneen. Talo hiljeni. Poikien huoneesta ei kuulunut enää Walterin kiihkeää kimitystä tämän väittäessä jossakin asiassa vastaan Evanille, äiti oli käynyt suutelemassa heitä kaikkia ja kysynyt, olivatko he lukeneet rukouksensa, isoäidin ääni oli kuulunut portaikosta ja isä oli vastannut hänelle, sitten oli loksahtanut vanhempien makuuhuoneen ovi. Ulkona kevätyön pimeys tuuditteli maailmaa.

Tuskastuneena Grace nousi istumaan ja työnsi jalkansa lattialle. Hän kävisi juomassa vähän, jospa se auttaisi.

Ylähalli oli pimeä, vain vierashuoneen ovi oli raollaan ja sieltä näkyi valoa. Vaistomaisesti Grace hidasti askeleitaan. Oliko isoäidillä kaikki hyvin?

-Kuka siellä? kuului isoäidin ääni.

-Minä vain, Grace vastasi hiljaa.

-Gracie? Kultaseni, täyttäisitkö vesikarahvini? En muistanut pyytää äidiltäsi, ja nuo portaat käyvät minun polvilleni.

-Kyllä minä täytän! Grace pujahti sisään ja otti vastaan painavan karahvin, jonka äiti ja isä olivat aikoinaan saaneet häälahjaksi. Voi, kunpa Lancelot ei nyt hyppäisi häntä vasten tai Emma Wood syöksähtäisi hänen jalkojensa edestä niin, että hän pudottaisi ja rikkoisi tuon kauniin esineen!

Mutta Lancelot nukkui syvässä unessa tutulla paikallaan eteisessä, käytännössä kuurona ja täysin tietämättömänä, vaikka kokonainen varkaiden armeija olisi marssinut sisälle. Emma Wood nosti päätään olohuoneen lepotuolista, jossa sen oli ehdottoman kiellettyä viettää yönsä, mutta huomatessaan, ettei Grace mennyt ruokakomerolle, se painoi nenänsä uudelleen käpäliin ja sulki silmänsä.

Grace huuhteli karahvin ja täytti sen raikkaalla vedellä. Sitten hän joi itse ja seisoi hetken katselemassa ulos ikkunasta.

Pimeys oli erilaista kuin talvella, tässä oli mukana outo ja ihmeellinen valon kajastus, lupaus elämästä. Jokin värisytti Gracen sydäntä, jokin ajatus, jota hän ei oikein osannut muotoilla edes itselleen. Tohtorilasta pilkotti vielä valoa, kuten usein hyvinkin myöhään, kun Fergus-setä teki jotakin tutkimusta. Valvoisikohan Gordonkin tuolla tavalla kirjojen ääressä sitten, kun olisi lääkäri?

-Kiitos, Grace kulta, isoäiti sanoi, kun Grace vei hänelle täyden karahvin. -Olipa onni, että olit liikkeellä.

-Mitä sinä teet, isoäiti? Grace kysyi ujosti. Hän näki, että pöydällä kynätelinettä vasten oli nojallaan pari kirjekuorta — ne isä antaisi tosiaankin helposti herra Chisholmille käteen, Faith-parka haaveili turhaan uudesta postimatkasta! — mutta vuoteella oli levällään paksuja kirjoja.

-Rupesin katselemaan valokuvia, isoäiti sanoi ja pinosi kirjat. -Otin albumit kotoa mukaan, sillä ajattelin, että niistä on seuraa. Kun ihminen tulee kyllin vanhaksi, hän löytää tuttuja parhaiten hautausmaalta ja valokuva-albumeista. Älä nyt näytä noin kauhistuneelta, tyttö! Sinä ymmärrät sen sitten, kun omia ikätovereitasi ei enää ole paljonkaan elossa.

Yhtäkkiä Grace mietti, miten yksinäiseksi isoäidin täytyi tuntea itsensä heidän luonaan ilman isoisää. Äiti ehkä koki, että joutui olemaan kotonaan kuin vierailulla, mutta isoäiti parka oli vierailulla!

-Saanko minä katsoa? hän kysyi ja osoitti paksua albumia.

-Tahtoisitko? isoäiti kysyi ilahtuneena. -Ne ovat aika vanhoja.

-Voi, minä rakastan valokuvia! Ei mikään ole jännittävämpää!

-Valokuvaajan tytär, isoäiti mutisi, mutta näytti tyytyväiseltä. -Sinähän olet paljasjaloin, tyttö.

-Ei minua palele!

-Tulehan tänne. Isoäiti levitti huovan viereensä, ja kun Grace istui sille, hän kääri tämän näppärästi lämpimäksi paketiksi. Ja yhtäkkiä Gracesta tuntui tavattoman luontevalta ja kodikkaalta istua siinä isoäidin kyljessä huovan sisällä, kun tämä avasi ensimmäisen vanhanaikaisen, pahvisivuisen albumin.

-Keitä he ovat? Grace kysyi. Kuva oli himmeä ja siinä olevat ihmiset näyttivät jotenkin koomisilta vanhanaikaisissa vaatteissaan.

-Minun vanhempani, isoäiti sanoi. -Isä tahtoi otattaa tämän kuvan, kun hän täytti viisikymmentä.

-Isä täyttää tänä vuonna viisikymmentä, mutta ei hän näytä yhtään tuolta, Grace sanoi epäluuloisesti.

Yhtäkkiä isoäiti nauroi. Grace tajusi, ettei ollut aiemmin kuullut tämän nauravan ääneen.

-Ei varmasti näytä, hän sanoi. -Tuohon aikaan täysparta oli muotia, ja ihmiset vanhentuivat muutenkin aiemmin kuin nykyään. Katsohan, tässä ovat Johnin vanhemmat hiukan nuorempina. Sinun äitisi tunsi hyvin minun anoppini.

-Äiti ja isä ovat puhuneet hänestä paljon, Grace sanoi viattomasti huomaamatta, miten hänen isoäitinsä painoi hetkeksi katseensa. -Hänelläkin oli kuulemma punainen tukka!

-Hirvittävän punainen aina kuolemaan asti! Sinä muistutat häntä monin tavoin.

-Minäkö? Grace näytti hämmästyneeltä.

-Sekä ulkonäöltäsi että luonteeltasi. Isoäiti nyökkäsi. -Se on sinulle kunniaksi. Hän oli reipas rouva, vaikka minä en aina hänen kanssaan niin hyvin tullutkaan toimeen. Hän olisi varmaankin kaivannut miniäänsä enemmän ruutia.

-Niin isäkin sanoo… Grace nielaisi.

-Mitä niin?

Jokin pienen vierashuoneen lämpimässä ilmapiirissä sai Gracen uskoutumaan.

-Isä sanoo, että Evanissa pitäisi olla enemmän ruutia, hän sanoi. -Mutta minkä kukaan sille voi, millaisena syntyy! Ei kaikkien poikien tarvitse olla sellaisia hurjimuksia kuin… Hän puri huultaan.

-Vai sanoo isäsi niin? Minun täytyy hiukan tarkkailla tilannetta ja ottaa asia puheeksi. Sillä sinä olet aivan oikeassa. Ei poikien tarvitse olla tietynlaisia eikä tyttöjen tietynlaisia. Mutta tunnetkos sinä heidät?

Isoäiti oli kääntänyt esiin sivun, jolle oli kiinnitetty hääkuva.

-Sinä ja isoisä! Grace huudahti niin innoissaan, että oli kuoriutua esiin huovastaan.

-Kas vain, sinä tunsit. Isoäiti vaikutti imarrellulta. -Voi tavaton, minä muistan sen kuin eilisen päivän, vaikka siitä on yli viisikymmentä vuotta. Eikö pukuni ole kaunis? Vanhanaikainen tietysti sinun mielestäsi, mutta turnyyri oli ajan suurinta muotia. Tätini toi muotilehden Pariisin-matkaltaan, ja ompelijatar teki puvun siinä olleen kuvan mukaan. Miehusta oli niin tiukka, etten voinut hengittääkään kovin syvään. Äiti ja Mina-täti kiristivät kureliivieni nyörejä, ja minä pidin kiinni makuuhuoneen piirongista, jotta en olisi singahtanut heidän päälleen.

Grace nauroi ihastuneena.

-Ja niinpä minun vyötäröni oli niin kapea, että Johnin sormet ylsivät sen ympäri, kun hän laittoi ne vastakkain, isoäiti selitti ylpeänä ja näytti käsillään. -Ja voi, millainen juhla se oli! Siihen aikaan häitä juhlittiin monta päivää, ja me tanssimme niin, että kolmantena päivänä minun uusien kenkieni pohjat olivat puhki.

-Mutta miten sinä saatoit tanssia niin, isoäiti, ellet sinä pystynyt kunnolla hengittämään! Grace huudahti kauhuissaan.

Isoäiti nauroi taas. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja kasvonsa jotenkin nuortuneet.

-Minäkö? Voi, minä olin niin nuori, niin rakastunut — minä hengitin rakkautta, minä hengitin Johnia… Isoäiti hämmentyi äkkiä. -Hyvä tavaton, eihän minun pitäisi puhua sinulle tällaisia.

Hän pyyhkäisi silmiään ja käänsi nopeasti sivua, ja Grace huokasi pettyneenä. Koskahan hän olisi kyllin iso, jotta aikuiset eivät aina vaikenisi kaikista jännittävimmissä kohdissa! Mutta voi, miten kova ikävä isoäidillä varmasti oli isoisää!

-Katsohan, isoäiti sanoi, -tunnetko sinä hänet?

Kuvassa lihava, kolttuun ja leveään, pitsireunuksiseen kaulukseen puettu lapsi istui lampaantaljalla ja tuijotti hölmistyneesti suu auki jonnekin kameran ohi. Hänen päässään oli ohutta hiuskiharaa ja hänellä oli pallo kädessään, ja hänen päänsä tuntui kasvavan suoraan hartioista.

-Ei kai se ole… Grace sanoi epäuskoisesti.

-Sinun isäsi yksivuotiaana. Hän oli hyvin suloinen pienokainen.

-Eihän hänellä ollut kaulaakaan! Grace puuskahti.

Isoäiti hyrähti.

-Useimmilla yksivuotiailla ei ole kaulaa, hän huomautti. -Muistelepa vain omaa kuvaasi! No, tässä hän on vähän vanhempi.

Kuvassa isoäiti istui tuolissa polvellaan lapsi, joka muistutti yhä vielä melko tavalla äskeisen kuvan lihavaa vauvaa. Isoisä seisoi tuolin takana ja piti kättään isoäidin olkapäällä. Yhtäkkiä Grace tajusi, että he olivat vakavia. Vanhoissa kuvissa tietysti aina oltiin vakavia, mutta tämä vakavuus oli toista. Isoäidin ja isoisän katse oli — tyhjä.

-Tämä otettiin sen jälkeen kun… Isoäiti nielaisi. -Sinä et ehkä tiedä, että… me menetimme toisen lapsemme aivan pienenä.

-Tiedän, Grace sanoi ja katsoi isoäitiinsä kirkkain, myötätuntoisin silmin.

-Niin tietysti. Äitisi on kertonut.

-Isä kertoi, kun Walter syntyi. Sitten vasta, kun äiti oli päässyt sairaalasta ja kaikki oli hyvin, tietysti. Kun kaikki ihmettelivät, miksi vauvalle annettiin niin omituinen nimi. En minä Walteria tarkoita tietystikään, vaan…

-Walter Mackenzie Fleming, isoäiti mutisi ja siveli kuvaa peukalollaan, kuin olisi hyväillyt sitä, joka siitä puuttui. -Minun isäni kaima. Tyttönimeni oli Mackenzie.

Yhtäkkiä Grace pujotti kapean kätensä huovan poimuista, haparoi isoäidin käden omaansa ja puristi sitä lujasti.

-Äiti sanoo, että kauheinta, mitä ihminen voi elämässään kohdata, on menettää oma lapsensa, hän kuiskasi.

Isoäiti katsoi häneen, aivan kuin olisi nähnyt hänet ensimmäisen kerran, ja kumartui sitten suutelemaan häntä otsalle.

-Sinulla on hyvin viisas äiti, ja hän tietää, mistä puhuu. Kuuntele häntä, lapsi, kun hän opettaa sinua.

Grace hämmentyi vähän. Tietysti hän tiesi, että äiti oli hyvin viisas, mutta että isoäiti sanoi niin…

-Kas tässä, isoäiti samassa jatkoi ja käänsi sivua. -Sinun Chrissy-tätisi syntyi, kun isäsi oli viisivuotias. Hyvä tavaton, miten mustasukkainen Duncan oli! Minä jo ajattelin, ettei hän hyväksyisi koskaan tulokasta. Me olimme tainneet hemmotella hänet pilalle, hän oli suvun ainoa pikkulapsi, ja sitten kun Walter kuoli… No, hän oli tottunut saamaan kaiken, mitä tahtoi. Ja sitten hän saikin sisaren, jonka kanssa joutui jakamaan asiat.

-Hänelläkään ei ole kaulaa — eikä ollenkaan tukkaa! Grace sanoi vähän vahingoniloisesti katsellessaan yksivuotiasta tätiään, joka tuijotti yhtä lailla hölmistyneenä kameran ohi jotakuta, joka selvästi koetti saada lapsen nauramaan. Hänellä oli pitsikoristeinen kolttu ja pikkuriikkiset kengät palleroisissa jaloissaan, ja hän roikotti pientä nukkea jalasta tavalla, jonka täytyi olla nukelle hyvin epämiellyttävää.

-Totta, Chrissy parka oli kalju niin pitkään, että minä jo huolestuin. No, sitten kun tukka alkoi kasvaa, sitä oli paljon ja se oli punaista! Tämä kuva otettiin, kun isäsi oli menossa kouluun.

Taas perhekuva, taas isoäiti tuolilla istumassa, tällä kertaa Chrissy-täti polvellaan. Taas isoisä seisoi tuolin takana ja piti toista kättään isoäidin ja toista tämän vieressä seisovan isän olkapäällä.

Mutta tässä kuvassa ilmeet eivät enää olleet yhtä vakavat eivätkä katseet yhtä tyhjät. Isä oli jo huomattavasti tunnistettavampi, ja pilke hänen silmissään sai Gracen yhtäkkiä muistelemaan niitä tarinoita, joita isä oli kertonut kepposten ja koiruuksien täyttämistä kouluvuosistaan ja perinpohjaisesta tutustumisestaan aikakauden kurinpitokeinoihin aina karsserista karttakeppiin.

-Hyvä tavaton, millainen se poika oli, isoäiti mutisi, aivan kuin olisi lukenut Gracen ajatuksia. -Se oli omaa syytämme, tietysti. Kun ei kukaan ollut asettanut hänelle rajoja aiemmin, se piti tehdä koulussa hartiavoimin. Niin kultainen poika, kun kaikki kävi hänen mielensä mukaan — mutta sitten, kun jokin vastusti, hän oli aivan mahdoton.

Isoäiti puisti päätään ja käänsi taas sivua. Grace hengähti.

-Se voisi olla Stuart! hän huudahti ja muisti yhtäkkiä valokuvan äidin medaljongissa.

-Mutta se ei ole Stuart, isoäiti sanoi hymyillen. -Kuten huomaat, hänellä on nyt kaula. Tämä kuva otettiin silloin, kun hän lopetti koulun ja ilmoitti, ettei aio enää tuhlata päivääkään moisen turhuuden parissa.

Grace tirskui. Isällä todellakin oli kuusitoistavuotiaana kaula — hän näytti kaikkineen siltä, kuin joku olisi tarttunut häntä päästä ja jaloista ja venyttänyt vauvaiän pallerosta pitkäksi ja honteloksi nuorukaiseksi.

Valokuvaaja oli varmaankin tarkoittanut kuvata pojan asiallisesti käsinojallisessa tuolissa istumassa, mutta sen sijaan tämä retkotti siinä puoliksi makaavassa asennossa, toinen jalka käsinojan yli heitettynä, kädet syvälle taskuihin tungettuina, ja katsoi kameraan kasvoilla roikkuvan hiustupsun takaa haastavasti ja röyhkeästi, aivan kuin kysyen, kuka tohtisi tulla ja ojentaa häntä.

-John hermostui kauheasti nähdessään tämän kuvan, isoäiti sanoi. -Hän totesi, että Duncanin kannattaisi opetella vähän nöyryyttä, ennen kuin elämä opettaisi sitä. Voi hyvä tavaton, Gracie, miten vaikea sinun isäsi oli tuossa iässä! Kun minä kuulin, että Stuart on karannut, minä… minä en hämmästynyt ollenkaan. Isäsikin olisi varmasti karannut, ellei olisi ollut siihen liian mukavuudenhaluinen.

-Eihän isä ole yhtään mukavuudenhaluinen, Grace sanoi moittivasti.

-Voi, hän oli silloin! Laiska ja lapsellinen. Ainoa asia, johon hän jaksoi keskittyä, olivat pianotunnit. Ja kun hän hiukan kasvoi, tulivat ne kaikki tyttöjutut… Isoäiti puisti päätään. -Joskus minä mietin, tekikö hän sen tahallaan, vain isäänsä ärsyttääkseen. Vai niin, tästäkö ei isäsi olekaan kertonut?

-Ei, Grace henkäisi peläten, että isoäiti keskeyttäisi tarinan. Mutta tämä vain naurahti.

-Luojan kiitos hän ei saanut pahempaa harmia aikaan! Mutta pelkäänpä, että aika monta särkynyttä sydäntä kuitenkin. Jokainen tyttö uskoi olevansa juuri se, joka kesyttäisi Duncan Flemingin — ja jokainen pettyi. Ja sitten oli niitä tyttöjä, jotka eivät halunneetkaan kuin pitää hauskaa, ja se oli melkein vielä pahempi. Isoäiti puisti päätään. -Stuart parka. Minkäpä hän voi perintötekijöilleen!

-Mutta isä ei koskaan lyönyt ketään, Grace sanoi arasti, ja isoäiti nyökkäsi.

-Totta, sitä hän ei koskaan tehnyt. Jos hän olisi ollut riidanhaluinen, hän olisi varmaan tapattanut itsensä, niin moneen sotkuun hän sekoittui. Isoäiti huokasi. -Mutta mahdoton hän oli.

Grace hymyili salaa itsekseen. ”Mahdoton”! Stuartkin sanoi isää mahdottomaksi, mutta varmasti aivan toisessa tarkoituksessa.

-Me olimme jo luopuneet toivosta hänen suhteensa, isoäiti jatkoi. -Kunnes… No, kunnes hän tutustui sinun äitiisi ja putosi polvilleen. Elämä totisesti opetti hänelle nöyryyttä, Gracie! Sillä sinun äitisi ei ollut missään suhteessa samanlainen kuin aiemmat tytöt. Katsohan, tämän kuvan isäsi lähetti meille New Yorkista, kun hän oli siellä — opiskelemassa, kuten sanottiin, vaikka tosiasiassa paremminkin särkynyttä sydäntään parantelemassa.

Jälleen yksi maisematausta, viherkasvi, koristeveistetty pylväs. Mutta nuori mies, joka nojasi pylvääseen ryhdikkäästi ja samalla rennosti, ei enää haastanut röyhkeällä katseellaan koko maailmaa. Hänessä oli jo samaa kuin isässä nyt, jotakin vakaata ja silti iloista.

-Eikö… eikö äiti tahtonut isän kanssa naimisiin? Grace kuiskasi tuskin kuuluvasti.

-Oh, lisää perhesalaisuuksia? Isoäiti hymyili. -Ei, ei hän tahtonut. Tai niin hän luuli. Monta vuotta isäsi piiritti häntä epätoivoisesti ja taisi kosia useamman kerran — vaikkei hän kaikesta kertonut edes minulle, sisarelleen ehkä. Ja yhtä sinnikkäästi äitisi vastusteli.

-Mitä sitten tapahtui? Grace henkäisi.

Mutta nyt isoäiti sulki albumin ja nosti sen pöydälle.

-Sitä sinä voit kysyä äidiltäsi, kun olet vähän isompi, hän sanoi ja iski silmää. -Kuulehan, kello on jo paljon. Meidän molempien taitaa olla aika laittaa maata.

Grace huokasi haikeasti kiemurrellessaan vapauteen huovan sisältä.

-Näytätkö sinä minulle joskus lisää kuvia? hän kysyi anovasti.

Isoäiti näytti yllättyneeltä.

-Totta kai, lapsi kulta, jos sinä haluat, hän sanoi. -Teen sen mielelläni. Mutta ei toiste näin myöhään illalla. Katsotaan vaikkapa sunnuntaina kirkon jälkeen.

-Hyvää yötä, isoäiti, Grace sanoi. Ja sitten hän kietoi kätensä ujostelematta isoäidin kaulaan ja suuteli tätä.

-Hyvää yötä, pikku Gracie, isoäiti mutisi ja taputti hänen selkäänsä. -Nuku hyvin ja näe kauniita unia. Mutta jos sitä ennen tuot sukkasi minulle, ehdin parsia sen sievästi, ennen kuin menet kouluun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti