keskiviikko 4. marraskuuta 2015

53. Tulevan suunnittelua

Ainoa asia, joka Gracea hiukan lohdutti isoäidin poislähdön aiheuttamassa ikävässä, olivat naapurin juhlasuunnitelmat. Pääsiäislauantaina Alice-täti ja Fanny tulivat Koivurantaan koko päiväksi keskustelemaan tulevista tanssiaisista. Juhliin oli vielä kolme kuukautta, mutta tohtorinnalla oli jo tarkka näkemys siitä, millaiset ne tulisivat olemaan.

-Alice, äiti sanoi ankarasti kuunneltuaan häntä vähän aikaa, -ne ovat vain tanssiaiset kahdelle koulunsa päättävälle kuusitoistakesäiselle pikkukaupungin tytölle. Eivät mitkään aateliston debytanttijuhlat Buckinghamin palatsissa!

-Ole nyt vaiti, Alice-täti sanoi tiukasti. -Se on minun kotini, ja minä saan järjestää siellä mitä tahdon! Sitä paitsi, ovathan nämä debytanttijuhlat — molemmat tytöt alkavat olla…

-Uskallapa vain sanoa, että naimaiässä, äiti puuskahti.  

-En sano, mutta siitä huolimatta… Alice-täti hymyili ja nosti syliinsä suuren laatikon, jonka oli tuonut mukanaan. -Löysimme aivan ihastuttavan iltapuvun Fannylle.

-Hm, sanoi äiti. -Jos Duncanilta kysytään, hän tahtoo pukea Faithin säkkiin ja tuhkaan. Tai kaikkein mieluiten lukita tämän komeroon juhlaillaksi.

Faith tuhahti.

-Isä on niin kauhean vanhanaikainen!

-Mistä isät tietävät ne asiat, joista he huolestuvat tytärtensä kohdalla, Alice-täti mutisi ja katsoi äitiin, mutta tämä ei ollut kuulevinaan.

-Faithille ei tarvitse lähteä hakemaan pukua niin kaukaa kuin Glasgow’sta, rouva Wallace ilmoitti. -Me katsomme kauniin mallin lehdestä ja ostamme jonkin hyvän ja edullisen kankaan Armstrongilta, sillä mitä ikinä tuo tyttö päälleen laittaakin, se on joka tapauksessa hänen yllään sievää.

Faith nyrpisti vähän nenäänsä, ja Grace arvasi, mitä sisar ajatteli. Rouva Wallace kyllä ompeli viehättäviä vaatteita, mutta sittenkin — jos Fanny olisi kuin prinsessa glasgow’laisessa muotiluomuksessa, tuntisi Faith parka väkisinkin itsensä Tuhkimoksi kotikutoisissaan. ”Hyvä ja edullinen” kangas Armstrongilta, tosiaankin! Pahempaa saattaisi olla ainoastaan se, että puvun teko jätettäisiin neiti Coburnille. Rouva Wallacella sentään oli makua, toisin kuin kaupungin ompelijattarella.

-Te olette aivan oikeassa, rouva Wallace, sanoi Alice-täti ja avasi laatikon, -ei Bettyn tarvitsekaan lähteä Glasgow’hun, sillä minä toin Fayelle puvun jo mukanani. Ymmärtääkseni hän ja Fanny ovat samaa kokoa.

Ja heidän laajenevien silmiensä edessä hän nosti laatikosta esiin vaaleansinisen sifonkiunelman. Sen viehättävästi poimutettu yläosa levittäytyi pikkuisiksi perhoshihoiksi, jotka peittäisivät olkapäät, ja sen alaosa oli kapea polviin asti, josta se levisi kuin järven aaltoileva pinta. Se oli täydellinen puku nuorelle tytölle.

-Puvut ovat samanlaiset, Alice-täti jatkoi, -mutta Fannylle ostimme vaaleanpunaisen. Tytöt tulevat olemaan kuin kaksi kukkasta.

Äiti oli aivan kalpea.

-Alice, hän sanoi, -sinä et voi

-Miksen voi? Se on meidän syntymäpäivälahjamme Faithille. Sovitapa sitä!

Faith hypähti pystyyn ja melkein sieppasi puvun Alice-tädin käsistä, aivan kuin olisi pelännyt, että äiti kieltäisi sen häneltä. Yhdessä Fannyn kanssa he livahtivat äidin työhuoneeseen ja sulkivat julmasti ulos Moiran ja Gracen, jotka olisivat hartaasti halunneet nähdä, kun Faith puki tuon ihmeellisen puvun ylleen.

-Alice, äiti sanoi taas, -Faith ei missään tapauksessa voi ottaa vastaan…

-Minä ostin kerran puvun myös Ruthille.

-Sehän oli eri asia — hänen koko omaisuutensa oli silloin mennyt merenpohjaan Titanicin mukana ja hänellä oli pula kaikesta. Faithilla taas on sieviä vaatteita vaikka kuinka paljon!

-Toivottavasti tohtorinna ei tällä tarkoita, että minun ompelukseni olisivat jotenkin kelvottomia teidän hienoihin juhliinne, rouva Wallace huomautti jäyhästi ja käänsi hiukan pikkuleipävatia kuin sanoakseen, että tohtorinnalle sentään tuntuivat kelpaavan hänen leipomuksensa.

Alice-täti pyöritteli silmiään.

-Minä en koskaan uskaltaisi vihjaistakaan mitään niin törkeää, hän sanoi lujasti. -Mutta Fannyn juhlassa minä tahdon kaiken olevan…

Hän vaikeni epäröiden, kuin olisi hakenut oikeaa sanaa, ja äiti kohotti kulmakarvojaan.

-Täydellistä, niinkö? hän sanoi terävästi. -Aiotko sinä pukea muutkin vieraat? Heitetäänkö ne ulos, joilla ei ole juhlapukua, aivan kuin Raamatun kertomuksessa?

-Älä viitsi, Betty. Alice-täti vilkaisi Moiraan ja Graceen, ja nämä koettivat kutistua näkymättömiksi, jottei heitä lähetettäisi pois keittiöstä. -Väitätkö sinä, ettei Fanny ole kaiken jälkeen ansainnut…

-Jokainen tyttö on ansainnut tanssiaiset, äiti sanoi. -Mutta sinä menet mahdottomuuksiin, Allie.

Grace ajatteli hiukan haikeana, että olisi mielellään suonut omankin äitinsä menevän joskus hiukan mahdottomuuksiin, vaikka ymmärsikin, että Alice-tädillä ja Fergus-sedällä oli paljon enemmän rahaa kuin heillä tulisi koskaan olemaan, ja häpesi ajatuksiaan.

Mutta samassa työhuoneen ovi aukeni ja Faith tuli keittiöön. Ja he kaikki vain huokasivat, sillä puku sopi Faithille täydellisesti, sen vaalea sinisyys korosti hänen kultaisia kiharoitaan ja sinisiä silmiään, ja sen ohut, pehmeä kangas sai hänet näyttämään keijukaiselta, joka liihotteli kuin maasta irrallaan.

He saattoivat kuvitella, miltä Faith ja Fanny näyttäisivät yhdessä, vaalea ja tumma kaunotar, vaaleansinisessä ja vaaleanpunaisessa puvussaan, vastaanottamassa vieraita tohtorilan suuressa salissa musiikin soidessa. Gracesta tuntui äkkiä siltä, ettei hän kestäisi odottaa näitä kolmea kuukautta päästäkseen mukaan kaikkeen tuohon ihanuuteen.

Jopa äidin vastarinta murtui.

-Se on hyvin sievä puku, Faith kulta, hän sanoi. -Kiitä kauniisti Alice-tätiä. Hänellä on hyvä maku.

-Hmh, sanoi rouva Wallace. -Juuri tuollaisen mallin minäkin olisin valinnut. Toivottavasti ompelujälki ei ole kovin epätasaista eivätkä saumat vedä kieroon, niin on joskus valmiina ostetuissa vaatteissa. Älä nyt liehu siinä, tyttö! Saat teetä päällesi.

Faith, joka oli nauraen ja helmoistaan pidellen pyörinyt pöydän ympäri, pysähtyi, niiasi keimaillen ja sanoi:

-Kiitos, Alice-täti! Tämä on niin ihana!

-Minä valitsin sen, huomautti Fanny, jonka silmät säteilivät ilosta. -Tai omani, oikeastaan, mutta minä näin, että niitä on myös sinisenä. Ja minä sanoin äidille, että olisi hauskaa, jos me olisimme samanlaisissa puvuissa!

-Se oli kauniisti ajateltu, Fanny, äiti sanoi. -Mene nyt riisumaan, Faye kulta, jottet tosiaankin tahri pukua. Mitä se maksoi, Alice?

-Se on lahja, Alice-täti puuskahti. -Uskallapa kysyä tuollaisia!

-Siinä tapauksessa me osallistumme muihin juhlakuluihin.

-Ettekä osallistu.

-Alice, me emme tarvitse emmekä ota vastaan armopaloja!

-Betty, me järjestäisimme juhlat Fannylle joka tapauksessa — ei siinä ole suuri ero, jos juhlimme myös Faithia samalla!

-Grace ja Moira, viekääpä Lancelot ulos, äiti sanoi.

Grace huokasi. Hän oli arvannut tämän. Totta oli, että Lancelot piti nykyisin viedä ulos — se ei osannut enää pyytää, ja rouva Wallace oli jo ilmoittanut, että jos hän joutuisi vielä kerran siivoamaan koiran jälkiä sisätiloista, hän menisi lakkoon. Walter oli kysynyt kiinnostuneena, oliko lakko hyvin kaukana ja ottaisiko rouva Wallace herra Wallacen mukaan, mutta saanut huoneesta yhtä äkäisen lähdön kuin Lancelot parka.

Tällä kerralla äiti kuitenkin tahtoi vain päästä heistä eroon, jotta he eivät kuulisi, mitä hän puhuisi Alice-tädin kanssa, ja se oli ikävää. Moira oli tosin vielä aivan vauva, mutta milloinkahan Gracea pidettäisiin kyllin isona kuulemaan, kun aikuiset puhuivat? Hän olisi niin kauhean mielellään kuullut tanssiaissuunnitelmista!

Nöyrästi he hätistivät Moiran kanssa Lancelotin pihalla ja istuutuivat sitten koivunoksaan kiinnitetylle keinulaudalle, joka jaksoi kantaa heidät molemmat, kun he eivät ottaneet vauhtia. Lancelot lönkytteli nurmikolla, nuuski hyvin innoissaan kaikkia jälkiä ja käveli vahingossa pahki kanakopin seinään.

Tytöt puhelivat keskenään Faithin ihanasta puvusta ja tulevasta juhlasta, jota hienompaa ei koko kaupungissa olisi varmaan koskaan ollut, ja kesälukukaudesta, jonka jälkeen alkaisi ihana, ihana loma.

-Archie tulee! huudahti Moira yhtäkkiä kesken lauseen ja keikautti keinulautaa niin, että köydet narahtivat pahaenteisesti.

Archie oli ollut käymässä Alec MacBriden luona ja palasi nyt rantatietä pitkin.

-Archie! Moira hyppäsi keinusta varoittamatta, ja Grace oli pudota nurmikolle, kun laudan painopiste muuttui. -Sinä et usko, miten kauniin puvun Alice-täti on ostanut Faithille, ja Fannylla on samanlainen, ja äiti ajoi meidät ulos, sillä hän haluaa puhua jotakin salaisuuksia Alice-tädin kanssa, ja…

-Onko Fanny täällä? Archie kysyi kiinnittämättä mitään huomiota sisarensa muuhun lörpötykseen. Hän kiiruhti sisälle ja jätti Moiran pettyneenä rapsuttamaan Lancelotin korvantaustoja.

-Kas niin, sanoi Grace moittivasti, tietämättä itsekään, kohdistiko moitteen enemmän Archieen vai Moiraan, -nyt Fanny ei saa olla yhtään Faithin seurassa, kun Arch vie hänet!

-Meneekö Arch naimisiin Fannyn kanssa? Moira kysyi haikeasti.

-Mistäs minä sen tietäisin.

-Stuart tulee kyllä pahoilleen, jos niin käy!

-Äh, sinä olet lapsellinen. Grace tarttui keinun köysiin ja ponkaisi itsensä hurjaan vauhtiin ravistaakseen päältään kaikki ikävät ajatukset.

Mutta hän ajatteli paljon vanhinta veljeään sinä iltana ja erityisesti pääsiäispäivänä, jolloin he menivät Kuusikukkulalle vierailulle, ja tädit ja enot ja sedät ja serkut kyselivät ilmeisen myötätuntoisina ja hyvää tarkoittaen, oliko Stuartista kuulunut ja eikö Stuartista ollut kuulunut.

Ja äiti ja isä vastasivat vuorollaan kaikille, ettei ollut, ei mitään joulukortin jälkeen, eikä sitä korttia ollut edes leimattu, niin etteivät he tienneet enää yhtään, mistä se oli voitu lähettää.

Vieraita oli niin paljon, että Anna-täti oli kattanut vain aikuisille ruokasaliin, ja nuoriso sai hakea itselleen paikan mistä mieli sen jälkeen, kun oli täyttänyt lautasensa. Grace tasapainotteli juuri lautasen, juomalasin, lautasliinan ja aterimien kanssa eteisen läpi aikoen ehkä hieman uhkarohkeasti seurata Millyä portaita yläkertaan, vaikka Chris oli jo samaisessa portaikossa pudottanut voileipänsä nurinniskoin villalankamatolle, kun hän näki, miten Rob-eno pysäytti äidin, joka oli menossa ruokasaliin.

-Oletko sinä nähnyt tämän? eno kysyi ja otti taskustaan jotakin. Se oli kahtia taitettu lehtileike. -Ei se ehkä ole mitään, mutta mieleeni tuli…

Äiti katsoi leikettä ja Grace näki, että hän kalpeni.

-En tätä, äiti sanoi hiljaa. -Syksyllä Duncan näki vastaavan uutisen, ja minä olen lukenut näitä sittemmin sieltä täältä. Tämä on uusi. Mistä se on?

-The Timesin kulttuuripalstalta, eno sanoi hiljaa. -Nimi on ehkä sattumaa. Mutta jos se on Stu, hän on menestynyt erinomaisesti. Tässä on lainattu jonkun amerikkalaislehden arvostelua pianokonsertista, ja se on puhdasta suitsutusta alusta loppuun.

-Jos se on Stu, noin menestyneenä hän olisi jo jäänyt kiinni siitä, että esiintyy väärällä nimellä, äiti sanoi puoleksi toiveikkaasti, puoleksi epätoivoisesti.

-Ei välttämättä. Amerikkalaiset ovat tottuneet taiteilijanimiin, eikä Rod Wishart ole nimenä niin erikoinen, että sitä kukaan ihmettelisi. Tässä jopa arvellaan, että hän olisi syntyjään britti.

Gracen käsi vavahti ja hän oli vähällä läikyttää maitolasistaan. Hän ei ymmärtänyt täysin kaikkea, mitä eno ja äiti puhuivat, mutta se liittyi Stuartiin. Rod Wishart! Hän oli kyllä lukenut äidin kirjoittamat tyttökirjat kyllin hyvin tietääkseen, kuka se oli. Esiintyikö Stuart Rod Wishartin nimellä? Kirjoitettiinko hänestä lehdissä? Tahtoiko hän tällä tavalla kertoa heille, missä oli?

-Eikö Duncan ole selvittänyt asiaa? eno kysyi, taittoi leikkeen ja ojensi sen äidille.

Äiti puisti päätään.

-Hän sanoi, että jos se on Stu, hän tahtoo antaa pojalle mahdollisuuden — ja jos se ei ole Stu, me emme saa pilata viattoman nuoren pianistin mainetta.

-Lankoni on joskus hämmästyttävän viisas, eno sanoi ja kiersi kätensä äidin ympäri. -Älä murehdi, pikku sisko. Jos se on Stu, hän selviää kyllä, sen minä tiedän. Tulehan, mennään syömään.

Pyörällä päästään Grace kiiruhti portaat ylös ja liittyi yläaulassa villiä leiriä pitävään serkuslaumaan. Eikö isä ollut tahtonut etsiä Stuartia? Minkä ”mahdollisuuden” hän sillä muka Prinssille antoi? Gracen sydäntä kivisti, ja hän ikävöi Stuartia yhtäkkiä niin, että olisi halunnut itkeä.

Mutta sen sijaan hän pakotti itsensä syömään päivällistään ja osallistumaan keskusteluun, joka sinkoili sinne tänne kuin hullaantunut tennispallo serkusten kilpaillessa siitä, kuka osasi vastata toiselle nasevimmin.

Nuorimmat serkut aloittivat syönnin jälkeen hurjan piilosleikin vanhan talon sokkeloissa, mutta Grace ja Milly saivat jäädä vanhempien serkkujen seuraan ja tunsivat siitä aivan tavatonta ylpeyttä. He kuuntelivat korvat höröllä näiden tarinoita opiskelu- ja työmaailmasta, ja Roz kysyi Faithilta kuin tasavertaiselta, eikö ollut kauheaa, että Murraylle tulisi taas uusi vauva, ja Faith huomautti, että sehän olisi vasta kahdeksas, ja Roz hämmentyi hiukan, kun ei ensin tajunnut, mitä Faith vihjasi. Ja Alan kertoi Gracelle taidenäyttelyistä, joissa oli käynyt, ja joista Gracekin varmasti pitäisi.

Mutta sitten Donald tuli kysymään, lähtisikö Milly etsimään Keijulehdosta kevätesikoita, ja Bessie ja Leslie tulivat vaatimaan Ellieltä satua, ja Niall ja Evan ja Walter ja Cameron tömistelivät kysymään, opettaisiko Charley heille syöttöjä, sillä he olivat kaivaneet krikettimailat esiin vajasta, ja Faith lähti alas puhelemaan Eliza-tädin kanssa.

Grace livahti hänkin tiehensä, mutta yksin. Hän oli ottanut mukaan piirustuslehtiönsä ja kynänsä ja vaelteli nyt ympäri suurta, vanhaa taloa tehden luonnoksia. Se oli taito, jota hän oli viime aikoina opetellut katseltuaan syntymäpäivälahjaksi saamaansa taidekirjaa ja siinä esiteltyjä taiteilijoiden töiden eri vaiheita. Hän oli ymmärtänyt ensimmäisen kerran, ettei piirustusta tarvinnutkaan tehdä valmiiksi siinä hetkessä, vaan että sen saattoi luonnostella paperille ja viimeistellä kaikessa rauhassa myöhemmin.

Koko pitkän iltapäivän Grace harjoitteli luonnostelemista. Hän piirsi muutamin viivoin isoäidin ja isoisän, kun nämä istuivat kirjastossa osa Jennie-tädin ja Keith-sedän nuorimmista helmoissaan. Hän luonnosteli isän ja Charlie-sedän, jotka olivat uppoutuneet tiiviiseen keskusteluun kuistilla. Hän luonnosteli Annie-tädin, joka oli nostanut pikku Elliotin syliinsä ja näytti harvinaisen lempeältä ja iloiselta puhellessaan Faithin ja Eliza-tädin kanssa.

Hän luonnosteli Jamie-enon, kun tämä kumartui äidin tuolin selkänojan yli, ja Flora-tädin, joka kertoi Jennie-tädille Geordie-serkun kihlatusta. Hän luonnosteli Kuusikukkulan avaran portaikon ja ulko-oven koristetaokset, ja hän palasi yläkertaan luonnostellakseen näkymän äidin entisen huoneen ikkunasta, ja sitten hän hiipi keittiöön ja luonnosteli sen vanhan, valtavan lieden ja suuren, kuluneen pöydän ja syvät kaapit ja tietysti Debbien, joka tiskasi astioita.

Kun Grace palasi keittiöstä, Rose-täti oli ruokasalissa kattamassa teepöytää.

-Kas vain, sinä haet inspiraatiota, täti sanoi iloisesti nähdessään hänen piirustusvihkonsa. -Saanko minä katsoa?

Gracea ujostutti vähän, sillä hän tiesi, että Rose-täti oli hyvä piirtämään, ja lehtiö oli lopultakin täynnä pelkkiä sutaistuja hahmotelmia, jotka hän kuitenkin päässään näki jo valmiina. Mutta koska hän oli joulun aikaan oppinut saamaan Axelilta kommentteja töistään ja huomannut, että se oli avuksi, hän lopulta ojensi luonnoslehtiönsä nähtäväksi.

Rose-täti selasi sivuja jonkin aikaa, eikä Grace ollut aivan varma siitä, mitä ilmeiden vaihtelu hänen kasvoillaan tarkoitti. Ajatella, ellei täti pitäisikään hänen töistään! Jos hän sanoisi, että ne olivat ”sieviä”, kuten Maisie sanoi arvatenkin hyvässä tarkoituksessa, tai ”oikein näppäriä”, kuten rouva Wallace sanoi ilmeisestikin kehuakseen.

Mutta Rose-täti sulki lehtiön ja katsoi häneen.

-Hyvä tavaton, tyttö, hän sanoi. -Mitä sinusta vielä tuleekaan! Sinun pitää päästä koulun jälkeen opiskelemaan taidealaa.

-Eikö se ole kauhean vaikeaa, Grace mutisi.

Täti nauroi.

-En usko. Pikemminkin se helpottaa, kun sinun ei tarvitse opetella kaikkea tekniikkaa itse, vaan joku kertoo sinulle, miten kannattaa tehdä. Oletko jo puhunut vanhempiesi kanssa?

-En, Grace huudahti kauhistuneena. -En toki!

-Mutta on jo aika, kultaseni. Sinähän käyt koulua enää vuoden.

Yhtäkkiä Grace tajusi, että niin todellakin oli. Tämän kevään jälkeen Faith ei enää tulisi kouluun, ja ensi kevään jälkeen ei hän itsekään. Heidän oli korkea aika alkaa miettiä, mitä he tahtoivat tehdä elämällään, ja se tuntui tavattoman pelottavalta. Millä hän kuluttaisi kaikki päivät, kun ei enää olisi koulua?

-Minä puhun äitisi kanssa, Rose-täti sanoi. -Hän ehkä tahtoo pitää sinut hetken kotona koulun jälkeen, mutta voit käyttää senkin ajan harjoittelemiseen. Näytätkö minulle joskus valmiitakin töitäsi?

Grace puri huultaan. Hän ajatteli sitä kummallista piirustusta, jonka oli tehnyt Gordonista ryöväriluolassa ja jota oli siitä pitäen piilotellut päiväkirjansa välissä. Uskaltaisiko hän näyttää sen Rose-tädille? Täti oli kauhean viisas, hänhän oli lääkäri, ja lääkäreillä oli vaitiolovelvollisuus ja kaikkea. Eikä Rose-täti koskaan nauranut, vaikka hänelle kertoi mitä.

-Kyllä minä näytän, Grace melkein kuiskasi. -Oikein mielelläni!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti