tiistai 3. marraskuuta 2015

52. Kevättä ilmassa

Maaliskuun 9. päivänä
”On hassua, miten paljon mukavammaksi isoäiti on muuttunut sen illan jälkeen, kun katsoin hänen kanssaan valokuvia.

Kerroin tietysti Faithille ja Moiralle ja Evanille ja Walterille kaikesta, ja hekin tahtoivat nähdä kuvia. Ja niin me olemme istuneet monta iltaa vierashuoneessa isoäidin kanssa ja selanneet kaikki albumit läpi, osan useampaan kertaan. Jonkun niistä isoäiti tuo aina joskus alas olohuoneeseen, ja silloin äiti ja isäkin ovat mukana katsomassa, mutta silloin isoäiti ei kerro kaikkia mehukkaita tarinoita isästä.

-Isoäiti on kauhean mukava eikä ollenkaan ankara, kun häneen tutustuu, Moira sanoi, ja on aivan oikeassa. Vaikka isoäiti edelleen tahtoo tietää, mihin me menemme ja kenen kanssa ja miksi, ja vaikka hän edelleen on sitä mieltä, että meitä kasvatetaan jotenkin väärin, ei kukaan ota sitä enää niin todesta.

-Vanha rouva parka, minä kuulin rouva Wallacen sanovan äidille. -Ei ole helppoa olla yksin maailmassa. Siunatut lapset, jotka ovat ottaneet hänet suojiinsa.

On tosiaankin kauheata, jos isoäiti kuvitteli olevansa yksin maailmassa! Me olemme koettaneet tehdä kaikkemme, ettei hän enää luulisi niin.

Walter on jopa saanut isoäidin pelaamaan shakkia, ja Moira keskustelee hänen kanssaan kirjoista, joita kirjallisuuskerhossa luetaan. Ja eräänä iltana isoäiti meni takahuoneeseen ja sulki oven, kun isä teki siellä kirjanpitoa. Me emme tiedä, mitä siellä puhuttiin, koska pidimme Moiran poissa avaimenreiän luota, mutta kun isä tuli ulos, hän katsoi Evania pitkään.

Faith ja minä jaksaisimme kuunnella vaikka miten kauan isoäidin tarinoita menneistä ajoista, sillä hän kertoo hyvin ja yksityiskohtaisesti, ja vastaa kaikkiin kysymyksiimme vaatteista ja tanssiaisista ja (melkein kaikkiin kysymyksiimme) ihailijoista. Eräänä iltana otin mukaan piirustuslehtiöni ja pyysin isoäitiä neuvomaan, kun piirsin vanhanaikaisia pukuja, ja meillä oli kauhean hauskaa.

Toisena iltana Gordon tuli hakemaan minua ulos, mutta hän jäikin kuuntelemaan isoäidin tarinoita. Ja seuraavana iltana Gus ja Torquil tulivat mukaan, ja sitten Ramsayn serkut, ja Axel ja Iona, ja Maisie ja Beth, ja Ethel MacLean ja Edina MacMahon.

Janekin varmaan tahtoisi tulla, mutta ei voi, sillä hän ei puhu minulle nykyään. Se johtuu siitä, että Faith ei enää halua tapailla kumpaakaan hänen veljistään, vaikka minä en kyllä ymmärrä, miksi Jane minulle kiukkuaa, sillä enhän minulla ole mitään tekemistä asian kanssa. En minä kyllä ymmärrä Faithiakaan, sillä syksyllä hän oli niin kauhean ollakseen Kenneth Patonin takia, eikä ole edes jäänyt kiinni siitä, että kulki tämän kanssa.

Usein siis isoäidin ympärillä on väkeä kuin teatterin katsomossa, vaikka me kyllä kyselemme ja mekastamme niin, ettei teatterissa koskaan.

-En olisi uskonut, että äiti nauttii olla tuolla tavalla keskipisteenä, isä sanoi. -Hän on aina ollut vähän syrjäänvetäytyvä.

-Ehkä te ette antaneet hänelle suunvuoroa? äiti ehdotti.

Ja sitten he hymyilivät taas toisilleen sillä tavalla oudosti, kuten Alice-täti sanoisi, ja minulle tuli hyvä ja lämmin olo.

Niin että emme me kukaan taida olla enää pahoillamme siitä, että isoäiti on täällä. En usko, että edes äiti.”

Maaliskuun 15. päivänä
”Tänään olimme melkein koko päivän kirkossa, sillä uudet urut otettiin käyttöön. Ensiksi oli tietysti tavallinen jumalanpalvelus, ja sitten ulkona puistikossa myytiin keittolounasta, jonka naisyhdistys järjesti ja jonka tulot menivät työttömien ruokailun hyväksi. Äiti oli tarjoilemassa keittoa, ja Faith ja minä ja Moira juoksutimme puhtaita ja likaisia astioita edestakaisin ja autoimme tiskaamisessa muiden tyttöjen kanssa. Se oli kauhean hauskaa, aivan kuin leikkiä.

Kun kaikki olivat syöneet, mentiin uudestaan kirkkoon urkukonserttiin. Soittaja oli tullut Englannista asti, hän oli joku pastori Torranin tuttava, ja kauhean taitava.

-Minä luulen, että Tedin isä on hyökkäysvalmiina palosankoineen, supatti Axel korvaani meidän penkkimme selkänojan yli.

Se oli aika törkeästi sanottu, vaikka olen kyllä kuullut aikuisten miestenkin naljailevan palomestari Coburnille siitä, miten tämä viimeisenä huomasi vanhojen urkujen kytevän. Minua alkoi naurattaa kauheasti, kun kuvittelin täysinäisen vesisangon Coburnien penkin alle, ja minulta pääsi pieni tirskahdus, ja isoäiti nyhjäisi minua moittivasti, ja Anne-täti nyhjäisi meidän takanamme Axelia moittivasti, ja me koetimme kumpikin rauhoittua. Mutta täytyy sanoa, että en keskittynyt konserttiin aivan niin hyvin kuin olisi pitänyt.

Konsertin jälkeen tarjottiin vielä teetä, ja taas me saimme juoksuttaa astioita ja tiskata, eikä se ollut enää ollenkaan niin hauskaa. Käsivarsia alkoi pakottaa, ja minä näin, miten äiti hieroi tarjoilupöydän takana toista polveaan, kun hän luuli, ettei kukaan huomaa.

Mutta juhla oli kauhean hieno, ja urut soivat tavattoman kauniisti, ja minä olin hirmuisen ylpeä siitä, että isä on maksanut ’puolet urkujen pillistöstä’, kuten rouva Morrison oli sanonut äidille. Ei se tosiaankaan ole varmasti aivan totta, mutta se kuulostaa hauskalta.

Kun me tulimme kotiin, isoäiti pyysi yhtäkkiä, että isä soittaisi jotakin. Isä meni istumaan pianon ääreen ja oli siinä kauan aivan paikallaan, kuin ei olisi tiennyt, mitä soittaisi. Sitten hän alkoi soittaa virttä Oi Herra luoksein jää.

-Johnin lempivirsi, isoäiti sanoi hiljaa. Hän sulki silmänsä ja nojautui taaksepäin lepotuolissa, ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen kuin pienet kirkkaat helmet.

Äiti nosti sormen huulilleen, ja me istuimme aivan hiirenhiljaa niin kauan kuin isä soitti. Minä olisin tahtonut ottaa isoäitiä kädestä, mutta en uskaltanut, sillä ehkä hän halusi olla rauhassa.

Kun isä sitten lopetti, isoäiti huokasi syvään, avasi silmänsä, pyyhki kyyneleensä ja sanoi:

-Kiitos.

Ei mitään muuta. Emmekä mekään tohtineet sanoa mitään, jopa Walter ja Evan olivat aivan hiljaa. Isäkin oli taas hiljaa pianon luona, sitten hän nosti kätensä takaisin koskettimille ja aloitti uuden sävelmän — keinuvan, leikkisän pikku melodian. Ja yhtäkkiä isoäiti, joka oli pyyhkinyt silmiään nenäliinaansa, naurahti.

-Hyvä tavaton, poika, hän sanoi.

Meitä naurattaa aina, kun isoäiti kutsuu isää ’pojaksi’. Mutta isä vilkaisi olkapäänsä yli kujeellisen näköisenä ja iski silmää.

-Mikä se on, isoäiti? huudahti Moira, joka ei enää pystynyt olemaan vaiti.

-Se on minun häävalssini, lapsi, isoäiti sanoi hymyillen. -Isoisälläsi oli tapana soittaa sitä aina meidän hääpäivänämme ja muulloinkin, kun hän oli erikoisen hyvällä tuulella.

Minä katsoin Faithiin, ja me molemmat huokasimme ihastuksesta ajatellessamme isoäitiä nuorena tyttönä, hääpuvussaan, jossa oli mahtava turnyyri ja niin tiukka miehusta, ettei hän pystynyt hengittämään syvään, ja niin kapea vyötärö, että isoisän sormet ylsivät sen ympäri. Ja me ajattelimme isoisää, joka oli hääkuvassa niin nuori ja komea, melkein yhtä komea kuin Stuart tai Archie, ja miten rakastuneita he olivat olleet.

Ja sitten minä en saanut enää olluksi, vaan hyppäsin pystyyn lattialta ja vedin Evanin mukaani ja pakotin hänet tanssimaan kanssani valssia sohvan ympäri. Äiti nauroi ja isoäitikin nauroi, vaikka sitten hän puisti päätään ja sanoi, ettei tällainen riehuminen ollut sopivaa sunnuntaina ja varsinkaan urkujen vihkiäisjuhlan jälkeen.”

Maaliskuun 19. päivänä
”Tänään koulusta tullessani äiti kysyi, voisinko juosta viemään erään hänen kirjoituksensa postiin. Äiti koettaa kirjoittaa aina hirveän nopeasti kaikki tilaukset nykyään siinä toivossa, että maksu tulisi yhtä pikaisesti, ja tahtoi saada paketin iltajunaan. Tai no, ei se ollut oikeastaan paketti, vaan taas vain ohut kirjekuori — mikä tarkoittaa, ettei palkkiokaan ole iso. Mutta on sekin parempi kuin tyhjä, kuten äiti sanoo.

Minä puolestani kysyin, eikö Evan voisi viedä sitä partioon mennessään, sillä olin sopinut Gordonin kanssa meneväni tohtorilaan heti teen jälkeen. Ja Faith ilmoitti välittömästi, että hän kyllä oli aivan joutilas lähtemään asioille.

-Evan on jo käynyt iltapäivällä rouva Wallacen kauppa-asioilla, äiti sanoi. -Ja sinä, Faye, olet puolestasi viettänyt aivan tarpeeksi aikaa postissa, mikäli rouva Saundersin puheisiin on uskomista.

Faith meni aivan punaiseksi, vaikka yritti näyttää siltä, kuin ei olisi yhtään ymmärtänyt, mistä äiti puhui. Mutta rouva Wallace sanoi, että Fort Williamin postitoimistosta on tullut paikka, jossa saa näköjään varoa sydäntään, ja Moira kysyi silmät suurina, oliko rouva Wallacekin rakastunut postinhoitaja Farlaneen. Rouva Wallace käski hänen olla puhumatta typeryyksiä, ja Faith meni aina vain punaisemmaksi, ja äiti antoi kirjeen minulle ja sanoi, että jos olisin vikkelä kintuistani, ehtisin takaisin teelle.

Minähän olen tunnetusti vikkelä kintuistani, joten lähdin nopeasti matkaan. Siihen aikaan postissa ei pitänyt olla jonoa, eikä ollutkaan. Ainoastaan Claire Buchanan oli ostamassa postimerkkejä, mikä tuntui olevan melko hidas ja keskittymistä vaativa toimitus, sillä minä jouduin odottelemaan hyvän aikaa, ja sain Clairelta muutaman ruman mulkaisun vain siksi, että ylipäätään olin siinä.

Tietysti minä ymmärrän, että Claire viis veisasi postimerkeistä ja koetti vain keimailla Dugald Farlanelle. Ja vaikka en oikein tiedä, mitä ajattelisin tästä Faithin uusimmasta, tilanne kaikkineen ärsytti minua melko lailla. Yskähtelin ja vaihdoin jalkaa tömistellen vihjatakseni, että postissa oli muitakin asiakkaita, ja vihdoin Claire vastahakoisesti vetäytyi luukulta. Mennessään hän ohitti minut niin läheltä, että tönäisi minua muka aivan vahingossa käsivarteen, mutta minä ehdin muka yhtä vahingossa potkaista häntä nilkkaan, niin että olin aika tyytyväinen.

-Hyvää päivää, neiti Fleming, sanoi herra Farlane ja hymyili minulle mustikansinisillä silmillään. -Yksin liikkeellä?

En vastannut mitään siihen, mitä tiesin hänen todellisuudessa kysyvän, vaan ojensin kirjeen ja pyysin siihen postimerkin. Punnitessaan lähetystä hän kysyi ohimennen, mitä sisarelleni kuului.

-Moira voi aivan hyvin, käsitin tahallani väärin.

Herra Farlanea näkyi hymyilyttävän.

-Vanhempi sisarenne sanoikin, että te olette vähän näsäviisas, neiti Fleming, hän ilmoitti.

Kukaan ei itse asiassa ole teititellyt eikä neiditellyt minua koskaan, paitsi Axelin isä silloin, kun kysyin lapsellisuuksissani apteekista töitä, ja sehän oli vain pilaa. Niinpä on myönnettävä, että postinhoitaja Farlanen puhetapa tuntui aika mukavalta, sillä minä en usko hänen pilailevan. Hyvä tavaton, minähän täytän puolen vuoden kuluttua jo viisitoista!

Mutta tietystikin koetin olla kuin hänen käytöksensä ei olisi hetkauttanut minua millään tavoin.

-Sanokaa sisarellenne terveisiä — sille vanhemmalle, herra Farlane sanoi, kun olin lähdössä. -Mahtaakohan hän olla lauantaina menossa tansseihin?

-En todellakaan tiedä, ilmoitin ylhäisesti, nakkelin niskojani ja kävelin tieheni.

Ehdin kuin ehdinkin kotiin sopivasti teelle, mutta ennen kuin pääsin edes keittiöön asti, Faith oli kimpussani kysymyksineen:

-Mitä hän sanoi? Sanoiko hän mitään? Kysyikö hän minua?

-Kuka niin? minä heittäydyin taas tyhmäksi, ja sisareni oli niin hermostunut, että nipisti käsivarttani.

-Herra Farlane tietysti! hän sähähti ja vilkaisi samalla olkansa yli keittiön ovelle.

Mietin hetken, sanoisinko mitään. Mutta enhän minä voinut valehdellakaan, ja niin kerroin herra Farlanen terveiset ja pohdinnan lauantain tanssiaisista. Faith alkoi loistaa kuin — kuin hänen sisäänsä olisi laitettu lamppu, kuten Axel oli sanonut syksyllä Anne-tädistä, ja nipistämisen sijaan rutisti minua nopeasti, ja sitten melkein tanssi teepöytään.

Toivottavasti en mennyt tekemään mitään typerää. Ja toivottavasti Faith ei tee mitään typerää!”

Maaliskuun 22. päivänä
”Eilen koulun jälkeen Faith sanoi äidille, että oli sopinut Edina MacMahonin kanssa menevänsä illalla tanssiaisiin seurakuntasalille.

-Tanssiaisiin? äiti toisti. Meiltä ei ole käyty tanssitunneillakaan kuukauteen, koska äiti on pelännyt isoäidin pahoittavan siitä mielensä, kun on surua. -Edinanko kanssa?

-Niin. Faith katsoi häneen kirkkain silmin.

-Hyvänen aika, sanoi isoäiti, -nykyäänkö sinne mennään tyttöseurassa? Kun minä olin sinun ikäisesi, en koskaan päässyt tanssiaisiin ilman vanhempiani.

-Entisaikaan monissa asioissa oltiinkin paljon järkevämpiä kuin nykyään, äiti sanoi ja meni puhelimeen. Me arvasimme, että hän meni soittamaan Brenda-tädille kysyäkseen, oliko Edinalla lupa lähteä illalla tanssimaan. Vastaus oli myönteinen, ja Faith kohotti hurskaasti kulmakarvojaan, kun häntä oli turhaan epäilty.

Mutta teepöydässä isä yhtäkkiä sanoi, että tanssiminen tekisi minullekin hyvää. Minä tiesin täsmälleen, mitä hän oikeastaan tarkoitti, ja niin tiesi Faithkin, joka loi minuun ankaran katseen. Mutta isä antoi minulle rahaa pääsylippuun ja puffettiin — Faith sai kuulemma maksaa kuukausirahastaan — ja käski meidän olla ihmisiksi.

Ihmisiksi!

-Katsokin sitten, ettet roiku minussa kuin takiainen, Faith mutisi, kun laittauduimme valmiiksi. -Minä en tarvitse mitään esiliinaa!

-Et sinä huijaa äitiä ja isää, ilmoitin. -Äiti on kuullut jotakin sinun postissakäynneistäsi, ei hän muuten olisi puhunut rouva Saundersista.

-Rouva Saunders on juoruakka, joka keksii tarinoita tyhjästä!

-Hm, minä sanoin tietäväisesti.

Oikeastaan oli hauska laittautua sieväksi ja lähteä ulos. Isoäiti tuli katsomaan meitä ja kertoi pari uutta tarinaa tyttövuosiensa tanssiaisista, eikä edes paheksunut, vaikka näki Faithin laittavan puuteria.

-Etkö sinä pyydä tohtorilan Gordonia mukaan? isoäiti kysyi minulta. -Ei sillä, että oikein hyväksyisin tätä nykyajan tyttöjen oma-aloitteisuutta, mutta tehän olette hyvät ystävät.

Sanoin, etten pyytäisi ketään. Sitä en viitsinyt sanoa, että Maisien Valentinen-päivän tanssiaisten jälkeen en tekisi moista virhettä. Sen sijaan salaa mielessäni toivoin, että paikalla olisi edes joku minun ikäiseni tanssittajaksi, vaikka sitten Ted Coburn, ellei muu auttaisi.

Faithilla ei sellaista huolta ollut. Olimme tuskin päässeet sisään saliin, kun postinhoitaja Farlane ilmaantui paikalle kuin maasta polkaistuna ja kumarsi Faithille. Ja niin he katosivat, ja minä jäin seisoskelemaan seinänvierustalle, sillä Edinakin pääsi heti tanssimaan. Paikalla oli enimmäkseen aikuisia, ja alkoi vaikuttaa harmittavasti siltä, että saisin kuluttaa lauantai-illan seinäruusuna — sillä minä en totisesti ole yhtään niin sievä kuin Faith, eivätkä isot pojat välitä minusta.

Samassa joku kosketti minua olkapäähän. Se oli Axel Barclay, joka oli hengästynyt kuin olisi juossut koko matkan kotoaan.

-Siinähän sinä olet, hän huohotti. -Pelkäsin, että joku on jo napannut sinut.

-Napannut? minä toistin, sillä en tuntenut olevani mikään kala.

-Moira tuli leikkimään Ionan kanssa ja sanoi, että lähditte Faithin kanssa tänne, Axel selitti koettaen saada hengityksensä tasaantumaan. -Minä säntäsin matkaan saman tien.

Tuijotin häntä.

-No, Axel sanoi kärsimättömästi. -Mennään nyt tanssimaan.

-Lähditkö sinä tänne… minun takiani? kysyin aivan hölmistyneenä.

-Tietysti. Kenen sitten? Pelkäsin, että olet täällä MacDonaldin kanssa, ja valmistauduin iskemään häntä kuonoon.

-Tuo ei ole hauskaa, ilmoitin moittivasti, sillä Axelin muka-vitsikäs lause toi mieleeni Stuartin.

-On ollut niin ikävää, kun sinä et ole käynyt tanssitunnilla, Axel sanoi nöyrästi. -Tule nyt.

Hän näytti aivan koiranpennulta ruskeine silmineen ja kevätviiman pörröttämine suortuvineen ojentaessaan kättään, ja minua alkoi naurattaa, enkä voinut olla hänelle vihainen. Ja onhan se hirvittävän imartelevaa, että hän oli juossut puolen kaupungin halki kuin hullu päästäkseen tanssimaan kanssani!

Niin että minulla oli lopulta oikein hauska ilta. Mutta kun kello oli niin paljon, että oli aika lähteä kotiin, en nähnyt Faithia missään. Häpeäkseni minun pitää tunnustaa, että olin unohtanut hänen olemassaolonsa, sillä meillä oli ollut Axelin kanssa niin mukavaa. Kauhistuin, sillä enhän minä voisi mennä kotiin ilman Faithia. Ja mihin hän oli joutunut?

Mutta pyöriessäni eteisessä tapasin rouva Carsonin, joka sanoi, että Faith oli lähtenyt jo aikapäiviä sitten. En ymmärtänyt ollenkaan miksi, sillä jos hän olisi tullut huonovointiseksi tai muuta, hän olisi toki tullut sanomaan minulle. Joka tapauksessa rauhoituin vähän ja lähdin kotiin Axelin kanssa.

Kun astuin ovesta, olohuoneen kello löi kymmenen, ja olin oikein ylpeä itsestäni — tämän täsmällisemmäksi ei kukaan voisi tulla! Mutta kun riisuin päällysvaatteeni, tajusin, ettei Faithin takki ollut naulakossa. Ja isän tullessa ovelle hän kysyi ensimmäiseksi Faithia.

Turha kai kuvata sen tarkemmin, mitä sitten tapahtui. Illan kulku toi aivan liian elävästi mieleeni varainkeruujuhlan jälkeiset tapahtumat, vaikka tällä kerralla isä ei järjestänyt mitään etsintäpartiota, ja vaikka itse asiassa Faith ilmestyi kotiin jo neljännestä vaille yksitoista. Mutta isä oli raivoissaan ja äitikin hyvin vihainen, varsinkin, kun Faith itsepintaisesti kieltäytyi hiiskumasta, missä oli ollut.

Toisin kuin sinä keväänä, jolloin Faith pyöri pastori Torranin ympärillä, minut katsottiin sisareni synteihin osasyylliseksi, kun en ollut hänen vartijansa. Mutta ennen kuin kukaan ehti kysyä minulta suoraan, kenen kanssa arvelin Faithin olleen, isoäiti kiersi kätensä ympärilleni ja sanoi isälle:

-Älä sinä sekoita Grace-tyttöstä tähän, Duncan. Jos me olisimme rangaisseet Chrissyä joka kerran, kun sinä teit typeryyksiä, hän olisi istunut kotiarestissa useamman vuoden.

Isä näytti siltä, kuin ei olisi yhtään arvostanut äitinsä väliintuloa, mutta isoäiti sanoi hyvää yötä ja talutti minut yläkertaan ja käski minun laittautua nukkumaan. Odotin koko ajan, että hän kysyisi minulta, kenen kanssa Faith oli mahtanut olla, mutta hän ei kysynyt.

No, tänään aamiaisen jälkeen minulta sitten kysyttiin suoraan useitakin asioita, ja pakkohan minun oli sanoa, että kun olin viimeksi nähnyt Faithin, hän oli tanssinut postinhoitajan kanssa. Isä hermostui taas niin, että ellei olisi ollut sunnuntaiaamu, olisin jo pelännyt hänen menevän postille ja iskevän herra Farlanea ’kuonoon’, ja äiti näytti aivan kauhistuneelta.

Mutta isoäiti tuli alas portaita paremmassa mustassa puvussaan ja hansikkaita käteensä vetäen ja sanoi, että jos joku tahtoi hänen kanssaan kirkkoon, oli parasta laittautua valmiiksi, sillä hänen huonoilla polvillaan matkaan piti varata aikaa. Ja me kaikki pakenimme hänen siipiensä suojaan ja jätimme Faith-paran tuomiolle.

-Mitä pahaa Faith on tehnyt? Moira kysyi, kun olimme päässeet turvallisen matkan päähän talosta. -Gracekin oli tanssimassa ja tuli Axelin kanssa kotiin!

Isoäiti selitti, että se on aivan eri asia, että minä olin tullut kotiin silloin kun pitikin ja että Axel on luokkatoverini. Mutta Faith oli kadonnut tanssiaisista kesken kaiken ja myöhästynyt melkein tunnin kotiintuloajasta. Ja sitten hän selitti, että herra Farlane on aikuinen mies ja Faith vasta viidentoista, ja että oli hyvin sopimatonta, kun Faith oli viettänyt puolen iltaa kahden hänen kanssaan.

-Faith täyttää kuusitoista toukokuun lopussa, minä koetin puolustaa sisartani, mutta isoäiti vain hymähti ja sanoi, että hänen iässään ei valitettavasti vuodella tai kahdella nähnyt enää niin suurta merkitystä kenenkään alle kuusikymmenvuotiaan kohdalla.

Kun me palasimme kirkosta kotiin, siellä oli aivan rauhallista. Mutta Faith oli määrätty kotiarestiin huoneeseensa, aivan kuten silloin, kun hän jäi kiinni tehtyään itseään tykö pastori Torranille, ja isä oli lähtenyt todellakin käymään postilla, mutta toivoakseni ei lyödäkseen ketään, ja äiti oli hyvin surullinen.

Minä taas olin hyvin helpottunut, kun lounaan jälkeen Gordon tuli pyytämään minua ulos, ja viivyin poissa kotoa melkein illalliseen asti. Tietysti minun piti kertoa Gordonille kaikesta tapahtuneesta, mutta jätin sentään sen sanomatta, että olin viettänyt lauantai-illan Axelin kanssa.

-Isoäiti istui monta tuntia puhumassa Faithin kanssa, ja nyt Faith on katuvainen, ilmoitti tietotoimisto Moira tärkeänä, kun palasin.”

Maaliskuun 29. päivänä
”Eilen illalla Archie ja Donald tulivat Glasgow’sta pääsiäislomalle. Fanny ei vielä tullut, vaan päinvastoin Alice-täti on matkustanut Glasgow’hun. He aikovat hankkia Fannylle kesäpuvuston ja ennen kaikkea tanssiaispuvun. Alice-täti ja Fergus-setä tahtovat nimittäin tosiaankin järjestää tanssiaiset, kun Fannyn ja Faithin koulu kesällä loppuu ja kumpikin on täyttänyt kuusitoista. (Mikäli äiti ja isä sallivat Faithin osallistua koko juhlaan!)

-Mutta eihän Fanny voi tanssia, kun hän ei kuule, väitti Evan tänään aamiaispöydässä.

Äiti selitti, että kyllä Fanny tavallaan saattaa kuulla musiikin, koska hän tuntee ääniaaltojen värinän lattian kautta.

-Niin! huusi Moira. -Sen tähden hän aina istui pianon luona, kun Stuart oli kotona ja soitti, ja piti kättään pianoa vasten, ja katsoi Stuartiin…

Ennen kuin me ehdimme vaientaa onnettoman sisaremme, äiti muuttui vähän kalpeaksi, ja yhtäkkiä Archie nousi, niin että tuoli kolahti, ja katosi pihalle, vaikka hänen puuronsa oli vielä melkein koskematon.

Äiti ja isä katsoivat toisiinsa, mutta eivät sanoneet mitään, ja isoäiti rykäisi vähän ja rupesi kyselemään Walterilta jotakin shakkipelin säännöistä aivan ilman mitään asiayhteyttä.

Archie on ollut hiljainen koko päivän ja viihtynyt omissa oloissaan. Minä tahtoisin mielelläni auttaa häntä, vaikka en oikein tiedä missä ja miten, enkä uskalla mennä häntä lähelle.”

Maaliskuun 31. päivänä
”Isoäiti lähti tänään Edinburghiin. Äiti ja isä koettivat puhua häntä ympäri, jotta hän jäisi vielä — minusta tuntuu, että äitikin pyyteli aivan rehellisesti — mutta hän sanoi, että tahtoi jo omaan rauhaansa ja päästä pääsiäisenä käymään isoisän haudalla.

-Ei sillä, etten viihtyisi täällä, hän sanoi, ilmeisesti myös aivan rehellisesti, -mutta teidänkin pitää saada olla välillä keskenänne.

Voi, miten kauhea ikävä meidän tulee häntä! Ja minä luulen, että hänen meitä myös, sillä hän syleili meitä jokaista kauan ja hänellä oli kyyneleitä silmissään. Mutta kyllä minä toisaalta ymmärrän, että hän tahtoo päästä välillä omiin oloihinsa, vaikka äiti ja isä murehtivatkin sitä, miten ikävää hänellä on yksin tuossa monen huoneen asunnossa.

-En minä ole yksin, isoäiti sanoi. -Chrissy ja Alan ja lapset ovat lähellä, ja ovathan minulla ystäväni ja muistoni. Älkää nyt väittäkö vastaan. Tulen sinun syntymäpäivillesi, Duncan, jos vielä kesällä elän.

Loppukaneetti ei ollut järin rohkaiseva, mutta emmehän me voineet häntä täällä väkisinkään pitää. Ja niin me jäimme vilkuttamaan asemalle.

Ajatella, että aluksi minä toivoin isoäidin lähtevän! Miten typerä minä olinkaan.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti